XXII.
Gogoomy tekee lopun Kwaquesta.
"Mitenkähän Tudorin on mahtanut käydä? Hän katosi meidän näkyvistämme pensaikkoihin jo kaksi kuukautta sitten, emmekä ole kuulleet hänestä niin sanaakaan sen jälkeen kuin hän lähti Binusta."
Joan Lackland istui hevosensa selässä sillä Balesunan rantaäyräällä, jolle oli kylvetty maissia, ja Sheldon, joka oli jalan tullut paikalle, nojasi hänen hevoseensa.
"Ihmeellistä todella, ettei häneltä näin pitkään aikaan ole tullut mitään tietoa", vastasi hän tarkoin tutkien Joanin kasvoja hattunsa reunan alta ja miettien, mahtoiko tyttö olla hyvinkin levoton seikkailevan kullanetsijän kohtalosta. "Mutta kyllä Tudor aina suoriutuu. Hän sai heti alussa aikaan jotakin, mihin minä en olisi luullut hänen enemmän kuin kenenkään muunkaan pystyvän — sai Binu-Charleyn taivutetuksi lähtemään mukaansa. Lyön vetoa, ettei yksikään Binun neekeri koskaan ole mennyt niin kauas sisämaahan joutumatta kai-kaiksi. Mitä Tudoriin tulee…"
"Katsokaa! Katsokaa!" huudahti Joan matalalla äänellä osoittaen lähellä kapean virran toista rantaa olevaa velttoa pyörrettä, jossa iso krokotiili liukui eteenpäin vedenrajassa kuin tukki. "Olisipa minulla nyt pyssyni."
Krokotiili painui veden alle jättäen tuskin värettäkään jälkeensä vedenpintaan.
"Muuan Binun mies oli täällä varhain tänä aamuna — lääkettä pyytämässä", kertoi Sheldon. "Ehkäpä juuri tuo peto oli hänen käyntinsä syynä. Joukko Binun naisia oli ollut joen rannalla, ja etumaisena kulkeva oli astunut suoraan ison krokotiilin päälle. Se tapahtui juuri veden rajassa; peto kaatoi hänet kumoon ja iski hampaansa hänen sääreensä. Kaikki muut naiset tarttuivat häneen kiskoakseen hänet pedon hampaista. Ja taistelun tuoksinassa hän menetti jalkansa. Se oli katkennut polven alapuolelta, kertoi mies. Annoin hänelle antiseptisiä aineita. Luulisin hänen jäävän henkiin."
"Huh, noita inhoittavia petoja", sanoi Joan, ja kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään. "Minä vihaan niitä, vihaan!"
"Ja kuitenkin sukeltelette haikalaparviin", kiusoitteli Sheldon.
"Nehän ahdistavat vain kaloja. Ja niin kauan kuin kaloista ei ole puutetta, ei ole hätää. Vain nälkiintyneinä ne ovat halukkaat haukkaamaan palasen ihmislihaakin."
Sheldonia kauhistutti, kun hän kuvitteli mielessään, että hai pääsisi iskemään hampaansa Joanin hienoon hipiään.
"Minä toivoisin sittenkin, että luopuisitte siitä", sanoi hän hitaasti.
"Myönnättehän, että se aina on uhkapeliä."
"Mutta juuri siksihän se on hauskaa", huudahti Joan.
Sheldon oli jo sanomaisillaan, että hän ei tahtonut kadottaa häntä, mutta ehti hillitä itsensä, tietäen että Joan olisi pitänyt hänen sanojaan kuluneena sananpartena. Hän oli nyt tullut siihen johtopäätökseen, että Joania ei saanut kiusata. Hän olisi tehnyt suuren taktillisen virheen, jos olisi johdonmukaisesti tai vaikkapa vain silloin tällöinkin muistuttanut hänelle rakkauttaan.
"Toiset ovat luodut runojen ylistettäviksi, toiset elämään syrjässä, mutta jotkut edeltä määrätyt haikalan vatsaan", sanoi hän jurosti nauraen ja jatkoi sitten: "Oli miten oli, tahtoisin joka tapauksessa osata uida yhtä hyvin kuin te. Ehkäpä minäkin saisin yhtä suuren itseluottamuksen kuin teillä on."
