XIV.
"Martha."
Seuraavana aamuna he, syötyään aamiaista tavalliseen aikaan kello yksitoista, paraikaa innokkaasti pelasivat biljardia, kun Viaburi astui sisään ja ilmoitti:
"Iso kuunari aivan lähellä."
Hänen vielä puhuessaan he kuulivat ankkuriketjujen rämisevän, kun niitä laskettiin veteen ja näkivät verannalle astuessaan ison, mustaksi maalatun kuunarin, jonka ankkuri vast'ikään oli laskettu.
"Se on amerikkalainen alus!" huudahti Joan. "Katsokaa tuota keulaa! Ja näettekö sen ellipsinmuotoisen perän? Kas niin, senhän minä arvasinkin…" lisäsi hän innokkaasti, kun tähtilippu nostettiin laivan mastoon.
Noa-Noa veti Sheldonin kehoituksesta unionilipun lipputankoon.
"Mutta mitä ihmettä amerikkalaisella laivalla on täällä tekemistä?" kysyi Joan. "Se ei ole jahti, mutta lyön vetoa siitä, että se kelpaa purjehtimaan. Katsokaa! Näettekö, mikä sen nimi on?"
"'Martha', San Francisco", luki Sheldon kaukoputken avulla. "Se on ensimmäinen amerikkalainen alus, joka minun tietääkseni koskaan on purjehtinut Salomonin-saarten vesillä. He tulevat rantaan, mitä väkeä sitten lienevätkin. Ja kautta kaikkien taivasten, katsokaahan noita soutajia. Pelkkiä valkoihoisia koko laivaväki! Mikähän on tuonut heidät tänne?"
"Nuo eivät ole hyviä merimiehiä", huomautti Joan. "Minua hävettäisi, jos minulla olisi musta laivamiehistö, joka soutaisi tuolla tavoin. Katsokaa tuota, joka istuu keulassa — tuota, joka juuri hyppää rantaan — hän olisi parhaiten paikallaan lehmän selässä."
Soutajat hajaantuivat sinne tänne rannalle ja katsoivat uteliaasti ympärilleen, sillävälin kuin perätuhdoilla istuneet kaksi miestä avasivat veräjän ja kulkivat polkua myöten rakennusta kohti. Toinen heistä, pitkä, solakka mies, oli puettu valkoiseen pellavapukuun, joka sopi hänelle kuin valettu. Toisella sitävastoin oli sanoin kuvaamaton vaateparsi, joka näytti kokeneen yhtä ja toista ja olevan epämiellyttävän kuuma. Hän käydä löntysteli kuten liiaksi kasvanut apina. Jotta vaikutus olisi täydellinen, näytti tuuheita punaisia partatukkuja ulkonevan hänen kasvoistaan joka suuntaan, ja hänen silmänsä olivat pienet, terävät ja levottomat.
Sheldon, joka oli mennyt portaille heitä vastaan, esitteli heidät Joanille. Partaniekalla, joka ulkonäöstä päättäen oli skotlantilainen, oli saksalaiselta kaikuva nimi von Blix ja hänen puheessaan oli selvä amerikkalainen korostus. Pitkä mies, jolla oli valkoinen liinapuku, ilmoitti nimekseen Tudor — John Tudor — ja puhui puhdasta englanninkieltä, kuten jokaisella sivistyneellä amerikkalaisella on tapana, paitsi että hänen korostuksessaan oli pieni, tuskin huomattava saksalainen vivahdus. Joan päätteli tulleensa huomanneeksi tuon vivahduksen vain sen perusteella, että oli nähnyt hänen lyhyet, saksalaismalliset viiksensä, jotka eivät peittäneet näkyvistä suuta eikä täyteläisiä, punaisia huulia. Viimeksimainituilla olisi ollut Kupidon jousen muoto, ellei lujuutta ja ankaruutta ilmaiseva piirre olisi tehnyt niitä täysin miehekkäiksi.
Von Blix oli juro ja kömpelö käytöksessään, jotavastoin Tudorin jokainen ilme, sana ja teko oli miellyttävä ja luonteva. Hänen siniset silmänsä loistivat ja säkenöivät, ja hänen säännölliset, ilmeikkäät kasvonsa näyttivät kuvastavan tunteen ja ajatuksen hienoimpiakin vivahduksia. Hän kuohui innosta, ja hänen pieninkin hymynsä ja kevyin naurunsa tuntui välittömältä ja luonnolliselta. Mutta aluksi hän puhui vain sanan silloin tällöin, sillä von Blix esitti heidän asiansa ja matkansa tarkoituksen.
