KOLMASKOLMATTA LUKU
Jeri sai pian Arielilla oppia, ettei mustaihoisten ahdistaminen ollut siellä sallittua. Haluten miellyttää ja palvella uusia jumaliaan se käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta hätyyttääkseen kanootintäyteistä villijoukkoa, joka tuli käymään laivalla. Villan ankarat nuhteet ja Harleyn kielto saivat sen hämmästyksestä pysähtymään. Vakaasti uskoen erehtyneensä se alkoi uudelleen raastaa villiä, jonka kimppuun oli käynyt. Toisella kertaa Harleyn kielto oli ehdottoman selvä, ja Jeri meni hänen luokseen innokkaasti häntäänsä heiluttaen ja ruumistaan kierrellen pyytääkseen anteeksi.
Sitten Villa kutsui sen luokseen. Pitäen sitä lähellä itseään, silmä vasten silmää ja nenä vasten nenää, hän puhui sille vakavasti villien vainoamisen pahuudesta. Hän sanoi Jerille, ettei tämä ollut mikään tavallinen viidakkokoira, vaan jalorotuinen irlantilainen herraskoira, ja ettei herraskoira milloinkaan metsästä syyttömiä mustia miehiä. Jeri kuunteli vakavasti, silmää räpäyttämättä ja käsitti täydelleen tarkoituksen, vaikkei ymmärtänytkään paljon siitä, mitä Villa sanoi. »Paha» oli Arielin kielessä sana, jonka Jeri jo oli oppinut, ja Villa käytti sitä nyt usein. »Paha» merkitsi Jerille »ei saa» ja siis samaa kuin tabu.
Oliko sopivaa olla tottelematta tai arvostella heidän määräystään? Ellei mustaihoisia saanut metsästää, niin se ei sitä tehnyt, vaikka aikoinaan sen kapteeni oli sitä siihen kehottanut. Jerin mietteet eivät kulkeneet näin selkeästi, mutta omalla tavallaan se tuli loppupäätelmiin.
Rakkautta jumalaa kohtaan Jerin mielestä piti osoittaa palveluksilla. Ja kaiken palvelemisen perustana sillä oli totteleminen. Kuitenkin sen oli jonkun aikaa sangen vaikea pidättyä murisemasta ja näykkäämästä, kun outojen ja julkeiden mustaihoisten jalkoja kulki sen ohitse Arielin valkoisella kannella.
Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta, sai Jeri kokea kerran, kun Villa Kennan halusi kylpeä raikkaassa virtaavassa vedessä ja kun Johnny, tulagilainen musta luotsi, erehtyi.
Merikortissa oli mailin pituinen Sulin joki, joka laski mereen. Se oli merkitty vain yhden mailin pituiseksi sen tähden, ettei ainoakaan valkoinen mies ollut seurannut sen juoksua mailia kauemmas. Kun Villa ehdotti kylpyä siinä, neuvotteli hänen miehensä Johnnyn kanssa. Johnny pudisti päätänsä.
»Sillä paikalla ei asua villi», sanoi hän. »Ei yksi vaara. Viidakkomies asua enempi kaukana.»
Ja he menivät maihin, ja sillä aikaa kun veneen miehistö loikoili rannan kookospalmujen varjossa, kulkivat Villa, Harley ja Jeri joen vartta sisämaahan neljännesmailin verran, mistä löysivät soveliaan uimapaikan.
»Ei voi olla koskaan liian varovainen», sanoi Harley ottaen automaattisen pistoolinsa kotelosta ja asettaen sen vaatekasan päälle. »Harhaileva villilauma voi sattua yllättämään meidät.»
Villa kahlasi polviaan myöten veteen, katsahti korkealla päänsä päällä olevaan tiheään viidakkokatokseen, jonka läpi vain jokunen auringonsäde tunkeutui, ja värisi kauhusta.
»Sopiva paikka pimeän työn tekoa varten», hymyili hän ja heitti kourallisen viileää vettä miehensä päälle, kun tämä porhalsi hänen jälkeensä veteen.
