XV.
Käsitteitten selvittelyä.
Päivät kuluivat, eikä Tudorin näyttänyt tekevän mieli keskeyttää vierailuaan Berandella. Kaikki oli valmiina lähtöön, mutta hän viipyi viipymistään viettäen paljon aikaa Joanin seurassa ja antoi täten uutta yllykettä sille vastenmielisyydelle, jota Sheldon tunsi häntä kohtaan. Hän teki uintiretkiä Joanin seurassa ja voitti hänet nopeudessa; hän harjoitti dynamiittikalastusta hänen seurassaan; hän sukelsi nälkäisten pohjavesihaikalojen parveen ja riisti niiden hampaista kuolemaantuomitun saaliin, kunnes hän saavutti koko tahitilaisjoukon hyväksymisen. Arahu kysyi häneltä, pystyisikö hän repimään kalan hain hampaista, niin että puolet siitä jäisi haille ja hän toisi puolet muassaan vedenpintaan. Tudor suoritti urotyön, mutta ällistyneen pedon karkea nahka raapaisi hänen olkapäänsä verille usean tuuman laajuiselta alalta. Joan oli ihastunut, ja Sheldonin, joka oli nähnyt kaiken, täytyi tunnustaa mielessään, että Joan oli tavannut seikkailu-unelmiensa sankarin. Joan ei nyt kaivannut rakkautta, mutta Sheldon tunsi, että jos hän koskaan tulisi rakastamaan, niin hänen rakkautensa kohdistuisi mieheen sellaiseen kuin Tudor — "mieheen, joka näytteli osansa hyvin", kuten hänen määrittelynsä kuului.
Tudorin läsnäolo painosti häntä, sillä tuolla miehellä oli erinomainen kyky tuoda kaikki hyvät puolensa näkyviin. Sheldon tiesi itse olevansa rohkea mies eikä senvuoksi katsonut kannattavan pitää melua tästä tosiseikasta. Hän tiesi, että hän olisi ollut aivan yhtä valmis kuin tuo toinen sukeltamaan pohjavesihaiparveen pelastaakseen ihmishengen, mutta hänestä oli epäoikeutettua ja mieletöntä sukeltaa niiden joukkoon kalanpuolikkaan takia. Heidän välillään oli se erotus, että hän piti uutimet laskettuina puotinsa varastoikkunain eteen. Elämä sykähteli hänessä tasaisesti ja syvällä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut turhanpäiten panna pintaa väreilemään, jotta maailma näkisi, mitä sen alla liikehti. Ja toisen ihmeteltävät urotyöt saivat hänet vetäytymään yhä syvemmälle kuoreensa ja verhoutumaan entistä tiukemmin rotunsa kylmään, stoalaiseen rauhaan.
"Te olette ollut niin ikävä viime päivinä", valitti Joan hänelle. "Voisi luulla, että olette sairas tai huonolla tuulella tai jotakin sellaista. Teillä ei näytä olevan päässänne yhtään ainoata ajatusta paitsi sellaisia, jotka koskevat neekereitä ja kookospähkinöitä. Mikä teitä vaivaa?"
Sheldon hymähti ja vetäytyi taas yhä syvemmälle itseensä. Hän kuunteli, kuinka Joan ja Tudor pohtivat kysymystä, miten valkoisen miehen voimakas käsivarsi ohjasi alempien rotujen elämää. Kuunnellessaan Sheldon äkkiä tuli ajatelleeksi, että sitähän hän juuri teki. Heidän filosofoidessaan hän sovitti opin elämään, hän oli laskenut rotunsa voimakkaan käden niiden alempirotuisten olentojen hartioille, jotka tekivät työtä Berandella tai uhkailivat sitä ulkoapäin. Mutta miksi puhua siitä? Riitti, kun teki sen, ja siihen hän tyytyikin.
Tätä mielipidettä hän puolusti kuivasti ja rauhallisesti ja joutui pian väittelyyn, jossa sekä Joan että Tudor vastustivat häntä. Ja tässä väittelyssä singautettiin sitä aitoenglantilaista itsensähillitsemistä ja mielenmalttia vastaan, joka oli hänen salainen ylpeytensä, mitä hämmästyttävin syytös, syytös jommoista hän ei ollut voinut uneksiakaan.
