XXVII.
Uudenaikainen kaksintaistelu.
Sheldon oli tuskin ehtinyt Balesunan rannalle, kun hän kuuli kaukaa epäselvän pyssynlaukauksen. Hän tiesi, että Tudor siten antoi merkin siitä, että hän oli ehtinyt Berande-joelle ja lähtenyt takaisinpäin. Sheldon laukaisi pyssynsä vastaukseksi ja lähti hänkin kulkemaan takaisinpäin. Hän kulki kuin unessa pysytellen hajamielisesti rannan aukealla. Koko juttu oli niin järjetön, että hänen täytyi ponnistaa ajatuksiaan uskoakseen sen todeksi. Hän toisti mielessään äskeisen keskustelunsa Tudorin kanssa ja koetti siitä löytää jonkin järkevän syyn nykyiseen toimintaansa. Hän ei tahtonut surmata Tudoria. Se, että tuo mies oli ollut väärällä tiellä kosiskellessaan Joania, ei antanut hänelle, Sheldonille, oikeutta riistää hänen henkeään. Mistä sitten oikeastaan oli kysymys? Olihan tosin Tudor sitten lausunut loukkaavia huomautuksia Joanista, ja hän oli iskenyt hänet maahan. Mutta eihän Tudorin tämän takia olisi tarvinnut koettaa saada häntä hengiltä.
Tällä tavoin hän oli kulkenut neljänneksen kumpaisenkin joen välimatkasta, kun hänelle äkkiä selvisi, ettei Tudor ollutkaan rannalla. Ei tietystikään. Hän kulki — sopimuksen ehtoja noudattaen — kookospalmujen turvissa. Sheldon poikkesi äkkiä vasemmalle pyrkien hänkin niiden suojaan, kun heikko pyssynpamahdus kuului hänen korviinsa. Melkein samassa luoti, joka oli osunut kovaan hiekkaan noin sadan jalan päässä hänestä, kimmahti takaisin ja lensi vinkuen vielä jonkun matkaa eteenpäin. Sheldonille selvisi, että tämä kaikki, niin järjetöntä ja epätodellista kuin se olikin, sittenkin oli täyttä totta. Tuo luoti oli tarkoitettu häntä varten. Mutta vieläkin sitä oli vaikea uskoa. Hän katsoi tuttua maisemaa ja merta, jonka pinnan heikko, mutta tasainen tuulenhenki sai väräjämään. Tulagin suunnalta hän saattoi nähdä kuunarin valkoiset purjeet; se kulki tuulta vastaan suoraan Berandea kohti. Rannalla oli hevonen laitumella, ja Sheldon tuumi huolettomasti, missähän muut olivat. Hänen katseensa sattui koprankuivauspaikalta kohoavaan savuun ja harhaili parakkien, työkaluvajojen, venehuoneitten ja bangalon yli jääden lopulta lepoon tavattuaan Joanin pienen ruohomajan pihamaan nurkassa.
Hän pysytteli nyt puitten suojassa ja kulki taas neljännesmailin eteenpäin. Jos Tudor olisi kulkenut samaa vauhtia, niin heidän olisi pitänyt kohdata toisensa tällä paikalla, mutta Sheldon päätteli, että toinen oli kulkenut kiertoteitä. Vaikeinta oli nyt saada selville, missä hän oli. Puut seisoivat suorissa riveissä, jotka muodostivat suoran kulman keskenään, eikä Sheldon voinut nähdä muuta kuin yhden kapean käytävän kerrallaan. Hänen vastustajansa saattoi tulla seuraavaa tai sitä seuraavaa kujannetta myöten, oikealta tai vasemmalta. Hän saattoi olla sadan jalan tai puolen mailin päässä. Sheldon astuskeli hitaasti eteenpäin ja tuli siihen johtopäätökseen, että vanha tavallinen kaksintaistelu oli paljon yksinkertaisempi ja helpompi kuin tämä pitkällinen piilosilla-olo. Hänkin koetti kiertää sivullepäin toivoen, että he siten ehkä tapaisivat toisensa, mutta näkemättä vilaustakaan Tudorista hän lopulta tuli vastaraivatulle kentälle, jolla istutetut nuoret, miehen vyötäisiin ulottuvat puut tarjosivat hyvin vähän suojaa ja vielä vähemmän piilopaikkoja. Juuri hänen astuessaan ensi askelta aukeamalle pamahti pyssy hänen oikealla kädellään. Hän ei kuullut luodin suhahdusta sen lentäessä ohi, mutta huomasi sensijaan, miten se osui kauempana kasvavan palmun runkoon.