Jonkun aikaa Jeri istui heidän vaatteittensa luona ja katseli ilonpitoa. Sitten sen huomio kiintyi tavattoman ison perhosen liehuvaan varjoon, ja pian se oli viidakossa seuraamassa metsärotan jälkiä. Ne eivät olleet enää ihan tuoreet. Sen se tunsi aivan hyvin, mutta sen sisimmässä elivät vielä kaikki sen suvun vanhat vaistot, metsästämisen, retkeilemisen ja elävien olentojen takaa-ajamisen vaistot, lyhyesti: lihan pyydystämisen vaisto, vaikka sen suku oli syönyt jo ammoiset ajat ihmisen antamaa ruokaa.
Ja niinpä se käyttäen hyväkseen nyt jo tarpeettomia kykyjä, jotka siinä yhä elivät ja vaativat käyttämistä, seurasi metsärotan vanhoja jälkiä kaikella lihanpyytäjän pehmeäjalkaisella hiivintätaidolla ja äärimmäisen tarkasti lukien eri tuoksujen kertomusta. Jäljet kulkivat tuoreitten, vain hetkistä sitten poljettujen jälkien poikki. Kuin köyden kiskaisemana Jerin pää kääntyi äkkiä suoraan sivulle. Sen sieraimissa oli selvä mustaihoisen haju. Lisäksi se oli joku outo mustaihoinen, sillä Jeri ei tuntenut tuoksua ainoaksikaan niistä, jotka olivat piirtäneet merkkinsä sen aivolokeroihin.
Jeri painautui uudelle uralle unohtaen metsärotan vanhat jäljet. Uteliaisuus ja toimintahalu ajoivat sitä eteenpäin. Se ei lainkaan ajatellut Villan ja Harleyn turvallisuutta, ei edes silloin, kun se saapui paikalle, johon mustaihoinen nähtävästi heidän ääntensä säpsäyttämänä oli epäröiden pysähtynyt ja senvuoksi jättänyt hyvin vahvan hajun. Tältä paikalta jäljet kääntyivät joelle, missä Villa ja Harley olivat kylpemässä. Jeri seurasi niitä äärimmäisen jännittyneenä, mutta aivan rauhallisena — jälkien seuraaminen oli siitä yhä leikkiä.
Joelta kuului silloin tällöin huudahduksia ja naurua, ja joka kerta kun ne saapuivat Jerin korviin, tämä tunsi ruumiissaan ilonväreitä. Jos siltä olisi kysytty ja jos se olisi kyennyt ilmaisemaan tunteitaan ajatusten kielellä, se olisi sanonut, että maailman suloisin sävel oli Villa Kennanin ääni ja sitä lähinnä suloisin Harley Kennanin ääni. Heidän äänensä täyttivät sen riemun värinällä ja muistuttivat sille, että se rakasti heitä ja he rakastivat sitä.
Jerin epäluulot heräsivät vasta silloin, kun se ensimmäisen kerran näki oudon mustaihoisen, mikä tapahtui lähellä jokea. Mies ei käyttäytynyt niin kuin tavallinen mustaihoinen, jolla ei ole pahoja aikeita. Sen sijaan sen käytöksessä ilmeni kaikkia sellaisen olennon eleitä, joka väijyy pahanteon tarkoituksessa. Se kyyristyi viidakossa maahan ja tähysteli erään leipäpuun paksun tyven takaa. Jeri pörhisti niskaansa ja kyyristyi väijymään sekin.
Kerran mustaihoinen nosti kiväärinsä puolitiehen olkapäälleen, mutta hänen vaaraa aavistamattomat uhrinsa, jotka polskuttivat vettä ja nauroivat, siirtyivät pois hänen näköpiiristään. Hänen kiväärinsä ei ollut vanhamallinen snider, vaan uudenaikainen makasiiniwinchester, ja hän näytti olevan tottunut laukaisemaan sen olkapäältään eikä lanteeltaan, kuten malaitalaiset yleensä.
