XXV.
Pääkallonpyytäjät.
Illalla oli jo päätetty, mihin aamulla oli ryhdyttävä. Tudorin piti jäädä piilopaikkaansa kokoamaan voimia, sillävälin kuin retkikunta jatkoi matkaansa. Heikko toivo, että he voisivat pelastaa yhdenkään Tudorin kumppaneista, sai Joanin päättäväisesti pyrkimään eteenpäin, ja sekä Sheldon että Tudor koettivat turhaan taivuttaa häntä jäämään banian-puun suojaan Sheldonin jatkaessa etsintää. Adamu-Adamin ja Arahun piti jäädä Tudorin luo vartioimaan, viimeksimainitun kipeän jalkansa vuoksi, hän oli näet astunut bushmannien tielle piilottamaan okaan. Bushmannien käyttämä myrkky oli ilmeisesti hitaasti vaikuttavaa ja verraten heikkoa, sillä haavoittunut punga-pungalainen oli vielä hengissä ja vaikka hänen olkansa vielä olikin paisuksissa, niin oli polte kuitenkin jo alkanut vaimeta. Hänkin jäi Tudorin luo.
Binu-Charley näytti tietä, välillisesti tosin, sillä myrkytettyä peistä hyväkseen käyttäen hän ajoi bushmannivankia edellään. Polku kulki vieläkin kostean, mätänevän tiheikön läpi, ja he tiesivät, ettei kylää ollut odotettavissa ennenkuin maa alkoi yletä. He ponnistelivat hengästyneinä ja hikisinä eteenpäin kosteassa, liikkumattomassa ilmassa, vajonneina villin, rehevän kasvullisuuden mereen. Kaikkialla estivät puitten valtavat juuret heidän kulkuaan, ja toisiinsa takertuneet köynnöskasvit, paksut kuin miehen käsivarsi, heittelehtivät toiselta korkealta oksalta toiselle tai riippuivat äärettöminä sotkuisina vyyhteinä kuin hirvittävät käärmeet. Oli mehevävartisia kasveja, joiden lehdet olivat isommat kuin miehen ruumis ja joiden koko hikinen pinta höyrysi. Siellä täällä kalliosaaria muistuttavat viikunapuut työnsivät muun hillittömän kasvullisuuden syrjään muodostaen pylväistöjä ja käytäviä, joihin päivänvalo ei päässyt tunkeutumaan ja joissa alituinen keskiyön pimeys vallitsi. Puunkaltaiset saniaiset ja sammalet ja lukemattomat muut loiskasvit taistelivat loistavaväristen sienien kanssa elämisenmahdollisuuksista, ja itse ilmakin tuntui tarjoavan tukea hennon satumaisille köynnöskasveille, jotka olivat keveitä ja hienoja kuin timanttiusva ja joiden pienen pienet kukkaset helähdellen värisivät. Sairaalloiset, kalpeankellertävät ja helakanpunaiset kämmekkäät loistivat kultaisessa auringonpaisteessa, joka pisaroittain pujottelihe katoksen läpi. Salaperäinen, pahaenteinen oli tämä metsä, hiljaisuuden ruumishuone. Mikään muu ei siinä liikkunut kuin omituiset, pienet linnut, joiden omituisuus teki salaperäisyyden vieläkin syvemmäksi, ne kun lensivät äänettömästi, laulamatta, visertämättä ja olivat himmeätäpläisine siipineen aivan kuin kämmekkäitä, sairauden ja riutumisen liiteleviä kukkasia.
He huomasivat hänet äkkiarvaamatta istumassa viisitoista jalkaa maasta polun yläpuolella, monihaaraisen puun oksalla. He näkivät hänet kaikki, kun hän varjon tavoin heittäytyi puusta alastomana kuin maailmaan syntyessään, putosi joustavasti, koukistetuin polvin maahan ja kiiti kuin varjo polkua eteenpäin. Heidän oli vaikea käsittää, että hän oli ihminen, sillä hän näytti enemmän satuolennolta, pensaikon hengeltä, metsän haltialta. Binu-Charley oli ainoa, joka ei joutunut ymmälle. Vangin pään ylitse hän lennätti myrkytetyn peitsensä pakenevaa olentoa kohti. Heitto oli suurenmoinen ja hyvin tähdätty, mutta varjo hypähti ja keihäs lensi häntä laisinkaan vahingoittamatta hänen jalkojensa välitse maahan. Mutta samassa hän kuitenkin kompastui siihen ja kaatui. Ennenkuin hän ehti nousta jaloilleen, oli Binu-Charley hänen kimpussaan ja tarttui hänen lumivalkoiseen tukkaansa. Hän oli vielä nuori mies ja lisäksi aika keikari; kasvot olivat hiilellä mustatut, hiukset tuhkalla valkeiksi jauhoitetut, nenän läpi oli pistetty äsken irtileikattu villisian häntä, ja kaksi samanlaista riippui korvissa. Muita koristeita hänellä ei ollutkaan, lukuunottamatta ihmisen sormiluista tehtyä kaulanauhaa. Nähdessään heidän toisen vankinsa hän alkoi kirkua valittavalla, kimakalla äänellä, rypisteli silmäkulmiaan ja tuijotti ynseillä villieläimen silmillään. Hänet sijoitettiin joukon keskustaan, jossa muuan punga-pungalainen kuljetti häntä vitsaköydestä.
