XII.
Mr Morgan ja mr Raff.
Sheldon oli viljelyksillä valvomassa sillanrakennustyötä, kun kuunari "Malakula" purjehti lähelle rantaa ja laski ankkurin. Joan seurasi purjeitten käärimistä ja veneen laskemista vesille huvitettuna kuin merimies ainakin ja meni itse maihin astuvia miehiä vastaan. Sillävälin kuin eräs palvelijoista juoksi hakemaan Sheldonia, tarjosi hän vieraille whiskyä ja soodavettä ja istui juttelemassa heidän kanssaan.
Hänen läsnäolonsa tuntui saavan vieraat hämilleen ja nolostuttavan heitä, ja Joan huomasi milloin toisen milloin toisen salaa luovan häneen uteliaita silmäyksiä. Hän tunsi, että he punnitsivat ja arvostelivat häntä, jo ensi kerran hän selvästi käsitti, miten perin omituinen hänen asemansa Berandella oikeastaan oli. Toisaalta nämä miehet puolestaan saivat hänet ymmälle. Heidän kaltaisiaan merimiehiä tai kauppiaita hän ei koskaan ollut tuntenut. Heidän puheensa ei ollut gentlemannin puhetta, mutta heidän käytöksensä ei ollut millään tavalla moukkamainen eikä siitä puuttunut tavallisen seurustelukohteliaisuuden kiiltokuorta. He olivat epäilemättä jonkinlaisia liikemiehiä, mutta mitä asioita heillä saattoi olla Salomonin-saarilla ja ennen kaikkea Berandella suoritettavinaan? Vanhempi, Morgan, oli kookas, ruskeaihoinen viiksiniekka, jolla oli syvä kurkkubasso, toinen, Raff, taas oli hintelä ja naisellinen, hänellä oli hermostuneet kädet ja vetisen haljakat harmaat silmät, ja hänen puheensa muistutti jossakin suhteessa Lontoon murretta olematta kuitenkaan Joanille tuttua varsinaista cockneytä. Oli miten oli, he olivat ilmeisesti "selfmade men", päätteli Joan, ja häntä melkein värisytti, kun hän tuli ajatelleeksi, että hän joutuisi liikeasioissa heidän käsiinsä. Sillä alalla he varmaan olisivat armottomat.
Hän tarkkasi Sheldonin ilmettä tämän saapuessa ja oli huomaavinaan, että hän ei ollut erikoisen ihastunut nähdessään vieraansa. Mutta hänen täytyi ilmeisesti ottaa heidät vastaan. Ja tämä oli niin välttämätöntä, että hän lyhyen, muodollisen yleisen keskustelun jälkeen vei molemmat miehet varastohuoneeseen. Myöhemmin iltapäivällä Joan kysyi Lalaperulta, minne he olivat menneet.
"Minu sano", kertoi Lalaperu, "he paljon kulke ympäri, hyvin paljon katso. — Katso puut, katso maa puun alla, katso kaikki silta, katso kopravaja, katso ruohikko, katso joki, katso vene — minu sano hyvin iso mies katso paljon liian paljon."
"Mitä miehiä ne ovat?" kysyi Joan.
"Iso valkoinen herra", oli Lalaperun selitys.
Mutta Joan päätteli, että he olivat Salomonin-saaren mahtimiehiä ja että heidän käyntinsä ja plantaasin ja sen varojen tarkka tutkiminen saattoi merkitä pahaa.
Päivällispöydässä ei lausuttu sanaakaan, joka olisi antanut vihjauksen heidän käyntinsä tarkoituksesta. Keskustelu kosketteli yleisiä asioita. Mutta Joanilta ei jäänyt huomaamatta, että huolestunut, hajamielinen ilme tuon tuostakin levisi Sheldonin kasvoille, Kahvin jälkeen Joan jätti miehet kolmen kesken, ja vielä puolenyön aikaan hän pihan poikki saattoi kuulla heidän matalat äänensä ja nähdä heidän savukkeittensa päitten loistavan. Hän nousi aikaisin aamulla, mutta huomasi, että nuo kolme miestä jo olivat lähteneet uudelle kiertokululle viljelyksille.
"Mitä sinä luulet?" kysyi hän Viaburilta.
