VIII.
Paikallisvärit.
Auringonlaskun aikaan pieni ketch-alus [ketch = pienehkö kaksimastoinen purjelaiva] lipui Beranden satamaan, ja vähää myöhemmin sen kapteeni tuli maihin. Hän oli kaksikymmenvuotias nuorukainen, jolla oli pehmeä ääni ja miellyttävä puhetapa, ja Joan ihaili häntä jo edeltäkäsin kuultuaan Sheldonilta, että hän purjehti aivan yksin malaitalaisen miehistönsä kanssa. Pelkkiä romanttisia kuvia tulvi Joanin silmien eteen hänen saadessaan tietää, että mies oli nimeltään Christian Young, kotoisin Norfolk-saarelta, ja että hän polveutui suoraan John Youngista, joka oli ottanut osaa "Bountyn" kapinaan. Tahitilaisen ja englantilaisen veren sekoitus näkyi hänen lempeistä silmistään ja kellanruskeasta ihonväristään, mutta englantilainen kovuus näytti kadonneen. Se oli kuitenkin olemassa ja se se juuri teki hänelle mahdolliseksi yksin kuljettaa laivaansa ja taistellen hankkia elatuksensa Salomonin-saarten hurjien asukasten keskuudessa.
Tavatessaan äkkiarvaamatta Joanin hän joutui melkein hämilleen, mutta tytön teeskentelemätön, toverillinen käytös, joka loukkasi Sheldonin tunnetta siitä, mikä naiselle soveltui, vapautti hänet pian noloudestaan. Suuren maailman uutisia Youngilla ei ollut kerrottavana, mutta sitä enemmän Salomonin-saarten kuulumisia. Viisitoista mustaihoista oli varastanut pyssyt ja karannut pensaikkoihin Lungan viljelyksiltä, jotka olivat kauimpana lännessä Guadalcanarin rannalla. Ja viidakoista he olivat lähettäneet sanan, että aikoivat palata pyyhkäistäkseen pois elävien ilmoilta plantaasin kolme valkoihoista viljelijää, joista taas kaksi vuorostaan etsi karkulaisten jälkiä viidakoista. Young piti varsin luultavana, että nämä, ellei heitä sitä ennen saataisi satimeen, tekisivät laajan kaarroksen ja palaisivat rannikolle Beranden kohdalla varastaakseen täältä veneen.
"Unohdin mainita, että Ugi'ssa oleskeleva kauppamiehenne on murhattu", kertoi Young Sheldonille. "Viisi isoa kanoottia tuli sinne Port Adamsista. Ne laskivat maihin yöllä, Oscarin nukkuessa. Kaiken, mitä he eivät voineet viedä mennessään, he polttivat. 'Flibberty-Gibbet' sai asiasta tiedon Mbolin salmessa ja kiiruhti Ugiin. Minä olin Mbolissa, kun tieto ehti sinne."
"Minun pitänee hylätä Ugi", tuumi Sheldon.
"Tämä oli vuoden kuluessa jo toinen kerta, kun sikäläinen kauppiaanne sai surmansa", lisäsi Young. "Siellä pitäisi olla vähintään kaksi valkoihoista, jotta siellä olisi turvallista. Malaitan kanootithan tekevät alituisesti hävitysretkiään juuri niille tienoille, ja tiedätte kyllä, millaista väkeä Port Adamsissa on. Muuten minulla on teille koira matkassani. Tommy Jones lähetti sen Neal-saarelta, sanoi luvanneensa sen teille. Se on ensiluokkainen neekerikoira. Tuskin se oli ollut kahta minuuttia laivalla, ennenkuin se oli ajanut koko laivaväen ylös köysiin. Tommy on ristinyt sen Piruksi."
"Olen usein tuuminut, miksi teillä ei ole täällä koiraa", sanoi Joan.
"Niitä on vaikea saada säilymään. Ne joutuvat aina krokotiilien suuhun."
"Jack Henley surmattiin Marovon laguunilla kaksi kuukautta takaperin", jatkoi Young selontekoaan lempeällä äänellään. "'Apostle' toi vast'ikään tiedon siitä."
"Missä Marovon laguuni sijaitsee?" kysyi Joan.
"Uudessa-Georgiassa, parisataa mailia länteen", vastasi Sheldon.