Polku alkoi nyt vähitellen nousta pensaikosta ylävämmille maille, painui tosin silloin tällöin hetteisiin, joissa epäterveellinen kasvullisuus rehevöi, mutta nousi kuitenkin nousemistaan kaveten pyöreitten, miltei huomaamattomien kukkuloiden ja jyrkkien selänteiden ja kallioiden yli, missä metsä harveni ja sinisiä pilkkuja alkoi näkyä päitten päällä.
"Pian me pysähty", sanoi Binu-Charley varoittaen.
Ennenkuin hän vielä oli puhunut loppuun, kuului korkealta heidän päittensä yläpuolelta kylärummun kumeasti kaikuva räminä. Mutta lyönnit seurasivat toisiaan hitaasti eikä ääni ilmaissut minkäänlaista hämminkiä eikä pakokauhua. He olivat juuri kylän alapuolella ja saattoivat kuulla kukkojen kiekuvan, kahden naisen kovaäänisesti kiistelevän ja pienen lapsen itkevän. Polku muuttui nyt kylätieksi, jota oli paljon kuljettu ja joka nousi niin jyrkästi, että joukko useita kertoja pysähtyi hengähtämään. Tie ei tullut ensinkään leveämmäksi, ja paikka-paikoin ihmisten jalat ja miespolvien aikuiset sateet olivat uurtaneet sitä niin, että se oli painunut kaksikymmentä jalkaa maanpinnan alapuolelle.
"Yksi ainoa pyssymies pitäisi täällä puoliaan tuhatta vastaan", kuiskasi Sheldon Joanille. "Ja keihäillä ja nuolilla varustettuina puolustaisi kaksikymmentä miestä mainiosti tätä kylää."
He tulivat kylän laitaan. Se sijaitsi pienellä ruohikkoisella ylätasangolla, jossa vain siellä täällä kasvoi joku yksinäinen puu. Naiset kiiruhtivat ulos ruohomajoista, päästivät ilmoille hurjan varoitushuudon ja pyrähtivät kuin säikähtyneet peltopyyt aukeaman vastaiseen laitaan päin kooten juostessaan syliinsä lapsensa, Samalla alkoi keihäitä ja nuolia sadella tulijain joukkoon. Sheldonin käskystä tahitilaiset ja Punga-Pungan miehet alkoivat käyttää pyssyjään. Keihäät ja nuolet lakkasivat lentämästä, ja bushmannit katosivat viimeiseen mieheen. Taistelu oli lopussa, ennenkuin se oli oikeastaan ehtinyt alkaakaan. Hyökkääjistä ei yksikään ollut haavoittunut, bushmanneja makasi puolen tusinaa kuolleina. Nämä olivat ainoat, jotka olivat jääneet näkyviin, haavoittuneensa pakenijat olivat korjanneet. Tahitilaiset ja Punga-Pungan miehet olivat lämmenneet ja tahtoivat jatkaa, mutta Sheldon ei sitä sallinut. Hän oli iloinen huomatessaan ihmeekseen, että Joan oli samaa mieltä, sillä katsahtaessaan häneen kerran luotien lentäessä hän oli nähnyt hänen kalpeitten kasvojensa säihkyvän miekan tavoin palavan taisteluinnosta, sieraimien värähtelevän ja silmien loistavan kirkkaina ja pelottomina.
"Villiraukat", sanoi hän. "Hehän toimivat vain luonteensa mukaisesti. Lähimmäisen syöminen ja hänen kallonsa ryöstäminen on heidän mielestään moitteetonta käytöstä."
"Mutta heidän on opittava, että valkoisen miehen päätä ei sovi ottaa", sanoi Sheldon.
