XXVI.
Kallista aikaa hukkaan.
Seurasi sitten kymmenen rauhallista päivää, jotka Tudor toipilaana vietti Berandella. Plantaasin työt kävivät kulkuaan säännöllisesti kuin kello. Gogoomyn ja hänen seurueensa harkitsemattoman kapina yrityksen kukistamisen jälkeen kaikki uppiniskaisuus näytti kadonneen olemattomiin. Ne kaksikymmentä miestä, jotka vielä olivat jäljellä vanhimmasta rekryyttijoukosta, olivat palvelleet aikansa loppuun ja "Martha" vei heidät takaisin kotiseudulleen. Uusi miehistö, jota kaiken aikaa oli kohdeltu hyvin, osoittautui kelpo väeksi. Ratsastellessaan plantaasin mailla Sheldon ei voinut olla tunnustamatta itselleen, että hevosen omistamisesta oli hyvin paljon hyötyä ja mukavuutta, eikä ihmettelemättä, ettei hän itse ollut tullut ajatelleeksi sen hankkimista. Samalla hän muisteli kaikkia niitä erilaatuisia parannuksia, joista hänen oli Joania kiittäminen: oivallista Punga-Pungan työmiesjoukkoa, hedelmiä ja vihanneksia, "Marthaa", jonka hän pilkkahinnasta oli siepannut merestä ja joka nyt ansaitsi rahaa kuin roskaa huolimatta vanhan Kinrossin hitaasta ja varovaisesta toimintatavasta, Berandea, jonka raha-asiat jälleen olivat varmalla pohjalla, joka päivä päivältä lähestyi sitä aikaa, jolloin se alkaisi tuottaa, ja jonka viljelykset kasvoivat kasvamistaan mustien työmiesten raivatessa pensaikkoja ja niittäessä ruohikkoja uusien kookospalmu-istutusten tieltä.
Näistä ja tuhansista muista seikoista Sheldonin täytyi huomata, miten paljosta aineellisesta hyvinvoinnista hänen oli kiittäminen Joania — tuota solakkaa, kirkasotsaista tyttöä, jonka harmaista silmistä romantiikka säteili ja jonka vyöllä riippuva pitkäpiippuinen Colt-revolveri loisti seikkailuinnosta, tuota tyttöä, joka hirmumyrskyn vinkuessa oli tullut maihin kookkaine tahitilaisine miehistöineen, astunut hänen bangaloonsa ja pojan käsin ripustanut patruunavyönsä ja Baden-Powell-hattunsa biljardipöydän vieressä olevaan naulaan. Hän unohti kaiken, mikä aikaisemmin oli tuottanut hänelle mielipahaa, ja muisti vain hänen viehättävät ominaisuutensa ja iloitsi erikoisesti niistä piirteistä, jotka ensi aluksi olivat häntä eniten loukanneet — hänen poikamaisuudestaan ja seikkailuhalustaan, siitä, että häntä miellytti panna henkensä vaaralle alttiiksi uiskennellen haikalojen lähettyvillä, hänen halustaan päästä pestausretkille, hänen rakkaudestaan merta ja laivoja kohtaan, hänen äänensä päättäväisestä, arvokkaasta sävystä, kun miehet laskivat venettä vesille ja hän sytytyslanka toisessa, dynamiittipanos toisessa kädessä oli lähdössä Balesuna-joelle kalastamaan. Hän ajatteli ihastuneena hänen puhdasta tavallisimpienkin sopivaisuussääntöjen halveksimistaan, hänen nuorekasta väittelyhaluaan, hänen arkaa, metsälinnun tapaista vapaudenrakkauttaan ja hurjaa, kiihkeätä riippumattomuustarvettaan. Kaikkea tätä Sheldon nyt rakasti tahtomatta enää taltuttaa ja kahlehtia häntä, niin mahdottomalta kuin tuntuikin voittaa hänet omakseen häntä taltuttamatta ja kahlehtimatta.
