XXIV.
Sisämaassa.
Peloittavan näköinen oli se joukkue, joka seuraavana aamuna auringon noustessa lähti kanooteissa ja pikkuveneissä matkaan Berandelta. Siihen kuuluivat paitsi Joania ja Sheldonia Binu-Charley ja Lalaperu, kahdeksan tahitilaista, kymmenen Punga-Pungan miestä, jotka kaikki ilokseen ja ylpeydekseen olivat saaneet kiiltävät, uudenaikaiset pyssyt. Lisäksi oli joukossa kaksi plantaasin venemiehistöistä, kuusi miestä kumpaisessakin. Näiden ei kuitenkaan pitänyt tulla Carlia edemmäksi, missä vesitie päättyi ja missä heidän tuli odottaa veneinensä. Boucher jäi Berandelle pitämään huolta plantaasista.
Kello yhdentoista aikaan aamupäivällä retkikunta saapui Binuun, jossa parisenkymmentä taloa oli ryhmässä joen rannalla. Siellä heihin liittyi neljäkymmentä binulaista, jotka olivat keihäin ja nuolin asestetut ja kirskuivat ja irvistelivät ihastuksesta nähdessään sotaisen joukon. Pitkien suvantojen jälkeen virran juoksu alkoi käydä vuolaammaksi, ja matka edistyi hitaammin ja vaivalloisemmin. Balesuna oli useilta kohdin matalakin, ja tuontuostakin raskaasti kuormitetut veneet tarttuivat pohjaan, jolloin ne oli puoleksi nostettava matalan kohdan yli. Paikka-paikoin sulkivat kapean joen yli kaatuneet puunrungot tien, ja veneet ja kanootit täytyi kantaa rantaa myöten esteitten ohitse. Yön tullen he ehtivät Carliin tyydytyksekseen tietoisina siitä, että olivat suorittaneet yhtenä päivänä matkan, joka Tudorin retkikunnalta oli vaatinut kaksi päivää.
Tänne Carliin — he olivat nyt puolitiessä ruohikon poikki — jätettiin seuraavana aamuna venemiehistöt ja suurin osa binulaisia. Uskaliaimmat heistä kulkivat vielä vajaan mailin eteenpäin, mutta pötkivät sitten juoksujalkaa takaisin. Binu-Charley kulki kuitenkin edelleen joukon etunenässä ohjaten sitä kukkuloille päin, samaa tietä, jota Tudor ja hänen miehensä muutamia viikkoja sitten olivat kulkeneet. Asettuessaan toisena iltana leiriin he jo olivat ehtineet ylätasangolle ja kauas troopilliseen pensaikkoon. Kolmantena päivänä he kulkivat bushmannien teitä — kapeita polkuja, joita täytyi astua peräkkäin ja jotka kiertelivät ja kaartelivat tiheän aarniometsän varjossa. Maa oli rehevää ja kosteata, ja miltei täydellinen hiljaisuus vallitsi metsässä; vain silloin tällöin kyyhkynen kukersi tai lumivalkea papukaija päästi ilmoille karkean naurunsa vaivalloisesti lentäessään.
Keskellä aamupäivää sattui täällä metsässä ensimmäinen onnettomuus. Binu-Charley oli hetkiseksi jäänyt jälkijoukkoon ja Kugu, sama punga-pungalainen, joka oli kerskaillut syövänsä bushmannit suuhunsa, kulki etumaisena. Joan ja Sheldon kuulivat jousenjänteen suhahduksen ja näkivät Kugun ojentavan kätensä, pudottavan pyssynsä, horjahtavan eteenpäin ja vaipuvan käsilleen ja polvilleen. Hänen paljaitten hartioittensa välissä alhaalla vasemmalla näkyi nuolen luukärki, joka oli lävistänyt hänen ruumiinsa. Ladatut pyssyt olivat valmiina ampumaan joka suunnalle, ja kaikki odottivat hermostuneesti, mitä seuraisi. Mutta ei risahdustakaan, ei pienintäkään liikettä ollut huomattavissa, ei mitään muuta kuin kostea, painostava hiljaisuus.
