XXIII.
Sanoma viidakoista.
Beranden karkulaisia ei koskaan ennen oltu näin innokkaasti ajettu takaa. Gogoomyn ja hänen toveriensa ilkityöt olivat olleet huonona esimerkkinä noille sadalleviidellekymmenelle vastapestatulle miehelle. Oli suunniteltu murhia, surmattu päällysmies ja rikottu työsopimus karkaamalla tiheikköihin. Sheldon näki, miten välttämätöntä oli opettaa vasta tulleille ihmissyöjille, että huonoa esimerkkiä oli turmiollista seurata, eikä hän antanut Sili'n levätä yöllä eikä päivällä. Itse hän tahitilaiset seuranaan miltei lakkaamatta risteili pensaikoissa ja antoi Joanin huolehtia plantaasista. Pohjoisessa Boucher oli hyvänä apuna ja pakotti karkulaiset kahdesti kääntymään takaisin heidän pyrkiessään rannikolle.
Mies miehen jälkeen karkulaiset joutuivat kiinni. Jo ensimmäinen ajojahti mangrove-rämeikön halki tuotti Sili'lle kaksi vankia. Heidän koettaessaan tehdä kaarroksen pohjoista kohti sai kolmas Boucher'n pyssystä haavan reiteensä. Hän laahusti hitaasti muiden jäljessä ja joutui Sili'n miesten käsiin. Kaikki kolme vankia asetettiin joka päivä pihamaalle raskaine kahleineen noille sadalleviidellekymmenelle punga-pungalaiselle opiksi ja ojennukseksi sekä selväksi osoitukseksi siitä, miten sen käy, joka seuraa huonoa esimerkkiä. Sitten pyydettiin "Minervasta", joka purjehti Beranden ohi matkalla Tulagiin, vene maihin, ja vangit lähetettiin vankilaan tuomiotaan odottamaan.
Viisi oli vielä vapaana, mutta heidän oli mahdoton päästä pujahtamaan pakoon. He eivät päässeet nurmikolle eivätkä hurjia bushmanneja peläten myöskään uskaltaneet tunkeutua liian syvälle sisämaahan. Jonkun ajan kuluttua yksi noista viidestä tuli vapaaehtoisesti antautumaan, ja Sheldon sai kuulla, että Gogoomy ja kaksi muuta olivat ainoat joukosta, jotka vielä olivat vapaina. Neljä heitä olisi pitänyt olla, mutta antautuneen miehen kertoman mukaan neljäs oli tapettu ja syöty. Saman kohtalon pelosta hänkin oli tullut takaisin. Hän oli kotoisin Malusta, Malaitan luoteisosasta, samoinkuin sekin, joka oli tullut syödyksi. Gogoomyn kaksi jäljelläolevaa kumppania olivat Port Adamsista. Mitä häneen itseensä tuli, sanoi mies tahtoneensa mieluummin saada tuomionsa ja rangaistuksensa hallitukselta kuin joutua toveriensa suuhun pensaikossa.
"Pian hyvin pian Gogoomy kai-kai minu", sanoi hän. "Minu sano, minu ei tahdo he kai-kai minu."
Kolmea päivää myöhemmin Sheldon vangitsi toisen Gogoomyn tovereista, joka oli menehtymäisillään kuumeeseen eikä kyennyt tekemään vastarintaa eikä juoksemaan pakoon. Samana päivänä Sili löysi toisen, joka oli samassa tilassa. Gogoomy oli nyt yksin, ja takaa-ajajien piirin supistuessa supistumistaan hänen ympärillään hän voitti pelkonsa ja suuntasi kulkunsa suoraan saaren keskustassa kohoavaa harjannetta kohti. Sheldon neljän tahitilaisen seuraamana ja Sili kolmekymmentä miestä muassaan seurasivat hänen jälkiään kymmenisen mailia aukeille ruohokentille, mutta sitten Sili'n ja hänen väkensä rohkeus petti. Sili tunnusti ettei hän eikä kukaan hänen heimonsa mies koskaan ennen ollut uskaltanut tulla näin syvälle sisämaahan ja kertoi Sheldonille opiksi ja huviksi mitä hirvittävimpiä juttuja bushmannien julmuudesta. Ennen muinoin, kertoi hän, he olivat tulleet ruohikoitten poikki ja hyökänneet rannikon alkuasukkaitten kimppuun, mutta valkoisten miesten tultua rannikolle he olivat pysytelleet sisämaassa varustuksissaan. Ei yksikään rannikon alkuasukas ollut nähnyt heitä sen jälkeen.