Oli hetkiä, jolloin Joanin ajatteleminen ja rakkaus häntä kohtaan saivat hänet pyörryksiin. Hän seisautti silloin hevosensa ja loihti suljetuin silmin eteensä hänen kuvansa sellaisena kuin hän tuona ensimmäisenä päivänä oli seisonut veneensä perässä sen syöksyessä vinhaa vauhtia rantaa kohti ja suuttuneena astunut hänen verantansa poikki huomauttaen, että oli erinomaisen vieraanvaraista antaa ihmisten joko hukkua juuri pihamaan edustalle tai uida maihin. Ja avatessaan silmänsä ja kannustaessaan hevostaan eteenpäin hän mietti, kuten oli jo tuhansia kertoja miettinyt, voisiko hän koskaan pidättää häntä luonaan. Olihan hän kuin villi metsälintu, joka varmaan kerran pyrähtää tiehensä hänen käsistään.
Sheldon huomasi selvästi, että Joan oli herättänyt Tudorin mielenkiinnon. Toipuva vieras oleskeli päivät pitkät verannalla, mutta vaikka hänen jalkansa olivat perin heikot ja voimattomat, oli hän jonkin aikaa itsepintaisesti tahtonut tulla sisään aterioimaan heidän seurassaan. Ensimmäisen varoittavan todistuksen vieraan kasvavasta mielenkiinnosta Joania kohtaan Sheldon sai, kun Tudor vähitellen kokonaan lakkasi pistelemästä häntä tavanmukaisilla kokkapuheillaan. Tämän sanasodan päättyminen merkitsi ikäänkuin diplomaattisten välien katkaisemista valtioitten kesken sodan alkaessa, ja kun Sheldonin epäluulot kerran olivat päässeet heräämään, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sai niille uutta yllykettä. Tudor osoitti liian selvästi nauttivansa Joanin seurasta, pani liian selvästi parastaan huvittaakseen häntä ja lumotakseen hänet häikäisevällä seikkailijaolemuksellaan. Usein palatessaan aamuratsastukseltaan viljelyksiltä tai tullessaan varastosta tai valvomasta koprankuivausta Sheldon tapasi Joanin ja Tudorin yhdessä verannalla. Edellinen kuunteli hartaasti ja haltioituneena jälkimmäisen kertoessa seikkailuistaan joissakin kaukaisissa maanäärissä.
Sheldon pani myös merkille, miten Tudor katseli Joania ja seurasi häntä silmillään. Hän huomasi noiden silmien nälkäisen katseen ja kasvojen kiihkeästi haluavan ilmeen. Ja hän tuumi, olikohan hänenkin kasvoihinsa hänen tietämättään tahtomattaan painunut sama leima. Sheldon oli varma eräistä seikoista. Ensiksikin siitä, että Tudor ei ollut oikea mies Joanille eikä voinut tehdä häntä pysyväisesti onnelliseksi, toiseksi siitä, että Joan oli liian järkevä tyttö rakastuakseen todenteolla niin pintapuoliseen mieheen, ja lopuksi siitä, että Tudor itse jollakin tavoin iskisi kirveensä kiveen. Mutta samalla Sheldon tosi rakastajan tuskallisen levottomuuden kalvamana pelkäsi, ettei niin kävisikään, vaan että toinen satunnaisilla ansioillaan, joiden ulkokuori oli niin loistava ja joita hän niin taitavasti osasi tuoda esiin, voittaisi tytön omakseen. Mutta yhden seikan Sheldon ainakin varmasti tiesi: Tudor ei tuntenut Joania eikä aavistanutkaan, että vapautensa ja riippumattomuutensa säilyttäminen oli hänelle elinehtona. Ja tässä kohden Tudor iskisi kiveen — tahtoessaan riistää häneltä vapauden ja pitää häntä kahleissa. Ja kuitenkaan, kaikesta varmuudestaan huolimatta, Sheldon ei voinut olla ajattelematta, että mitäpä jos hänen käsityksensä Joanista olikin väärä ja Tudor sittenkin oli valinnut oikean tien.
