YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Ja jos Bashti olisi kiirehtinyt vaimojen lähettämistä päivällä tai parilla, olisi Nalasu joutunut avioliiton pelottavaan kiirastuleen. Mutta Bashti piti sanansa, ja kolmantena päivänä hänellä taas oli liian kiire, eikä hän tärkeämpien asioiden vuoksi ennättänyt lähettää Bubua ja Nenaa sokealle miehelle, joka levottomana odotti heidän tuloaan. Sillä kolmannen päivän aamuna savusivat kaikki suojanpuoleisen Malaitan kukkulat merkkikieltä. Sotalaiva oli rannikolla, niin kertoi sanoma, suuri sotalaiva, joka purjehti Langa-Langan riuttojen lomitse. Huhu kasvoi. Sotalaiva ei pysähtynyt Langa-Langaan. Sotalaiva ei pysähtynyt Binuun. Se suuntasi kulkunsa Somoa kohti.
Sokea Nalasu ei voinut nähdä näitä ilmaan kirjoitettuja savusanomia. Kun hänen majansa oli niin erillään, ei kukaan tullut hänelle siitä kertomaan. Ensimmäisen varoituksen antoivat hänelle huutavien ja valittavien naisten ja lasten kimeät äänet isolta polulta, joka johti kylästä Somon ylänkörajoille. Hän luki äänistä vain kauhun ja päätteli, että kylä pakeni vuorilinnoituksiinsa, mutta hän ei tiennyt paon syytä.
Hän kutsui Jerin luokseen ja käski tämän vakoilemaan ison viikunapuun luo, missä Nalasun polku ja iso polku yhtyivät, tekemään huomioita ja kertomaan ne. Ja Jeri istui viikunapuun alla ja katseli somolaisten pakoa. Miehiä, naisia ja lapsia, nuoria ja vanhoja, rintalapsia ja keppeihin ja sauvoihin nojaavia patriarkkoja kulki sen ohitse, ja kaikkien kiire ilmaisi mitä suurinta hätää. Kylän koirat olivat yhtä pelästyneitä, ne vinkuivat ja ulvoivat juostessaan. Ja kauhu tarttui rajusti Jeriinkin. Se tunsi voimakasta halua heittäytyä pakolaisvirtaan, paeta jotakin aavistamatonta, uhkaavaa vaaraa, joka herätti sen vaistomaisen kuolemankammon. Mutta se hillitsi tämän halunsa uskollisuudesta sokeata miestä kohtaan, joka oli ruokkinut ja hyväillyt sitä kuusi pitkää kuukautta.
Palattuaan Nalasun luokse se kertoi tälle tietonsa istuen hänen polviensa välissä. Se ei osannut laskea pitemmälle kuin viiteen, mutta se tiesi pakenevia olleen monta kertaa enemmän kuin viisi. Se ilmoitti siis viisi miestä ja enemmän, viisi naista ja enemmän, viisi lasta ja enemmän, viisi pikkulasta ja enemmän, viisi koiraa ja enemmän, sikojakin se ilmoitti viisi ja enemmän. Nalasun korvat kertoivat hänelle, että niitä oli monta, monta kertaa enemmän, ja hän kysyi nimiä. Jeri tiesi Bashtin, Agnon, Lamain ja Lumain nimet. Sen sanoissa ei ollut mitään näiden nimien tavallisista äänteistä, vaan se lausui ne viff-vufF-pikapuheellaan, jonka Nalasu oli sille opettanut.
Nalasu mainitsi useita muita nimiä, jotka Jeri tunsi kuulolta, mutta joita se ei itse osannut lausua, ja useimpiin niistä se vastasi kyllä nyökkäämällä päätään ja ojentamalla oikeaa käpäläänsä. Muutamien nimien kohdalla se pysyi liikkumattomana, mikä merkitsi, ettei se niitä tuntenut. Ja toisiin nimiin, jotka se tunsi, mutta joiden omistajia se ei ollut nähnyt, se vastasi ei ojentamalla vasemman käpälänsä.
