XXII.
Kontolan täti istui yksikseen aamiaispöydässä syksyisen kyynelherkän aamuauringon valaisemassa tupasessaan. Mutusteli perunoita hampaattomilla ikenillään ja sormin murenteli leipää suuhunsa. Oven käynnin kuullessaan kääntyi katsomaan, että kuka nyt jo näin aikaisin tulee — sunnuntaiaamuna.
— Täti, sanoi tulija hiljaa, painoi toisen käden silmilleen ja toisella otti tukea muurista. — Jäsys siunatkoon! Sannako? — huudahti täti. Mikä sinun on!?
— Oi täti! voihkasi Sanna, kurotti kättään tätiä kohti ja näytti painuvan lattiaan.
Täti hyökkäsi apuun ja talutti Sannan sänkyynsä. Korjasi sängyn reunalle velttona retkahtaneen Sannan käden sänkyyn ja jäi säikähtyneenä katsomaan Sannaa, joka makasi silmät suljettuna ja suu avoinna ja hengitti epätasaisesti huohottaen.
— Mitä Jumalan tähden — Kun on kuin kuoleman käsistä päässyt, puheli täti itsekseen eikä voinut lähteä vuoteen äärestä ennenkuin Sannan hengitys alkoi tasautua ja hän muutenkin näytti rauhoittuneemmalta. Silloin uskalsi täti hiljalleen ruveta aamuaskareitaan suorittelemaan.
Hän luuli Sannan jo vaipuneen syvempäänkin uneen. Mutta yhtäkkiä
Sanna kuiskasi:
— Täti.
— Mitä? kysyi täti ja meni luo.
— Minä tapoin sen, sanoi Sanna.
— Tapoit? Minkä?
— Sen — —? Korpisen Rikun — —
— Korpisen Rikun, parkaisi täti. Mitä Jumalan tähden sinä — —
— Niin — — En minä sitä tappanut — — Mutta sen — — Lapsen — — Kun minä makasin Saarenpään peräsängyssä, niin se tuli siihen kitisemään — — Ja silloin minä — — Eikä se sitten enää kitissyt — —
Huohottaen ja suurella vaivalla sai Sanna sen sanotuksi ja katkonaisesti hengittäen vaipui jälleen horrokseen.
Täti seisoi ja tuijotti Sannaan hämmästyneeksi kysymykseksi jähmettyneenä. Pani kätensä ristiin ja hitaasti kääntyi katsomaan taakseen kuin sieltä selitystä ja neuvoa etsien. Kääntyi jälleen Sannaan päin ja jäi kaiken muun unhottaen siihen tuijottamaan ja odottamaan. Seisomaan väsyttyään, haki tuolin sängyn luo ja hetkeksikään katsettaan Sannasta irroittamatta, istuutui sille.
Häntä alkoi ahdistaa kamala luulo. Niin kamala, ettei hän uskaltanut sitä selvään ajatellakaan. Mutta kun muisti, mitä Sanna oli sanonut, niin ei voinut sitä torjuakaan.
— Tappanut, se sanoi. Korpisen Rikun — — Lapsen — —
Täti vavahti ja katsoi Sannaan aivan kuin olisi tahtonut nähdä hänen lävitseen ja siten saada selvyyden. Sannakin vavahti, avasi silmänsä ja näytti hämmästyvän, kun näki tädin. Rauhottui kuitenkin pian ja kuiskasi:
— Täti.
— Mitä? kysyi täti nousten ja sänkyyn kumartuen.
— Muistaako täti mitä Saarenpään emäntä siellä kirkossa sanoi? kysyi
Sanna.
Täti nytkähti taaksepäin.
— E-en minä muista — sopersi hän. Sanna näytti hetken yrittävän muistaa.
— Voi kun ei kukaan muista, vaikeroi sitten. Täti hätäytyi. Mutta samassa Sanna jo ilahtuneena huudahti:
— Täti, nyt minä muistan kuinka Saarenpään emäntä sanoi. "Tutki minua Jumala ja koettele minua. Ja jos minä väärällä tiellä lienen, niin saata minua iankaikkiselle tielle." Niin hän sanoi, täti. Hän rukoilee aina niin. Siihen raamattuunkin, joka minulle rippikoulussa annettiin, hän kirjoitti niin. Antakaa täti minulle se raamattu.
— Mi-missä se on — en minä tiedä —, änkytti täti.
— Se on siellä piirongin päällä Miskan kuvan takana, sanoi Sanna aivan selvästi.
Täti joutui avuttomaksi. Sanna katsoi odottaen ja ihmeissään kun ei täti liikahda.
