XXI.

Sanna ei mennyt saunaan lauantai-iltana. Sanoi, ettei jouda. Emäntä oli luvannut, että hän saisi mennä sunnuntaiksi Kontolan tädin luo. Hän oli pyytänyt sitä emännältä. Ja hän lähteekin sinne niin pian kun ehtii ettei aivan nokipimeä matkalla saavuta.

Sillä aikaa kun toiset olivat saunassa, laittoi hän itseään matkaan. Pani päälleen sen viime vuonna kesäjuhlille laittamansa puvun. Se oli kyllä jonkun verran ahdas, mutta ei sitä kukaan huomaa, kun hänellä on nyt panna takki päälle.

Kirstusta kaivoi hän huivin ja sen nuoran, jonka silloin yöllä pari kolme viikkoa sitten pani sinne. Koetteli nuorassa olevan silmukan lujuutta, tarkasteli nuoran pituutta ja muutenkin sitä katseli. Kääri sen ja pisti poveensa puseron alle. Pudotti kirstun kannen kiinni ja jäi vapisevin huulin siihen katsomaan.

Oven takaa kuului askeleita ja oveen koputettiin.

— Onko Sanna jo mennyt? kysyi emäntä sieltä.

Sanna pyyhki kiireesti silmänsä, kätki nuoran huolellisesti ja avasi oven.

— Tässä olisi vain vähän jotain tädillesi, ja tässä olisi sinulle vähän evästä, ettet aivan tätisi ruoan päällä tarvitse olla, sanoi emäntä ja antoi Sannalle kaksi kääröä.

— Kiitoksia paljon, sanoi Sanna hiljaa.

— Ja sano terveisiä tädillesi! käski emäntä vielä.

— Kyllä, lupasi Sanna.

— Avaimen minä panen tuonne vuorilaudan päälle, meni hän emännän jälkeen sanomaan.

— Pane, vastasi emäntä. Minnekä vain tahdot. Ei suinkaan me sitä tarvita, huomasi emäntä vielä lisätä ja katosi tupaan.

Sanna katseli emännän tuomia kääröjä arvelevan näköisenä. Pani ne jo kirstuunkin, mutta sitten kuin jotain huomaten otti ne sieltä jälleen pois, etsi vanhemman huivinsa, asetti kääröt sille ja teki nyytin. Heitti sitten katseen kautta kamarin ja oli purskahtaa itkuun.

Oven lukittuaan ja avaimen vuorilaudan päälle pantuaan läksi hän nyytti kädessä menemään maantielle ja sitä pitkin syysillan hämyssä tummentuvaa metsää kohti.

Metsälle ehdittyään hän hyppäsi ojan ylitse metsään. Ja kun oli varma siitä, ettei tieltä enää voitu nähdä, otti hän nuoran povestaan ja alkoi umpimähkään kävellä hiljaa keinuvain oksain alla, nuoraa selkänsä takana pitäen ja katse kiinteästi maahan luotuna.

Silmiin alkoi nousta sumua, huulet alkoivat nytkiä ja aika ajoin vavauttivat hartioita pidätetyt nyyhkeet. Ja viimein hän ääneen tyrskähtäen heittäytyi suulleen sammalikkoon. Ja jäi siihen makaamaan ja nyyhkimään.

Metsässä vallitsi alkavan sunnuntaiyön rauha. Aurinko oli jo laskenut ja varjot kadonneet. Iltatuulen rauhaa luova henkäys oli jo hiljennyt ja päivän arkiset äänet vaijenneet. Rauhoittava, tasainen puolivalaistus ja unelmoiva hiljaisuus valoivat maalle lahjojaan.

Ne vaikuttivat Sannaankin vähitellen rauhoittavasti. Hänestä alkoi hiljalleen tuntua siltä, että siellä jotkut seisovat ja säälien katsovat häneen, yksinäiseen ja hyljättyyn ihmisraukkaan. Eivät uhkaa, eivätkä pilkkaa ja piinaa niinkuin muut. Kätensä vain levittävät hänen ylitseen ja lupaavat ottaa hänet suojaansa.

Kuului heikkoa rahinaa. Sanna vavahti ja teroitti katsettaan sinne päin, mistä se kuului. Pikkuinen hiiri siellä tuli risun alta näkyviin. Nuuski ja nuuski ja pienet korvat sojossa tutki ympäristöä. Uskalsi vihdoin kokonaan aavalle, katkaisi heinänkorren ja pieniä leukojaan paputtaen alkoi sitä pureskella.

Sannan tuska ikäänkuin lientyi, niin soman näköinen tuo hiiri oli.
Niin tyytyväinen ja niin viisaat silmät. Tuollainen pieni olento!
Täällä vain metsässä asuu kanervain ja sammalten seassa pienen risun
alla — — Eikä tarvitse ketään hävetä.

