YHDESKOLMATTA LUKU
Kaunis sanfranciscolainen kolmimastoinen kuunari Ariel oli jo vuoden ollut purjehdusretkellä maailman ympäri, ennen kuin Jeri joutui sille. Uutena elinympäristönä, varsinkin kun se oli valkoisen jumalan maailma, se oli Jeristä vertoja vailla. Se ei ollut niin pieni kuin Arangi, eikä sen keulassa ja perässä, kannella ja hyteissä melunnut mustaihoisten parvia. Ainoa Jerin siellä tapaama mustaihoinen oli Johnny. Sen sijaan sen miehistönä oli pääasiallisesti kaksijalkaisia valkoisia jumalia.
Se tapasi näitä kaikkialla, ruorirattaan luona, tähystyspaikalla, pesemässä kansia, kiilloittamassa messinkiosia, kiipeämässä mastoihin tai hoitamassa purjeita ja köysiä puolitusinaa kerrallaan. Mutta kuitenkin heidän välillään oli olemassa eroa. Oli jumalia ja jumalia, ja Jeri oppi pian tietämään, että Arielin valkoisten jumalien hierarkiassa purjeita ja laivaa hoitavat olivat kaukana kapteenin ja hänen kahden valko- ja kultapukuisen upseerinsa alapuolella. Nämä taas puolestaan olivat alempia kuin Harley Kennan ja Villa Kennan, sillä — sen Jeri heti näki — Harley Kennan komensi heitä. Kuitenkin oli yksi asia, josta se ei päässyt selville ja jota se ei saanut milloinkaan tietää, nimittäin kumpi oli Arielin ylijumala. Se ei koskaan koettanutkaan päästä tietämään sitä, sillä sen ajatuskyky ei kantanut niin kauas, mutta niinpä se ei saanutkaan tietää komensiko Harley Kennan Villa Kennania vaiko Villa Kennan Harleyta. Rasittamatta aivojaan tällä kysymyksellä se hyväksyi omalla tavallaan heidän kaksoisvaltiutensa tässä uudessa maailmassa. Ei kumpikaan ollut toista korkeampi. He näyttivät hallitsevan tasa-arvoisina, mutta kaikki muut tottelivat heitä.
Ei ole totta, että se, joka ruokkii koiraa, voittaa sen sydämen. Harley ja Villa eivät milloinkaan antaneet ruokaa Jerille, mutta kuitenkin tämä valitsi heidät isännikseen, rakastettavikseen ja palveltavikseen eikä japanilaista hovimestaria, joka sitä säännöllisesti ruokki. Jokaisen koiran tavoin Jeri kykeni tekemään eron pelkän ruoanantajan ja ruoanomistajan välillä. Se tajusi vaistomaisesti, että ei ainoastaan se itse, vaan kaikki muutkin laivalla olevat saivat ruokansa mieheltä ja naiselta. Nämä ruokkivat ja hallitsivat kaikkia. Kapteeni Winters saattoi antaa määräyksiä merimiehille, mutta hän puolestaan otti käskyjä vastaan Harley Kennanilta. Jeri tiesi tämän yhtä varmasti kuin se käyttäytyi sen mukaan, vaikkei se koko aikana kertaakaan tullut sen mieleen selvänä tietoisuutena.
Ja samoin kuin se oli tottunut tekemään aina mister Hagginin ja kapteeninsa, jopa Bashtin ja Somon ylitaikurin luona, se liittyi nytkin korkeimpiin jumaliin ja sen tähden nautti alempien jumalien kunnioitusta. Samoin kuin kapteeni Arangilla ja Bashti Somossa olivat julistaneet tabun, niin myös mies ja nainen Arielilla suojelivat Jeriä tabulla. Sanolta, japanilaiselta hovimestarilta, ja yksin häneltä, Jeri sai ruokaa. Ei ainoakaan merimies saanut tarjota sille korppupalasta tai kutsua sitä maihin menevään veneeseen. Jeri ei olisi voinut ottaa tarjousta vastaan, eivätkä he tarjonneetkaan. Heidän ei sallittu leikkiä eikä telmiä sen kanssa, ei edes viheltää sille kannella.
Jerille tämä kaikki oli mieleen, sillä se oli luonnostaan yhden miehen koira. Tietysti oli muutamia arvoon perustuvia poikkeuksia, mutta kukaan ei herkemmin ja selvemmin tuntenut niitä kuin Jeri itse. Niinpä molemmat upseerit saivat tervehtiä sitä »hei» ja »hyvää huomenta»-huudoilla, vieläpä lyhyesti ja ystävällisesti taputtaakin sitä päälaelle. Kapteeni Winters sai osoittaa vieläkin suurempaa tuttavallisuutta. Kapteeni Wintersillä oli lupa hieroa sen korvia, pudistaa sen käpälää, raaputtaa sen selkää, jopa tarttua sitä rajusti poskiin. Mutta kapteeni Winters päästi sen luotaan kohta, kun mies tai nainen ilmestyi kannelle.
Etuoikeuksia, suloisen omavaltaisia etuoikeuksia miestä ja naista kohtaan oli koko laivalla yksin Jerillä, ja toiselta puolen he kaksi olivat ainoat, joille Jeri salli sellaisia. Kaikki koirat ovat jumalanpalvojia. Jeri oli onnellisempi kuin useimmat muut koirat, sillä sillä oli kaksi jumalaa, jotka, vaikka vaativatkin paljon, rakastivat sitä sitä enemmän.
Somossa Jerin muistot kapteenistaan ja mister Hagginista eivät olleet haihtuneet. Ihmissyöjäin kylän elämä ei ollut sitä tyydyttänyt. Siellä oli ollut liian vähän rakkautta. Vain rakkaus voi haihduttaa rakkauden muiston tai oikeammin surun kadotetusta rakkaudesta. Mutta Arielilla sellainen haihtuminen tapahtui nopeasti. Jeri ei unohtanut kapteeniansa eikä mister Hagginia. Mutta kun se nyt heitä muisteli, sen ikävä ei ollut yhtä tuskallinen kuin ennen. Se ikävöi yhä harvemmin, eivätkä kapteeni ja mister Haggin esiintyneet enää yhtä usein kuin ennen sen unissa, sillä kuten kaikki koirat Jeri uneksi paljon ja elävästi.