KAHDESKYMMENES LUKU
Viikon Jeri vietti viidakossa, ja polkuja alituiseen vartioivat viidakkomiehet estivät kerran toisensa jälkeen sen pääsemästä vuoristoon. Se olisi joutunut näkemään nälkää, ellei se toisena päivänä olisi tavannut pientä yksinäistä villiporsasta, joka oli eksynyt pesyeestään. Se oli Jerin ensimmäinen metsästyssaalis, eikä Jeri vaistonsa neuvomana jatkanut matkaansa, ennen kuin oli sen kokonaan syönyt.
Jeri tosin kuljeskeli laajasti ympäristössä, mutta ei tavannut muuta syötävää riistaa ja palasi aina tappamansa porsaan luokse, kunnes tämä oli loppunut. Se ei ollut onnellinen vapaudessaan. Se oli liian kesy, liian sivistynyt. Oli kulunut liian monta tuhatta vuotta siitä, kun sen esi-isät olivat juoksennelleet villissä vapaudessa. Sen oli ikävä. Se ei voinut tulla toimeen ilman ihmistä. Se ja sitä edeltäneet sukupolvet olivat liian kauan eläneet kaksijalkaisten jumalien seurassa. Sen suku oli liian kauan rakastanut ihmistä, palvellut tätä rakkaudesta, kestänyt kärsimyksiä rakkaudesta, antanut henkensä rakkaudesta ja vastalahjaksi saanut silloin tällöin arvonantoa ja tylyä rakkautta, ymmärtämystä harvemmin.
Jerin ikävä oli niin voimakas, että se toivoi itselleen vaikka kaksijalkaista mustaa jumalaa, kun kerran valkoiset jumalat olivat kauan sitten hävinneet. Sillä jos se olisi kyennyt kuvittelemaan, se olisi uskonut, että ainoat elossa olleet valkoiset jumalat olivat tuhoutuneet. Sen tunteen vallassa, että mustakin jumala oli parempi kuin ei mikään jumala, se käänsi pienen sian syötyään kulkunsa itään, missä maat viettivät merta kohti. Tämän se teki taaskin ajattelematta asiaa vain sen tähden, että kokemus vaikutti sen alitajuiseen toimintaan. Se oli tottunut aina elämään meren luona, se oli aina tavannut ihmisiä meren luona ja alamäkeen juoksemalla se oli aina tullut meren luo.
Se saapui riuttojen suojaaman laguunin rannalle, missä ruohomajojen rauniot kertoivat kerran asuneen ihmisiä. Villiä ja rehevää viidakkoa kasvoi kaikkialla. Kuusituumaisia puita kuristivat olkikattojen mädänneet jäännökset, joiden läpi puut olivat kohonneet kohti aurinkoa. Nopeakasvuiset puut varjostivat kattoa kannattavia pylväitä, joihin veistettyjen totemi-haikalojen kitoihin sovitetut hirvittävät jumalankuvat irvistelivät ihmisten kurjuudelle kirjavan sienipeitteen alta. Pieni merivallipahainen, josta parhaimmillaankaan ei ollut suurta apua, levisi raunioina kookospalmujen juurilta tyveneen mereen asti. Banaaneja ja leipäpuun hedelmiä mätäni maassa, Luita, ihmisen luita oli kaikkialla, ja Jeri nuuski niitä tuntien ne elämän katoavaisuuden vertauskuvaksi. Pääkalloja se ei tavannut, sillä hajoitettuihin luihin kuuluneet päät koristivat taikamajoja ylämaan viidakkokylissä.
Meren suolainen tuoksu ilahdutti Jerin sieraimia, ja se nautti hengittäessään sitä ja mangrove-suon tympeitä höyryjä. Mutta Perjantain jäljille osuneen Robinson Crusoen lailla Jeri äkkiä sai kuin sähköiskun, kun sen nenä, ei silmät, ilmaisi sille, että ihmisen jalka oli äskettäin polkenut sen edessä olevaa maata. Se oli mustaihoisen jalka, mutta se oli elävä, se oli aivan vasta kulkenut. Seurattuaan sitä parikymmentä yardia Jeri tunsi toisenkin, epäilemättä valkoisen miehen jalan hajun.