Tyytymättömänä asemaansa leipäpuun takana hän laski pyssynsä ja hiipi jokea kohti. Jeri painautui entistä enemmän maahan ja seurasi perässä. Se kyyristyi niin alas, että sen vaakasuorasti eteenpäin ojennettu pää oli paljon alempana kuin sen hartiat, jotka omituisina kohosivat muusta ruumiista. Kun mustaihoinen pysähtyi, teki Jeri samoin, ikään kuin olisi silmänräpäyksessä jähmettynyt. Kun mustaihoinen liikkui, liikkui Jerikin, mutta miestä nopeammin, lyhentäen matkaa heidän välillään. Ja koko ajan sen niska- ja hartiakarvat lainehtivat edestakaisin kulkevina raivon ja vihan aaltoina. Se ei ollut nyt »kulta-hau», joka istui korvat luimussa ja nauroi naisjumalan sylissä, ei »hupsu laulaja», joka lauloi vanhoja muistojaan naisen hiusten huumaavassa pilvessä, vaan se oli nelijalkainen taistelija, raateluhampainen peto, valmis repimään ja surmaamaan.
Jeri alkoi hyökätä heti, kun oli päässyt hiipimään tarpeeksi lähelle. Se ei muistanut, että mustaihoinen Arielilla oli tabu. Sillä hetkellä se tabu oli poispuhallettu sen tietoisuudesta. Se tiesi vain, että villi uhkasi miestä ja naista onnettomuudella.
Niin paljon Jeri oli lyhentänyt välimatkaa mustaihoisen jälleen kyyristyessä ampumaan, että se oli mielestään kyllin lähellä voidakseen hyökätä. Kivääri oli jo kohoamassa olkapäälle, kun se teki hyppynsä. Tämä oli yhtä äänetön kuin nopea, ja saalis sai ensimmäisen varoituksen vasta silloin, kun Jerin ruumis kanuunankuulan tavoin singahti hänen hartioilleen. Samassa Jerin hampaat iskeytyivät mustaihoisen niskaan, mutta liian lähelle paksuja olkalihaksia, jotka estivät kulmahampaita ylettymästä selkäytimeen.
Ensisäikähdyksessä mustaihoisen sormi nykäisi liipasinta, ja hänen kurkkunsa päästi käheän parkaisun. Hän tuupertui kasvoilleen ja pyöriskeli käsikähmässä Jerin kanssa, joka puri häntä poskiin ja leukaan ja runteli hänen toisen korvansa, sillä irlantilainen terrieri puree salamannopeasti useita kertoja eikä riipu niin kuin verikoira kerran saamassaan otteessa.
Kun Harley Kennan automaattipistooli kädessään ja alastomana kuin Aatami saapui paikalle, hän näki koiran ja miehen toisiinsa kietoutuneina kamppailevan niin, että multa pöllysi. Mustaihoinen, jonka kasvoista vuoti verta, kuristi molemmin käsin Jeriä kurkusta, ja henkihieverissä korskuva ja muriseva Jeri raapi takakäpäliensä kynsillä kaikin voimin rakkaan elämän puolesta. Ne eivät olleet enää pennun, vaan täysikasvuisen koiran vahvat kynnet, joita jäykensivät taakse kasvaneet voimakkaat lihakset. Ja ne naarmuttivat naarmuttamistaan paljasta rintaa ja vatsaa näiden koko pituudelta, kunnes miehen ruumiin koko etupuoli oli yhtenä vertavuotavana haavana.
Harley Kennan ei uskaltanut ampua, kun taistelijat olivat kietoutuneet niin yhteen. Sen sijaan hän meni lähelle ja iski pistoolinsa perällä miestä ohimoon. Vapauduttuaan huumautuneen mustaihoisen höltyneistä käsistä Jeri kimposi samassa hänen paljastuneeseen kurkkuunsa, ja vain sen niskaan tarttuva Harleyn käsi ja Harleyn ankara kielto sai sen pysähtymään ja hellittämään irti. Se vapisi raivosta ja murisi julmasti, mutta taukosi siitä vilkaistakseen ylös, luimistaakseen korvansa ja heiluttaakseen häntäänsä joka kerta, kun Harley sanoi: »Hyvä poika!»
»Hyvä poika» oli kiitos, sen Jeri tunsi, ja Harleyn toistaessa sitä se tiesi varmasti tehneensä jumalalleen palveluksen ja menetelleensä oikein.