"Bougainville on juuri sen alapuolella."
"Hänen omat palvelijansa surmasivat hänet", jatkoi Young, "mutta Marovon alkuasukkaat olivat yllyttäneet heidät siihen. Hänen laivamiehistönsä, joka oli kotoisin Santa Cruzista, pakeni veneellä Choiseuliin, ja Mather purjehti 'Lilyllä' Marovoon. Hän poltti siellä muutaman kylän ja sai takaisin Henleyn pään. Hän löysi sen eräästä talosta, johon neekerit olivat ripustaneet sen kuivumaan. Ja siinä ovatkin kaikki minun uutiseni lukuunottamatta sitä, että joukko uusia Lee-Enfield-kiväärejä taas on liikkeellä Ysabelin itäpäässä. Kukaan ei tiedä, miten alkuasukkaat ovat saaneet ne käsiinsä. Hallituksen pitäisi toimeenpanna tarkka tutkimus. Ja — niin, sehän on totta, eräs sotalaiva, 'Cambrian' on näillä tienoin. Se poltti kolme kylää Binalla — 'Minotan' jutun takia, jos tiedätte — ja ammuskeli granaateilla viidakkoihin päin. Sitten se jatkoi matkaa Sio-saarta kohti järjestämään sikäläisiä oloja."
Keskustelu kääntyi nyt yleisempiin asioihin, ja vähää ennen kuin Young sanoi hyvästit lähteäkseen laivalleen, kysyi Joan:
"Kuinka te voitte suoriutua kaikesta aivan omin voimin, mr Young?"
Youngin suurten, miltei tyttömäisten silmien katse suuntautui hetkiseksi Joaniin, ennenkuin hän pehmeimmällä ja lempeimmällä äänellä, minkä ajatella saattaa, vastasi:
"Voi, minä tulen aika hyvin toimeen mustaihoisten kanssa. Tietenkin heistä on silloin tällöin hiukan harmia, mutta sehän on odotettavissa. Heille ei saa koskaan näyttää olevansa peloissaan. Minä olen pelännyt monta monituista kertaa, mutta he eivät ole koskaan sitä aavistaneetkaan."
"Hän näyttää siltä, kuin ei voisi tappaa hyttystäkään, joka on häntä purrut", sanoi Sheldon Youngin lähdettyä. "Kaikki norfolk-saarelaiset, jotka polveutuvat 'Bountyn' miehistöstä, ovat samaa lajia. Mutta ajatelkaahan Youngia! Vasta kolme vuotta sitten, kun hän vast'ikään oli saanut 'Minervan', hän kerran oli laivoineen Suussa Malaitalla. Siellä on joukko alkuasukkaita, jotka ovat palanneet Queenslandista, raakaa väkeä. He päättivät hankkia käsiinsä Youngin pään. Heidän vanhan silmäpuolen päällikkönsä Billyn poika oli lähtenyt Lungan plantaasille työntekijäksi ja kuollut siellä punatautiin. Tämä merkitsi, että heidän oli korvaukseksi saatava valkoisen miehen pää, yhdentekevää kenen, kunhan he sen vain saisivat. Young oli silloin hyvin nuori, ja he olivat varmat siitä, että hänen päänsä olisi helposti saatavissa. He houkuttelivat hänen veneensä rannikolle lupailemalla työmiehiä ja surmasivat koko miehistön. Samassa hetkessä tuo hurja joukko, joka Suusta oli tullut 'Minervalle', karkasi Youngin kimppuun. Tämä oli juuri pannut kuntoon dynamiittipommin pyydystääkseen kaloja; hän sytytti langan ja heitti sen heidän joukkoonsa. Häntä ei saa puhumaan siitä, mutta sytytyslankahan oli lyhyt. Ne, jotka jäivät henkiin, hyppäsivät mereen, ja hän itse nosti ankkurin ja purjehti tiehensä. Nyt suulaiset ovat luvanneet sata sylystä simpukankuoria palkinnoksi hänen päästään; se vastaa arvossa sataa puntaa. Ja siitä huolimatta hän säännöllisesti käy Suussa. Hän oli siellä aivan äskettäin vieden sinne takaisin kolmekymmentä työntekijää Cape Marshilta, Fulcrum-veljesten plantaasilta."