Hän kiiruhti takaisin suurempien puitten suojaan. Kahdesti hän oli antautunut vaaralle alttiiksi ja kahdesti oli häntä ammuttu, mutta hänen itsensä ei ollut onnistunut vilaukseltakaan nähdä vastustajaansa. Hänen vihansa alkoi hitaasti yltyä. Hiton epämiellyttävää, tuumi hän, tämä alituinen maalitauluna oleminen. Niin turhanpäiväistä kuin kaikki oikeastaan olikin, oli se sittenkin vakavaa leikkiä, jossa oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Ei ollut mitään mahdollisuutta välttää kuolettavaa luotia, ei voinut ampua ilmaan ja siten päästä koko jutusta, kuten vanhanaikaisessa kaksintaistelussa. Tätä ajometsästystä täytyi jatkaa, kunnes jompikumpi oli saanut toisen ammutuksi. Ja jos toinen jätti käyttämättä mahdollisuuden saada toinen surmatuksi, niin toisen mahdollisuudet surmata hänet itsensä siitä vain kasvoivat. Siitä ei voinut erehtyä. Tudor oli ollut aika viekas paholainen ehdottaessaan tämänlaatuista kaksintaistelua, päätteli Sheldon alkaen varovaisesti pyrkiä viimeisen laukauksen suuntaan.
Hänen tullessaan paikalle, jolta se oli ammuttu, oli Tudor kadonnut, ja vain hänen jalkainsa jäljet olivat osoittamassa hänen tietään plantaasin sisäosiin päin.
Kerran, kymmenen minuuttia myöhemmin, hän vilaukselta näki Tudorin sadan yardin päässä hänen kulkiessaan saman kujanteen poikki kuin hän itse, mutta päinvastaiseen suuntaan. Hän oli heittämäisillään pyssynsä olkaa vasten, mutta samassa Tudor oli poissa. Pikemminkin äkillisen mielijohteen voimasta kuin minkään tuloksen toivossa ja samalla pilkallisesti hymähtäen itselleen Sheldon nosti automaattisen pistoolinsa ja ampui kahdessa sekunnissa kahdeksan laukausta puiden lomitse siihen suuntaan, minne Tudor oli kadonnut. Toivoen, että hänellä olisi haulikko, Sheldon istuutui maahan muutaman puun taa, asetti uuden panossarjan pistooliin, veti patruunan piippuun, työnsi varmuuslaitteen paikoilleen ja täytti jälleen tyhjän kotelon.
Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Tudor koetti samaa keinoa häntä vastaan. Luoteja sateli räiskien hänen ympärilleen kuin sadepisaroita ankaran rajuilman raivotessa; ne osuivat läiskähdellen palmujen runkoihin tai kimmahtivat takaisin ja lensivät vinkuillen hänen ohitseen. Viimeinen luoti kimmahti ensin yhdestä, sitten toisesta puusta, antoi menetettyään sitten suurimman osan vaikutusvoimaansa Sheldonille kovan iskun otsaan ja putosi hänen jalkainsa juureen. Silmänräpäyksen ajan hän oli puolikuuro, mutta huomasi tarkemmin tutkiessaan, ettei luoti ollut häntä pahoin vahingoittanut. Ainoa vamma, jonka se oli aikaansaanut, oli epämiellyttävä mustelma, joka pian paisui kyyhkysenmunan kokoiseksi.