"Yankeet puhuvat paljon siitä, mitä he tekevät ja ovat tehneet", sanoi Tudor, "ja englantilaiset pitävät heitä kerskureina. Mutta yankee on pelkkä lapsi. Hän ei todellakaan tiedä, miten pitää kerskailla. Hän vaan puhuu teoistaan, katsokaahan. Mutta englantilainen voittaa hänet olemalla puhumatta niistä mitään. Englantilaisten sananparreksi käynyt kerskailun puute on lopultakin vain erikoisen ovelaa kerskailua. Sukkela temppu, sen myöntänette!"
"Tuota en ole koskaan tullut ajatelleeksi!" huudahti Joan. "Tietysti! Englantilainen suorittaa jonkin hirvittävän sankarillisen uroteon ja esiintyy hyvin vaatimattomasti ja hillitysti — kieltäytyy ensinkään puhumasta siitä — ja seuraus on, että hän vaitiolollaan ikäänkuin tahtoo sanoa: 'Kas tällaisia tekoja minä suoritan joka päivä. Se on yhtä helppoa kuin potkaista puupölkky tieltäni. Näkisittepä, mitä todellisia sankaritöitä voisin tehdä, jos niitä sattuisi tielleni. Mutta tämä vähäpätöinen tekonen, tämä pieni välikohtaus — tiedättekö, siinä en todellakaan voi havaita mitään huomattavaa tai tavatonta.' Mitä taas minuun tulee, niin jos lentäisin ilmaan ruutiräjähdyksessä tai pelastaisin sata ihmishenkeä, niin tahtoisin, että kaikki ystäväni saisivat kuulla sen ja heidän ystävänsä samoin. Minä olisin ylpeämpi kuin Lucifer tapahtuman johdosta. Tunnustakaa, mr Sheldon, että sisimmässänne tunnette ylpeyttä, kun olette tehnyt jotakin uskaliasta tai rohkeata."
Sheldon nyökäytti päätään.
"Eikö siis" — Joan jatkoi hyökkäystään — "tuon ylpeyden peittämistä huolettoman välinpitämättömyyden naamarin alle ole pidettävä valheen vertaisena?"
"On kylläkin", myönsi Sheldon. "Mutta sillä tavoin me valehtelemme joka päivä. Se johtuu tottumuksesta. Kyllä teidänkin maanmiehenne aikanaan siihen tottuvat. Sanoihan mr Tudor äsken, että yankeet ovat nuoria."
"Jumalan kiitos, me emme vielä ole oppineet sillä tavoin valehtelemaan."
"Olettepa kyllä", sanoi Sheldon äkkiä. "Juuri sellaisen valheen te itse lausuitte aivan pari päivää sitten. Muistatteko, kun kiipesitte lyhtyköyttä myöten vain käsivoimia käyttäen. Silloin teidän kasvonne valehtelivat."
"Eivät suinkaan."
"Suokaa anteeksi", jatkoi Sheldon. "Kasvonne olivat yhtä rauhalliset kuin olisitte istunut mukavassa nojatuolissa. Niiden ilmeestä olisi luullut, että ruumiinpainonne nostaminen pelkin käsivoimin köyttä ylös oli teille peräti jokapäiväinen temppu — aivan kuin jos olisitte potkaissut pyöreän pölkyn tieltänne. Älkääkä koettakokaan uskotella minulle, miss Lackland, ettette irvistellyt aika pahoin kiivetessänne ensi kertaa köyttä myöten. Mutta aivan kuin mikä sirkustaiteilija tahansa te harjoittelitte ja pääsitte irvistelyaikakauden yli. Te totutitte kasvonne salaamaan tunteitanne, salaamaan ne äärimmäiset ponnistukset, jotka lihastenne oli kestettävä. Mr Tudorin sanoja käyttääkseni vain sangen ovelasti asetitte fyysillisen kyvyn näytteille. Ja juuri samaa laatua on meidän englantilaisten vaatimattomuus — tottumusta, siinä kaikki. Olemmehan me toki sisimmässämme ylpeitä siitä mitä teemme ja olemme tehneet, ylpeitä kuin Lucifer — niin, ehkäpä vieläkin ylpeämpiä. Mutta me olemme aikamiehiä emmekä enää puhu näistä asioista."
"Minä antaudun", huudahti Joan. "Te ette sittenkään ole aivan typerä."
"Kas niin, nyt te panitte meidät pussiin", myönsi Tudor. "Mutta se ei olisi onnistunut, ellette olisi rikkonut tottumuksenne lakeja?"