Sivustakatselija olisi ajatellut, että Jeri oli tullut yhtäkkiä hulluksi. Se hyökkäili sinne tänne, kierteli ja kaarteli, kuono milloin maassa, milloin ilmassa, ja vikisi mielettömästi, hyökkäili, hyppäsi suoraan sivulle tavatessaan uusia jälkiä ja kirmaili joka suuntaan aivan kuin leikkisi jonkun näkymättömän toverin kanssa.
Mutta se luki kertomusta, jonka monet ihmiset olivat kirjoittaneet maahan. Se sai tietää, että siellä oli ollut joukko valkoisia miehiä ja yksi mustaihoinen. Tässä oli mustaihoinen kiivennyt kookospalmuun ja heitellyt alas pähkinöitä, tuolla oli banaanipuu, josta oli riistetty kimpuiksi kasvaneet hedelmät, ja kauempana oli selvästi samalla tavalla kohdeltu leipäpuuta. Yksi seikka saattoi Jerin kuitenkin ymmälle: eräs sille tuntematon haju, joka ei ollut mustan eikä valkoisen miehen. Jos sillä olisi ollut riittävästi tietoa ja kykyä tehdä huomioita silmin, se olisi pannut merkille, että jalanjälki oli pienempi kuin miehen ja että varpaanjäljet olivat toisenlaiset kuin mustan naisen, sillä ne olivat matalia ja liki toisiaan. Puuterin tuoksu tuotti sille päänvaivaa. Se ärsytti sen sieraimia, mutta milloinkaan koko sinä aikana, minkä se oli nuuskinut ihmisten jalanjälkiä, se ei ollut tavannut sellaista hajua. Ja tähän yhtyi vielä toisia heikompia hajuja, jotka olivat sille yhtä outoja.
Mutta nämä salaisuudet eivät kauan kiinnittäneet sen mieltä. Se oli tuntenut valkoisen miehen jalanjäljet, ja niitä se seurasi jälkien sekamelskassa särkyneen merivallin aukon kautta meren huuhtelemalle korallihietikolle. Täällä monien jalkojen viimeiset ja tuoreimmat jäljet olivat kokoontuneet siihen paikkaan, mihin veneen kokka oli uurtanut vaon ja missä miehet olivat nousseet veneestä maalle ja astuneet siihen takaisin. Se vainusi koko kertomuksen, ja etukäpälät hartioita myöten vedessä se katseli laguunille, johon jäljet katosivat sen vainulta.
Jos se olisi tullut puolta tuntia aikaisemmin, se olisi nähnyt airottoman, bensiinimoottorin kuljettaman veneen halkovan tyyntä vettä. Nyt se näki Arangin. Tämä oli tosin paljon isompi kuin se Arangi, jonka se oli tuntenut, mutta se oli valkoinen, se oli pitkä, siinä oli mastoja, ja se ui meren pinnalla. Siinä oli kolme mastoa, kaikki yhtä pitkiä, korkeita, mutta Jerin huomiokyky ei ollut harjaantunut havaitsemaan eroa niiden ja Arangin yhden pitkän ja yhden lyhyen maston välillä, Ainoa uiva maailma, minkä se oli tuntenut, oli valkoiseksi maalattu Arangi. Ja kun tämä ilman epäilyksen hiventäkään oli Arangi, oli sen rakas kapteeni tietenkin siellä! Koska Arangi saattoi palata ei-mistään, silloin saattoi kapteenikin sen tehdä, ja täydellisesti luottaen siihen, että valkoiseksi maalatun uivan maailman kannella tapasi sen ruumiittoman pään, jonka viimeksi oli nähnyt Bashtin polvilla, jälleen yhtyneenä ruumiiseensa ja kahteen jalkaansa, Jeri kahlasi niin kauan kuin jalat ylettyivät pohjaan ja uskaltautui sitten uiden merelle.