"Tiedättekö, minä luulen, että olisi hauskaa olla naimisissa sellaisen miehen kanssa kuin miksi te näytte olevan kehittymässä", huudahti Joan äkkiä, hypäten asiasta toiseen kuten hänellä oli tapana. "Luulen todella, että teistä voisi kasvattaa hyvin hyvän aviomiehen, ymmärrättekö, ei tuollaista ylimielistä valtiasta, vaan sellaisen, joka ymmärtäisi, että hänen vaimonsa on yksilö aivan niinkuin hän itsekin ja omaa yhtä vapaan tahdon. Luulen aivan todenteolla, että te edistytte."
Hän nauroi ja ratsasti tiehensä jättäen Sheldonin syvän alakuloisuuden valtaan. Jos hän olisi luullut Joanin sanojen takana piilevän hitusenkaan ujoutta tai naisellista hämminkiä, jos hän olisi uskonut, että ne sisälsivät kainon kehoitus- ja rohkaisuyrityksen, niin hän olisi ollut ylpeä. Mutta hän tiesi varmasti, että noita rohkeita sanoja ei ollut lausunut nainen, vaan poika.
Joan ratsasti eteenpäin nuorten kookospalmujen muodostamaa kujaa myöten, näki sarvilinnun, seurasi sen harhailevaa lentoa plantaasin rajalla olevaan korkeaan metsään asti, kuuli villikyyhkysten kuhertelun ja arveli niiden oleilevan syvemmällä metsässä, seurasi loitolta villisian vereksiä jälkiä, kiersi sitten takaisin ja valitsi bangaloon johtavan kapean polun, joka kulki kahdenkymmenen acren raivaamattoman ruohokentän poikki. Ruoho ulottui miehen vyötäisiin tai ylemmäksi, ja ratsastaessaan hän muisti, että Gogoomy kuului siihen ryhmään, joka oli määrätty tänne niittämään. Hän tuli työpaikalle, mutta ei nähnyt miehestä jälkeäkään. Hänen kengittämätön ratsunsa kulki aivan äänettömästi pehmeällä hiekkamaalla, ja vähän kauempaa hän kuuli ääniä ruohikosta. Hän veti ohjat kireälle ja kuunteli. Hän kuuli Gogoomyn puhuvan, ja tämän sanat saivat hänet vieläkin kiristämään ohjaksia ja kuohahtamaan vihasta.
"Koira olla talossa, mutta yöllä se kulke ympäri", sanoi Gogoomy, jonka oli pakko solkata englantia, koska kuulijoiden joukossa oli muitakin kuin hänen oman heimonsa miehiä. "Te otta kiinni yksi porsas ja pane se koiralle kai-kai iso ongenkoukku päähän. Kun koira kulke hake kai-kai, te onki häne niinkuin yksi hai. Sitten koira pian loppu. Iso master nukku isossa talossa. Valkoinen Mary nukku pikku talossa. Yksi mies Adamu pikku talon luona. Me tappa koira, tappa Adamu, tappa iso master, tappa valkoinen Mary, tappa kaikki. Siellä olla paljo pyssy, paljo ruuti, paljo tomahawki, paljo veitsi, paljo delfiinihammas, paljo tupakka, paljo pumpulikangas — paljo, hyvin paljo, ja kaikki me otta ja vie veneeseen ja souta, souta kuin piru, ja kun aurinko nouse, me olla kauas, kauas pois."
"Minu otta kiinni se porsas, kun aurinko mene alas", sanoi eräs piipittävällä äänellä, josta Joan tunsi hänet Cosseksi, erääksi Gogoomyn heimolaiseksi. "Minu otta se koira", sanoi toinen. "Ja minu otta se valkoinen Mary", huudahti Gogoomy. "Minu otta Kwaque ja hän kuole pian hyvin pian."
Näin paljon Joan ehti kuulla murhasuunnitelmista ennenkuin hänen vihansa yltyi järkeä voimakkaammaksi. Hän kannusti hevostaan ruohikkoon huutaen:
"Mitä tämä merkitsee, miehet?"