"Bushman ei lakkaa", huudahti Binu-Charley, ja useampi kuin yksi joukosta säpsähti kuullessaan hänen äänensä. "Aina sama kirottu ruma juttu. Tuo Kugu ei näe enää häne silmällä. Hän ei tiedä ei mitään." Kugun käsivarret olivat koukistuneet hänen alleen, ja hän makasi vavahdellen siinä mihin oli kaatunut. Juuri kun Binu-Charley tuli paikalleen joukon etunenään, haavoittunut heitti henkensä; ruumis vavahti vielä viimeisen kerran ja jäi hiljaa makaamaan.
"Suoraan läpi sydämen", sanoi Sheldon toimitettuaan tutkimuksensa. "Se tuli varmaan jonkinlaisesta vipulaitteesta."
Hän huomasi Joanin kalpeiden kasvojen jännittyneen ilmeen ja näki hänen suurin silmin tuijottavan maassa makaavaan ruumiiseen, joka hetki sitten oli ollut elävä ihminen.
"Minä pestasin hänet itse", sanoi hän kuiskaten. "Hän tuli rannikolle sisämaasta Punga-Pungaan ja suoraa päätä 'Marthaan' ja tarjoutui pestattavaksi. Ja minä olin hänestä niin ylpeä. Hän oli ensimmäinen…"
"Peijakas! Katso tämä", keskeytti Binu-Charley työntäen syrjään metsäpolun lehväseinämää, jonka takaa tuli näkyviin jousi niin valtava, ettei ainoakaan bushmanni olisi yksin jaksanut sitä jännittää.
Binulainen tutki ansan koneiston, löysi pensaaseen kätketyn laukaisulangan, joka Kugun jalan kosketuksesta oli saanut kireälle jännitetyn jousen laukeamaan.
He olivat syvällä aarniometsässä. Kolkko hämärä vallitsi, sillä ei yksikään auringon säde sattumaltakaan päässyt tunkeutumaan paksun lehti- ja liaanikatoksen lävitse, jonka alla he kulkivat. Tahitilaiset tunsivat ilmeisesti pyhää kammoa paikan hiljaisuutta ja pimeyttä ja äskeistä salaperäistä tapahtumaa kohtaan, mutta osoittivat juroa pelottomuutta ja tahtoivat jatkaa matkaa. Punga-pungalaiset sen sijaan eivät olleet millänsäkään. He olivat itse bushmanneja ja tottuneita tähän salaiseen sodankäyntiin, vaikka heidän metsissään olivatkin toiset keksinnöt käytännössä kuin täällä. Syvimmin tapaus oli vaikuttanut Joaniin ja Sheldoniin, mutta valkoihoisina heidän ei arveltu antavan mitään valtaa mielessään jokapäiväisille mielenliikutuksille ja heidän velvollisuutensa oli suhtautua kaikkeen välinpitämättömällä ylemmyydentunnolla, kuten hallitsevan rodun sopi.
Heidän jälleen lähtiessään liikkeelle Binu-Charley taas otti johdon käsiinsä, ja hänen tarkka katseensa keksi toisen piilostaan väijyvän ansan toisensa jälkeen. Itse tiekin oli täynnänsä loukkauskiviä, joista tärkeimpiä olivat viekkaasti piiloitetut tunkeilevien vieraitten paljaihin jalkoihin pistävät okaat. Kerran iltapäivällä Binu-Charley oli vähällä pudota tien alle kaivettuun piikkireunaiseen ja -pohjaiseen kuoppaan. Silloin tällöin koko joukko sai pysähtyä odottamaan, kun Binu-Charley tutki epäilyttäviä taipaleita. Joskus hänen täytyi poiketa tieltä ja ryömiä ja kiipeillä viidakon halki päästäkseen lähestymään ansoja takaapäin. Kerran eräs jousi hänen varovaisuudestaan huolimatta laukesi Ja nuoli hipaisi erään tiellä odottavan punga-pungalaisen olkaa.
He tulivat tienhaaraan, jossa pieni syrjäpolku yhtyi isompaan tiehen.
Sheldon pysähtyi ja kysyi Binu-Charleyltä, tiesikö hän minne se vei.
"Iso puutarha siellä pieni matka hyvin pieni", oli vastaus. "AlL right, te tahto mene katso sitä."