"Gogoomy pian kuole bushmannien luona", vakuutti hän Sheldonille. "Minu sano hän kuole pian, he kai-kai häne vallan kokonaan."
Ja niin retkikunta lähti paluumatkalle. Ei mikään voinut saada alkuasukkaita kulkemaan eteenpäin, ja Sheldon tiesi, että olisi ollut sulaa hulluutta jatkaa matkaa viiden miehen voimalla. Hän seisoi vyötäisiin ulottuvassa ruohikossa ja katsoi kaihomielin aaltoilevan ruohotasangon ja pehmeäviivaisten kukkuloitten takaa näkyvää Lion's Headia, valtavaa kalliohuippua, joka Guadalcanarin keskustasta kohosi taivasta kohti. Se oli jokaisen saaren rantaa pitkin purjehtivan merimiehen maantunnus, vuori, jolle valkoisen miehen jalka ei vielä koskaan ollut astunut.
Samana iltana päivällisen jälkeen Sheldonin ja Joanin pelatessa biljardia koira äkkiä haukahti pihamaalla ja Lalaperu, joka lähetettiin katsomaan, mitä oli tapahtunut, toi sisään uupuneen ja pölyttyneen alkuasukkaan, joka tahtoi puhua "ison valkoisen masterin" kanssa. Mies pyysi niin hartaasti, että Sheldon päästi hänet puheilleen, vaikka olikin jo myöhäinen ilta. Sheldon astui verannalle häntä tapaamaan ja ensi silmäykseltä nähdessään hänen laihat kasvonsa ja riutuneen ruumiinsa hän tiesi, että miehellä varmasti oli tärkeätä asiaa. Siitä huolimatta hän kysyi ankarasti:
"Mitä sinä tulet näin myöhään, kun aurinko on jo laskenut?"
"Minu Charley", mutisi mies puolustautuen väsyneellä äänellä. "Minu asu
Binussa."
"Vai niin — Binu-Charley? Mitä tahdot puhua minulle? Missä iso valkoinen master on?"
Joan ja Sheldon kuuntelivat yhdessä Binu-Charleyn kertomusta. Hän kuvaili Tudorin retkeä Balesunaa ylös: miten veneet oli kiskottu koskista ylös, miten he olivat kulkeneet jokea myöten, joka luikerteli ruohikoitten halki, miten valkoiset miehet lukemattomia kertoja olivat huuhtoneet hiekkaa kultaa etsien. Hän kertoi ensimmäisistä pienistä pyöreistä kukkuloista, viidakkopolkujen ihmishengen varalle viritetyistä ansoista, salahaudoista, joiden reunat ja pohja olivat täynnä teräviä keihäänkärkiä, ensimmäisistä heidän tapaamistaan bushmanneista, jotka eivät olleet koskaan nähneet tupakkaa eivätkä tunteneet polttamisen nautintoa, kiitteli heidän ystävällisyyttään, kertoi kuinka retkikunta sitten tunkeutui yhä lähemmäksi Lion's Headin rinteitä, kuinka valkoiset miehet kärsivät pensaikkohaavoista ja malariasta ja kuinka järjettömästi he luottivat bushmanneihin.
"Koko aika minu sano valkoinen master", kertoi hän, "minu sano: Se fella bushman se katso häne silmällä. Hän tietä paljon, hyvin paljon. Kun teillä on pyssy, se bushman on hyvä, hyvin hyvä ystävä. Koko aika hän katso tarkasti häne silmällä. Kun teillä ei ole pyssy, silloin se bushman lyö teiltä pää poikki. Hän kai-kai teidät kokonaan!"
Mutta bushmannit olivat olleet vielä kärsivällisempiä kuin valkoihoiset. Viikkoja oli vierinyt eikä mitään väkivaltaisuuksia ollut tapahtunut. Bushmannit tulivat yhä suuremmissa laumoissa valkoisten leiriin ja toivat aina lahjaksi syötäviä juuria, sikoja ja lintuja, villejä hedelmiä ja vihanneksia. Aina kun kullanetsijät siirsivät leiriään, bushmannit tarjoutuivat kantamaan tavaroita. Ja valkoiset miehet kävivät yhä huolettomammiksi. He eivät enää viitsineet olla varuillaan eivätkä kantaa pyssyä ja patruunavyötä muassaan, vaan alkoivat jättää aseensa leiriin lähtiessään kullanhakuun.