— Oi täti — minä olen niin sairas, parahti sitten yhtäkkiä ja rupesi haikeasti itkemään. Älkää olko täti minulle vihainen! Olkaa edes te minulle hyvä!
Taas loi täti pelästyneen, apua ja neuvoa etsivän katseen ympärilleen. Unhottui pitempäänkin katsomaan ikkunan takana olevaa pihlajaa, jota myrskyä lähenteleväksi yltynyt tuuli ravisteli, niin että ensimäiset kellastuneet lehdet karisivat irti ja menivät tuulen mukana.
Vasta kun Sannan itku lakkasi kuulumasta, kääntyi hän sänkyyn päin. Sanna makasi rauhallisena avosilmin ja katsoi ylisängyn pohjaan kuin olisi jotain miettinyt. Käänsi vihdoin päänsä tätiin päin.
— Täti, sanoi hiljaa. Minä olen ollut väärällä tiellä. Mutta
Saarenpään emäntä vie minut oikeaan. Eikö niin täti?
— Niin vie. Ja Jumala, sanoi, täti.
— Ja Jumala, myönsi Sanna. Eikös tätikin tule sille oikealle tielle?
— Tulen.
— Kun minä ensin paranen.
— Niin — — kun sinä ensin paranet, kuiskasi täti ja pidätetystä itkusta täristen kumartui pyyhkimään silmiään hameen helmaan.
Kun hän siitä kohosi ja katsoi sänkyyn, niin Sanna jo taas nukkui.
— Lapsi parka, kuiskasi täti, pitkän aikaa Sannaan katsottuaan, suoristi hiukan edusverhoja ja meni laittamaan kahvipannua takalle, että on edes kahvia antaa Sannalle, kun hän taas herää. Juuri kun hän aikoi istua kahvia jauhamaan, vilahti ikkunan ohi miehen pää ja hartiat.
— Kuka herran tähden tähän nyt — hätäili täti, meni kiiruusti sulkemaan sängyn edusverhot ja asetti tuolit sängyn eteen järjestykseen. Parhaiksi ehti hän jälleen istuutua ja asettaa kahvimyllyn syliinsä, kun tupaan tuli herrahtavasti puettu mies.
— Päivää, täti, tervehti tulija.
— Päivää, vastasi täti kylmästi ja ulos katsoen jauhoi kahvia.
— Eikö täti tunne? kysyi tulija ja tuli kädestä pitäen tervehtimään.
— Kukahan tässä kaikkia ohiajavia joutaa tunnustelemaan, vastasi täti yrmeästi ja vastahakoisesti antoi kätensä.
— Minä olen Masa, sanoi tulija.
— Masa? Mikä Masa? sanoi täti yliolkaisesti ja jauhoi kahvia.
— Se — Masa. Onpas täti nyt! Katsokaa edes!
Täti katsoi tulijaan.
— Ethän sä vain ole sepän Masa, sisar-vainaan poika? tunnusteli.
— Sehän juuri minä olen.
— No — hyvä ihminen! Kun en minä ollenkaan ymmärtänyt ajatellakaan!
Käy istumaan!
— Kiitos! Tavataan sanoa, ettei oikein jouda istumaan. Ja minun on
nyt vähän sillä tavalla, että minä en jouda pitkiä aikoja olemaan.
Kolmen tunnin kuluttua pitää jälleen olla tuolla naapurikunnan
Metsäkylässä, sanoi Masa.
— Metsäkylässä, ihmetteli täti. Sieltäkö sinä tulet?
— Sieltä. Sain lainata pyörän ja päätin käydä täällä asioita utelemassa. Kun ei ole tämän pitempi matkakaan, selitti Masa. Ja nyt sitten ensiksi: missä Sanna sisko mahtaa mennä? Tietääkö täti sen?
— Ky-yllähän minä tiedän — — vastasi täti hieman epävarmalla äänellä.
— Ei kai hän Saarenpäässä enää ole?
— Eei — Hän joutui pois heti kun ne isäntä ja emäntä kuolivat. Olet kai kuullutkin, kuinka niiden kävi?
— Olihan siitä lehdissä. Ja minä silloin jo ajattelin Sannaa. Mutta oli silloin vielä omatkin asiat siinä kunnossa, että oli täysi niiden kanssa. Piikana Sanna on?
— Piikana — —
— Minulla olisi nyt tiedossa hänelle hyvä paikka siellä kaupungissa, sanoi Masa. Sen vuoksi minä tänne näin ohimennen poikkesinkin sanomaan teille, että te käskisitte Sannan järjestää asiansa niin, että voi lähteä mukanani, kun kahden viikon kuluttua tulen uudestaan tänne. Otatteko sen tehdäksenne?
— Miksen minä — — Vaikka — —
— Mitä vaikka? uteli Masa.