Ja Nalasu, joka tiesi nyt, että jokin kauhea vaara oli uhkaamassa, jokin paljon kauheampi kuin jonkin naapuri-merenrantaheimon hyökkäys, jonka Somo saattoi helposti torjua valliensa takaa. Nalasu arvasi, että se oli kauden odotettu rangaistus-sotalaiva. Kuudestakymmenestä vuodestaan huolimatta hän ei ollut milloinkaan ollut kylässä, jota pommitetaan. Hän oli kuullut epämääräisiä puheita siitä, mitä pommitus oli aiheuttanut toisissa kylissä, mutta hänellä ei ollut siitä muuta käsitystä kuin että silloin ammuttiin kuulia, jotka olivat isompia kuin sniderin kuulat ja lensivät kauemmaksi.
Mutta hän sai tutustua kranaattituleen ennen kuolemaansa. Bashti, joka oli kauan odottanut risteilijää kostamaan Arangin hävitystä ja kahden valkoisen miehen pään ottamista, oli kauan sitten arvioinut koituvan vahingon. Siksi hän oli antanut kansalleen käskyn paeta vuorille. Joukon etunenässä kaksitoista nuorta miestä kantoi hänen mattoihin käärittyä pääkokoelmaansa.
Viimeiset hitaat laahustajat pakolaisjoukon jälkipäässä olivat juuri kulkemassa viikunapuun ohi ja Nalasu, jousensa ja kahdeksankymmentä nuoltansa kainalossaan, otti Jeri kantapäillään ensimmäisiä askeleita seuratakseen muita, kun ilma hänen yläpuolellaan repesi hirvittävän voimakkaasta äänestä.
Nalasu lysähti istualleen. Se oli ensimmäinen hänen kuulemansa kranaatinräjähdys, ja se oli tuhat kertaa hirveämpi kuin hän oli kuvitellut. Se pani ilman pauhaamaan ja taivaan tärisemään: oli kuin joku voimallinen jumala olisi käsiensä välissä musertanut murskaksi kaikkeuden tai reväissyt kahtia jättiläislakanan, joka ulottui yli koko maan piirin.
Hän lysähti istualleen ovensa eteen, painoi päänsä polviensa väliin ja suojeli sitä käsivarsillaan. Myös Jeri, joka ei ollut koskaan kuullut pommitusta, vielä vähemmän arvaillut millaista se oli, joutui kauhun valtaan. Tämä oli sille samanlainen luonnonmullistus kuin se, kun pauhaava myrsky paiskasi Arangin kyljelleen. Mutta luonteelleen uskollisena se ei kyyristynyt maahan ensimmäisen kranaatin räjähtäessä. Se päinvastoin pörhisti karvojaan ja hampaat uhkaavasti irvissä murisi sille jollekin, joka oli niin lähellä ja kuitenkin näkymätön.
Nalasu painautui vielä kyyrympään, kun heidän takanaan räjähti kranaatti, ja Jeri murisi ja pörhisteli karvojaan jälleen. Kumpikin toisti saman joka kerta, kun uusi kranaatti räjähti, ja niitä räjähteli entistä lähempänä viidakossa. Ja Nalasu, joka oli elänyt pitkän elämän koskaan säikkymättä tuntemiaan vaaroja, oli määrätty kuolemaan raukan tavoin peloissaan hänelle tuntemattomasta syystä valkoisten valtiaitten teknisesti lähettämästä heittoaseesta. Kranaattien räjähdyspiirin lähenemistään lähetessä hän kadotti viimeisenkin itsehillinnän hiukkasen. Hänen kauhunsa oli niin rajaton, että hän olisi hyvin saattanut ulvoa ja purra suonensa poikki. Parkaisten mielenvikaisen tavoin hän hyppäsi jaloilleen ja syöksyi sisälle majaan, ikään kuin sen olkinen katto olisi voinut suojella hänen päätään niin suunnattomilta kuulilta. Hän törmäsi ovenpieleen, ja ennen kuin Jeri ennätti hänen luokseen, hän keskilattialla kieriskellessään sai seuraavan kranaatin suoraan päähänsä.