"Hiljaa!" varoitti hän hetkisen kuluttua. "Hyvin lähellä se puutarha.
Joku bushman siellä, me ota häne kiinni."
Heidän hiivittyään vielä kappaleen matkaa eteenpäin ja kurkisteltuaan edessään leviävälle metsänaukeamalle Binu-Charley viittasi Sheldonia varovaisesti lähestymään. Joan hiipi hänen vieressään, ja he katsoivat yht'aikaa. Aukeama oli ainakin puolen acren laajuinen ja huolellisesti aidattu, jotteivät villisiat pääsisi sitä turmelemaan. Meloni- ja banaanipuitten hedelmät olivat juuri kypsymäisillään ja niiden alla maassa kasvoi makeita perunoita ja jams-juuria. Aukeaman laidassa oli pieni seinätön, vain sateensuojaksi kelpaava ruokomaja. Sen edustalla istui laiha, parrakas bushmanni kyyristyneenä tulen ääreen. Tuli savusi kovasti, ja savupatsaan keskelle oli ripustettu pyöreä, tumma esine. Bushmanni oli ilmeisesti syventynyt mietiskelyyn, johon tuo esine oli antanut aiheen.
Sheldon varoitti joukkoaan ampumasta, ellei näyttäisi siltä kuin miehen onnistuisi paeta, ja viittasi Punga-Pungan miehiä lähestymään. Joan hymyili hänelle hyväksyvästi. Tässä olivat pääkallonpyytäjät vastatusten. Mustat astuivat äänettömästi paikoilleen, jotka olivat niin valitut, että he yht'aikaa voivat hyökätä aukealle. Heidän kasvonsa olivat tuimat ja vakavat, heidän silmistään loisti hehkuva haltioituminen, joka oli heidät vallannut. Sillä tämä oli elämää, tämä leikki elämästä ja kuolemasta, heidän mielestään ainoata leikkiä, joka sopi miehelle, joskin he leikkivät sitä alhaisella ja pelkurimaisella tavalla, surmasivat takaapäin metsän pimennoissa ja harvoin tulivat päivänvaloon.
Sheldon antoi heille kuiskaten merkin, ja kaikki kymmenen — Binu-Charley oli näet heidän joukossaan — hypähtivät eteenpäin. Bushmannin herkät korvat varoittivat häntä vaarasta, ja hän karkasi jaloilleen jousi ja nuoli kädessä; asetti nuolen uraan ja jännitti jousen, ennenkuin vielä oli seisoallaankaan. Mies, jota hän tähtäsi, väisti nuolen tieltä, ja ennenkuin hän ehti ampua uudestaan, hänen vihollisensa olivat hänen kimpussaan. He kierittivät häntä pari kertaa ympäri maassa ja kiskoivat hänet sitten aseista riisuttuna ja avuttomana jaloilleen.
"Mitä, hänhän on aivan kuin muinainen babylonialainen!" huudahti Joan häntä katsellen. "Hän on assyrialainen, foinikialainen! Katsokaa tuota suoraa nenää, noita kapeita kasvoja, noita poskipäitä — ja tuota kaltevaa, soikeaa otsaa ja partaa ja silmiä!"
"Entä noita kippurahiuksia sitten", nauroi Sheldon.
Bushmanni oli hirvittävän kuolemanpelon vallassa. Sen mukaan mitä hän elämästä tiesi, ei hänellä voinut olla muuta odotettavissa kuin kuolema. Mutta hän ei kuitenkaan painunut tomuun heidän eteensä, vaan vastasi heidän katseihinsa jonkinlainen itsetyytyväinen ilme kasvoissaan. Viimein hänen katseensa pysähtyi Joaniin, ensimmäiseen valkoiseen naiseen, jonka hän oli nähnyt.
"Hei, tämä bushman on kai-kainut se mies!" huudahti Binu-Charley äkkiä.