Se oli äärimmäistä uhkarohkeutta, sillä antautuessaan veden valtaan Jeri rikkoi tabun, joka oli suurimpia ja vanhimpia sen tuntemista. Sen sanastossa ei ollut krokotiilia vastaavaa sanaa, mutta sen aivoissa oli pelottava kuva, joka tehokkuudessa veti vertoja mille ihmissanalle tahansa — kuva ajelehtivasta puunrungosta, mikä ei ollut puunrunko, mikä eli, mikä saattoi uida veden pinnalla tai pinnan alla tai nousta kuivalle maalle, millä oli suunnattoman isot hampaat ja hirmuinen kita ja mikä oli uivan koiran varma kuolema.
Mutta Jeri rikkoi uljaasti tabua edelleenkin. Toisin kuin ihmisellä, joka saattaa samalla kertaa olla tietoinen kahdesta mielentilasta ja joka uidessaan olisi tuntenut sekä pelkoa että pelon voittavaa rohkeaa päättäväisyyttä, Jerillä oli uidessaan vain yksi tunne: se ui nyt Arangin ja kapteeninsa luo. Niin kauan kuin se tunsi pohjan jalkojensa alla eikä ollut vielä tehnyt ensimmäistä ratkaisevaa uintiliikettä, se oli tietänyt vapaaehtoisesti rikkovansa hirmuista tabua. Mutta heittäydyttyään uimaan kuolemanpelkoa voimakkaamman tunteen vallassa sillä oli yksi ainoa ajatus, yksi ainoa pyrkimys: se oli menossa kapteeninsa luo.
Tottumattomana uimarina se ui kaikin voimin, ja samalla huusi rakkautensa hätää ja kiihkoa kapteenilleen, joka varmasti oli valkoisella huvialuksella puolen mailin päässä. Sen pienen tuskantäyttämän rakkauslaulun kuulivat mies ja nainen, jotka loikoilivat laivan kannella nojatuoleissa suojakatoksen alla, ja tarkkasilmäinen nainen se ensiksi näki Jerin kultaisen pään ja kertoi huomionsa.
»Anna laskea vene vesille, rakkaani», hän sanoi. »Se on pieni koira. Se ei saa hukkua.»
»Koirat eivät huku niin helpolla», kuului »rakkaan» vastaus. »Kyllä se selviytyy. Mutta mitä kummaa koira tänne ui...?» Hän nosti merikiikarin silmilleen ja katseli hetken. »... Ja kaiken kukkuraksi valkoisen miehen koira!»
Jeri rapisteli vettä käpälillään ja eteni tasaisella vauhdilla, silmät herkeämättä suunnattuina kasvavaan huvialukseen, kunnes sen äkkiä havahdutti vaistomainen uhkaavan vaaran tietoisuus. Tabun kosto läheni. Sitä kohti tuli ajelehtiva puunrunko, joka ei ollut puunrunko, vaan elävä vaarallinen olento. Jeri näki mustan suikaleen liukuvan hitaasti vedenpintaa pitkin, ja ennen kuin suikale vajosi, Jeri huomasi, että se oli jollakin tavoin toisenlainen kuin elävä ajelehtiva puunrunko yleensä.
Sitten jokin kiisi Jerin ohitse, ja Jeri tervehti sitä murinalla ja lyömällä vettä etukäpälillään. Se oli vähällä vajota pyörteeseen, mikä syntyi olennon pyrstön häilähdyksestä. Se oli hai eikä krokotiili, eikä se olisi sivuuttanut Jeriä niin sävyisästi, ellei se olisi ollut täpö täysi syötyään jättiläiskilpikonnan, joka oli liiaksi vanhuudenheikko päästäkseen pakoon.