He nousivat nopeasti maasta ja hajaantuivat. Ihmeekseen Joan huomasi, että heitä oli kokonainen tusina. Katsoessaan heidän kiiluviin silmiinsä ja huomatessaan raskaat, kahden jalan pituiset leikkuuveitset heidän käsissään hän äkkiä havaitsi, miten ajattelemattomasti oli menetellyt. Jos hänellä vain olisi ollut revolverinsa tai pyssynsä mukanaan, niin kaikki olisi käyny hyvin. Mutta hän oli vaaraa aavistamatta lähtenyt liikkeelle aseettomana ja näki nyt Gogoomyn katseen suuntautuvan vyölleen ja hänen silmiensä kiiluvan tyytyväisyydestä hänen huomatessaan, että kauhistava ihmistappaja-ase oli poissa.
Salomonin-saarten valkoisten miesten lakikirjan ensimmäinen pykälä kielsi heitä koskaan esiintymästä pelokkaina alkuasukkaan edessä, ja Joan päätti suoriutua pälkähästä kuin mies.
"Te puhutte liian paljon", sanoi hän vakavasti. "Puhutte liian paljon ja teette työtä liian vähän. Ymmärrättekö?"
Gogoomy ei vastannut, vaan oli siirtävinään painonsa toiselle jalalle ja hiipi samassa askeleen eteenpäin. Muut miehet, jotka olivat hajaantuneet viuhkamaisesti hänen ympärilleen, tekivät samoin, ja julmat veitset heidän käsissään ilmaisivat heidän aikeensa.
"Te leikatkaa heinää!" käski Joan ankaralla äänellä.
Mutta Gogoomy työnsi hitaasti toisenkin jalkansa eteenpäin. Joan tutki välimatkaa katseellaan. Hänen olisi ollut mahdotonta kääntää hevosensa ja päästä pakenemaan. He olisivat iskeneet hänet kuoliaaksi takaapäin.
Ja tänä jännittävänä hetkenä heidän kaikkien kasvonpiirteet syöpyivät unohtumattomaksi kuvaksi hänen mieleensä. Eräs heistä oli vanha ukko, jonka halkinaiset ja venytetyt korvalehdet riippuivat rinnoille; toisella oli afrikkalaisen leveä, litteä nenä ja surkastuneet silmät, joista vain sairaalloisen kellertävät valkuaiset näkyivät tuuheitten kulmakarvojen alta; kolmannella oli paksut huulet ja takkuinen poskiparta. Ja Gogoomy — hän ei ollut koskaan ennen tullut huomanneeksi, että Gogoomy oli verrattain kaunis — kaunis kuin hurja, uhkamielinen villipeto. Hänessä oli alkuperäistä ylhäisyyttä, jota hänen tovereiltaan puuttui. Hänen vartalonsa muodot olivat sulavammat kuin heidän, hänen ihonsa tasainen, hyvin hoidettu ja puhdas. Hänellä oli yksi ainoa delfiininhampaista tehty kaulanauha, josta riippui rinnalle iso opaalinhohtoisesta helmiäisestä veistetty puolikuu. Otsanauha oli lumivalkeista helmistä, ja tukassa riippui yksi ainoa pitkä sulka. Toisen jalan pyöreän pohkeen yläpuolella oli sukkanauhan tavoin rivi valkeita helmiä. Kokonaisvaikutus oli äärimmäisen keikarimainen. Kapea vyönauha täydensi puvun. Hän näki vielä erään miehen, vanhan ja kuihtuneen, jolla oli syvät vaot otsassa ja kurttuiset kasvot. Ja nuo kasvot värähtelivät ja vääntyivät kuin vihaisen eläimen — aivan niinkuin hän ennen muisti nähneensä apinain kasvojen liikkuvan.
"Gogoomy", sanoi hän ankarasti, "jos sinä et niitä heiniä, niin minä lyön sinua päähän." Gogoomyn kasvot kävivät entistäänkin pilkallisemmiksi, mutta hän ei vastannut mitään. Sen sijaan hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle nähdäkseen, miten hänen toverinsa supistivat piiriä. Samalla hän työnsi jalkaansa monta tuumaa eteenpäin ruohikossa.