He olivat kullanhakumatkalla. Hän oli johtaja ja Tudor hänen lähin miehensä. Kaikki laivamiehet — heitä oli kaksikymmentäkahdeksan — olivat mikä enemmän, mikä vähemmän osallisina yrityksessä. Jotkut heistä olivat merimiehiä, mutta useimmat kullankaivajia, jotka oli koottu kaikista kullankaivajaleireistä Meksikosta aina Pohjoiseen Jäämereen asti. Heidän retkensä oli tuota vanhaa, alati uupumatonta kullanajoa, ja he olivat nyt tulleet Salomonin-saarille saalistaan etsimään. Osan heistä piti Tudorin johtamana kulkea Balesunaa ylöspäin ja tunkeutua Guadalcanarin vuoristoisiin sisäosiin, sillävälin kuin von Blix "Marthalla" purjehtisi Malaitalle siellä toimeenpannakseen samanlaisen tutkimusretken.
"Ja nyt", sanoi von Blix, "me mr Tudorin retkikuntaa varten tarvitsisimme muutamia mustaihoisia. Voimmeko saada ne teiltä?"
"Tietysti me maksamme", puuttui Tudor puheeseen' "Ilmoittakaa meille vain, minkä arvoisiksi arvioitte ne. Tehän maksatte heille kuusi puntaa vuodessa vai kuinka?"
"Ensinnäkin me tarvitsemme kaikki miehemme", vastasi Sheldon. "Meillä on nytkin liian vähän työväkeä."
"Meillä?" kysyi Tudor äkkiä. "Onko täällä siis olemassa jokin toiminimi tai yhtiö. Sain Guvutussa sen käsityksen, että olitte täällä yksin, että kumppaninne oli kuollut."
Sheldon vältti Joanin katsetta, ja tämä huomasi, että hänen äänensä oli hieman pingoitettu hänen vastatessaan:
"Miss Lackland on sen jälkeen tullut plantaasin osakkaaksi. Mutta palatkaamme asiaan. Me tarvitsemme kaikki työmiehemme, eikä heistä sitäpaitsi olisi teille paljon hyötyä. Te ette saisi heitä seuraamaan itseänne Binua edemmäksi, ja sinne on täältä vajaa päivämatka veneellä. Meidän työmiehemme ovat kaikki malaitalaisia, ja he pelkäävät tulevansa syödyiksi. He hylkäisivät teidät heti saatuaan siihen tilaisuuden. Saisitte ehkä Binusta miehiä, jotka seuraisivat teitä päivämatkan eteenpäin ruohotasankojen poikki, mutta ensimmäisille kukkuloille ehdittyänne näkisitte heidän kääntyvän takaisin. He eivät myöskään halua tulla syödyiksi."
"Onko asian laita todella niin hullusti?" kysyi von Blix.
"Guadalcanarin sisäosia ei koskaan ole tutkittu", selitti Sheldon. "Sikäläiset viidakkoasukkaat ovat hurjimpia raakalaisia, mitä meidän päivinämme voitte löytää koko maailmasta. Minä en ole heitä koskaan nähnyt ainoatakaan, enpä edes yhtään ihmistä, joka olisi heitä nähnyt. He eivät koskaan tule rannikolle, mutta silloin tällöin heidän kuljeksivat joukkonsa syövät suuhunsa jonkun rannikon alkuasukkaan, joka on eksynyt liian kauas sisämaahan. Kukaan ei tiedä heistä mitään. He eivät edes käytä tupakkaa — eivät ole koskaan oppineet sen käyttöä. Itävaltalainen retkikunta — tiedemiehiä, kuten ehkä tiedätte — pääsi hyvän matkaa sisämaahan, ennenkuin se survottiin murskaksi. Heidän muistomerkkinsä on useita maileja virtaa ylös täältä. Yksi ainoa mies palasi rannikolle kertomaat mitä oli tapahtunut. Ja nyt olette kuulleet kaiken, mitä minä tai kukaan muu ihminen tietää Guadalcanarin sisäosista."
"Entä kulta — oletteko kuullut kullasta puhuttavan?" kysyi Tudor kärsimättömästi. "Tiedättekö mitään kullasta?"
Sheldon hymyili. Molemmat vieraat odottivat kiihkeästi hänen vastaustaan.
"Jos menette pari mailia Balesunaa ylös, niin voitte huuhtoa kultaa rannan hiekasta. Olen usein huomannut sen mahdolliseksi. Epäilemättä kauempana vuoristossa on kultaa."
Tudor ja von Blix katsahtivat voitonriemuisesi toisiinsa.