Hänen sanansa kuuluivat niin käsittämättömiltä, että Joan äkkiä käännähti katsomaan, mikä oli herättänyt hänen huomionsa — ja näki aivan silmäinsä edessä Gogoomyn. Ainakin Gogoomyn pään — se se oli tuo tumma esine, jonka he olivat nähneet riippuvan savussa. Se oli vielä aivan näköisensä, savustus oli vast'ikään alkanut, ja vaikka silmät olivat ummessa, saattoi Joan tuossa hirvittävässä kappaleessa, joka heilahteli savupyörteessä, vielä huomata kaiken sen juron kauneuden ja eläimellisen voiman, jonka hän kerran oli niissä pannut merkille.
Joanin kauhu ei vähentynyt hänen nähdessään miten punga-pungalaiset suhtautuivat asiaan. He olivat silmänräpäyksessä tunteneet pään ja samassa purskahtaneet sydämelliseen nauruun, jonka jälkeen he kimakoilla äänillään olivat alkaneet lausua toisilleen ajatuksiaan näyn johdosta. Gogoomyn loppu oli heistä hauska pila. Hänen karkausyrityksensä oli käynyt hullusti. Hän oli leikkinyt leikin loppuun ja hävinnyt. Ja mikä olisi ollut lystikkäämpää kuin että bushmannit sitten söivät hänet suuhunsa? Tämä oli hauskin tapahtuma, mikä moniin aikoihin oli heille sattunut. Eikä se heidän mielestään ollut missään suhteessa tavaton eikä oudostuttava. Gogoomy oli kulkenut bushmannin elämänkierroksen päästä päähän. Hän oli itse katkonut päitä, ja nyt toiset olivat ottaneet hänen päänsä. Hän oli syönyt ihmisiä ja lopulta itse joutunut ihmissyöjien käsiin.
Punga-pungalaisten nauru vaikeni, ja he katselivat näytelmää kiiluvin silmin ja ahnein ilmein. Tahitilaisista näky sitävastoin oli ilmeisesti vastenmielinen, ja Adamu-Adam pudisti hitaasti päätään ja murahteli ilmaisten siten inhoaan. Joan oli ärtynyt. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta kummassakin poskessa paloivat punaiset täplät. Vastenmielisyys oli väistynyt vihan tieltä, ja hän oli ilmeisesti kostonhimoisella tuulella.
Sheldon naurahti.
"Ei teidän kannata olla vihainen", sanoi hän. "Älkää unohtako, että hän katkaisi Kwaquen pään ja söi toverinsa, joka oli karannut hänen kanssaan. Sitäpaitsi hän oli syntynyt tähän kohtaloon. Hänet syötiin samasta kaukalosta, josta hän itse oli syönyt."
Joan katsahti häneen, ja hänen vapisevat huulensa avautuivat vastatakseen.
"Älkääkä unohtako", lisäsi Sheldon, "että hän oli päällikön poika ja että hänen port-adamsilaiset heimolaisensa epäilemättä tahtovat saada valkoisen miehen pään korvaukseksi."
"Tämä on kaikki niin hirmuista ja niin naurettavaa", sanoi Joan viimein.
"Ja niin — romanttista", jatkoi Sheldon ovelasti.
Joan ei vastannut, vaan kääntyi poispäin, mutta Sheldon tiesi, että nuoli oli osunut.
"Tämä mies olla sairas, häne vatsa käy ympäri", sanoi Binu-Charley osoittaen punga-pungalaista, jonka olkapäätä nuoli tuntia aikaisemmin oli raapaissut.
Mies istui maassa ja valitteli käsivarret koukistettujen polvien ympäri kiedottuina, pää riipuksissa ja tuskissaan huojuen edestakaisin. Myrkytystä peläten Sheldon oli heti avannut haavan ja ruiskuttanut siihen puhdistavaa ainetta, mutta varokeinosta huolimatta olka pöhöttyi nopeasti.
"Viemme hänet Tudorin piilopaikkaan", sanoi Joan. "Kävely pitää hänen verensä liikkeellä ja hajoittaa myrkyn. Adamu-Adam, pidä huoli tästä miehestä. Ehkä hän tahtoo nukkua. Silloin sinä ravistat hänet hereille. Jos hän nukkuu, niin hän kuolee."