Vaikkei voinut nähdä Jeri tunsi, että kuolemalla uhkaava olento väijyi sitä. Se ei nähnyt hain selkäevän pilkottavan pinnasta ja lähestyvän takaapäin. Mutta laivasta se kuuli sarjan nopeasti toisiaan seuraavia kiväärin laukauksia ja takanaan pelokasta loiskintaa. Siinä kaikki. Vaara meni ohi ja unohtui. Jeri ei edes yhdistänyt laukauksia vaaran ohimenoon. Se ei tietänyt eikä saanut milloinkaan tietää, että se mies, joka ihmisille oli Harley Kennan, mutta »rakkaani» sille naiselle, jota Harley Kennan, kolmimastoisen kuunari-huvipurren Arielin omistaja, myös nimitti »rakkaakseen», oli pelastanut sen hengen ampumalla marlin-kuulan hain evänjuureen.
Mutta Jeri sai tehdä Harley Kennanin kanssa tuttavuutta piankin, sillä juuri Harley Kennan laskettiin kainaloittensa ali sidotusta köydestä alas Arielin korkeaa kylkeä nostamaan merestä sileäkarvaista irlantilaista terrieriä, joka polki vettä eikä vilkaissutkaan sitä niskasta tarttuvaa miestä kiihkeästi etsiessään laidalta näkyvästä kasvorivistä vain yhtä: kapteeninsa kasvoja.
Eikä Jeri pysähtynyt kiittämään, kun se laskettiin alas kannelle. Sen sijaan se vaistomaisesti puhdisteli vettä karvoistaan töytäillessään puoleen ja toiseen kapteeniaan etsien. Mies ja hänen vaimonsa nauroivat katsellessaan.
»Se käyttäytyy kuin olisi menettänyt järkensä pelastumisen ilosta», huomautti rouva Kennan.
Ja herra Kennan: »Ei se siitä johdu. Varmaankin sillä on jokin ruuvi löysällä. Kenties se on sellainen, joka on menettänyt liikuntakoneistonsa sulkuhaan. Se ei ehkä voi lakata juoksemasta, ennenkuin jalat pettävät alla.»
Sillä aikaa Jeri jatkoi juoksemistaan laivan vasenta puolta keulaan ja oikeata perään, perästä keulaan ja taas takaisin heiluttaen häntätöpykkäänsä ja ystävällisesti nauraen kaksijalkaisille jumalille, joita oli niin paljon. Jos se olisi kyennyt ajattelemaan, se olisi ihmetellyt valkoisten jumalien lukumäärää. Näitä oli siellä vähintään kolmekymmentä, lukuunottamatta sellaisia jumalia, jotka eivät olleet valkoisia eivätkä mustia, mutta kumminkin kulkivat pystyssä kahdella jalalla, olivat puetut vaatteisiin ja ilmeisesti mustia jumalia mahtavampia. Samaten, jos se olisi kyennyt tekemään johtopäätöksiä, se olisi päätellyt, etteivät kaikki valkoiset jumalat olleet vielä siirtyneet olemattomuuteen. Se vain totesi sen tietämättään.
Mutta siellä ei ollut sen kapteenia. Se nuuski kattohytistä, nuuski keittiöstä, missä kaksi kiinalaista kokkia kaakatti sille käsittämätöntä lirunlorua, nuuski kajuutan käytävästä, konehuoneen kattoikkunasta ja ensimmäisen kerran tunsi bensiinin ja koneöljyn hajun. Mutta vaikka se miten nuuski ja missä juoksi, se ei tavannut kapteeninsa hajua.
Perässä ruorirattaan luona se olisi istuutunut ulvomaan pettymystään ja sydämentuskaansa, ellei eräs ilmeisesti päällystöön kuuluva valkoinen jumala, jolla oli kultakoristeinen valkoinen lakki ja univormu, olisi puhutellut sitä. Hienokäytöksisenä kuten aina Jeri hymyili kohteliaasti, luimisti korviaan, heilutti häntäänsä ja lähestyi korkeaa jumalaa. Tämän käsi oli melkein hyväilemäisillään sen päätä, kun kannelta kuului naisen ääni puhuvan kieltä, jota Jeri ei ymmärtänyt. Sanat ja lauseparret olivat sen ymmärryksen yläpuolella. Mutta se tunsi niissä käskyn, ja sitä vahvisti valkoiseen ja kultaan puetun jumalan nopea liike, kun hän vetäisi pois kätensä, joka miltei oli hyväillyt Jeriä, Jumala jäykkeni ja äänekkäillä rohkaisuilla ja kehotuksilla, joiden merkityksen Jeri saattoi vain arvata, ohjasi sen menemään yli kannen sen henkilön luo, joka oli sanonut käskevällä äänellä: »Olkaa hyvä ja lähettäkää se minun luokseni kapteeni Winters.»