Tilanne oli sangen kiusallinen ja hermostuttava. Sheldon ei voinut muuta kuin odottaa ja seurata asiain kehittymistä, sillä välin kuin hänen kilpailijansa saattoi kokonaan antautua tarmokkaasti pyydystelemään arkaa otusta. Lisäksi Tudorin käytös hermostutti häntä. Sen jälkeen kuin heidän diplomaattiset välinsä kaikessa hiljaisuudessa olivat katkenneet, oli hän mikäli mahdollista koettanut välttää joutumasta kosketuksiin Sheldonin kanssa, mutta tämä vainusi hänen mielessään kytevän vihamielisyyden ja näyttipä se hänen rakastuneitten silmiensä mustasukkaisen suurennuslasin läpi katsottuna päällepäätteeksi vielä suuremmalta kuin se oikeastaan olikaan. Tuo toinen mies oli tunkeutunut hänen ja Joanin väliin. Hänellä ei ollut mitään tekemistä Berandella, ja nyt kun hän taas oli terve ja voimissaan, oli hänen aika lähteä. Mutta vaikka Sydneyhin matkalla oleva postihöyrylaiva oli poikennut Berandelle, ei hän tehnyt lähtöä, vaan jäi paikoilleen, eleli kuin kotonaan, alkoi tehdä uintiretkiä, kalasteli Joanin kanssa, oli tuntikausia hänen seurassaan ampumassa kyyhkysiä, virittämässä ansoja krokotiileille ja harjoittelemassa pyssyn ja revolverin käyttöä.
Mutta erinäiset perinnäiset vieraanvaraisuussäännöt estivät Sheldonia antamasta vieraalleen vihjaustakaan siitä, että hänen oli aika lähteä tiehensä. Samaten hän tunsi, että ei olisi ollut rehellistä peliä varoittaa Joania, ja voitti senkin kiusauksen. Vaikka hän olisi tietänytkin Tudorista jotakin epäedullista, niin hänen olisi ollut mahdotonta ilmaista sitä — ellei se olisi ollut hyvin vakavaa laatua — mutta pahinta oli, ettei hän tietänyt kilpailijastaan kerrassaan mitään pahaa. Sehän juuri olikin kiusallisinta, ja Sheldon oli aika-ajoin niin pyörällä päästään ja ristiriitaisten tunteitten vallassa, että hän pakotti itsensä suhtautumaan kaikkeen ikäänkuin olisi ollut vain katsojana, ja uskotteli itselleen, että hänen vastenmielisyytensä Tudoria kohtaan johtui yksinomaan aiheettomista ennakkoluuloistaan ja mustasukkaisuudesta.
Ulkonaisesti hän pysyi yhtä levollisena ja hymyilevänä kuin ennenkin. Plantaasin työt jatkuivat vanhaan tapaansa. "Martha" ja "Flibberty-Gibbet" menivät ja tulivat, samoin koko se kirjava kokoelma rannikkoaluksia, jotka hetkeksi poikkesivat rantaan odottamaan tuulta ja samalla saadakseen jutella hetkisen, juoda lasin tai pari ja pelata hiukan biljardia. Koira piti pihamaan puhtaana neekereistä. Boucher tuli säännöllisesti joka sunnuntai valaanpyyntiveneessään vierailulle. Kahdesti päivässä, aamiaisen ja päivällisen aikana, Joan, Sheldon ja Tudor kokoontuivat kuin parhaat ystävät ruokapöydän ääreen, ja iltaisin he yhtä hyvinä ystävinä istuskelivat verannalla.
Ja sitten Sheldonin aavistus toteutui. Tudor iski kirveensä kiveen. Hän ei tuntenut Joanin arkaa metsälinnun luonnetta, hänen silmitöntä vihaansa kahleita ja pakkoa kohtaan eikä tietänyt, miten hän kammosi toisen vallan alle joutumista. Luullen Joanin silmistä loistavaa lämmintä innostuksen hehkua, jonka hänen viimeinen kertomuksensa oli niihin sytyttänyt, hellyyden ja antautumisen merkiksi Tudor veti hänet puoleensa, kietoi käsivartensa lujaksi kahleeksi hänen vyötäistensä ympäri ja käsitti hänen raivoisan vastustelunsa pelkän tyttömäisen arkuuden ilmaisuksi. Tämä tapahtui aamiaisen jälkeen verannalla, ja Sheldon, joka istui sisällä tutkien sydneyläisen tukkuliikkeen luetteloa ja laatien sen mukaan tilauksiaan seuraavaksi höyrylaivapäiväksi, kuuli Joanin äkkiä huudahtavan ja heti sen jälkeen korvapuustin mäiskähtävän. Päästyään irti vastenmielisestä kahleestaan Joan oli antanut Tudorille kelpo iskun vasten kasvoja, paljoa voimakkaamman kuin aikoinaan Gogoomylle.