"Miten tarkoitatte?"
"Puhumalla."
Joan taputti hyväksyvästi käsiään. Tudor sytytti uuden savukkeen, ja
Sheldon istui tuolissaan järkähtämättömän ääneti.
"Nyt hän sittenkin sai teidät matiksi", kiusoitteli Joan. "Miksi ette muserra häntä?"
"En todellakaan keksi mitä sanoisin", sanoi Sheldon. "Tiedän, että olen oikeassa, ja se tyydyttää minua."
"Te voisitte vastata", ehdotti Joan, "että kun aikamies on lasten seurassa, niin hänen täytyy alentua käyttämään lasten kieltä tullakseen ymmärretyksi. Siinä syy, miksi te rikoitte tottumuslakinne. Me lapset emme muuten olisi ymmärtäneet teitä."
"Tehän hylkäätte minut keskellä taistelun tuoksinaa ja menette vihollisen puolelle, miss Lackland", välitti Tudor.
Mutta Joan ei kuullut. Sensijaan hän katsoi tarkkaan pihan yli ja ulapalle päin. Miehet seurasivat hänen katsettaan ja näkivät vihreän valon ja ison aluksen purjeet.
"Palanneekohan 'Martha'?" sanoi Tudor umpimähkään.
"Ei, sivulyhty on liian matalalla", vastasi Joan. "Ja sitäpaitsi he ovat ottaneet airot esille. Ettekö kuule? Niin isoa alusta kuin 'Marthaa' ei kannattaisi ryhtyä soutamaan."
"Sitäpaitsi 'Marthalla' on kahdenkymmenenviiden hevosvoiman bentsiinimoottori", lisäsi Tudor.
"Juuri sellainen alus sopisi meille", sanoi Joan innokkaasti Sheldonille. "Minun pitää todella koettaa hankkia kuunari, jossa on kone. Voisin ostaa käytetyn moottorin ja panettaa sen siihen."
"Siitä olisi seurauksena, että menoihimme tulisi lisäksi koneenkäyttäjän palkka", vastusti Sheldon.
"Mutta vastapainoksi laivamme silloin kulkisi nopeammin", puolusti Joan, "ja se kävisi vakuutuksesta. Kyllä minä tiedän. Olenhan itse ollut tuulen kourissa matalikoilla. Ja sitäpaitsi, ellette te olisi niin keskiaikainen mielipiteiltänne, niin minä voisin olla laivurina ja siten säästäisimme enemmän kuin koneenkäyttäjän palkan."
Sheldon ei vastannut hyökkäykseen, ja Joan katsahti häneen. Hän katsoi merelle päin ja lyhdyn valossa Joan erotti hänen kasvojensa piirteet. Ne olivat voimakkaat, ankarat, jurot, suu melkein jalopiirteisen kaunis, päättäväisempi ja ohuthuulisempi kuin Tudorin. Ensi kerran hän huomasi, kuinka paljon voimaa, levollisuutta ja rauhaa hänen kasvonsa kuvastivat ja kuinka vilpitöntä rehellisyyttä ja luottamusta herättävää lujuutta ne ilmaisivat. Hän vilkaisi Tudoriin, joka seisoi hänen toisella puolellaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat, ne miellyttivät ensi näkemältä. Mutta Joan ei pitänyt hänen suustaan. Se oli kuin luotu suutelemaan, ja hän inhosi suuteloita. Tämä hänen arvostelunsa ei ollut perusteellisesti harkittu, se tuli hänen mieleensä heikkona, epämääräisenä vastenmielisyyden tunteena. Tänä hetkenä kevyt epäilys Tudorin arvosta kävi läpi hänen mielensä. Ehkä Sheldon arvosteli häntä oikein. Hän ei sitä tietänyt eikä välittänytkään siitä, sillä laivat ja meri ja kaikki, mikä merellä tapahtui, herätti hänessä paljon elävämpää mielenkiintoa kuin miehet, ja seuraavassa tuokiossa hän tuijotti lämpimän, troopillisen pimeyden halki lähestyviä purjeita ja keinuvan sivulyhdyn tasaisen vihreätä valoa kohti ja kuunteli jännittyneenä, miten airot narskuivat hangoissaan. Sielunsa silmillä hän saattoi nähdä mustien soutajien alastomat ruumiit heidän ponnistellessaan voimainsa takaa ja taipuessaan tahdissa edestakaisin, ja hän tiesi, että jossakin tuon vieraan aluksen kannella oli välttämätön laivuri, joka ohjasi aluksen satamaan tarkasti tutkiskellen katseellaan rannan himmeätä puurajaa tarkoin arvioiden mielessään yön pimeyden takia petollisia etäisyyksiä. Maatuuli oli vasta alkanut puhaltaa ja sen ensimmäiset henkäykset hipaisivat hänen poskeaan. Hän seisoi tuolla kannella miettien, punniten, arvioiden ja halliten sitä parinkymmenen tai useamman miehen alati epäluotettavaa työvoimaa, jonka avulla ja josta huolimatta hän varmasti ohjasi alusta oikeaan suuntaan. Joan tiesi kaiken tämän siksi, että hän rakasti tätä elämää ja tunsi sitä kohtaan niin elävää harrastusta kuin vain merimies voi tuntea.