"Joka tapauksessa hänen tämäniltaiset uutisena ovat syventäneet ja selventäneet minun käsitystäni täkäläisestä elämästä", sanoi Joan. "Se on värikästä elämää lievimmin sanoen. Salomonin-saaret pitäisi merkitä kartalle punaisella — ja keltaisella tautien merkiksi."
"Eivät Salomonin-saaret toki sentään aina esiinny tässä valossa. Berande on tietysti pahin kaikista plantaaseista, ja pahimmat onnettomuudet kohtaavat aina sitä. Lieneekö pahempi kulkutauti koskaan raivonnut täällä kuin se oli, josta me juuri olimme pääsemäisillämme teidän saapuessanne. Olihan aivan surkeata, että tartunta oli päässyt leviämään 'Jessiellekin'. Berandella on aina ollut huono onni. Kaikki näiden seutujen veteraanit pudistavat päätään sitä ajatellessaan."
"Berande tulee vielä menestymään", sanoi Joan päättäväisesti. "Minä nauran kaikkea taikauskoisuutta vasten kasvoja. Te voitatte vastukset ja pääsette vielä kerran hyville päiville. Ei huonoa onnea voi iankaikkisesti kestää. Mutta minä pelkään kuitenkin, ettei Salomonin-saarten ilmasto sovi valkoihoisille."
"Mutta se voi sopia tulevaisuudessa. Viidenkymmenen vuoden kuluttua, kun viidakko on työnnetty vuoriston rajaan asti, katoaa kuumetauti näiltä mailta, kaikki on silloin paljon terveellisempää. Tänne syntyy kaupunkeja, sekä isoja että pieniä, sillä täällä on äärettömiä aloja hyvää maata, josta nykyjään ei ole kenellekään hyötyä."
"Mutta tämä ilmasto ei sittenkään muutu valkoisen miehen ilmastoksi", toisti Joan. "Valkoinen mies ei koskaan voi suorittaa täällä varsinaista maatyötä."
"Se on totta."
"Se merkitsee, että orjuus on oleva täällä välttämätön", jatkoi Joan kiihkeästi.
"Niin — kuten kaikissa troopillisissa maissa. Mustien, ruskeitten ja keltaisten täytyy tehdä työ valkoisen miehen johdolla. Mutta mustien työ kannattaa liian huonosti, ja vastedes tuodaan tänne heidän työmailleen kiinalaisia tai intialaisia kuleja. Kysymys on jo vireillä plantaasinomistajien kesken. Minä puolestani olen sydämestäni kyllästynyt mustaan työväkeen."
"Musta rotu saisi siis kuolla sukupuuttoon?"
Sheldon kohautti olkapäitään ja vastasi:
"Niin, kuten Pohjois-Amerikan intiaanit, jotka kuitenkin ovat paljon jalompaa rotua kuin melanesialaiset. Maailma ei nykyisestään laajene, kuten tiedätte, ja se alkaa täyttyä…"
"Ja niiden, jotka eivät kelpaa elämään, täytyy kuolla?"
"Juuri niin. Kelvottomien täytyy kuolla."
Seuraavana aamuna Joan heräsi äänekkääseen huutoon ja kirkunaan. Ensi työkseen hän tarttui revolveriinsa, mutta kuullessaan Noa-Noan, joka vartioi hänen ovensa edustalla, ääneensä nauravan hän tiesi, ettei ollut öitään hätää, ja meni ulos katsomaan, mikä oli ilon aiheena. Kapteeni Young oli jättänyt Pirun maihin juuri samalla hetkellä, jolloin sillanrakennustöissä oleva miesjoukko oli lähdössä työpaikalleen rantaan. Piru oli iso ja musta, lyhythäntäinen ja voimakasrakenteinen koira ja painoi varmaan seitsemänkymmentä naulaa. Mustaihoiset eivät sitä miellyttäneet. Tommy Jones oli kasvattanut sen hyvin, pitänyt sitä kahleissa tuntikausia joka päivä ja komentanut pari mustaihoista palvelijaansa vuoron perään kiusoittelemaan sitä. Siten Piru oli oppinut vihaamaan koko mustaa rotua, ja heti kun se oli päässyt maihin, oli koko sillanrakentajajoukko lähtenyt käpälämäkeen aitauksen yli ja etsinyt suojaa kookospalmuista.