Sheldon oli noussut puoleksi seisomaan, mutta hillitsi itsensä ja vaipui takaisin tuoliinsa, niin että hän Joanin astuessa huoneeseen oli jälleen päässyt tasapainoon. Joan puristi vasemmalla kädellään lujasti oikeata käsivarttaan, ja kalpeat posket tulipunaisine täplineen muistuttivat Sheldonille sitä aikaa, jolloin hän oli ensimmäisen kerran nähnyt hänet suuttuneena.
"Hän loukkasi käsivarttani", huudahti Joan vastaukseksi Sheldonin kysyvään katseeseen.
Sheldon ei voinut pidättää hymyään. Oli niin Joanin kaltaista — hänen poika-minänsä kaltaista — juosta valittamaan ruumiillista kipua, joka hänelle oli tuotettu. Hän ei varmastikaan ollut nainen, joka tunsi miehet ja tiesi, miten heidän suhteensa oli meneteltävä. Korvapuusti, jonka hän oli antanut Tudorille, kaikui vielä Sheldonin korvissa, ja kun hän katsahti tyttöön, joka seisoi hänen edessään valittaen, että hänen käsivarttaan oli pahoinpidelty, leveni hänen hymynsä levenemistään.
Tämä hymy se sai Joanin itsensäkin huomaamaan itkunsa lapselliseksi ja nostatti hänen kasvoilleen syvemmän punan kuin Sheldon koskaan oli niillä nähnyt. Kaula, posket ja otsa hehkuivat häpeästä.
"Hän — hän…" Joan koetti puolustuksella ilmaista suuttumuksensa syvemmän syyn, mutta käännähti äkkiä, juoksi takaovesta ulos ja portaita alas.
Sheldon istui ja mietti. Hän oli hiukan vihainen, ja mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä vihaisemmaksi hän tuli. Jos kyseessä olisi ollut kuka muu nainen tahansa kuin Joan, niin juttu olisi ollut huvittava. Mutta Joan oli vihoviimeinen nainen maailmassa, jota sai koettaa suudella vastoin hänen tahtoaan. Oli miten oli, juttu tuoksahti takaportailta — sitä olisi voinut pitää pienenä epäonnistuneena huvinäytelmänä — ellei moinen käytös juuri Joania kohtaan olisi ollut suorastaan pyhyyden loukkaus. Tudorilla olisi pitänyt olla enemmän järkeä. Sitäpaitsi asia koski Sheldoniin henkilökohtaisestikin. Häneltä oli riistetty jotakin, mitä hän melkein piti omaisuutenaan, ja hänen mustasukkaisuutensa kuohahti hänen ajatellessaan tätä väkivaltaista tuttavallisuutta.
Hänen ollessaan tässä mielentilassa ovi paukahti, Tudor astui huoneeseen ja pysähtyi hänen eteensä. Sheldon ei ollut tätä odottanut, mutta näki heti selvästi, että toinen oli raivoissaan.
"No, mitä nyt tahdotte?" kysyi Tudor uhkamielisesti.
Sheldonilla oli silmänräpäyksessä vastaus valmiina.
"Toivon, ettette uudista yritystänne, siinä kaikki — lukuunottamatta että minulle tulee olemaan erittäin suuri ilo saada antaa valaanpyyntiveneeni käytettäväksenne mitä pikemmin sitä parempi. Se vie teidät Tulagiin muutamassa tunnissa."
"Ikäänkuin se riittäisi."
"En ymmärrä mitä tarkoitatte", sanoi Sheldon yksinkertaisesti.
"Silloin ette tahdo ymmärtää."
"Mutta minä en todellakaan ymmärrä", sanoi Sheldon rauhallisesti. "Ainoa seikka, josta olen selvillä, on, että liioittelette hairahduksenne merkitystä ja pidätte sitä vakavampana kuin se on."