Joan näki selvästi asemansa toivottomuuden. Hän ei voinut päästä saarroksesta muuten kuin murtamalla vihollisten ketjun. Hän kohotti uhkaavasti ratsupiiskaansa ja painoi samalla kannukset kiivaasti hevosen kumpaankin kylkeen. Pelästynyt eläin karkasi suoraan Gogoomya kohti. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, Jok'ainoa veitsi nousi ja kaikki miehet paitsi Gogoomy hypähtivät häntä kohti. Gogoomy itse vetäytyi syrjään ratsun tieltä singauttaen samalla veitsensä Joanin jälkeen niin että sen olisi luullut leikkaavan hänet kahdeksi kappaleeksi. Joan kumartui eteenpäin, ja veitsi lensi hänen ohitseen, mutta leikkasi hänen ratsastuspukunsa lievettä ja satulan reunaa, viilsipä naarmun hevoseenkin. Hänen oikea kätensä, joka vielä oli koholla, laskeutui äkkiä, ja siima suhahti ilmassa. Hän näki ruoskaniskun valkean, turpoavan jäljen nuorukaisen uhkamielisissä, kauniissa kasvoissa ja huomasi vielä samassa silmänräpäyksessä ratsastavansa kurttukasvoisen vanhuksen yli, kuuli hänen murinansa ja näki hänen irvistyksensä — joka todentotta muistutti vihaista apinaa. Ja sitten hän oli vapaa ja ratsasti täyttä laukkaa kotiin päin.
Merielämään perehtyneenä hän osasi antaa arvoa Sheldonin päättäväiselle ja nopealle, täsmälliselle menettelylle hänen kuullessaan, mitä oli tapahtunut. Hypähtäen nuolena lepotuolista, jossa oli istunut aamiaista odotellen, hän löi kätensä yhteen kutsuen palvelijoitaan. Ja vielä kuunnellessaan Joanin kertomusta hän kiinnitti patruunavyönsä ja tutki automaattisen pistoolinsa koneistoa.
"Ornfiri!" käski hän nopeasti ja varmasti, "soita isoa kelloa kovasti. Sitten satuloit hevosen… Viaburi' Mene nopeasti Sili'n luo ja sano, että monta mustaa on karannut — kymmenen tai kaksitoista mustaa." Hän kirjoitti nopeasti jotakin paperiliuskalle ja ojensi sen Lalaperulle. "Lalaperu, vie tämä pian valkoisen master Boucher'n taloon… Sitten he eivät pääse rannikkoa myöten kumpaankaan suuntaan", selitti hän Joanille. "Ja vanha Sili panee kyllä koko kylänsä liikkeelle heitä takaa ajamaan."
Ison kellon kutsumina saapuivat Joanin tahitilaiset ensimmäisinä paikalle; heidän kiiltävät ruumiinsa ja huohottavat rintansa todistivat, että he olivat juosseet koko matkan. Muutamilla kauimpana työssä olevilla joukkueilla oli tunnin matka paikalle.
Sheldon ryhtyi aseistamaan Joanin miehiä ja jakelemaan ampumatarpeita ja käsirautoja. Adamu-Adam pantiin ladatuin kiväärein vartioimaan veneitä. Noa-Noa sai Matapuun avustamana toimekseen pitää huolta työjoukkioista niiden saapuessa paikalle, pitää miehiä hyvällä tuulella ja katsoa, etteivät hekin peloissaan rikkoisi sääntöjä. Muut viisi tahitilaista saivat jalan seurata Joania ja Sheldonia.
"Olenpa iloinen siitä, että saimme heidän salaisen asevarastonsa ajoissa kaivetuksi esiin kätköstään", sanoi Sheldon heidän ratsastaessaan veräjästä.
Sadan yardin päässä he kohtasivat kotiin palaavan työjoukkueen. Se oli
Kwaquen ryhmä, mutta Sheldon etsi turhaan päällysmiestä joukosta.
"Mitä tämä, miksi Kwaque ei ole mukana?" kysyi hän.