Metsästys jatkui. Kerran tullessaan bangalon läheisen metsikön laitaan hän näki palvelijain ja kokin seisovan takakuistilla ja vilkuilevan uteliaasti metsään päin jutellen ja naureskellen keskenään omituisilla kimakoilla äänillään. Toisen kerran hän kohtasi työmiesryhmän, joka kuokki maasta rikkaruohoja. He kiinnittivät tuskin mitään huomiota hänen tuloonsa, vaikka hyvin tiesivät, mitä oli tekeillä. Ei ollut heidän asiansa, että nämä käsittämättömät valkoiset miehet olivat metsässä koettaen tappaa toisensa. Ja vaikka he olisivatkin olleet huvitettuja asiasta, niin he parhaansa mukaan salaisivat sen Sheldonilta. Hän käski heitä jatkamaan perkaustyötään metsikön etäisimmässä kolkassa ja jatkoi Tudorin takaa-ajoa.
Väsyneenä loppumattomaan kiertokulkuun Sheldon uudestaan koetti kulkea suoraan vihollista kohti. Mutta tämä oli liian viekas. Käyttäen hyväkseen Sheldonin uhkarohkeutta hän ampui muutaman laukauksen häntä kohti ja hiipi sitten tiehensä muuttaen alituisesti kulkunsa suuntaa. Tunnin ajan he tällä tavoin kiertelivät ja kaartelivat ja risteilivät edestakaisin ja ympäri ja metsästelivät toinen toistaan riveihin istutettujen palmujen keskellä. Silloin tällöin he hetkiseksi näkivät toisensa vilaukselta ja ampuivat umpimähkäisiä, tuloksettomia laukauksia. Erään puun takana kasvavassa korkeassa ruohikossa Sheldon huomasi Tudorin istuneen savuketta polttaen. Ruoho oli painunut maahan siltä kohden, missä hän oli istunut. Toisella puolella oli savukkeenpätkä ja puoleksipalanut tulitikku, jolla hän oli sytyttänyt sen. Hänen edessään oli siellä täällä kiiltäviä metallisiruja. Sheldon tiesi, mitä ne merkitsivät. Tudor oli siinä veistänyt teräsvaippaisia kuuliaan, halkaissut tai katkaissut niiden kärjet, että ne aiheuttaisivat vaarallisemman haavan — sanalla sanoen, tehnyt niistä noita inhoittavia dum-dum-kuulia, joiden käyttö on kielletty nykyaikaisessa sodankäynnissä. Sheldon tiesi nyt, miten hänen kävisi, jos Tudorin kuula osuisi hänen ruumiiseensa. Se tekisi vain pienen reiän siihen kohtaan, mistä se tunkeutuisi ruumiiseen, mutta reikä, josta se tulisi ulos, olisi teevadin kokoinen.
Hän päätti jättää jahdin sikseen ja laskeutui ruohikkoon istumaan. Oikealla ja vasemmalla hänellä oli turvanaan palmurivit ja kumpaankin suuntaan laaja näköala pitkin käytäviä. Sitä hän voi pitää silmällä. Tudor saisi nyt tulla hänen luokseen, muuten tämä leikki ei milloinkaan loppuisi. Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja sitoi nenäliinan kaulaansa suojellakseen itseään kiusallisilta hyttysiltä, jotka väijyskelivät ruohikossa. Koskaan ei seikkailu-käsite ollut tuntunut hänestä niin vastenmieliseltä kuin nyt. Joanista cowboy-hattuineen ja pitkäpiippuisine Colt-revolvereineen oli jo ollut harmia yllin kyllin, ja sitten tuli vielä tämä toinen seikkailun tavoittelija, joka ei saanut sitä tarpeeksi ennenkuin oli saanut rauhaarakastavan plantaasinviljelijän väkisin taivutetuksi mielettömään ja naurettavaan raakalaiskaksintaisteluun. Jos kukaan koskaan on antanut seikkailujen kuulla kunniansa, niin Sheldon teki sen istuessaan hiki päässä ja taistellen hyttysiä vastaan ruohikossa, johon ei ainoakaan tuulenhenki osunut, samalla tarkoin pitäessään silmällä käytävää kumpaankin suuntaan.