"Wheatsheaf-vanhuksen juttu oli siis tosi", sano Tudor, ja von Blix nyökäytti päätään. "Ja jos Malaita osoittautuu yhtä tuottavaksi…"
Tudor keskeytti lauseensa ja katsoi Joaniin.
"Tuon vanhan merenkulkijan kertomus se sai meidät lähtemään tänne", selitti hän. "Von Blix tekeytyi hänen ystäväkseen ja sai kuulla salaisuuden." Hän kääntyi Sheldonin puoleen ja jatkoi: "Luulen meidän voivan todistaa, että valkoiset miehet ovat samonneet läpi Guadalcanarin sydänmaitten kauan ennen itävaltalaisen retkikunnan aikoja."
Sheldon kohautti olkapäitään.
"En ole koskaan kuullut täällä siitä puhuttavan", sanoi hän rauhallisesti. Sitten hän jatkoi kääntyen von Blixin puoleen: "Mitä miehiini tulee, ei teillä ole heistä hyötyä pitemmälle kuin Binuun asti, mutta lainaan teille niin monta kuin tarvitsette. Kuinka monet teistä ottavat osaa retkeen ja milloin aiotte lähteä liikkeelle?"
"Kymmenen miestä", sanoi Tudor, "nimittäin yhdeksän minua lukuunottamatta."
"Ja teidän pitää olla valmiit lähtemään ylihuomenna", sanoi von Blix hänelle. "Veneet voitaisiin hyvinkin panna kokoon tänä iltapäivänä. Huomenna jaetaan ja pakataan sitten varusteet. Ja mitä 'Marthaan' tulee, mr Sheldon, niin me tuomme kaiken, mitä siellä tarvitaan, maihin iltapäivällä ja auringonlaskun aikaan purjehdimme tiellemme."
Kun nuo kaksi miestä kulkivat polkua myöten rantaan veneensä luo, katsahti Sheldon Joaniin veitikka silmäkulmassaan.
"Siinähän teille nyt oli romantiikkaa ja seikkailuja yllin kyllin", sanoi hän. "Kullanetsijöitä ihmissyöjien keskuudessa."
"Sehän sopisi kirjan nimeksi", huudahti Joan. "Tai vielä parempi olisi 'Kullankaivajia pääkallonpyytäjien parissa.' Taivas, kuinka sitä kirjaa ostettaisiin!"
"Eikö teitä nyt harmita, että olette ruvennut kookosviljelijäksi?" kiusoitteli Sheldon. "Ajatelkaahan, että nyt voisitte ottaa osaa sellaisiin seikkailuihin."
"Entäpä jos tekisin sen", vastasi Joan. "Von Blix ei varmaankaan vastustelisi, jos pyrkisin hänen seurasian Malaitan-retkelle."
"Epäilemättä hän olisi siitä haltioissaan."
"Mitä te pidätte heistä?" kysyi Joan.
"Mitäkö? No niin, vanhasta von Blixistä en sano mitään pahaa, hän on tavallaan kelpo mies. Mutta Tudor on liian kevyt, liian pintapuolinen, ymmärrättehän. Jos joutuisin haaksirikkoisena autiolle saarelle niin valitsisin heistä von Blixin seurakseni."
"Minä en oikein ymmärrä tuota", vastusteli Joan, "Mitä teillä on
Tudoria vastaan?"
"Muistatteko Browningin runon 'Viimeinen herttuatar'?"
Joan nyökäytti päätään.
"No niin, minusta Tudor muistuttaa häntä."
"Mutta hänhän oli ihastuttava!"
"Niin olikin. Mutta hän oli nainen. Mieheen nähden vaatimukset ovat toiset, hänellä tulee olla enemmän itsensähillitsemiskykyä, enemmän malttia ja harkintaa. Miehen pitää olla lujempaa, vankempaa ainesta, hän ei saa niin helposti kuohua yli äyräittensä. Tudorin kaltainen mies hermostuttaa minua. Mieheltä täytyy vaatia enemmän tyyneyttä."
Joan tunsi olevansa hiukan eri mieltä, ja Sheldon huomasi sen ja tuli pahalle tuulelle. Hän muisti huomanneensa, kuinka Joanin silmät olivat alkaneet loistaa hänen puhutellessaan vierasta. Hitto vie, oliko hän tulemassa mustasukkaiseksi? kysyi hän itseltään. Miksi Joanin silmät eivät olisi saaneet loistaa? Mitä se häneen koski?