Tudorin kasvot vääntyivät pahansuopaan irvistykseen, ja hän vastasi:
"Voisi tuntua siltä, kuin te liioittelisitte tarjotessanne minulle venettänne. Te tarkoitatte siis, että Berande ei ole kyllin suuri meille kahdelle. Antakaa siis minun sanoa teille, että minun mielestäni Salomonin-saaristo ei ole kyllin laaja meille kahdelle. Tämä asia on selvitettävä meidän kesken, ja paras olisi tehdä se nyt heti."
"Ymmärrän, että nuo tulennielijäntemput tuntuvat teistä luonnollisilta", sanoi Sheldon kyllästyneenä, "mutta miksi te kiusaatte minua niillä, sitä en ymmärrä. Ette suinkaan tahdo tapella kanssani."
"Se juuri on tarkoitukseni."
"Mutta taivaan nimessä, miksi?"
Tudor katsahti häneen musertavan halveksivasti.
"Kirpulla on enemmän sielua ruumiissaan kuin teillä. Arvelen, että kuka tahansa saisi mielistellä vaimoanne —."
"Mutta eihän minulla ole vaimoa", keskeytti Sheldon.
"Ainakin teillä pitäisi olla. Tämä asiantila on häpeällinen. Teidän pitäisi edes naida hänet kuten minä kunniallisena miehenä olisin valmis tekemään."
Ensi kertaa Sheldonin suuttumus kuohahti yli äyräittensä.
"Te…" alkoi hän kiivaasti, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja jatkoi rauhallisesti: "Teidän olisi paras juoda lasillinen ja ajatella asiaa. Se on minun neuvoni. Tietysti te rauhoituttuanne ette halua jäädä tänne sen jälkeen, mitä nyt olette minulle sanonut, niin että sill'aikaa kuin juotte, kutsun minä venemiehistön koolle ja annan laskea veneen vesille. Ehditte Tulagiin kahdeksaksi tänä iltana."
Hän kääntyi ovea kohti pannakseen sanansa täytäntöön, mutta toinen tarttui häntä olkapäähän ja pyöräytti hänet takaisin.
"Kuuletteko, Sheldon, minä sanoin, että Salomonin-saaristo ei ole kyllin suuri meille kahdelle, ja tarkoitin sitä."
"Tarkoitatteko että tarjoudutte ostamaan Beranden maineen puineen kaikkineen?" kysyi Sheldon.
"En. Tarkoitan, että meidän täytyy tapella."
"Mutta mistä hitosta tahdotte tapella minun kanssani?" Toisen itsepäisyys teki Sheldonin kärsimättömäksi. "Minulla ei ole riitaa kanssanne, mitäpä teillä voisi olla minun kanssani. Minä en koskaan ole sekaantunut teidän asioihinne. Te olitte vieraani. Miss Lackland on yhtiökumppanini. Jos te katsoitte sopivaksi rakastella häntä ja jostakin syystä epäonnistuitte, niin mitäpä meidän silti tarvitsisi tapella? Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, ja kaksintaistelut joutuivat pois muodista ennenkuin kumpikaan meistä oli syntynytkään."
"Te rakensitte riitaa", sanoi Tudor äreästi. "Te annoitte minun ymmärtää, että minun oli aika lähteä. Te lyhyesti sanoen ajoitte minut ulos. Ja sitten teillä on otsaa pyytää saada tietää, miksi minä rakennan riitaa. Tämä ei kelpaa, sen sanon teille. Te aloititte riidan ja minä tahdon saada sen perinpohjin ratkaistuksi."
Sheldon hymyili kärsivällisesti ja alkoi sytyttää savukettaan. Mutta
Tudor oli itsepäinen.
"Te aloititte riidan", väitti hän.
"Riitaa ei ole olemassakaan. Siihen tarvittaisiin kaksi, ja minä puolestani en tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta mielettömyydestä."
"Te aloititte, kuuletteko, ja minä sanon teille, miksi sen teitte."
"Luulen, että te olette juonut liikaa", sanoi Sheldon. "Muulla tavoin en voi selittää järjetöntä itsepäisyyttänne."
