KAHDESKOLMATTA LUKU
Ariel teki hitaasti matkaa pohjoista kohti pitkin Malaitan suojanpuoleista rannikkoa pujotellen ranta- ja ulkoriuttojen välillä värikylläisissä laguuneissa, uskaltautuen läpi niin kapeista korallisärkkäisistä salmista, että kapteeni Winters vakuutti joka päivä saavansa tuhat uutta harmaata hiusta. Se laski ankkurin jokaisen ulkoriuttasarjassa olevan vallitetun saaren ja mantereen jokaisen mangrovesuon kohdalla, missä vain näytti asuvan ihmissyöjiä. Sillä Harley ja Villa Kennan eivät kiirehtineet. Niin kauan kuin matkan varrella oli mielenkiintoista nähtävää, he eivät välittäneet siitä, oliko pysähdyspaikkojen väli lyhyt vai pitkä.
Tällä ajalla Jeri oppi tuntemaan uuden nimensä — tai paremminkin kokonaisen joukon nimiänsä. Tämä johtui siitä, että Harley Kennan ei tahtonut antaa määrättyä uutta nimeä nimen jo omaavalle olennolle.
»Sillä on varmasti ollut nimi», väitti hän Villalle. »Haggin on varmasti antanut sille nimen, ennenkuin se joutui Arangille. Sen tähden sen on oltava ilman nimeä siksi, kunnes palaamme Tulagiin ja saamme tietää sen oikean nimen.»
»Mitä merkitsee nimi?» tenäsi Villa.
»Kaikki», vastasi hänen miehensä. »Ajattelehan, että sinua haaksirikkoon jouduttuasi pelastajasi nimittäisivät rouva Riggsiksi tai neiti de Maupiniksi taikka aivan yksinkertaisesti Topsyksi. Ja ajattele, että minua nimitettäisiin Benedict Arnoldiksi tai Judakseksi tai ... taikka ... Hamaniksi. Ei, anna sen olla nimetön niin kauan, kunnes saamme tietää sen alkuperäisen nimen.»
»Joksikin sitä täytyy nimittää?» intti Villa. »En voi ajatella sitä nimettömänä.»
»Nimitä sitä sitten useilla nimillä, mutta älä koskaan kahta kertaa samalla. Nimitä sitä 'koiraksi' tänään ja 'herra koiraksi' huomenna ja seuraavan päivänä jotenkin muuten.»
Niin sitten kävi, että Jeri osasi äänestä, äänenpainosta ja tilanteesta aina arvata, että sitä tarkoitettiin seuraavilla nimillä: »koira», »herra koira», »seikkailija», »kelpo poika», »hupsu laulaja», »nimetön» ja »rakastava pikku sydän». Siinä muutamia niistä monista nimistä, joita Villa sille tuhlaili. Harley taas antoi sille seuraavia nimiä: »ihmiskoira», »puhdas sielu», »messinkinappula», »joku vain», »kulta-hau», »Etelänmeren satraappi», »Nimrod», »pikku peijakas» ja »leijonantappaja». Lyhyesti: mies ja nainen antoivat antamistaan sille uusia nimiä. Ja Jeri oppi pian tietämään jokaisen heidän käyttämänsä nimen tarkoittavan sitä, vähemmän äänestä ja sanasta kuin siitä sydämellisyydestä millä se lausuttiin. Se ei enää ajatellut itseään Jerinä, vaan sen sijaan jokaisessa äänteessä, joka kuulosti kauniilta ja tulkitsi rakkautta, se tunsi oman nimensä.
Sen suuri pettymys, mikäli pettymykseksi voidaan sanoa tietämättömyyttä jonkin odotuksen toteutumattomuudesta, oli kieli. Ei yksikään laivalla olevista, ei edes Villa eikä Harley, puhunut Nalasun kieltä. Koko Jerin suuri sanasto, koko sen kielen käyttämisen taito, mikä olisi kohottanut sen kaikkien muiden koirien yläpuolelle oli aivan merkityksetön Arielilla. Sen jumalat eivät voineet kuvitellakaan sellaisen viff-vuff-pikakielen olemassaoloa, vielä vähemmän he osasivat puhua sitä kieltä, minkä Nalasu oli opettanut Jerille ja minkä Nalasun kuoltua Jeri yksin koko maailmassa tunsi.