Toinenkin vene oli laskettu kuunarista vesille ja rannalle jäävän retkikunnan varusteet tuotiin nopeasti maihin. Kymmenkunta laivamiestä liitti veneet kokoon rannalla. Niitä oli yhteensä viisi — kapeita, huomattavan pitkiä pursia, joilla oli terävät keulat ja ulkonevat laidat. Kussakin oli kolme kaksilappeista melaa ja useita rautakärkisiä sauvoimia.
"Te näytätte tuntevan ammattinne ja tietävän, mitä jokimatkalle tarvitaan", sanoi Sheldon eräälle kirvesmiehistä.
Mies sylkäisi suun täydeltä tupakkamehua valkoiselle hiekalle ja vastasi:
"Tällaisia veneitä me käytämme Alaskassa. Ne ovat tehdyt Yukonin jokiveneitten malliin, ja panen pääni pantiksi siitä, että niillä kelpaa kulkea. Tämä joki on vain pieni puro verrattuna muutamiin meikäläisiin virtoihin siellä Pohjolassa. Ollappa vaikka viisisataa naulaa lastia tuollaisessa veneessä, niin kaksi miestä saisi sen kulkemaan eteenpäin niin että te hämmästyisitte."
Auringonlaskun aikaan "Martha" nosti ankkurinsa ja lähti matkaan tervehtien Berandea lipuin ja tykinlaukauksin. Unionilippu käväisi pihalla olevan tangon huipussa, ja Sheldon vastasi tervehdyslaukaukseen merkinantokanuunallaan. Kullankaivajat pingoittivat telttansa pihamaalle ja keittivät itselleen ruokaa rannalla, sillävälin kuin Tudor aterioitsi Joanin ja Sheldonin seurassa.
Heidän vieraansa tuntui käyneen kaikkialla, nähneen kaiken ja tavanneen jokaisen ihmisen, ja Joanin yllyttämänä hän etupäässä kertoi omista seikkailuistaan. Hän oli oikea seikkailijoitten seikkailija ja oli oman puheensa mukaan syntynyt seikkailuihin. Hän polveutui vanhasta uusenglantilaisesta suvusta, hänen isänsä oli kenraalikonsuli ja hän oli syntynyt Saksassa ja saanut siellä ensimmäisen kasvatuksensa ja puheeseensa saksalaisen sävyn. Sittemmin hän ollessaan vielä aivan nuori oli jälleen tavannut isänsä Turkinmaalla ja myöhemmin seurannut häntä Persiaan, isän tultua nimitetyksi ministeriksi tähän maahan.
Tudor oli koko ikänsä ollut vaeltaja, ja kevyellä, mielikuvitusrikkaalla ja eloisalla kertomatavallaan hän siirtyi toisesta seudusta ja kohtauksesta toiseen. Tuntui siltä, kuin hän ei olisi kertonut kokemuksistaan siksi että ne olivat hänen, vaan yksinomaan niiden omituisuuden ja erikoisuuden vuoksi, siksi, että tapahtumat olivat epätavallisia ja tilanteet naurettavia. Hän oli nähnyt vallankumouksia Etelä-Amerikassa ja harjoittanut nuoria hevosia Kubassa, ollut vakoilijana Etelä-Afrikassa ja sotakirjeenvaihtajana venäläis-japanilaisessa sodassa. Hän oli ajanut koirilla Klondykessa, huuhtonut kultaa Nomen hiekasta ja julkaissut sanomalehteä San Franciscossa. Yhdysvaltojen presidentti oli hänen ystävänsä. Hän oli kuin kotonaan sekä Lontoon että mannermaan klubeissa, Yokohaman Grand hotellissa ja Never-Never-maan hökkeleissä. Hän oli metsästänyt jaloa riistaa Siamissa, ollut helmenpyydystäjänä Paumotu-saarilla, käynyt tervehtimässä Tolstoita, nähnyt Oberammergaun kärsimysnäytännöt ja kulkenut Andien yli muulin selässä. Ja sitäpaitsi hän oli kuin elävä sanakirja, kun oli Länsi-Afrikan kuumeenpesistä kysymys.
Sheldon nojautui takakenoon tuolissaan parvekkeella, maisteli kahviaan ja kuunteli. Hän ei voinut sille mitään, että tuo mies, jonka elämä oli ollut niin vaihteleva, viehätti hänen mieltään. Ja kuitenkin hän oli tyytymätön. Hänestä tuntui siltä, että tuo mies puhui erikoisesti Joanille. Katseensa ja hymyilynsä hän kohdisti puolueettomasti heihin molempiin, mutta Sheldon oli vakuutettu siitä, että jos hän olisi ollut kahden kesken vieraan kanssa, niin keskustelu olisi saanut aivan toisen luonteen. Tudor oli huomannut, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa teki Joaniin, ja salli harkitusti muistojensa tulvia kietoen hänet romantiikan taikaverkkoon. Sheldon näki Joanin haltioituneen tarkkaavaisuuden, kuuli hänen välittömän naurunsa, hänen nopeat kysymyksensä ja ohimennen lausutut arvostelunsa, ja tietoisuus siitä, että hän rakasti Joania, alkoi herätä hänen sielussaan.