Jeri kierteli ruumistaan tottelemisen mielihyvästä ja olisi halukkaasti tarjonnut päänsä naisen ojennetun käden hyväiltäväksi, ellei olennon kummallisuus ja outous olisi herättänyt siinä varovaisuutta. Se keskeytti lähestymisensä ja peräytyi tuulen liehutteleman hameen luota, hampaitaan näyttäen ja muristen. Ainoat naisolennot, jotka se oli tuntenut, olivat olleet alastomia mustaihoisia. Hame, joka lepatti tuulessa kuin purje, muistutti sitä Arangin uhkaavasta emäpurjeesta, joka oli rätissyt, jyrissyt ja syöksähdellyt edestakaisin sen pään yläpuolella. Naisen lausumat sanat olivat lempeitä ja lepytteleviä, mutta vaarallinen hame liehui yhä tuulessa.
»Oletpa sinä hupsu koira!» nauroi nainen. »En minä aio purra sinua.»
Mutta hänen miehensä työnsi esiin arastelemattoman, lujan kätensä ja veti Jerin luoksensa. Ja Jeri kiemurteli hurmautuneena jumalan hyväilyssä suudellen kättä välkkyvän punaisella kielellään. Sitten Harley Kennan ohjasi sen naisen luo, joka istui lepotuolissa ja ojensi kätensä. Jeri totteli. Se lähestyi korvat luimussa ja nauravin suin, mutta juuri kun nainen oli ylettymäisillään Jeriin, tuuli hulmautti taas hänen hamettaan, ja Jeri peräytyi muristen.
»Ei se sinua pelkää, Villa», sanoi mies, »vaan sinun hamettasi. Kenties se ei milloinkaan ennen ole nähnyt hametta.»
»Tarkoitat siis», väitti Villa Kennan vastaan, »että täkäläiset pääkallonmetsästäjä-ihmissyöjät pitävät koiratarhoja sukuluetteloineen. Sillä tämä mieletön seikkaileva koira on varmasti yhtä puhdas irlantilainen terrieri kuin Ariel on Oregonin männyistä rakennettu kuunari.»
Harley Kennan nauroi hyväksyvästi. Villa Kennan nauroi myöskin, ja Jeri tunsi, että sen edessä oli kaksi onnellista jumalaa, ja sekin nauroi heidän kanssaan.
Omasta aloitteestaan se lähestyi taas naisjumalaa puuterin ja muiden heikommin tuntuvien miellyttävien tuoksujen vetämänä, jotka se jo oli tuntenut samoiksi kuin rannalla tapaamansa oudot tuoksut. Mutta pahansuopa pasaatituuli liehautti taas hametta, ja taas Jeri peräytyi, ei kumminkaan niin kauas kuin ennen eikä niin äreästi niskaansa pörhistellen ja muristen hampaat vain puoliksi paljaina.
»Se pelkää sinun hamettasi», väitti Harley. »Katsohan sitä! Se tahtoo tulla luoksesi, mutta hame pitää sen loitolla. Kun käärit sen allesi, ettei se pääse liehumaan, niin näet, mitä tapahtuu.»
Villa Kennan seurasi neuvoa, ja Jeri tuli varovasti, painoi päänsä hänen käteensä ja köyristeli selkäänsä ja nuuski hänen sukkien ja kenkien peittämiä jalkojaan ja tunsi ne samoiksi, jotka olivat paljaina astelleet hävitetyn rantakylän teitä.