"Minä sanon teille, miksi tahdoitte rakentaa riitaa. Te ette ollut tyhmä liioitellessanne tämän pienen viattoman hakkailun merkitystä ja pitäessänne sitä vakavana asiana. Metsästelin teidän maillanne, ja te tahdoitte päästä minusta. Teillä oli täällä hyvin hauska ja mukava olla, teillä ja tytöllä, kunnes minä tulin. Ja nyt olette mustasukkainen, juuri niin, mustasukkainen ja tahdotte ajaa minut pois täältä. Mutta minä en lähde."
"Jääkää sitten kaikin mokomin. En tahdo riidellä siitä kanssanne.
Jääkää vaikka vuodeksi."
"Hän ei ole teidän vaimonne", jatkoi Tudor ikäänkuin toinen ei olisi puhunutkaan. "Kenellä tahansa on oikeus hakkailla häntä, ellei hän ole teidän — no niin, ehkä sittenkin olin väärässä, onhan se täysin anteeksiannettavaa, kuinka olisin voinut tietää. Olisinhan voinut nähdä sen vaikka ummessa silmin, jos olisin välittänyt siitä, mitä Guvutussa juoruiltiin. Siellä kaikki nauroivat tälle teidän jutullenne. Minä olin hullu ja erehdyin todentotta, kun uskoin suhteenne viattomaksi."
Sheldon oli niin suuttunut, että toisen kasvot ja koko mies tuntuivat värähtelevän ja pyörivän hänen silmissään. Mutta ulkonaisesti hän oli levollinen ja ilmeisesti kyllästynyt keskusteluun.
"Olkaa hyvä ja antakaa miss Lacklandin jäädä keskustelun ulkopuolelle", sanoi hän.
"Miksi sen tekisin?" kysyi Tudor. "Te kaksi saitte minut puijatuksi käyttäytymään narrin tavoin. Mistä minä olisin voinut tietää, ettei kaikki ollut niinkuin olla pitäisi? Te ja hän käyttäydyitte ikäänkuin kaikki olisi parhaassa järjestyksessä. Mutta nyt olen saanut silmäni auki. Hän näytteli todella suurenmoisesti loukatun vaimon osaa, löi syyllistä korvalle ja pakeni teidän luoksenne. Tämä riittää todistamaan rannikon juorut tosiksi. Vai yhtiökumppanit — liiketarkoituksissa? Petkutusta, juuri petkutusta kaikki tyynni."
Silloin Sheldon kylmästi ja harkitusti löi häntä käsivartensa koko voimalla, ja Tudor, jonka leukaan isku sattui, kaatui kyljelleen ja särki kaatuessaan tuolin säpäleiksi. Hän nousi hitaasti jaloilleen, mutta ei koettanut hyökätä vastustajansa kimppuun.
"Tahdotteko siis kuitenkin tapella?" sanoi Tudor synkästi.
Sheldon nauroi, ensi kertaa todella sydämensä pohjasta. Tilanteen naurettavuus ei voinut olla vaikuttamatta hänen huumorille alttiiseen mieleensä. Hän oli valmistautuvinaan uuteen iskuun, mutta Tudor seisoi hänen edessään kalpeana kasvoiltaan, käsivarret veltosti riippuen eikä näyttänyt aikovan tehdä vastarintaa.
"En tarkoittanut nyrkkiottelua", sanoi hän hitaasti. "Tarkoitan taistelua elämästä tai kuolemasta. Te osaatte kyllä käyttää pyssyä ja revolveria, minä samoin. Niiden avulla me selvitämme tämän asian."
"Te olette tullut aivan hulluksi."
"En suinkaan", vastasi Tudor. "Minä olen vain rakastunut mies. Ja vielä kerran pyydän teitä lähtemään kanssani selvittämään välejämme. Valitkaa aseet mielenne mukaan."
Ensi kertaa Sheldon kiinnitti todella vakavaa huomiota hänen sanoihinsa. Hän ihmetteli, mikä kumman kiusanhenki mahtoikaan kalvaa tuon miehen aivoja saaden hänet käyttäytymään näin kummallisesti.
"Miehet eivät todellisessa elämässä toimi sillä tavoin", huomautti
Sheldon.
"Saatte huomata, että tästä tulee hyvinkin todellista elämää, ennenkuin meidän välimme ovat selvät. Aion tappaa teidät tänään."