Jeri oli juuri päässyt ovelle, kun kranaatti räjähti. Maja ja Nalasu muuttuivat sinkoileviksi kappaleiksi. Ovella seisovan Jerin räjähdyksen ilmanpaine paiskasi parinkymmenen jalan päähän. Kaikki iski siihen samassa sekunnin murto-osassa: maanjäristys, hyökyaalto, tulivuoren purkaus, taivaan ukkonen ja pilvistä leimahtava tulinen salama, ja se menetti tajuntansa.
Se ei tiennyt lainkaan, miten kauan se siinä makasi. Viisi minuuttia kului, ennen kuin se ensimmäisen kerran suonenvedontapaisesti värähti, ja kun se ponnisteli jaloilleen ja huojui pökerryksissään, ei sillä ollut pienintäkään käsitystä ajasta. Se ei ajatellut aikaa ollenkaan. Sen ainoa ajatus, joka sai sen tahattomaan toimintaan, oli että sitä silmänräpäys sitten oli hirmuisesti lyöty, lyöty paljon kovemmin kuin kukaan mustaihoinen oli sitä lyönyt kepillä.
Sen kurkku ja keuhkot olivat täynnä ruudin tukahduttavaa, pistävää savua, sen sieraimet multaa ja pölyä, se läähätti ja aivasteli raivoisasti, hyppeli puoleen ja toiseen, horjahti kumoon kuin juopunut, hypähti jälleen ilmaan, ja takajaloillaan hoiperrellen se löi etukäpälillään kuonoaan pää riippuen etujalkojen välissä, hieroipa kuonoaan maahankin. Sen oli saatava pureva tuska pois nenästään ja suustaan ja ilmaa keuhkoihinsa!
Ihmeen kautta se oli säilynyt kranaatin sinkoilevilta rautasirpaleilta, ja sen vahva sydän pelasti sen kuolemasta räjähdyksen paineeseen. Vasta viiden hirveän minuutin jälkeen, joiden aikana se riehui kuin päätön kana, se tunsi olonsa jälleen siedettäväksi. Tukehtumisen ja tuskan vaikein aika meni ohi, ja vaikka se oli vielä heikko ja pökertynyt, se hoippui Nalasun majan suuntaan. Mutta siellä ei ollut majaa eikä Nalasua, ainoastaan molempien jätteitä.
Kranaattien yhä vonkuessa ja räjähdellessä milloin lähellä, milloin kaukana Jeri tutki, mitä oli tapahtunut. Yhtä varmasti kuin maja oli poissa, oli Nalasukin poissa. Koko sen ympärillä oleva maailma näytti tuomitulta katoamaan. Elämä säilyi vai jossakin muualla, korkeilla vuorilla ja kaukaisessa viidakossa, minne heimo jo oli paennut. Se oli uskollinen isännälleen, jota se niin kauan oli totellut, vaikka tämä olikin vain mustaihoinen, jolta se niin kauan oli saanut elatuksensa ja johon se oli todella kiintynyt. Mutta tätä isäntää ei ollut enää olemassa.
Jeri lähti pakoretkelle, mutta ei pitänyt kiirettä. Jonkun aikaa se murisi jokaiselle ilmassa vonkuvalle ja viidakossa räjähtävälle kranaatille. Mutta vaikka ne edelleen ärsyttivät sitä, se lakkasi kumminkin jonkun ajan perästä pörhistelemästä niskakarvojaan, eikä se enää murahdellut eikä paljastellut hampaitaan niille.
Se ravasi polkua pitkin tahdikkaasti ja arvokkaasti. Kun se tuli isolle polulle, tämä oli tyhjä. Viimeinenkin pakolainen oli kulkenut ohi. Polku, jolla aina oli ollut kulkijoita aamusta iltaan ja jonka se äskettäin oli nähnyt vilisevän väkeä, teki siihen tyhjyydellään syvän vaikutuksen muistuttaen kaiken päättymisestä tässä katoavassa maailmassa. Se ei istahtanut viikunapuun alle, vaan ravasi edelleen pitkän välimatkan päässä heimon jälkijoukosta.