Sitten Tudor tuli. Sheldon katsoi sattumalta oikeaan suuntaan sillä hetkellä, jolloin hän ilmestyi näkyviin. Tudor vilkaisi nopeasti käytävää pitkin kummallekin sivulleen, ennenkuin astui esiin. Puolitiehen päästyään hän pysähtyi nähtävästi kahden vaiheilla, mihin suuntaan jatkaa matkaa. Hän oli oivallinen maali seisoessaan vastapäätä piiloutunutta vihollistaan kahdensadan yardin matkan päässä hänestä. Sheldon tähtäsi suoraan hänen rintaansa, mutta malttoi mielensä ja käänsi pyssyn hänen oikeata olkapäätään kohden. Ajatellen: "tämän jälkeen hän ei kykene jatkamaan taistelua", hän painoi liipaisinta. Kuulalla olisi ollut tarpeeksi voimaa lävistämään miehen ruumiin mailin matkan päästä, ja se osui Tudoriin niin rajusti, että hän sen sysäyksestä kieppui jonkun kerran ympäri ja lopulta kaatui maahan.
"Toivottavasti en sentään ottanut sitä veijaria hengiltä", mutisi
Sheldon ääneensä, hypähti jaloilleen ja juoksi Tudorin luo.
Mutta hänen päästyään satasen askelta lähemmäksi Tudor karkoitti kaikki sensuuntaiset epäilykset. Hän oli ottanut aseen vasempaan käteensä ja laski automaattisesta pistoolistaan rajun kuulasateen Sheldonia kohti. Tämä peräytyi puunrungon taa, laski laukaukset ja kun kahdeksas oli pamahtanut, ryntäsi hän haavoittuneen luo. Hän tempasi pistoolin hänen kädestään ja laskeutui polvilleen hänen päälleen saadakseen hänet pysymään alallaan.
"Pysykää hiljaa", sanoi hän. "Te olette nyt minun vallassani, niin ettei teidän kannata vastustella."
Tudor koetti yhä vielä tehdä vastarintaa ja työntää Sheldonia kauemmaksi.
"Pysykää hiljaa, sanon minä", käski Sheldon. "Minä olen tyytyväinen tähän ratkaisuun, eikä teilläkään ole muuta neuvoa. On siis paras, että nyt heti antaudutte ja tunnustatte leikin loppuneeksi."
Tudor heitti vastenmielisesti vastarinnan sikseen.
"Hullunkurisia nämä uudenaikaiset kaksintaistelut, eikö totta?" Sheldon katsahti hieman pilkallisesti alas Tudoriin muuttaen asentoa. "Arvokkuudesta ei puhettakaan. Jos olisitte vastustellut hetkistäkään kauemmin, niin minä olisin painanut naamanne multaan. Tekisi mieleni tehdä se nytkin vain opettaakseni teille, että kaksintaistelut ovat joutuneet muodista. Tarkastakaamme nyt vammojanne."
"Ette olisi minuun lopultakaan osannut", murahti Tudor vihoissaan, "ellette olisi ampunut väijyksistä kuin mikäkin…"
"Kuin mikäkin villi intiaani. Aivan niin. Te olette käsittänyt asian aivan oikein, hyvä mies." Sheldon jätti kiusoittelun sikseen ja nousi jaloilleen. "Maatkaa nyt siinä hiljaa, kunnes lähetän tänne muutamia miehiä kantamaan teidät kotiin. Haavanne ei ole vaarallinen, olkaa iloinen siitä, etten minä seurannut teidän esimerkkiänne. Jos oma luotinne olisi teihin osunut, niin vaunuilla ja parihevosilla olisi mainiosti päässyt ajamaan sen aikaansaamasta reiästä. Nyt pääsette sensijaan vähällä — vain pieni sievä lävistys. Kunhan puhdistamme haavan ja saamme sen sidotuksi, niin olette kuukauden kuluttua täysin terve. Älkää nyt olko millännekään; pian lähetän paarit teitä noutamaan."