"Turhia loruja, mies." Tilanne ei enää jaksanut tuntua
Sheldonista naurettavalta. "Turhia loruja eikä mitään sen enempää.
Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ei ryhdytä kaksintaisteluihin.
Niiden aika oli ennen — ennen vedenpaisumusta."
"Puhuaksemme Joanista…"
"Olkaa hyvä ja jättäkää hänen nimensä mainitsematta", varoitti Sheldon.
"Kyllä, jos lupaatte taistella."
Sheldon kohotti epätoivoissaan käsiään.
"Puhuaksemme Joanista…"
"Varokaa itseänne", varoitti Sheldon uudestaan.
"Lyökää te vain minut maahan, jos teitä haluttaa. Mutta sillä ette sulje suutani. Voitte lyödä minut maahan vaikka kuinka monta kertaa, niin pitkälti kuin päivää riittää, mutta niin pian kuin pääsen pystyyn, puhun taas Joanista. Tahdotteko siis tapella?"
"Kuulkaahan minua, Tudor", alkoi Sheldon koettaen puhua niin päättäväisesti kuin suinkin. "Minä en ole tottunut sietämään keneltäkään mieheltä kymmenettäkään osaa siitä, mitä jo olen teiltä sietänyt."
"Saatte sietää vielä aika paljon, ennenkuin tämä päivä on lopussa", oli vastaus. "Teidän täytyy tapella, kuuletteko. Annan teille rehellisesti tilaisuuden tappaa minut, mutta joka tapauksessa tapan teidät ennen päivän päättymistä. Me emme nyt ole sivistyksen helmassa, olemme Salomonin-saarilla sangen alkuperäisten olojen keskellä. Kuningas Edvardia, lakia ja järjestystä edustavat Tulagin asiamies ja tykkivene, joka silloin tällöin käy vierailemassa. Kaksi miestä ja yksi nainen — se on alkuperäinen tilanne sekin. Me ratkaisemme asian vanhaan hyvään alkuperäiseen tapaan."
Sheldonin mieleen iski ajatus, että Tudorin hurjat seikkailut kaikissa maan äärissä olivat varmaan jotakin erikoista. Tarvittiin juuri hänen luontoisensa mies — mies, joka kykeni tyrkyttämään kaksintaistelun kahdennenkymmenennen vuosisadan järjestettyihin oloihin — löytämään tuollaisia hurjia seikkailuja.
"Vain yksi mahdollisuus on olemassa, joka voisi saada minut luopumaan vaatimuksestani", jatkoi Tudor. "Minun sanani eivät loukkaa teitä, sen tiedän. Siihen olette liian välinpitämätön tai liian pelkuri tai kumpaakin. Mutta voisin kertoa teille, mitä Tulagissa jutellaan, se olisi kidutusta, eikö totta? Voin kertoa, mitä he siellä arvelevat siitä, että te ja tämä nuori neitonen täällä hoitelette plantaasia muka yhtiökumppanuuden turvissa."
"Vaiti!" huusi Sheldon, sillä toinen alkoi taas värähdellä hänen silmissään. "Te tahdotte kaksintaistelua. Olkoon menneeksi." Sitten hänen terve järkensä ja vastenmielisyytensä kaikkea naurettavaa kohtaan jälleen pääsivät voitolle, ja hän lisäsi: "Mutta tämähän on järjetöntä, mahdotonta."
"Joan ja Davidko yhtiökumppaneita, mitä? Vai yhtiökumppaneita", alkoi Tudor toistella kerran toisensa jälkeen ilkkuvalla ja halveksivalla äänellä.
"Pysykää taivaan nimessä vaiti ja käyköön niinkuin tahdotte", huudahti Sheldon. "En ole ikinä nähnyt toista hullua, joka niin itsepäisesti pitäisi kiinni hullusta päähänpistostaan. Millainen kaksintaistelu tästä sitten tulee. Sekundantteja ei ole. Mitä aseita käytämme?"
Silmänräpäyksessä Tudor jätti pirullisen apinoimisensa sikseen ja oli jälleen kylmäverinen, tyyni maailmanmies.
"Minä olen usein ajatellut, että tavallisesti käytännössä oleva kaksintaistelu ei vastaa kaksintaisteluihannetta", sanoi hän. "Olen taistellut useita sellaisia."