Vainullaan se luki kertomuksen paosta. Tiellä oli kokonainen kranaatin surmaama ihmisryhmä. Siinä oli viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, joka oli käyttänyt kainalosauvaa, koska haikala oli puraissut häneltä toisen jalan hänen poikana ollessaan, kuollut nainen kuollut rintalapsi sylissään ja kuollut kolmivuotias lapsi, joka puristi äitiään kädestä, ja kaksi kuollutta, isoa ja lihavaa sikaa, joita nainen oli ollut kuljettamassa turvaan.
Ja Jeri luki vainullaan, miten pakolaisvirta oli jakaantunut ja tulvinut siitä ohi kumpaakin puolta ja sivu päästyään virrannut jälleen yhteen. Se tapasi esineitä, jotka kertoivat paonaikaisista pikkutapahtumista: puoliksi pureskellun sokeriruo'on tyngän, minkä joku lapsi oli pudottanut, savipiipun, mistä varsi oli kulunut lyhyeksi, yksinäisen höyhenen jonkun nuoren miehen hiuksista ja keitettyjä makeita perunoita ja jamssia täynnä olevan kulhon. Sen oli polun viereen huolellisesti asettanut joku nainen, jolle se oli ollut liian raskas kantaa.
Kranaattituli lakkasi Jerin ravatessa eteenpäin. Sitten Jeri kuuli maihinnousujoukon kiväärien paukkeen, kun se ampui sikoja Somon kujilla. Mutta Jeri ei kuullut kookospalmujen hakkuuta, eikä se milloinkaan palannut näkemään, mitä vahinkoa kirveet olivat tehneet.
Sillä nyt tapahtui Jerille sellainen ihme, jota koko maailman ajattelijat eivät olisi osanneet selvittää. Se teki aivojensa käskystä sellaista, mikä ei näyttänyt helpolta eikä tavalliselta. Jerin olisi ilmeisesti ollut helpointa seurata Somon heimoa sen linnoituksiin. Kuitenkin Jeri poikkesi heimon pakosuunnasta ja lähti pohjoiseen päin yli Somon rajojen ja jatkoi kulkuaan vieraaseen ja tuntemattomaan maahan.
Se ei perustellut lähtöään. Se vain toimi vaistomaisesti. Se vain lähti Somosta, koska Nalasu oli kuollut, ja hirvittävä kranaattituli siirtyi pian menneisyyteen sen tietoisuudessa, samalla kuin nykyisyys täytti sen mielen. Se kulki melkein tuskallisen jännityksen vallassa villien viidakon asukkaitten jälkiä, koska tiesi kuoleman väijyvän näillä poluilla. Sen korvat suipentuivat kuullakseen heikoimmatkin viidakon äänet ja silmät tähyilivät valppaasti näiden äänien aiheuttajia.
Ei Kolumbuskaan ollut rohkeampi uhmatessaan henkensä uhalla tuntematonta kuin Jeri oli uskaltaessaan mustan Malaitan synkkiin viidakoihin. Ja tämän ihmeen, tämän vapaan tahdon sankarityön se teki melkein samasta syystä kuin ihmiset ovat aina samonneet maailman ristiin rastiin.
Jeri ei enää koskaan nähnyt Somoa, mutta Bashti palasi heimoineen sinne vielä samana päivänä ja irvisteli ja nauraa kikatti tutkiessaan vahinkoa. Kranaatit olivat vahingoittaneet vain muutamia ruohomajoja. Vain muutamia kookospalmuja oli hakattu maahan. Ja tapettujen sikojen ruhoista hän valmistutti suuret pidot estääkseen ne pilaantumasta. Eräs kranaatti oli puhkaissut hänen merivallinsa. Hän suurennutti siihen kulkuaukon, reunusti sen sivut korallilohkareilla, ja antoi määräyksen uuden kanoottivajan rakentamisesta. Ainoa suru, mikä hänelle koitui, oli Nalasun kuolema ja Jerin katoaminen, sillä hänen suvunjalostuskokeistaan ei tullut mitään.