»Ei epäilystäkään», myönteli Harley. »Se on valkoisen miehen jalostama ja kasvattama. Sillä on tarinansa. Sen koko elämä on ollut seikkailua. Jos se voisi kertoa tarinansa, istuisimme me päiväkausia hurmautuneina sitä kuuntelemassa. Varmasti se ei ole elänyt koko ikäänsä mustaihoisten keskuudessa. Näyttäkäämme sille Johnnyä.»
Johnny, jonka Kennan viittasi tulemaan luokseen oli brittiläisen Salomonin saarten Tulagissa asuvan kuvernöörin Kennanille lainaama ja oli tämän muassa pikemminkin luotsina ja oppaana kuin filosofina ja ystävänä. Johnny lähestyi virnistellen, ja Jerin käytös muuttui heti. Sen ruumis jäykistyi Villa Kennanin käden alla, kun se vetäytyi pois tämän luota ja kulki jäykin jaloin mustaihoista kohti. Jerin korvat eivät luimistuneet, eikä se nauranut toverillisesti suullaan tarkastellessaan Johnnyä ja nuuskiessaan hänen pohkeitaan vastaisen varalta. Se oli kiireestä kantapäähän ritari ja palasi aivan lyhyen tarkastuksen jälkeen takaisin Villa Kennanin luo.
»Mitäs minä sanoin?» ylvästeli tämän mies. »Se tuntee värieron. Se on valkoisen miehen koira, joka on opetettu sellaiseksi.»
»Tuhat tulimaine», sanoi Johnny. »Minu tunte se koira. Minu tunte sen isä ja äiti. Meringellä asu iso valkoinen herra Haggin, ja siellä hänen luona olla tämän koiran isä ja äiti.»
Harley Kennan huudahti: »Aivan niin. Kuvernööri kertoi minulle koko jutun. Arangi, jonka somolaiset valtasivat, purjehti viimeksi Meringen plantaasilta. Johnny tuntee koiran sen parin jälkeläiseksi, jonka Meringellä asuva Haggin omistaa. Mutta siitä on jo pitkä aika. Koiran on täytynyt siihen aikaan olla pieni pentu. Tietysti se on valkoisen miehen koira.»
»Ja sinä et kuitenkaan ole havainnut huomattavinta todistetta siitä», kiusoitteli Villa Kennan. »Koiralla on silmiinpistävä tuntomerkki.»
Harley katseli tarkasti Jeriä.
»Kieltämätön tuntomerkki», väitti hänen vaimonsa.
Toisen pitkän tarkastelun jälkeen Kennan pudisti päätään.
»En todellakaan huomaa.»
»Häntä», nauroi hänen vaimonsa. »Alkuasukkaat eivät leikkaa koiriensa häntiä lyhyiksi. Vai mitä, Johnny? Leikkaavatko Malaitan mustaihoiset koiran häntää?»
»Ei leikata», vastasi Johnny. »Herra Haggin Meringellä leikata se poikki. Minu lyö veto, että hän olla leikata poikki senkin häntä.»
»Sitten se on ainoa eloonjäänyt Arangilla olleista», päätteli Villa Kennan. »Etkö ole samaa mieltä, herra Sherlock Holmes Kennan?»
»Onnittelen sinua, rouva Sherlock Holmes», vastasi hänen miehensä kohteliaasti. »Nyt ei enää muuta kuin saatat minut suoraan itsensä La Perousen päätä katsomaan. Purjehdusopas kertoo, että hän jätti sen jonnekin näille saarille.»
He eivät osanneet aavistaa, että Jeri oli elänyt Somossa muutaman mailin päässä samalla rannikolla erään Bashtin turvattina ja että Bashti tällä samalla hetkellä istui ruohomajassaan tutkistellen kuihtuneilla polvillaan lepäävää suuren merenkulkijan päätä, jonka tarinan pään ottaneen päällikön jälkeläiset olivat ammoin unohtaneet.