»Tiedätkö, että tuo lurjus aikoi tappaa meidät», kertoi Harley Villalle, joka jatkaen puolittaista pukeutumistaan oli tullut heidän luokseen. »Matkaa ei ollut viittäkymmentä jalkaa, eikä mies olisi voinut ampua ohi. Katsohan winchesteriä. Ei mikään vanhanaikainen rihlaton. Tuollaisen pyssyn omistaja osaa sitä käyttääkin.»
»Mutta miksi hän ei tehnyt sitä?» kysyi Villa.
Hänen miehensä osoitti Jeriä.
Villan silmät kirkastuivat, kun hän nopeasti käsitti asianlaidan. »Tarkoitatko...?» alkoi hän.
Harley nyökkäsi. »Juuri sitä. Hupsu laulaja esti sen.» Hän kumartui, pyöräytti miehen vatsalleen ja huomasi raadellun niskan. »Tuohon on Jeri iskenyt ensiksi, ja miehellä on varmasti ollut sormi liipasimella laukaistakseen meitä kohti, luultavimmin ensin minua, kun hupsu laulaja sekoitti hänen suunnitelmansa.»
Villa kuunteli vain puolittain, sillä hän piti Jeriä sylissään ja nimitteli sitä »siunatuksi koiraksi» vaientaen sen murinan ja silittäen tasaiseksi viimeisenkin pörhistelevän karvan.
Mutta Jeri alkoi taas murista ja oli hyökkäämäisillään mustaihoisen kimppuun, kun tämä liikahti levottomasti ja nousi pökertyneenä istumaan. Harley otti mieheltä pois puukon paljaan ihon ja vyön välistä.
»Mikä on nimesi?» hän kysyi.
Mutta mustaihoinen katseli vain Jeriä, tuijotti sitä hämmästyneenä, kunnes hän tajusi tilanteen ja totesi, että tuollainen pieni koirannappula oli riistänyt häneltä saaliin.
»Tuhat tulimaine», irvisteli hän Harleylle, »se koira olla koristellu minu kauniiksi».
Hän tunnusteli haavoja niskassaan ja kasvoissaan ja huomasi, että hänen kiväärinsä oli valkoisella herralla.
»Anta minulle minu pyssy», sanoi hän röyhkeästi.
»Annan sinulle pitkin korvia», kuului Harleyn vastaus.
»Mies ei näytä minusta tavalliselta malaitalaiselta», sanoi hän Villalle. »Ensiksikin, mistähän hän on saanut tällaisen kiväärin? Ajattele sitten hänen uskaliaisuuttaan. Hän varmasti näki meidän laskevan ankkurin ja niinikään näki meidän nousevan maihin. Ja kuitenkin hän luuli voivansa ottaa meidän päämme ja päästä niiden kanssa pakenemaan viidakkoon.»
»Mikä on nimesi?» kysyi hän uudelleen.
Mutta sitä hän ei saanut tietää, ennen kuin Johnny ja se osa miehistöä, joka oli noussut maihin, saapuivat paikalle juoksusta hengästyneinä. Johnnyn silmät tuijottivat vankiin, ja hän puhutteli Kennania ilmeisen kiihtyneenä.
»Antaa minulle tämä mies», pyysi hän. »Eikö tosi? Te antaa hän minulle.»
»Minkä vuoksi pyydät häntä?»
Johnny ei vastannut heti tähän kysymykseen, vaan vasta sitten, kun Kennan sanoi, että koska mitään pahaa ei ollut tapahtunut, hän aikoi antaa mustaihoisen mennä. Tätä Johnny vastusti kiivaasti.
»Te viedä tämä mies Tulangiin, niin hallitus-asiamies anta teille kaksikymmenen puntaa. Se olla oikein, oikein paha mies. Sen nimi olla Makawao. Oikein paha mies. Se olla Queenslandin mies...»
»Millä tavoin Queenslandin?» keskeytti Kennan. »Onko hän sieltä kotoisin?»
Johnny pudisti päätänsä.