"Minu puhu koko aika iso valkoinen master, että hän katso tarkasti häne silmällä. Ja valkoinen master hän teke iso nauru, sano Binu-Charley aina sama pikku pikku lapsi — he sano minu ole pikku pikku lapsi."
Sitten eräänä aamuna Binu-Charley huomasi naisten ja lasten kadonneen. Tudor makasi juuri silloin kuumehoureissa heidän entisellä leiripaikallaan, viiden mailin päässä pääleiristä, joka oli siirretty nykyiseen paikkaansa, jotta retkikunta voisi tutkia eräitä kvartsiksi epäiltyjä kerrostumia. Binu-Charley oli kummankin leirin keskivälillä, kun naisten ja lasten katoaminen alkoi häntä epäilyttää.
"Minu ajattele", sanoi hän, "minu ajattele kovin. Monta musta Mary, monta pikku lapsi kulke iso pitkä matka. Mikä syy? Minu tietä, iso hyvin iso meteli tule pian. Minu pelkä kovin, minu pelkä. Minu juokse. Minu juokse pian."
Hän oli heittänyt tajuttomana makaavan Tudorin olalleen ja kantanut häntä mailin matkan takaisinpäin samaa tietä, jota he olivat tulleet. Siitä hän oli poikennut uudelle syrjätielle, kantanut taakkaansa neljännesmailin verran tiheimpään pensaikkoon ja piilottanut hänet isoon banian-puuhun. Palatessaan leiriin pelastaakseen jos mahdollista pyssyt ja matkavarusteet Binu-Charley oli nähnyt joukon bushmanneja kulkevan heidän tietään ja piiloutunut pensaikkoon. Siinä istuessaan hän oli kuullut kaksi laukausta leirin suunnalta. Muuta hän ei tietänyt. Hän ei ollut nähnyt valkoisia miehiä sen jälkeen eikä myöskään ollut uskaltanut lähestyä heidän vanhaa leiriänsä. Hän oli palannut Tudorin luo ja oleillut hänen kanssaan piilopaikassaan viikkokauden eläen villeillä hedelmillä ja muutamilla kyyhkysillä ja papukaijoilla, jotka hänen oli onnistunut ampua kaaripyssyllä. Sitten hän oli tullut Berandelle tuomaan uutisia. Hän kertoi, että Tudor oli hyvin sairas, makasi päiväkausia yhtä mittaa tainnoksissa ja oli tajuissaankin ollessaan hyvin heikko.
"Miksi et tapa valkoista masteria?" kysyi Joan. "Hänellä on hyvä pyssy, paljon kangasta, paljon tupakkaa, monta veistä ja kaksi pikkupyssyä, jotka ampuvat nopeasti pom-pom-pom — niin juuri."
Mustaihoinen hymyili ovelasti.
"Minu ymmärtä se asia. Jos minu tappa se valkoinen master, niin iso joukko valkoinen master tule Binuun ja olla niin helvetin vihainen ja sano: 'Mikä tämä pyssy merkitse?' Jaa, ne tappa Binu-Charley kokonaan. Paljo valkoinen master, paljo vihainen. Jos minu ei tappa häne, niin hän anta minu paljo tupakka, paljo kangas, paljo kaikki hyvin paljo."
"Meillä on vain yksi mahdollisuus", sanoi Sheldon Joanille.
Tämä rummutti sormillaan pöytää ja odotti, sillävälin kuin Binu-Charley tuijotti häneen väsyneesti, silmää räpäyttämättä.
"Lähden aikaisin huomisaamuna", jatkoi Sheldon.
"Me lähdemme", oikaisi Joan. "Minä saan tahitilaisistani irti kaksi kertaa niin paljon kuin te, ja sitäpaitsi valkoihoisen ei koskaan pidä yksin antautua sellaisiin seikkailuihin."