Hän kuuli mittaluodin kahdesti loiskahtavan ja kuunteli tarkkaavaisesti huutoa, joka seurasi. Kerran kajahti miehen ääni, joka matalana, käskevänä lausui määräyksen, ja hän värähti ilosta kuullessaan sen. Se oli vain käsky peräsimen ääressä seisovalle miehelle kääntää peräsin vasemmalle. Joan huomasi laivan hiukan muuttavan suuntaa ja tiesi sen tapahtuvan, jotta maatuulen ensimmäiset henkäykset tarttuisivat veltosti lepattaviin purjeisiin. Hän odotti, että sama matala ääni lausuisi sanat "riittää jo." Ja kun se tapahtui, niin hän taas värähti ilosta. Vielä kerran mittaluoti loiskahti ja kuului huuto "yksitoista syltä." — "Antaa mennä!" kuuli hän matalan äänen jälleen lausuvan pimeydestä, ja näitä sanoja seurasi ankkuriketjun räminä. Väkipyörän kitinä purjeita alas laskettaessa — keulapurje ensinnä — oli hänelle kuin soittoa. Hän kuuli silmänräpäyksessä, kun muuan köysi takertui halkaisijaa laskettaessa, ja oli melkein näkevinään, miten laivamies kärsimättömästi nykäisten sai sen selväksi. Eikä hän välittänyt vähääkään kumpaisestakaan vieressään seisovasta miehestä, ennenkuin molemmat lyhdyt, punainen ja vihreä, tulivat näkyviin ankkurin estäessä laivaa kulkemasta eteenpäin.
Sheldon tuumi, mikä laiva tämä mahtoi olla, ja Tudor pysyi itsepäisesti luulossaan, että se oli "Martha."
"Se on 'Minerva'", sanoi Joan päättäväisesti.
"Kuinka te sen tiedätte?" kysyi Sheldon epäillen hänen varmuuttaan.
"Ensiksikin se on ketch-alus. Ja sitäpaitsi minä heti tunsin sen piikkipylpyräin natinan — ne ovat liian isot verrattuina nostoköysiin."
Tumma olento kulki pihan poikki rannanpuoliselta veräjältä päin, jonka luona hän — kuka lieneekin ollut — oli katsellut lähestyvää alusta.
"Sinäkö siellä, Utami?" huusi Joan.
"Ei, missie, minu Matapuu", kuului vastaus.
"Mikä laiva se on?"
"Minu luule 'Minerva'."
Joan katsoi voitonriemuisesti Sheldoniin, joka kumarsi.
"Jos Matapuu sen sanoo, niin sen täytynee olla totta", murahti hän.
"Mutta kun Joan Lackland sen sanoo, niin te epäilette", huudahti Joan, "aivan samoin kuin epäilette hänen laivurinkykyään. Mutta olkoon menneeksi, vielä te saatte katua epäystävällisyyttänne. Kas nyt venettä lasketaan vesille, ja viiden minuutin päästä saamme puristaa Christian Youngin kättä."
Lalaperu toi laseja ja savukkeita ja ikuista whiskyä ja soodavettä, ja ennenkuin viisi minuuttia oli kulunut narahti veräjä, ja Christian Young astui iho yhtä kullanruskeana ja ääni, katse ja kädet yhtä pehmeinä ja lempeinä kuin ennenkin bangalon portaita ylös ja lyöttäytyi heidän seuraansa.