Hiiren eleitä seuratessaan hän unhoitti todellisuuden. Kivistävä raukeus vain alkoi tuntua kaikkialla. Ja piinallisten päivien ja tuskissa valvottujen öiden rääkkäämässä ruumiissa tuntui siltä kuin sitä joku painaisi maata kohti. Varsinkin sitten kun hiirikin vetäytyi risunsa alle.

Nukkumaan — —

Väsymys ja raukeus alkoi suorastaan kirvellä, ja velttona mukautui ruumis kaikkiin alustansa epätasaisuuksiin. Päätä pakotti ja silmäluomien välistä tihkui kuuma vesi.

Raskas musta verho levisi kaiken ylitse.

Hän tunsi makaavansa ohuen hyvin epävarman verkon päällä, josta milloin tahansa voi pudota alas jonnekin pohjattomaan. Hän pelkäsi, ja yritti pitää itsensä mahdollisimman koholla ja keveänä. Kuitenkin verkko hiljalleen kallistui ja hän luisui sen reunaa kohti. Luisui ja luisui ja yhtäkkiä kierähti verkolta pois — ja heräsi.

Heti vaipui hän kuitenkin uudelleen horrokseen. Makasi pohjattoman äkkijyrkänteen reunalla ja piti toisella kädellään lujasti kiinni jostain, ettei vain putoaisi. Joku seisoi siinä vieressä, takoi raipalla saappaittensa varsiin ja vaati häntä nousemaan ja lähtemään jonnekin. Jyrkänne veti häntä, hänen kätensä irrottui siitä josta hän kiinni piti, hän kierähti jyrkänteen reunalta — ja heräsi taas.

Hän muisti että hänellä on joku tärkeä tehtävä, joka on vielä suorittamatta. Joku hyvin tärkeä. Ja jos ei hän sitä suorita, niin tapahtuu hänelle jotain hyvin pahaa. — — Jotain — — pahaa — — pahaa — — Suuria koiria alkoi liikkua hänen ympärillään. Nuuhkivat ja irvistelivät ja olivat niin vihaisen näköisiä. Eikä hän päässyt ylös. Koirat tulivat hiiviskellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja yhtäkkiä koko lauma hyökkäsi hänen päälleen. Hän parkaisi, heräsi ja ponnahti istualleen.

Oli aivan nokipimeä. Eikä risausta kuulunut.

Hän pyyhkäsi otsaansa.

Mitäs se olikaan kun hänen piti tehdä — —?

Ja missä hän oikein on —?

Jälleen pyyhkäisi hän otsaansa ja laski käden sivulleen. Se osui sammalen päälle koholle jääneeseen nuoraan. Hän vavahti ja äkkiä nykäisi kätensä takaisin.

Ja jäi tuijottamaan pimeään.

Vähän aikaa niin istuttuaan hän uudelleen tavoitti nuoraa. Se tuntui tutulta. Hän veti sen syliinsä, kuletti sitä kouransa lävitse ja koetti pinnistää muistiaan.

Vihdoin tuli nuoran päässä oleva silmukka hänen kouraansa.

Hän hätkähti niin että hengitys salpautui. Ja muisti missä on ja mitä varten on tänne tullut.

Hänhän on tullut tänne — hirttämään itsensä — — Etteivät ihmiset saisi hänelle sanoa että hän on — — huora — —

Kuin ankarasta vilusta väristen nousi hän seisaalleen, puristi nuoraa lujasti kädessään ja läksi kiiruusti kävelemään. Löi otsansa puuhun ja alkoi kulettaa kättä kasvojen edessä, etteivät oksat silmiin sattuisi. Satutti jalkansa useamman kerran. Ja kaatuikin. Mutta aina vain pyrki eteenpäin.

Aluksi hän uskotteli etsivänsä paikkaa missä tehdä sen mitä varten on tänne tullut. Mutta sitten hän ei enää ajatellut mitään. Kulki vain pimeässä metsässä kuin jonkun kulettamana. Ja kaikin keinoin yritti suojella itseään, ettei haavaa eikä mitään muutakaan vammaa saisi.

Taas hän satutti jalkansa ja kaatui. Ja kun hän yritti siitä nousta vihlasi koko ruumista kuin olisi monella veitsellä viilletty yhtaikaa.

— Nyt se tulee, välähti hänen mielessään, ja tuskaisesti voihkaisten painui hän sammalikkoon suuren kiven vierelle.

Poltto lieveni pian. Mutta nousta hän ei jaksanut. Suoristi vain itsensä kiven viereen makaamaan. Ja sai hämärtyneeseen tajuntaansa kuvan että makaa sairaana pikkutyttönä Saarenpään peräsängyssä. Ja emäntä sieltä lattialta sanoo: "Siunaa nyt Sanni itsesi."

Hän risti kätensä ja siunasi itsensä.

Samassa jo taas vihlasi kuin olisi monilla veitsillä viilletty yhtaikaa.