Epäselvää puheensorinaa kuului vastaukseksi joka suusta.
"Suu kiinni te kaikki!" käski Sheldon.
Hän puhui tylyn ankarasti eläytyen valkoisen miehen osaan, jonka on aina esiinnyttävä voimakkaana ja ylemmyytensä tuntevana.
"Babatani, puhu sinä!"
Babatani astui esiin ylpeänä erikoisasemastaan toverien joukossa.
"Gogoomy hän teki loppu Kwaquesta", selitti Babatani. "Hän otta häne pää ja juokse pois niin pirusti."
Lyhyesti ja ilman mielikuvituksen lentoa hän kertoi, miten murha oli tapahtunut, ja Sheldon ja Joan ratsastivat eteenpäin. Ruohistossa, jossa Joania vast'ikään oli ahdistettu, he tapasivat pienen kurttuisen miehen, jonka Joan oli ratsastanut kumoon. Hän kirskui ja irvisteli vanhaan tapaansa. Ratsu oli murskannut hänen toisen nilkkansa, ja sata yardia ryömittyään hän oli ymmärtänyt paon mahdottomaksi. Viimeinen työjoukkue, joka oli ollut raivaamassa maata aivan plantaasin rajalla, sai määräyksen kuljettaa hänet kotiin.
Mailin matkan päässä, missä karkulaisten jäljet kääntyivät suoraan pensaikkoihin päin, he löysivät Kwaquen ruumiin. Pää oli hakattu irti ruumiista ja viety pois, mutta Sheldon oli varma siitä, että ruumis oli Kwaquen. Hän oli ilmeisesti tehnyt vastarintaa, sillä paikalta, missä ruumis löytyi, lähti verisiä jälkiä.
Saavuttuaan tiheikköön heidän täytyi jättää hevoset. Papehara jätettiin niitä vartioimaan, sillä välin kuin Joan ja Sheldon muitten tahitilaisten seuraamina jatkoivat matkaa jalan. Polku kulki alaspäin rämeikön halki, jonka yli Berande-joki paikkapaikoin tulvi ja jossa murhamiesten punaiset jäljet yhtyivät krokotiilin jälkiin. Karkulaiset olivat ilmeisesti tavanneet pedon nukkumasta auringonpaisteessa ja viivytelleet tarpeeksi kauan ehtiäkseen hakata sen kappaleiksi. Tuossa haavoittunut mies oli istunut ja odottanut, kunnes muut olivat valmiit jatkamaan matkaa.
Tuntia myöhemmin, heidän kulkiessaan villisian polkua, Sheldon äkkiä pysähtyi. Veriset jäljet olivat päättyneet. Tahitilaiset ryntäsivät tiheikköön kummallekin puolelle tietä ja Utamin huudahdus ilmaisi pian heidän löytäneen jotain. Joan odotti, kunnes Sheldon palasi hänen luokseen.
"Se on Mauko", sanoi hän. "Kwaque oli haavoittanut häntä, ja hän ryömi tuonne kuolemaan. Nyt on siis kahden kohtalo tiedossamme. Mutta kymmenen on vielä jäljellä. Ettekö nyt usko saaneenne tästä tarpeeksi?"
Joan nyökäytti päätään.
"Ei tämä juuri ole miellyttävää", sanoi hän. "Palaan hevosten luo ja jään sinne teitä odottamaan."
"Mutta te ette voi lähteä yksin. Ottakaa kaksi miehistä mukaanne."
"Silloin jatkan mieluummin matkaa", sanoi Joan. "Olisi hullutusta heikentää takaa-ajojoukkoa, enkä minä ole ensinkään väsynyt."
Jäljet kääntyivät äkkiä oikealle, aivan kuin karkulaiset olisivat muuttaneet mieltä ja suunnanneet kulkunsa Balesunaa kohti. Mutta jäljet painuivat painumistaan oikealle ja lopulta näytti siltä, kuin ne olisivat aikoneet muodostaa silmukan, jonka solmukohta kaikesta päättäen oli sillä plantaasin rajalla, minne he olivat jättäneet hevoset. Heidän parhaillaan kulkiessaan tiheikössä, jossa ei mikään muu hievahtanutkaan kuin sametinhieno, kahdentoista tuuman pituinen perhonen, he kuulivat useita laukauksia.