"Sheldon-herra hän pian hyvin pian lopeta täällä", oli vastaus.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi hän Ornfirilta.
"Sheldon-herra mene pian Sydney. Niin minu ajatus. Hän lopeta Berande."
Koko päivän jatkui plantaasin katsastusta ja keskusteluja, ja pitkin päivää "Malakulan" kapteeni lähetti sanantuojia maihin kiiruhtamaan noita kahta miestä. Vasta auringonlaskun aikaan he lähtivät rantaan päin ja sielläkin he vielä keskustelivat lähes tunnin ajan. Sheldon koetti torjua joitakin heidän väitteitään — Joan näki sen yhtä selvästi kuin senkin, että vieraat eivät luopuneet kannastaan.
"Mikä syy?" kysyi hän kevyesti, kun Sheldon istuutui päivällispöytään.
Sheldon katsahti häneen ja hymyili, mutta hänen hymynsä oli laimea ja surumielinen.
"Minu sano", jatkoi Joan. "Yksi suuri puhuminen' Aurinko laske — puhu, puhu! Aurinko nouse — puhu! puhu! Koko aika puhu — puhu. Mikä syy, niin paljon puhu — puhu."
"Eipä mitään erikoista." Sheldon kohautti olkapäitään. "He tahtoivat ostaa Beranden, siinä kaikki."
Joan katsoi häneen.
"Olikohan siinä kaikki? Minä luulen, että te tahdoitte saada sen myydyksi."
"Ei, miss Lackland. Minä vakuutan teille, että minun ei suinkaan tee mieli myydä sitä."
"Älkäämme nyt leikkikö sanoilla", kehoitteli Joan. "Puhukaamme sen sijaan suoraan. Teillä on huolia. Enhän minä ole typerä. Kertokaa minulle. Ehkä voisin auttaa teitä, ehkä — keksiä jonkun keinon."
Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Sheldon näytti punnitsevan jotakin mielessään. Hänen ei ollut niin vaikea päättää, kertoisiko vai eikö, kuin keksiä miten aloittaa.
"Katsokaas, minähän olen amerikkalainen", jatkoi Joan itsepäisesti, "ja meillä amerikkalaisilla on usein melkolailla perinnäistä liikeneroa. Minä en itse pidä siitä, mutta tiedän, että minussa on sitä — ainakin enemmän kuin teissä. Puhukaamme nyt asiat selviksi ja koettakaamme tuumia, miten voitte selviytyä. Kuinka paljon teillä on velkaa?"
"Tuhat puntaa, hiukan enemmän — joitakin pikkuvelkoja, ymmärrättehän. Sitäpaitsi kolmenkymmenen miehen työsopimus menee umpeen ensi viikolla ja heidän saatavansa nousevat noin kymmeneen puntaan miestä kohti. Mutta ei teidän kannata vaivata päätänne näillä asioilla. Katsokaahan, on mahdotonta…"
"Mikä on Beranden arvo? Nyt juuri tällä hetkellä?"
"Se riippuu kokonaan herroista Morgan ja Raff ja siitä, mitä he haluavat siitä maksaa." Sheldon katsahti Joaniin ja huomatessaan tämän loukkaantuneen ilmeen hän päätti puhua suoraan. "Hughie ja minä olemme uhranneet Berandeen kahdeksantuhatta puntaa, aikamme lukuunottamatta. Se on hyvää maata ja sen arvo on melkoista suurempi. Mutta vasta kolmen vuoden kuluttua se voi tuottaa meille tuloja. Tämän vuoksi Hughie ja minä ryhdyimmekin harjoittamaan kaupankäyntiä ja työväen hankintaan. 'Jessie' ja kauppa-asemamme riittivät melkein peittämään Beranden juoksevat menot."
"Ja mitä Morgan ja Raff teille tarjosivat?"
"Tuhat puntaa käteistä maksettuaan kaikki laskut."
"Hehän ovat oikeita rosvoja!" huudahti Joan.
"Ei suinkaan, he ovat oivallisia liikemiehiä, siinä kaikki. He sanoivat minulle, että jokaisen esineen arvo riippuu siitä, mitä toinen siitä tahtoo maksaa tai mistä toinen sen suostuu myymään."