Sheldon kohautti olkapäitään merkiksi siitä, että hän alistui, vaikk'ei ollutkaan samaa mieltä. Hän tiesi, että olisi ollut turha vaiva ryhtyä väittelemään Joanin kanssa, ja lohduttautui ajattelemalla, että taivas ties mihin seikkailuihin hän voisi antautua, jos jäisi viikoksi yksin Berandelle. Hän löi kätensä yhteen, ja seuraavan neljännestunnin ajan palvelijat saivat viedä sanomia parakkeihin. Eräs miehistä lähetettiin Balesunan kylään pyytämään vanhaa Sili'ä viipymättä saapumaan paikalle. Valaanpyyntivene miehitettiin ja lähetettiin viemään Boucher'lle sanaa, että hänen tuli heti lähteä Berandelle. Tahitilaisille jaettiin ampumatarpeita ja varastosta otettiin säilykkeitä muutaman päivän eväiksi. Viaburi kävi kalmankalpeaksi kuullessaan, että hänen tuli seurata retkikuntaa, ja kaikkien ihmeeksi Lalaperu vapaaehtoisesti tarjoutui lähtemään hänen sijastaan.
Sili saapui ylpeänä arvostaan, jota todisti sekin, että Beranden suuri herra kutsui hänet öiseen aikaan neuvotteluihin, ja varmana päätöksessään, ettei suostuisi astumaan tuumaakaan pelättyjen bushmannien alueelle. Hän sanoi, että jos hänen mieltään olisi kysytty silloin kun kullanetsijät lähtivät matkaan, niin hän olisi voinut edeltäpäin kertoa heidän surkean loppunsa. Vain yksi kohtalo odotti jokaista, joka uskalsi lähteä bushmannien maille: joutua alkuasukkaitten ruoaksi. Ja edelleen hän tahtoi sanoa, vaikk'ei häneltä oltu kysyttykään, että jos Sheldon aikoi lähteä pensaikkoihin, niin hänkin tulisi syödyksi.
Sheldon kutsui paikalle erään päällysmiehistä ja pyysi häntä valitsemaan kymmenen kookkainta, parasta ja voimakkainta Punga-Pungan miestä.
"Ei rannikon asukkaita", varoitti Sheldon, "vaan sisämaan miehiä, heillä on vahvat jalat. Pojat eivät tunne pyssyä, ja se ei ole hyvä. Tuokaa vahvoja miehiä, jotka osaavat ampua."
Valiomiehiä olivatkin ne kymmenen, jotka astelivat verannalle ja seisoivat siinä lyhtyjen valossa. Heidän paksut, jäntereiset säärensä osoittivat heidän olevan sisämaalaisia. Jokaisella oli pitkäaikainen kokemus pensaikkotaistelussa, useimmilla oli luodin tai keihään jälkiä ruumiissaan, ja kaikki olivat hurjia ilosta saadessaan jättää plantaasityön ikävän yksitoikkoisuuden ja päästessään tapporetkille. Tappaminen oli heidän synnynnäinen kutsumuksensa eikä suinkaan ruohon niittäminen, ja vaikka he eivät olisikaan uskaltaneet yksin tunkeutua Guadalcanarin pensaikkoihin, niin he Sheldonin kaltaisen valkoisen miehen turvissa ja sellainen valkoinen Mary mukanaan, millaiseksi he tunsivat Joanin, saattoivat rauhallisina odottaa retkestä paljon nautintoa ja iloa. Sitäpaitsi suuri herra oli heille kertonut, että nuo kahdeksan tahitilaisjättiläistä lähtisivät mukaan.
Punga-Pungan vapaaehtoiset seisoivat siinä säihkyvin silmin ja kasvojaan väännellen, alastoman ruumiin ainoana verhona kapeat vyöt ja hirvittävät helyt koristuksenaan. Jokaisen nenässä riippui litteä kilpikonnanluinen rengas, ja jokaisella oli savipiippu joko pistettynä korvalehden läpi tai helmistä tehdyn käsivarsirenkaan ja käsivarren väliin. Kaksi upeata villisian torahammasta koristi erään rintaa. Toisen rinnalla riippui suunnattoman suuri kiilloitetusta simpukankuoresta veistetty pyöreä laatta.
"Tulee kova tappelu", ilmoitti Sheldon heille lopuksi.
He irvistelivät ja astuivat tyytyväisinä jalalta toiselle.
"Ehkä bushmanni tekee teistä kai-kaita", sanoi Sheldon vielä.
"Ei pelkoa", vastasi heidän puhemiehensä, muuan Kugu, roteva, paksuhuulinen, etiooppialaisen näköinen mies. "Kukaties Punga-Pungan mies kai-hai bushmannin."
Sheldon pudisti nauraen päätään ja päästi heidät menemään, minkä jälkeen hän lähti varastohuoneeseen etsimään pientä suojatelttaa Joania varten.