"Hyvää huomenta", tervehti Sheldon kuistiltaan. "Mitä te arvelette tästä neekerinmetsästäjästä?"
"Minä arvelen, että meille tulee täysi työ, ennenkuin saamme hänet tottumaan talon palvelijoihin", vastasi Joan.
"Ja teidän tahitilaisiinne samoin. Katsohan eteesi, Noa! Juokse!"
Piru oli nyt tullut vakuutetuksi siitä, että sen oli mahdotonta ahdistaa puihin kiivenneitä uhrejaan, ja ryntäsi suoraa päätä isoa tahitilaista kohti.
Mutta Noa pysyi paikallaan, vaikkakin hiukan epäröiden, ja jokaisen ihmeeksi Piru tanssi ja hypähteli hänen ympärillään iloisesti häntäänsä heilutellen.
"Tuota minä sanon hyvinkasvatetuksi koiraksi", huudahti Joan. "Sehän on viisaampi kuin te, mr Sheldon. Sille ei tarvinnut opettaa, että tahitilainen ei ole sama kuin neekeri. Mitä arvelet, Noa? Miksi se ei pure sinua? Se tietää, että sinä olet tahitilainen, eikö niin?"
Noa-Noa pudisti päätään ja irvisteli.
"Se ei tietä minä tahitilainen", selitti hän. "Se näke minulla pitkät housut, valkoisen miehen housut."
"Teidän täytynee antaa sille ihmistuntemuksen oppikurssi", sanoi Sheldon nauraen ja astui portaita alas tekemään tuttavuutta Pirun kanssa.
Juuri samassa hetkessä Adamu-Adam ja Matauare, pari Joanin laivamiestä, sattuivat astumaan veräjästä pihamaalle. He olivat olleet Balesunalla alligaattoripyydyksen teossa, ja housujen asemesta heillä oli yllään lava-lavat, joiden liepeet lepattivat sulavasti heidän muhkeitten reisiensä ympärillä. Piru huomasi heidät ja irtautui heti Sheldonin hyväilyistä.
"Heillä ei housut", huomautti Noa, ja hänen irvistyksensä kävi entistä leveämmäksi hänen nähdessään Adamu-Adamin pötkivän pakoon.
Mies kiipesi katokselle, joka keräsi sadevettä alhaalla oleviin vesisäiliöihin. Nähdessään toiveensa tällä taholla pettyneiksi Piru kääntyi Matauareen päin.
"Juokse, Matauare, juokse!" kehoitteli Joan.
Mutta Matauare pysyi paikallaan ja odotti koiran hyökkäystä.
"Hän on 'Peloton Mies', sitä hänen nimensä merkitsee", selitti Joan
Sheldonille.
Tahitilainen tarkkasi rauhallisena koiran liikkeitä ja samassa kuin tämä hampaitansa näyttäen hypähti ilmaan karatakseen hänen kimppuunsa hän ojensi kätensä. Se iski koiraa lujasti alaleukaan, ja seuraavassa tuokiossa Piru teki puoliympyränmuotoisen pyörähdyksen ilmassa ja putosi raskaasti selälleen maahan. Kolme kertaa se uudisti hyökkäyksensä, ja kolme kertaa sama ote pakotti sen luopumaan yrityksestään. Sitten se tyytyi nuuskimaan Matauaren jalkoja ja epäluuloisesti valvomaan hänen liikkeitään.
"All right, Piru, all right", vakuutteli Sheldon koiralle. "Matauare hyvä mies, minun mies."
Mutta koira tarkkasi tuntikauden tahitilaisen pienimpiäkin liikkeitä, ennenkuin se lopulta päätti kohdella häntä niinkuin talonväkeä. Sitten sen huomio kiintyi talon kolmeen palvelijaan. Se ajoi Ornfirin keittiön nurkkaan ja sai hänet turvaa etsien painautumaan kuumaa uunia vasten, kiskaisi lava-lavan Lalaperun vyötäisiltä nuorukaisen hädissään kiivetessä kuistin pylväälle ja seurasi Viaburia biljardipöydälle, missä taistelu oli täydessä käynnissä, kun Joan tuli poikaparan avuksi.