Joan nyökäytti päätään ja sanoi: "Jos löydämme yhdenkään pään, niin poltamme kylän. Hei, Charley! Missä ne säilyttävät päitä?"
"Minu luule ne päät olla pirun pahassa talossa", oli vastaus. "Se iso talo tuolla, kirottu talo."
Hän osoitti kylän suurinta rakennusta, joka oli vaatimattomasti koristettu merkillisillä kuviopunoksilla ja jonka katon kannatinpylväihin oli veistetty rivoja ja kauhistavia, puoleksi ihmistä, puoleksi eläintä esittäviä kuvia. He astuivat sisään, kompastuivat hämärässä kylän nuorten miesten käyttämiin makuutukkeihin ja iskivät päänsä kammottaviin uhrilahjoihin, jotka kuivuneina ja kutistuneina riippuivat kattopalkeista. Kummallakin puolella oli muodottomia epäjumalia, joista toiset olivat karkeasti veistetyt, toiset pelkkiä muokkaamattomia pölkkyjä, jotka olivat kiedotut mätäneviin, kuvaamattoman likaisiin niinipunoksiin. Ilma oli ummehtunut ja tuoksui mädänneelle, eivätkä nauhaan pujotetut kalanpyrstöt ja puoleksi puhdistetut koiran ja krokotiilin kallot tehneet sitä terveellisemmäksi hengittää.
Keskellä huonetta, kyyristyneenä matalan savuavan tulen ääreen, joka oli sytytetty tuhansien entisten tulien hajoitettuun tuhkaan, istui vanha mies ja tuijotti tylsästi tulijoihin. Hän oli hyvin vanha, niin vanha, että hänen kurttuinen ihonsa riippui väljinä poimuina eikä ensinkään näyttänyt ihmisen nahalta. Hänen luisevat kätensä olivat kuin pedon kynnet, hänen laihat kasvonsa kuin ilmetty ruumiinkallo. Hänen tehtävänään näytti olevan tulen hoitaminen, ja tuijottaessaan heihin hän lisäsi siihen kourallisen kuivaa, lahonnutta puuta. Ja savussa he näkivät sen mitä etsivät. Joan kääntyi poispäin ja kiiruhti horjuvin askelin, miltei sairaana inhosta ulkoilmaan ja auringonpaisteeseen.
"Katsokaa, ovatko ne kaikki siellä", huusi hän heikolla äänellä sisään jääneille, hoiperteli pari askelta eteenpäin tietämättä minne pyrki, veti ilmaa keuhkoihinsa pitkin, voimakkain vedoin ja koetti unohtaa äskeisen näyn.
Sheldonin vastenmieliseksi tehtäväksi jäi päiden laskeminen. Ne olivat siellä kaikki, yhdeksän valkoisen miehen päätä, joiden kasvot olivat tulleet hänelle niin tutuiksi kullanetsijäretkikunnan asustaessa teltoissaan Beranden pihamaalla ja pannessa veneitään kuntoon. Binu-Charley, jota työ mitä suurimmassa määrin huvitti, auttoi häntä, käänteli päitä voidakseen paremmin tuntea ne, tutki tarkoin ruoskanjälkiä ja kehoitti Sheldonia panemaan merkille, miten kasvot olivat vääntyneet. Punga-Pungan miehet tuijottivat tylsästi tapansa mukaan, ja tahitilaiset — niinikään tapansa mukaan — olivat kauhistuneet ja kiihdyksissä. Monet heistä kiroilivat ja murahtelivat hiljaa itsekseen. Matapuu oli niin raivostunut, että hän äkkiä pitkin harppauksin astui tulenhoitajan luo ja potkaisi häntä kylkiluihin. Vanhus päästi kauhuissaan hirveän, pelästyneen villieläimen karjuntaa muistuttavan parahduksen, heittäytyi kasvoilleen tuhkaan ja makasi siinä vapisten ja joka hetki odottaen kuolemaa.
Muitakin, kokonaan kuivettuneita ja savustuneita päitä oli huoneessa yllinkyllin, mutta kahta poikkeusta lukuunottamatta niiden omistajat olivat olleet mustaihoisia. Tällaista metsästystä siis harjoitettiin tuossa pimeässä turman metsässä, ajatteli Sheldon niitä nähdessään. Niin tukahduttava kuin huoneen ilma olikin, ei hän kuitenkaan malttanut olla pysähtymättä erään Binu-Charleyn löydön eteen.
"Minu tiedä musta Mary, minu tiedä valkoinen Mary", sanoi Binu-Charley.