"Paljonko te sitten tarvitsisitte voidaksenne pitää Berandea vielä nämä kolme vuotta?" jatkoi Joan kiireisesti.
"Kaksisataa työntekijää, jotka saavat kuusi puntaa vuodessa, se tekee kolmetuhattakuusisataa puntaa — se on ensimmäinen pykälä."
"Taivas, millaisia summia niinkin halpa työ nielee! Kolmetuhattakuusisataa puntaa, kahdeksantoistatuhatta dollaria — ihmissyöjälaumalle. Mutta paikka on toki hyvä takuu. Ettekö voisi lähteä Sydneyhin hankkimaan rahaa sitä vastaan?"
Sheldon pudisti päätään.
"Siellä ne eivät tahdo kuulla puhuttavankaan plantaaseista takuuna. Ovat liian usein saaneet katua sellaisia kauppoja. Mutta tuntuu äärettömän vastenmieliseltä ajatellessa, että minun olisi pakko jättää Berande, enemmän Hughien kuin itseni tähden, sen vannon. Hän oli hyvin kiintynyt tähän paikkaan. Nähkääs, hän oli sitkeä mies ja kärsi ajatellessaan, että hänen täytyisi tunnustaa joutuneensa tappiolle. Ja kyllä se minustakin tuntuu katkeralta. Me edistyimme hitaasti, mutta 'Jessien' avulla toivoimme jotenkuten selviytyvämme."
"Kyllä te epäilemättä molemmat olitte tarpeeksi sitkeitä. Mutta teidän ei tarvitse myydä plantaasia Morganille ja Raffille. Minä lähden ensi laivalla Sydneyhin ja palaan sieltä jollakin vanhalla kuunarilla. Voin ostaa sellaisen viidellä- tai kuudellatuhannella dollarilla…"
Sheldon nosti kättään ikäänkuin estääkseen häntä jatkamasta, mutta tyttö ei välittänyt siitä.
"Voisin myöskin ottaa lastia palatessani. Joka tapauksessa kuunari, jonka hankin, voi ottaa 'Jessien' tehtävät suorittaakseen. Te ryhdytte tarvittaviin valmisteluihin, järjestätte kaiken valmiiksi ja pidätte huolta siitä, että teillä on tarpeeksi työtä kuunarille, kun palaan. Aion lunastaa itselleni niin suuren osuuden Berandesta kuin kolikkoni sallivat, onhan minulla enemmän kuin tuhatviisisataa puntaa, kuten tiedätte. Sovitaan pois ehdoista nyt heti paikalla, nimittäin jos te suostutte, ja minä tiedän, että te sen teette."
Sheldon katsoi häneen hyvätuulisen huvitettu ilme kasvoillaan.
"Tiedättehän, että minä olen purjehtinut Tahitilta tänne saakka saadakseni plantaasin", intti Joan, "ja tiedätte myös, mitä tuumia minulla oli. Nyt olen muuttanut mieltä. Tahdon mieluummin omistaa Beranden yhdessä teidän kanssanne ja korjata hedelmiä kolmen vuoden kuluttua kuin raivata maata Pari-Sulaylla ja odottaa seitsemän vuotta."
"Entä se — tuo kuunari…" Sheldon muutti mieltä ja vaikeni kesken lausettaan.
"Mitä siitä, jatkakaa vain."
"Lupaatteko olla suuttumatta?" kysyi Sheldon.
"Lupaan, lupaan, nythän on kysymys liikeasioista. Jatkakaa!"
"Aikoisitteko te ehkä itse purjehtia sillä? Olla sen kapteenina sanalla sanoen? Ja käydä Malaitalla työväkeä ottamassa?"
"Aion kuin aionkin. Siten säästäisimme laivurin palkan. Teemme sopimuksen, jonka mukaan te saatte plantaasinhoitajan palkan, minä kapteenin. Se on aivan yksinkertainen juttu. Ja ellette te suostu ottamaan minua osakkaaksi, niin ostan Pari-Sulayn, hankin paljon pienemmän aluksen ja purjehdin sillä itse. Mikä on siis ero?"