Turhaan Jeri kokeili naisjumalan kanssa. Istua kyyröttäen kannella, kurkottunut pää painettuna Villan käsiin se saattoi puhua puhumistaan, mutta ei koskaan saanut odottamaansa vastausta. Pienenpienillä vingahduksilla ja heikoilla nyyhkytyksillä, »viffeillä» ja »vuffeilla» ja syvällä kurkussa muodostuvilla murahteluilla se koetti kertoa naisjumalalle katkelmia tarinastaan. Naisjumala oli täynnä lämmintä myötätuntoa, hän piti korvaansa niin lähellä sen puhuvaa suuta, että melkein hukutti sen hiustensa hyvänhajuiseen tulvaan. Mutta sittenkään hänen aivonsa eivät käsittäneet mitään siitä, mitä Jeri lausui, vaikka hänen sydämensä varmasti tunsi sen tarkoituksen.
»Ajattelehan rakkaani!» huudahti hän. »Koira puhuu. Tunnen, että se puhuu. Se kertoo minulle itsestään. Minä saisin tietää sen elämäntarinan, jos vain voisin ymmärtää sen kieltä. Se virtaa parhaillaan kurjaan, tyhmään korvaani, enkä minä kykene sitä käsittämään.»
Harley oli epäuskoinen, mutta hänen vaimonsa naisenvaisto oli oikeassa.
»Minä tiedän sen!» vakuutti Villa. »Sanon sinulle, että se saattaisi kertoa tarinan kaikista seikkailuistaan, jos me vain ymmärtäisimme. Ei ainoakaan koira ole ennen puhunut minulle tällä tavalla. Se on varmasti kertomus. Minä tunnen siinä eri vivahduksia. Joskus aivan luulen sen kertovan ilosta, rakkaudesta, suuresta ylpeydestä ja taistelusta. Toisinaan se taas ilmaisee suuttumusta, voimatonta vihaa, epätoivoa ja surua.»
»Luonnollisesti», myönsi Harley rauhallisesti. »Valkoisen miehen koira, joka on harhaillut Malaitan ihmissyöjien keskuudessa, on kokenut kaikkia noita tunteita, ja aivan yhtä luonnollisesti valkoisen miehen vaimo, kulta-vaimoni, rakas, ihastuttava Villa Kennan, saattaa omasta päästään keksiä sellaisen koiran kokemuksia ja pitää sen tarkoituksettomia ääniä kertomuksina niistä tuntematta niitä oman suloisen, herkän, myötätuntoisen mielikuvituksensa tuotteiksi. Näkinkengän laulu meren salaisuuksista, kaikkea vielä! Sen laulun me itse sepitämme merestä ja panemme näkinkengän suuhun.»
»Aivan niin...»
»Aina aivan niin», katkaisi Kennan kohteliaasti vaimonsa puheen. »Olet aina oikeassa, etenkin silloin, kun olet eniten väärässä. Et tietenkään purjehdusta etkä kertomataulua koskevissa asioissa, joissa todellisuuden on ohjattava ihmisen laiva meren salakarien ohi, mutta aina oikeassa, kun on kysymys aistimien havaitsemiskyvyn ulkopuolella olevista totuuksista.»
»Nyt sinun suuri miehenviisautesi koettaa pitää minua narrinaan», vastasi Villa. »Mutta minä tiedän...» Hän pysähtyi tapaillen kyllin voimakkaita sanoja, mutta kun sanat jättivät hänet pulaan, hän vei kätensä sydämelleen vedoten todistukseen, joka oli kaikkia sanoja voimakkaampi.
»Olemme yhtä mieltä, teen kunniaa», nauroi Harley iloisesti.
Harley Kennan ei uskonut todeksi nyt eikä milloinkaan vaimonsa arvelua Jerin kertomista tarinoista. Ja koko elämänsä ajan hän piti koko asiaa herkkätunteisen Villan rakastettavana runollisena kuvitelmana.