"Minu ei tiedä tämä Mary. Mikä häne nimi?"
Sheldon katsoi hänen osoittamaansa päätä. Se oli vanha, kurttuinen ja mustunut monen vuoden savustuksesta "pirun pahassa talossa", mutta ei kuitenkaan ollut epäilemistäkään siitä, että nuo kuivettuneet muumiomaiset kasvot olivat olleet kiinalaisen. Miten tuo pää oli tullut tänne, oli arvoitus. Se oli naisen pää, eikä Sheldon koskaan ollut kuullut kiinatarta mainittavan Salomonin-saarten historian yhteydessä. Korvissa riippui kahden tuuman pituiset korvarenkaat, ja kun binulainen Sheldonin kehoituksesta hankasi pois paksun savu- ja likakerrostuman, ilmaantui hänen sormiensa alta loistavan vihreää nefriittiä, hohtavia helmiä ja lämpimän punertavaa Itämaan kultaa. Toinen pää, joka sekin oli otettu kauan sitten, oli valkoisen miehen, kuten tuuheat, kurttuiselle ylähuulelle kaartuvat vaaleahkot viikset kyllin selvästi todistivat. Ja Sheldon mietti, kukahan unohdettu helmenpyydystäjä tai santelipuunkauppias oli saanut luovuttaa tämän julman voitonmerkin.
Käskettyään Binu-Charleyn ottaa pois korvarenkaat ja annettuaan Punga-Pungan miesten tehtäväksi kantaa ulos vanhan tulenhoitajan Sheldon lähti majasta ja sytytti sen palamaan. Pian jok'ainoa rakennus loimusi iloisesti, ja vanha tulenhoitaja istui eteensä tuijottaen ulkona päivänpaisteessa nähden kylänsä palavan poroksi. Ylempänä olevilta vuorilta, missä ilmeisesti oli muita kyliä, kuului rumpujen räminää ja hurjaa sotatorvien toitotusta, mutta Sheldon arveli, ettei hänen pienine joukkoineen kannattanut uskaltautua edemmäksi. Sitäpaitsi hänen tehtävänsä oli jo täytetty. He olivat löytäneet kaikki Tudorin retkikunnan jäsenet. Ja heillä oli vielä edessään pitkä, synkkä paluumatka pääkallonpyytäjien maasta. Vapautettuaan molemmat vankinsa, jotka katosivat tiehensä kuin säikähtyneet hirvet, he siis painalsivat jyrkkää polkua alas höyryävään tiheikköön.
Joan, joka vielä oli näkemästään kiihdyksissä, kulki alakuloisesti ääneti Sheldonin edellä. Puolen tuntia kuljettuaan hän kääntyi Sheldonin puoleen ja sanoi heikosti hymyillen:
"En luule, että minun enää koskaan tekee mieleni lähteä pääkallonpyytäjien luo. Tämä on seikkailua, tiedän sen, mutta hyvääkin voi joskus saada enemmän kuin tarpeeksi. Tästälähin tyydyn ratsastelemaan plantaasin mailla ja ehkä joskus pelastamaan toisen 'Marthan'. Mutta Guadalcanarin bushmannien ei tarvitse pelätä, että minä uudestaan tulen heidän rauhaansa häiritsemään. Tulen kuukausimääriä näkemään pahoja unia, tiedän sen varmasti. Huh, noita petoja, noita hirviöitä!"
Samana iltana he asettuivat leiriin Tudorin banian-puun alle. Vaikka tämä olikin toipumaan päin, täytyi häntä kuitenkin kantaa paareilla. Punga-pungalaisen ajettunut olkapää parani hitaasti, mutta Arahu ontui yhä vielä okaan myrkyttämää jalkaansa.
Kahden päivän kuluttua he saapuivat Carliin, missä veneet odottivat, ja saapuivat Berandelle kolmantena päivänä puolenpäivän aikaan kiidettyään virtaa ja koskia alas. Joan irroitti huoahtaen revolverivyönsä ja ripusti sen huoneen naulaan, ja Sheldon, joka oli pysytellyt lähettyvillä vain saadakseen nähdä hänen suorittavan tuon asiaankuuluvan kotiintulotoimituksen, huoahti hänkin helpotuksesta. Mutta kotiintulo ei tuottanut hänelle pelkkää iloa, sillä Joan ryhtyi heti Tudoria hoitamaan ja oleskeli hyvin paljon kuistilla, missä sairas lepäili riippumatossa moskiittoverkon alla.