He edistyivät nyt nopeammin, sillä Binu-Charley asetti vangitun bushmannin edelleen ja pakotti hänet puhdistamaan polun ansoista. Kerran tien tehdessä äkkimutkan, jossa miehen olka ei voinut olla hipaisematta lehväseinämää, bushmanni hyvin huolellisesti työnsi lehvät syrjään ja paljasti teräväkärkisen peitsen, joka oli niin asetettu, että ohikulkijan täytyi saada ainakin ilkeä naarmu.
"Helkutti", sanoi Binu-Charley, "tämä kärki olla paha."
Hän otti peitsen käteensä, tutki sitä tarkasti ja teki äkkiä kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi aikonut pistää sillä bushmannia rintaan. Hän teki sen vain leikillään, mutta bushmanni hypähti kauhistuneena taaksepäin. Ase oli epäilemättä myrkytetty, ja tämän jälkeen Binu-Charley kantoi sitä uhkaavasti bushmannin selän takana.
Aurinko laski lännessä kohoavan mahtavan vuorenhuipun taakse, ja metsässä syntyi aikainen, kauan kestävä hämärä. Retkikunta jatkoi vaivalloista vaellustaan tässä turman metsässä, tässä kammottavan salaperäisyyden, nopean, äänettömän ja kaamean kuoleman, eläimellisen intohimon, alhaisen vaiston, vielä alkulimassa rypevän ihmiselämän, rappeutuneen ja rajattoman raakalaisuuden tyyssijassa. Ei ainoakaan tuulenhenkäys antanut eloa synkälle hiljaisuudelle, ja ilma oli ummehtunut, kostea ja tukahduttavan kuuma. Hiki tihkui lakkaamatta matkamiesten ruumiista, ja heidän sieraimissaan tuntui mätänevien kasvien ja mustan, hedelmällisyyttään kihelmöivän mullan raskas tuoksu.
Binu-Charleyn osoittamalla paikalla he kääntyivät syrjään polulta, jota olivat kulkeneet, ja tulivat milloin ryömien nelinkontin kosteassa, mustassa sohjossa, milloin pujahdellen ja kiipeillen tiheikköjen läpi kymmenkunta jalkaa maanpinnan yläpuolella suunnattoman suuren banian-puun luo. Se oli puolen acren laajuinen ja muodosti aarniometsän syvyyteen oman tiheikkönsä, vielä läpipääsemättömämmän kuin muu metsä. Sen synkästä pimennosta kuului särkynyt, laulava miehen ääni.
"Kuulkaa, iso master ei vielä kuollut."
Laulu taukosi, ja heikko ääni kysyi sisältä: "Kuka siellä?" Joan vastasi, ja sitten ääni selitti:
"Minä en houraile. Lauloin pysyäkseni jommoisellakin tuulella. Onko teillä mitään syötävää?"
Muutaman minuutin kuluttua sairas makasi peitteihin käärittynä, miehet rakensivat nuotioita ja kantoivat vettä, Joanin teltta pystytettiin, ja Lalaperu tutki myttyjä ja avasi säilykeastioita. Tudor oli voittanut kuumeen ja oli paranemaan päin, mutta yhä vielä peloittavan voimaton ja nälkään nääntymäisillään. Hänen kasvonsa olivat niin pöhöttyneet moskiitonpuremista, että häntä oli mahdoton tuntea, ja vain todennäköisyyssyyt saivat heidät uskomaan tavanneensa oikean miehen. Joanilla oli voiteita muassaan, ja ennen niiden käyttöä hän hautoi pöhöttyneitä kasvoja kuumilla kääreillä. Sheldon, jonka täytyi valvoa leirin pystyttämistä ja yön valmistelutoimia, katsoi hänen puuhailuaan ja kärsi mustasukkaisuuden tuskia joka kerta nähdessään hänen käsiensä koskettavan Tudorin kasvoja ja ruumista. Sairaanhoitajattaren tehtävissään nuo kädet eivät hänestä tuntuneetkaan pojan käsiltä, sen Joanin käsiltä, joka vihan liekit kalpeilla poskillaan oli katsellut Gogoomyn päätä. Nyt nuo kädet olivat naisen, ja Sheldon hymyili itselleen keksiessään, että hän jonakin yönä nukkuisi ilman moskiittoverkkoa, jotta Joan aamulla hautoisi hänenkin kasvojaan.