»Hän asu ensin Malaitalla. Oikein iso aika sitten hän otta kuunarilla pesti ja mennä työhön Queenslandiin.»
»Mies on Queenslandista palaavia työmiehiä», tulkitsi Harley Villalle. »Tiedäthän, että kun Australia muuttui 'aivan valkoiseksi', täytyi Queenslandin plantaasien lähettää mustat nostokkaansa takaisin. Tämä Makawao on nähtävästi eräs niistä, ja lisäksi pahimpia, jos on mitään perää Johnnyn puheessa, että hänestä maksetaan kahdenkymmenen punnan palkkio. Se on suuri maksu mustaihoisesta.»
Johnny jatkoi selitystään, että Makawao oli aina ollut pahantekijä. Queenslandissa hän oli istunut kokonaista neljä vuotta vankilassa varkauksien, ryöstöjen ja murhayritysten tähden. Australian hallituksen palautettua hänet Salomonin saarille hän oli ottanut pestin Bulin plantaasille saadakseen, kuten jälkeenpäin nähtiin, aseita ja ampumatarpeita. Tilanhoitajan tappamisyrityksestä hän oli saanut viisikymmentä raipanlyöntiä Tulagissa ja vuoden vankeutta. Palattuaan Bulin plantaasille lopettamaan palvelusaikaansa hänen oli onnistunut tilanhoitajan poissaollessa tappaa omistaja ja karata valaanpyyntiveneessä.
Veneessä hän oli vienyt mukanaan kaikki plantaasin aseet ja ampumavarat, omistajan pään, kymmenen malaitalaista nostokasta ja kaksi nostokasta San Cristobalista, kaksi viimeistä sen tähden, että he olivat rannikon asukkaita ja osasivat hoitaa valaanpyyntivenettä. Hän itse ja kymmenen malaitalaista olivat viidakkolaisina liian tottumattomia merimiehiä uskaltautuakseen Guadalcanarin ja Malaitan väliselle pitkälle taipaleelle.
Matkan varrella hän oli hyökännyt Ugin pienelle saarelle, ryöstänyt varastot ja ottanut pään ainoalta kauppiaalta, hyväntahtoiselta sekarotuiselta mieheltä, joka oli kotoisin Norfolkin saarelta ja polveutui Pitcairnien suvusta, suoraan Bountyn Mc Coysta. Kun hän ja hänen toverinsa olivat saapuneet onnellisesti Malaitalle, he eivät enää tarvinneet San Cristobalin miehiä. Niinpä he olivat ottaneet näiden päät ja syöneet heidän ruumiinsa.
»Tuhat tulimaine, hän olla hirveän paha mies», lopetti Johnny puheensa. »Hallitus-asiamies Tulagissa olla iloinen ja antaa kaksikymmenen puntaa, kun saada tuo paha mies.»
»Sinä siunattu hupsu laulaja», kuiskasi Villa Jerin korvaan. »Ellei sinua olisi ollut...»
»Olisivat meidän kummankin päät parhaillaan matkalla viidakon kukkuloille Makawaon kainalossa», lopetti Harley hänen edestään. »Tuo koira on totisesti ihmeotus», lisäsi hän. »Ja vaikka kielsin sitä vasta toissapäivänä ahdistamasta mustia, se tiesi nyt tehtävänsä paremmin kuin minä olisin tietänyt.»
»Koettakoonpa joku viedä sitä meiltä...», uhkasi Villa.
Harley vahvisti hänen ajatuksensa päännyökkäyksellä.
»Joka tapauksessa», hän sanoi hymyillen, »olisi ollut lohdullista, jos sinun pääsi olisi joutunut viidakkoon».
»Lohdullista!» pääsi Villalta käheä kauhun huudahdus.
»Niin kyllä, sillä siinä tapauksessa minun pääni olisi ollut ensiksi matkavalmiina.»
»Sinä rakas, siunattu kulta-mieheni!» kuiskasi Villa ja syleili miestään äkillisen kosteuden himmentämillä silmillään, sillä hänen käsivartensa olivat yhä Jerin ympärillä, joka lipaisi hellästi hänen poskeansa kielellään.