"Kahdeksan", laski Joan. "Ja kaikki yhdestä aseesta. Se oli varmasti
Papehara."
He kiiruhtivat eteenpäin, mutta tullessaan paikalle he joutuivat ymmälle. Molemmat hevoset seisoivat paikoillaan liekaan sidottuina, ja Papehara kyykötti maassa rauhallisesti poltellen. Lähestyessään häntä Sheldon oli kompastua ruohikossa makaavaan ruumiiseen ja huomasi samassa toisenkin. Joan tunsi tämän. Se oli Cosse, Gogoomyn heimolainen, joka oli luvannut auringon laskettua ottaa kiinni Pirulle syötiksi aiotun sian.
"Huono onni, missie", tervehti Papehara pudistaen alakuloisesti päätään. "Vain kaksi. Minu ampu Gogoomy, mutta minu ampu ohi."
"Mutta te olette tappanut heidät", torui Joan. "Teidän pitää ottaa heidät kiinni elävinä."
Tahitilainen hymyili.
"Miten?" kysyi hän. "Minu tupakoi. Minu ajattele Tahiti ja leipäpuu ja hauska hyvä aika Bora-Boralla, Äkkiä, kas noin, kymmenen mies he juokse pensaikosta minu päälle. Joka mies häne ole pitkä veitsi. Gogoomy häne ole pitkä veitsi toinen käsi ja Kwaquen pää toinen käsi. Minu ei aika otta he kiinni elävänä. Minu ampu, helvetti minu ampu. Miten te otta elävänä kymmenen musta mies, kymmenen pitkä veitsi ja Kwaquen pää?"
Turhan hyökkäyksensä jälkeen karkulaiset olivat hajaantuneet eri suunnille, mutta ennen pitkää jäljet taas yhtyivät. Ne kulkivat nyt Berande-jokea kohti, jonka yli pakolaiset olivat kulkeneet selvästi aikoen piiloutua sen takana olevaan suureen mangrove-metsään.
"Meidän ei kannata mennä kauemmaksi", sanoi Sheldon. "Sili kyllä lähettää koko kylänsä heitä takaa-ajamaan. Hänen ohitseen he eivät koskaan pääse. Meidän on nyt vain vartioitava rannikkoa ja estettävä heitä pääsemästä takaisin plantaasin alueelle tuhoja tekemään. Kas niin, tuota minä juuri aavistinkin!"
Vastaisen rannan pensaitten varjossa lipui pieni kanootti vastavirtaa. Se kulki niin äänettömästi, että sitä olisi voinut luulla näköhäiriöksi. Kolme alastonta mustaihoista miestä meloi sitä eteenpäin ilman pienintäkään melua. Pitkävartisia, ohuita, luukärkisiä heittokeihäitä oli kanootin partaalla, ja viinellinen nuolia riippui joka miehen selässä. Näiden ihmismetsästäjäin tarkoilta silmiltä ei mikään jäänyt huomaamatta. He olivat ensiksi nähneet Sheldonin ja Joanin, mutta eivät mitenkään ilmaisseet sitä. Sillä kohtaa, missä Gogoomy seuralaisineen oli noussut virrasta, kanootti äkkiä pysähtyi, kääntyi ja katosi pimeimpään varjopaikkaan mangrove-puiden alle. Toinen ja kolmas kanootti tuli esiin alhaaltapäin mutkan takaa, liukui aavemaisesti karkulaisten ylimenopaikan kohdalle ja häipyi näkyvistä mangrove-puiden varjoon.
"Toivon, ettei tästä tule enää lisää tappamista", sanoi Joan heidän käännettyään hevosensa kotiinpäin.
"Sitä en juuri luule", vakuutti Sheldon. "Olen laatinut sopimukseni Sili-vanhuksen kanssa sellaiseen muotoon, että hän saa maksun ainoastaan elävistä vangeista, ja siksi hän tapaa olla hyvin varovainen."