"Siis ranskalaisia", keskeytti Sheldon.
"Sanokaa niitä vaikka siksi. Mutta palatkaamme ihanteelliseen kaksintaisteluun. Minun käsitykseni mukaan se olisi seuraavanlaatuinen. Ei sekundantteja tietysti eikä katselijoita. Muita ei tarvita kuin molemmat päähenkilöt. Heillä olkoon oikeus käyttää mitä aseita haluavat revolvereista ja pistooleista konekivääreihin ja pommeihin asti. He asettuvat mailin matkan päähän toisistaan ja lähtevät liikkeelle toisiaan kohti käyttäen hyväkseen piilopaikkoja, peräytyen, tehden kierroksia, käyttäen sotajuonia — kaikki on sallittua. Päähenkilöitten on lyhyesti sanoen metsästettävä toisiaan…"
"Aivan kuin kaksi villiä intiaania?"
"Aivan niin", huudahti Tudor ihastuneena. "Te käsititte asian aivan oikein. Ja Berande on juuri oikea paikka ja nyt juuri on oikea aika. Miss Lackland on luultavasti lepäämässä aterian jälkeen ja luulee meidänkin olevan. Meillä on kaksi tuntia aikaa, kunnes hän herää. Kiiruhtakaa siis ja tulkaa! Te lähdette Balesunan, minä Beranden rannalta. Nämä joethan rajoittavat plantaasia, eikö totta? Hyvä? Plantaasi on kaksintaistelukenttämme. Kumpikaan meistä ei saa mennä sen rajojen ulkopuolelle. Tyydyttekö tähän?"
"Täydellisesti. Mutta onko teillä mitään sitä vastaan, että annan joitakin määräyksiä?"
"Ei suinkaan", sanoi Tudor. Hänen kohteliaisuutensa oli taas moitteeton, kun hän kerran oli saanut tahtonsa perille.
Sheldon löi kätensä yhteen, ja paikalle kiiruhtava palvelija juoksi noutamaan Adamu-Adamin ja Noa-Noan Sheldonin luo.
"Kuulkaa nyt", sanoi Sheldon. "Tämä mies ja minä taistelemme tänään suuren taistelun. Mahdollista on, että hän kuolee. Mahdollista, että minä menetän henkeni. Jos hän kuolee, ei siitä sen enempää. Jos minä kuolen, niin te kaksi pidätte huolta miss Lacklandista. Otatte pyssyt ja vartioitte häntä huolellisesti yöt päivät. Jos hän tahtoo puhua mr Tudorin kanssa, antaa puhua. Jos hän ei tahdo puhua hänen kanssaan, pitäkää herra loitolla. Ymmärrättekö?"
He murahtivat ja nyökäyttivät päätään. He olivat olleet paljon tekemisissä valkoisten miesten kanssa ja olivat oppineet, ettei koskaan pitänyt pyytää selitystä tämän omituisen heimon omituiseen käytökseen. Jos nämä kaksi katsoivat sopivaksi lähteä tappamaan toisiaan, niin se oli heidän asiansa eikä saarelaisten, jotka tottelivat heidän käskyjään. He astuivat asenaulakon luo ja kumpikin valitsi itselleen pyssyn.
"Parempi jokainen Tahiti-mies saa pyssy", ehdotti Adamu-Adam. "Ehkä suuri meteli nouse."
"Hyvä, ottakaa ne kaikki", vastasi Sheldon, joka paraikaa otti esiin ampumatarpeita.
Tahitilaiset astuivat ovelle ja portaita alas vieden nuo kahdeksan pyssyä muassaan asuntoonsa. Tudor, joka oli kiinnittänyt patruunavyön sekä pyssyä että pistoolia varten vyölleen, odotti kärsimättömästi.
"Tulkaa jo! Kiiruhtakaa! Me kulutamme kallista aikaa", kehoitteli hän
Sheldonin etsiessä lisää patruunia automaattista pistooliaan varten.
He astuivat yhdessä portaita alas ja pihamaan poikki rantaan, missä kääntyivät selin toisiinsa, ja kumpikin lähti määräpaikkaansa kohti pyssy kädessä. Tudor vaelsi Berandea, Sheldon Balesunaa kohti.