Tädin silmät kyyneltyivät.
— Sitä vain — jotta ei Sannasta taida nyt olla sen paikan ottajaksi.
— Kuinka —? kysähti Masa.
— Sanna on täällä, sanoi täti silmiään pyyhkien.
— Täällä? huudahti Masa ja etsivin silmin katseli kautta tuvan.
— Tuolla sängyssä se on, viittasi täti.
— Onko hän sairas!?
— On, sai täti sanotuksi ja puhkesi nyyhkimään.
Masa seisoi ällistyneenä. Hiipi sängyn luo, avasi hiljaa edusverhoja ja katsoi sänkyyn. Sanna yhä nukkui. Masa sulki edusverhot ja tuli takaisin tädin luo.
— Onko hän jo kauan ollut täällä? kysyi kuiskaten.
— Tänä aamuna tuli.
— Tänä aamuna! Yksinkö?
— Yksin — lapsi parka, nyyhki täti. Masa ei ymmärtänyt mitä pitäisi tehdä.
— Olisiko tässä lähellä lääkäriä tai sairaanhoitajatarta tai muuta sellaista? kysyi vihdoin.
— Ei ole. Ja tuskin ne tässä mitään auttaisivatkaan. Tämä ei taida ollakaan mitään Jumalan tautia, nyyhki täti.
— Kuinka? Mitä täti tarkoittaa? Täti puhkesi itkemään.
Masa katsoi ihmeissään vuoroin tätiin, vuoroin sänkyyn. Kävi jo uudelleen verhojen taaksekin katsomassa. Mutta kun Sanna yhä vain nukkui, niin tuli jälleen tädin luo. Itkien katsahti täti Masaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi.
— Mitä täti tarkoittaa? Ettekö voi sitä sanoa? Minulle! pyysi Masa.
— Kun en itsekään tiedä. Jos luulenkin vain turhia.
— Mitä te luulette? Sanokaa se! pyysi Masa edelleen.
— Minä luulen jotta — kipeästi nyyhkien painoi täti päänsä alas — jotta hän on tehnyt — — lapsenmurhan — —
— Häh! pääsi Masalta. Sannako?
— Niin.
Ja kuin itseään puolustaakseen kuiski täti kaikki, mitä Sanna oli sanonut.
Masa jähmettyi paikalleen seisomaan. Harppasi sitten sängyn luo ja riipaisi edusverhot auki.
Sanna alkoi rauhattomasti kähmiä ja ensin mumistuaan jotain, josta ei saanut mitään selkoa, hän yhtäkkiä itkunsekaisesti, mutta muuten aivan selvästi huusi:
— Emäntä — emäntä —! — Kuoli se, sanoi sitten väsyneesti.
— Älkää kiusatko! Älkää lyökö! parkaisi vielä, ja taas epäselvästi mumisten riuhtoi kuin jostain irti päästäkseen.
Masa katsoi Sannaan särkynein ilmein, ja tutisevan vanhuksen tavoin päätään nyökyttäen sanoi:
— Sisko rukka! Näinkö siis sinunkin piti joutua — —
Lause katkesi ja päännyökkäily taukosi. Kasvojen ilme ikäänkuin koveni. Ja viipyi tuokion ennenkuin hän jatkoi:
— — porvarillisen siveyden uhriksi?
Se tuli puolittain sähisemällä. Ja hänen kätensä tärisivät hiukan.
Sanna kai kuuli Masan sanat. Silmänsä hän kuitenkin avasi. Ja nähdessään miehen katsovan edusverhojen raosta, alkoi hän molemmin käsin torjua, ja huutaa kuin kuoleman hädässä.
Masa poistui sängyn luota.
— Kenties te olette, täti, oikeassa! Kenties hän on tehnyt sen! kuiskasi hän tädille, ja painautui penkille istumaan pään käsien varaan painaen.
Tädin huulet tärisivät ja silmistä juoksi virtanaan kyyneleitä. Hän teki liikkeen kuin tahtoisi hän hyväillä Masaa.
Vähään aikaan ei kuulunut muuta kun heikkoja nyyhkeitä sängystä peiton alta, jotka nekin hiljalleen loppuivat.
Masa vihdoin katkaisi hiljaisuuden, nousi ja viittasi tädin tulemaan kanssaan ulos.
— Se on, täti, sittenkin sillä tavalla, että olkoon miten onkin, niin se mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä sitä voi millään tapahtumattomaksi saada, sanoi hän porstuaan tultua, ja kelloonsa katsoen lisäsi:
— Minun täytyy nyt lähteä. Hoitakaa te Sannaa.