"Eroko? Se on erittäin suuri. Jos te asetutte Pari-Sulaylle, niin te itse kokonaan vastaatte uhkapelistänne. Te voitte vaikka ruveta ihmissyöjäksi, eikä minulla ole oikeutta sekaantua asiaan. Mutta Berandella te olisitte minun yhtiökumppanini, ja minä olisin teistä vastuunalainen. Minä en tietysti voisi koskaan suostua siihen, että minun yhtiökumppanini saisi olla pestauslaivan kapteenina. Sanon teille, että sitä en koskaan antaisi sisareni enkä vaimoni…"
"Mutta enhän minä aio tulla teidän vaimoksenne, Jumalan kiitos, vaan ainoastaan yhtiökumppaniksenne."
"Ja muutenkin koko tuuma on naurettava", jatkoi Sheldon järkähtämättä. "Ajatelkaahan nyt, millaiseksi tilanne muodostuisi. Nuori mies ja nuori nainen yhtiökumppaneina syrjäisellä plantaasilla. Ainoa käytännöllinen ratkaisu olisi, että minä menisin kanssanne naimisiin…"
"Minä tein teille liiketarjouksen, eikä tarkoitukseni ollut kosia", keskeytti Joan kylmästi ja suutuksissaan. "Löytyisiköhän tästä maailmasta miestä, joka kohtelisi minua kuten toveria."
"Mutta te olette kerta kaikkiaan nainen", aloitti Sheldon, "ja joitakin sopivaisuuden, säädyllisyyden…"
Joan nousi pystyyn ja polki jalkaa.
"Tiedättekö, mitä minä nyt tahtoisin sanoa?"
"Tiedän kyllä", vastasi Sheldon hymyillen. "Te tahtoisitte sanoa:
'Kirotut hameet!'"
Joan nyökäytti päätään, mutta näytti jo alkavan katua.
"Juuri niin minä aioin sanoa, mutta niillä sanoilla on aivan toinen kaiku, kun te ne lausutte. Tuntuu siltä, kuin te itse todella ajattelisitte mitä sanotte ja kuin minä olisin antanut siihen ajatukseen aiheen. No niin, nyt minä menen nukkumaan. Mutta olkaa hyvä ja miettikää ehdotustani ja antakaa minun kuulla päätöksenne huomenna. Nyt meidän ei kannata siitä keskustella. Te saatte minut vain kiivastumaan. Katsokaas, te olette pelkuri, ja hyvin itsekäs. Te pelkäätte, mitä muut typerät ihmiset sanoisivat. Vaikka teidän vaikuttimenne olisivat kuinka kunnialliset tahansa, niin teidän tunteitanne loukkaisi, jos muut arvostelisivat teidän tekojanne. Ja te ajattelette enemmän omia viheliäisiä tunteitanne kuin minun tunteitani. Ja — pelkuri-raukka kun olette — kaikki miehet ovat sisimmässään pelkureita — te puette pelkuruutenne valepukuun ja sanotte sitä ritarillisuudeksi. Kiitän Jumalaa siitä, etten ole mieheksi syntynyt. Hyvää yötä! Ajatelkaa asiaa älkääkä olko tuhma. Berande kaipaa aito amerikkalaista tarmoa. Te ette edes tiedä mitä se on. Te olette tuota sitkeätä lajia, joka ryömimällä pääsee eteenpäin, ja isäksi te olette hermostunut. Minulla on tuoreet voimat, joita ilmasto ei ole ehtinyt heikontaa. Ottakaa minut kumppaniksenne, niin saattepa nähdä, että minä pudistelen nämä saarelaiset liikkeelle. Myöntäkää pois, että olen jo ehtinyt ravistella teitä."
"Myönnän toki", vastasi Sheldon. "Sen te olette kuin olettekin tehnyt. Ei kukaan ihminen ole antanut minun niin armottomasti kuulla kunniaani kuin te. Jos joku joskus olisi sanonut minulle, että minä joutuisin tällaiseen tilanteeseen… Ei, kyllä minä myönnän, että te olette pudistellut minua kelpolailla."
"Mutta tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tuleman pitää", vakuutti Joan Sheldonin noustessa ja tarttuessa hänen ojennettuun käteensä. "Hyvää yötä! Ja muistakaa, että minä huomenna tahdon saada kuulla järkevän päätöksen."