Senvuoksi hän oli hyvin hiljainen ja melkein surumielinen, vaikkakin hän silloin tällöin tunsi miltei suuttumusta vierastansa kohtaan. Vieläpä hän tuumi, kuinka suuri osa Tudorin kertomuksista mahtoi olla totta ja kuinka niiden todenperäisyys tai valheellisuus olisi todistettavissa. Samassa — aivan kuin taitavan näytelmänkirjoittajan näyttämölle tuomana — Utami astui kuistille kertomaan Joanille, että heidän asettamastaan ansasta oli tavattu krokotiili.
Tulitikku, jolla Tudor paraillaan sytytti savukettaan, valaisi hänen kasvojaan. Utami kiinnitti katseensa niihin ja unohti ilmoittaa asiansa emännälleen.
"Hei, Tudor", sanoi hän niin tuttavallisesti, että Sheldon aivan ällistyi.
Polynesialaisen käsi ojentui, Tudor pudisti sitä ja tuijotti hänen kasvoihinsa.
"Kuka tämä on?" kysyi hän. "En tunne teitä."
"Utami."
"Ja kuka Utami sitten on, tuhat tulimmaista? Missä minä olen teidät ennen tavannut, hyvä mies?"
"Te eihän unohda 'Huahine'?" kysyi Utami toruvalla äänellä. "Viimeinen kerta 'Huahine' oli matkalla?"
Tudor tarttui uudestaan tahitilaisen käteen ja pudisti sitä sydämellisesti.
"Vain yksi ainoa kanakki palasi tuolta 'Huahinen' viimeiseltä matkalta, ja se kanakki oli Joe. Hitto vieköön, mies, olen iloinen nähdessäni teidät, vaikk'en ole koskaan ennen kuullut uutta nimeänne."
"Niin, kaikki kutsu minu Joe 'Huahinella'. Mutta Utami minu nimi koko aika."
"Mutta mitä te täällä teette?" kysyi Tudor laskien merimiehen käden omastaan ja kumartuen jännittyneenä eteenpäin.
"Minu purjehti missie Lackalanna kanssa häne kuunari 'Miele'. Me käy
Tahiti, Raiatea, Tahaa, Bora-Bora, Manua, Tutuila, Apia, Savaii ja
Fidshi-saaret — monet, monet Fidshi-saaret. Minu jää missie Lackalanna
kanssa Salomonin-saarille. Hyvin pian häne saa toinen kuunari."
"Hän ja minä olimme ainoat, jotka jäimme eloon 'Huahinen' haaksirikon jälkeen", selitti Tudor muille. "Meitä oli laivassa viisikymmentäseitsemän henkeä, kun purjehdimme Huapasta, ja Joe ja minä olimme ainoat, jotka koskaan astuimme maihin sen jälkeen. Hirmumyrsky, kuten tiedätte, Paumotu-saarilla. Tämä tapahtui ollessani siellä helmenpyynnissä."
"Etkä sinä ole koskaan kertonut minulle, Utama, että olet kärsinyt haaksirikon hirmumyrskyssä", sanoi Joan nuhtelevasti.
Kookas tahitilainen siirsi painonsa jalalta toiselle ja veti suunsa hyväntahtoiseen hymyyn.
"Minu ajattele, se ei ole mitään", sanoi hän.
Hän kääntyi puoleksi ikäänkuin lähteäkseen, tahtoen tällä liikkeellä osoittaa, että hänestä tuntui sopivimmalta lähteä tiehensä, mutta että hänen teki kovasti mieli jäädä.
"All right, Utami", sanoi Tudor. "Huomispäivänä tulen teitä tapaamaan ja juttelemaan kanssanne."
"Hän pelasti henkeni, tuo veijari", selitti Tudor, kun tahitilainen poistui ja astui pehmein, raskain askelin portaita alas. "En ole koskaan tavannut parempaa uimaria."
Sitten Tudor Joanin hartaasta kehoituksesta kertoi "Huahinen" haaksirikosta. Ja Sheldon tupakoi ja mietti ja päätteli, että oli tuolla miehellä mitä vikoja tahansa, niin valehtelija hän ei ainakaan ollut.