— Onko sulia niin välttämätöin kiire, hätäili täti. Etkö sä nyt edes hetkeä vielä jouda olemaan? Edes kahvia juomaan. Se olisi heti valmista — puolikeittämissä jo — mutta kun tässä on mennyt ihminen aivan sekaisin, pahoitteli täti.
— Ei — kyllä minun nyt täytyy lähteä. Toverien antamat tehtävät täytyy ennen kaikkea suorittaa. Hoitakaa te Sannaa ja — Masa kaivoi kukkaron taskustaan ja pisti sieltä setelin tädin kouraan — tuossa on vähäsen ensi aluksi. Kun kahden viikon kuluttua tulen takaisin, niin katsotaan sitten, mitä voidaan tehdä, — jos nimittäin kruunun hurtat eivät jo sitä ennen Sannaa vie, sanoi hiljemmin ja toisaanne kääntyen.
— Niin — en suinkaan minä tiedä, alistui täti. Mutta olisi ollut niinkuin turvallisempaa, kun sinäkin olisit tässä. Kun sen noin piti käydä — lapsiparan.
— Mitäpäs minäkään tässä voisin tehdä. Jos se nyt kerran niin on käynyt, niin siihen täytyy alistua.
— Niin — huokasi täti, niinhän se on ihmisen tässä maailmassa, että siihen sen täytyy tyytyä, mitä Korkeimmalta sallittu on.
— No hyvästi nyt vain, sanoi Masa tädin käteen tarttuen. Älkääkä nyt itseänne sairaaksi murehtiko. Sillä ei asia ainakaan parane.
— Ei suinkaan paranekaan, mutta — täti huomasi setelin kourassaan. — Mitäs sä tätä rahaa mulle — Jäikös sulle itselle mitään? Ota tämä, kyllä minä tässä muutenkin toimeen tulen.
Täti tarjosi seteliä Masalle.
— Pitäkää vain se, torjui Masa. Jäihän sitä vielä minullekin. Ja eikö tuota uutta saane, kun loppuu.
— Mikä sä nyt sitten oikein olet — en ole vielä sitäkään tullut kysyneeksi? uteli täti. Oletko sä joku virkamies — vai — —?
— Enhän minä mitään erikoisia. Olen nyt tällä kertaa vain sellaisena lähettinä.
— Lähet — — Oletko sinä lähetyssaarnaaja? ihastui täti.
— Een, torjui Masa, ei ainoastaan sanoilla ja äänellä, mutta käsilläänkin ja koko olemuksellaan.
Täti ikäänkuin painui kokoon.
— No mikäs —? Kun sä sanoit jotta lähetys — —? nurkui hän.
— Sellainen puoluelähetti minä olen, selitti Masa.
Sosialistiagitaattori, jos täti siitä paremmin ymmärtää.
— Kuinka sä oikein sanoit? Sosialisti — —?
— Sosialistiagitaattori, saneli Masa harvaan. Pelkääkö täti sellaista.?
— Oikeinko sellainen Jumalan kieltäjä? kysyi täti nopeasti, sivuuttaen Masan kysymyksen.
— Kuinka sen kukin ottaa, hymyili Masa vain ja meni pyöränsä luo. Oli juuri hyppäämäisillään satulaan, mutta samassa irroittikin vasemman käden ohjaustangosta ja sen satulaan iskien kääntyi yhä portailla seisovalle tädille sanomaan:
— Se on täti sillä tavalla, että ei tämäkään toimi mitään hauskaa ole. Ja jos en minä olisi juuri nyt sattunut tänne tulemaan, niin minä olisin kukaties hyvin pian sen jättänytkin. Mutta nyt en minä sitä jätä. Äsken tänne tullessani minä muistin Jukka-vainaan kuoleman ja kaiken mitä sen yhteydessä minulle tapahtui — senkin kun olin häntä täältä etsimässä enkä löytänyt. Se jo pani mieleni kuohumaan. Ja kun nyt tulin Sannaa etsimään enkä löytänyt häntäkään — en ainakaan sitä Sannaa, jota etsin — niin nyt olen niin kypsytetty ja kärvennetty, että en enää lakkaa suutani soittamasta enkä muutakaan toimimasta, ennenkuin — ampuvat kuulan kallooni. Hyvästi täti!
Masa kääntyi rajulla liikkeellä, tarttui molemmin käsin ohjaustankoon, hyppäsi satulaan ja läksi kiitämään pois.
Täti jäi portaille seisomaan ja Masan jälkeen katsomaan. Vasta kun Masa katosi näkyvistä, kääntyi hän tupaan menemään ja raskaasti huokaisten itsekseen kuiskasi:
— Eikö siis yhdestäkään tullut oikeaa ihmistä!