Mutta vaikka Jeri olikin vain nelijalkainen, sileäkarvainen irlantilainen terrieri, sillä oli suuri taito oppia kieltä. Vaikka se ei voinutkaan opettaa kieliä, se saattoi kuitenkin oppia niitä. Vaivattomasti ja nopeasti, käytännöllisesti — ilman opetusta — se alkoi poimia sanoja Arielin kielestä. Onnettomuudeksi se ei ollut koiralle mahdollista viff-vuff-kieltä, jollaisen Nalasu oli keksinyt. Vaikka Jeri oppi ymmärtämään paljon siitä, mitä Arielilla puhuttiin, ei se voinut sitä ollenkaan puhua. Ainakin kolme naisjumalan nimeä se tunsi: Villa, »kulta-vaimo» ja rouva Kennan, sillä niin se kuuli naisjumalaa vaihdellen puhuteltavan. Mutta se itse ei osannut naisjumalaa niin puhutella. Se oli jumalien kieltä, jota vain Jumalat osasivat puhua. Se oli erilaista kuin Nalasun keksimä kieli, joka oli ollut yhdistelmä jumalien ja koirien puheesta, niin että jumalat ja koirat saattoivat ymmärtää toisensa.
Samoin se oppi tuntemaan monta miesjumalan nimeä: herra Kennan, Harley ja kapteeni Kennan ja kapteeni. Ja kun vain he kolme olivat yhdessä, Jeri kuuli nimiä »kulta-mieheni», »minun mieheni», »lapseni», »rakas mies», »rakkaani» ja »aurinkoni». Mutta Jerin oli mahdotonta lausua näitä nimiä puhutellessaan miestä, samoin kuin hän ei osannut puhutella naista tämän monilla nimillä. Ja kuitenkin se oli monet kerrat kuiskaillut Nalasulle hiljaisina, tyyninä öinä sanoja viff- ja vuff-kielellä sadan askeleen päästä.
Eräänä päivänä nainen kumartui Jerin puoleen, niin että hänen uinnin jälkeen kuivumaan avattu tukkansa aaltoili sen ympärillä, piteli kaksin käsin kiinni sen päästä, niin että sen kapean, kauniin kielen hänen nenäänsä tarkoittama suudelma hairahtui tyhjään ilmaan, ja lauloi:
En tiedä hänen nimeään,
mut ruusua hän muistuttaa...
Seuraavana päivänä nainen toisti tämän, mutta nyt hän lauloi melkein koko laulun pehmeästi Jerin korvaan. Kesken kaiken Jeri hämmästytti häntä ja hämmästyi itsekin. Kun naisjumalan ääni pehmeästi värähteli sen korvissa, se teki kummallisen teon. Se istuutui yhtäkkiä, veti päänsä pois Villan käsien välistä ja kuono suunnattuna vinosti taivaaseen alkoi väristä ja hengittää kuuluvasti Villan laulun tahdissa. Nopealla, kouristuksentapaisella nykäyksellä sen kuono nousi sitten keskitaivasta kohti, sen suu aukeni, ja siitä virtasi äänitulva, joka kohosi ja vahveni nopeassa tahdissa ja hiljeni hitaasti vihdoin vaimeten kokonaan.
Tämä ulvonta oli alkua sille, mikä tuotti Jerille »hupsun laulajan» nimen. Sillä Villa Kennan tajusi heti laulunsa koirassa herättämän musikaalisuuden ja ryhtyi sitä kehittämään. Jeri oli aina valmis, kun Villa istuutui, ojensi kätensä sitä kohti ja kutsui: »Tule tänne, hupsu laulaja.» Jeri meni hänen luokseen, istui ahmien sieraimillaan hänen hiustensa suloista tuoksua, asetti poskensa hänen poskelleen, sovitti kuononsa hänen korvansa viereen ja yhtyi melkein heti lauluun, kun hän sen hiljaa aloitti. Matalat sävelet saivat Jerin erikoisesti vauhtiin, ja kerran alkuun päästyään se lauloi niin kauan kuin Villa tahtoi.
Se oli todellakin laulamista. Tottuneena kaikkiin puhetapoihin Jeri oppi nopeasti hiljentämään ulvomistaan, kunnes se muuttui pehmeäksi ja kullankirkkaaksi. Se saattoi myöskin vaientaa sen miltei kuiskaukseksi, kohottaa ja laskea sitä, kiihdyttää ja hidastuttaa sitä, aina Villan äänen mukaan.
Jeri nautti laulamisesta melkein samalla tavalla kuin oopiuminpolttaja nauttii unelmistaan. Siinä heräsi kaihomielisiä muistoja surusta, joka oli ollut unohduksissa niin kauan, ettei se enää ollut surua. Se vain täytti sen haikeudella ja tuuditti sen ankkuroidulta Arielilta pois jonnekin muualle.
Nalasu oli opettaessaan sille viff-vuff-kieltä järjestelmällisesti vedonnut sen järkeen. Mutta Villa vetosi aivan huomaamattaan sen sydämeen ja sen sydämen perinnöllisiin lakeihin herättäessään vanhat muistot.
Joskus saattoi Jerille yöstä ilmestyä hämäriä varjomaisia olentoja, ja niiden kiitäessä aavemaisesti ohi se oli kuin unessa kuulevinaan lauman metsästyshuutoja, sen suonten tykintä kiivastui, ja senkin metsästysvaistot heräsivät, niin että sen hillitty, hiljaa valittava laulu muuttui kiihkeäksi ulvonnaksi. Se veti päänsä pois naisen hiusaalloista, sen jalat tekivät levottomia, suonenvedontapaisia liikkeitä aivan kuin se olisi juossut, ja kuin salamanleimaus se oli yhdessä hetkessä kaukana poissa, siirtyneenä todellisuudesta uneen, itsekin juoksemassa noiden varjomaisten muotojen joukossa keskellä metsästävää laumaa. Jerillä ei kuitenkaan aina ollut samanlaisia kokemuksia heidän yhdessä laulaessaan. Tavallisesti se vaipui vain epämääräisiin, suruisen-suloisiin tunnelmiin, eivätkä muistot tiivistyneet näyiksi. Toisinaan taas tämä kaihomielisyys loihti sen eteen kuvia sen kapteenista ja mister Hagginista, Panusta, Timistä ja Miksistä ja kaikesta kauan sitten kadonneesta elämästä Meringen plantaasilla.
»Lemmikkini», sanoi Harley Villalle eräitten sellaisten laulajaisten loputtua, »sen onneksi et ole eläintenkesyttäjä tai, kuten kenties on parempi sanoa, kesytettyjen eläinten näyttelijä, sillä löisit kaikki muut esiintyjät laudalta.»
»Jos olisin», vastasi Villa, »niin tiedän, että Jeri mielihalulla avustaisi minua».
»Se olisi hyvin harvinainen tapaus», sanoi Harley.
»Mitä tarkoitat?»
»Tarkoitan, että korkeintaan yhdessä tapauksessa sadasta eläin rakastaa tehtäväänsä tai kesyttäjä rakastaa eläintänsä.»
»Minä luulin, että kaikesta julmuudesta oli luovuttu jo ajat sitten», vastasi Villa.
»Yleisö luulee niin, mutta se on yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa väärässä.»
Villa päästi syvän alistumisen huokauksen ja sanoi: »Niinpä minun täytyy hylätä lupaava ja tuottava urani samalla hetkellä, kun olet sen minulle viitoittanut. Miten komeilta ilmoituslehtiset olisivatkaan näyttäneet, kun niissä olisi ollut minun nimeni jättiläiskokoisilla kirjaimilla...»
»Villa Kennan, joka laulaa kuin satakieli, ja irlantilainen terrieri Hupsu Tenorilaulaja», kaavaili hänen miehensä ilmoitusta.
Ja Jeri yhtyi nauruun, ei siksi, että se olisi tietänyt sen aiheen, vaan sen tähden, että se näki jumalien olevan onnellisia.