NELJÄSTOISTA LUKU
Jeri oli monta päivää keppiin sidottuna Lamain vankina. Se aika ei ollut onnellista, sillä Lamain maja oli ainaisen kinastelun ja riidan paikka. Lamai kävi järjestelmällisesti sotaa veljiänsä ja sisariansa vastaan, koska nämä kiusasivat Jeriä, ja tällaiset taistelut saavuttivat poikkeuksetta huippukohtansa Lenerengon sekaantuessa niihin ja puolueettomasti rangaistessa kaikkia jälkeläisiään.
Sen jälkeen hän ilman muuta ja yleisille periaatteilleen uskollisena suuntasi suuttumuksensa nuolet Lumaihin, jonka lempeä ääni aina pyysi hiljaisuutta ja rauhaa ja joka aina sanasodan jälkeen läksi pariksi päiväksi poikamiesten kanoottivajaan. Silloin Lenerengo oli voimaton. Poikamiesten kanoottivajaan ei ainoakaan nainen uskaltanut mennä. Lenerengo ei ollut koskaan unohtanut viimeisen tabua rikkoneen naisen kohtaloa. Se oli tapahtunut monta vuotta sitten hänen ollessaan vielä nuori tyttö, mutta hän muisti aivan selvästi, kuinka onneton oli riippunut auringonpaahteessa toisesta kädestään koko päivän ja toisesta kädestään koko seuraavan. Sen jälkeen kanoottimajan miehet olivat valmistaneet hänestä juhla-aterian, ja pitkät ajat sen jälkeen kaikki vaimot olivat puhuneet lempeästi miehilleen.
Jeri oli kiintynyt Lamaihin, mutta ei voimakkaalla eikä kiihkeällä rakkaudella. Se johtui vain kiitollisuudesta, sillä Lamai yksin piti huolta siitä, että se sai ruokaa ja vettä. Mutta tämä poika ei ollut kapteeni eikä mister Haggin. Hän ei ollut edes Derby tai Bob. Hän oli alhainen ihmisolento, mustaihoinen, ja Jeri oli täydellisesti oppinut lyhyen elämänsä aikana lain, että valkoiset miehet olivat mahtavia hallitsevia kaksijalkaisia jumalia.
Jeriltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta mustaihoisten viisaus ja voima. Se ei ajatellut sitä. Se vain havaitsi sen. Mustaihoisilla oli valta käskeä toisia olentoja ja esineitä, he saattoivat heittää keppejä ja kiviä ilman halki, saattoivatpa he senkin sitoa vangiksi keppiin, mikä teki sen avuttomaksi. Vaikka he olivat alhaisempia kuin valkoiset jumalat, olivat he kuitenkin jonkinlaisia jumalia.
Ensimmäisen kerran elämässään Jeri oli sidottuna, eikä se pitänyt siitä. Turhaan se pureskeli kipeiksi hampaansa, joista muutamat olivat irtautumassa alta nousevan uuden hampaan tieltä. Keppi oli vahvempi kuin se. Vaikkei se unohtanutkaan kapteenia, lientyi sen katkera suru ajan pitkään, kunnes lopulta sen voimakkaimpana tunteena oli halu olla vapaa.
Mutta kun tuli päivä, jolloin se vapautettiin, se jätti käyttämättä hyväkseen tilaisuuden livistää rannalle. Sattui niin, että Lenerengo vapautti sen. Hän teki sen toivoen siten pääsevänsä koiranpennusta. Mutta kun hän irroitti Jerin kahleen, jäi se kiittämään häntä häntäänsä heiluttamalla ja hymyilemällä hänelle pähkinänruskeilla silmillään. Lenerengo polki jalkaansa ja kiljaisi tylysti ja vihaisesti saadakseen Jerin lähtemään. Sellaista ei Jeri ymmärtänyt, ja niin tottumaton se oli pelkäämään, ettei sitä voitu säikyttää juoksemaan pakoon. Se lakkasi heiluttamasta häntäänsä, ja vaikka se yhä katsoi Lenerengoon, eivät sen silmät enää hymyilleet. Jeri ymmärsi naisen käyttäytymisen ja äänen epäystävällisyyden ja kävi valppaaksi ja varovaksi valmiina vastaanottamaan jokaisen vihamielisen teon, johon toinen saattoi ryhtyä.
Lenerengo kiljaisi uudelleen ja polkaisi jalkaansa. Tämä vaikutti vain sen, että Jeri alkoi pitää jalkaa silmällä. Lenerengon lyhyttä kärsivällisyyttä koetteli liiaksi Jerin lähdön hitaus nyt, kun hän oli sen vapauttanut. Hän potkaisi, mutta Jeri väisti jalan ja satutti hampaillaan hänen nilkkaansa.
Sota puhkesi silmänräpäyksessä, ja on hyvin luultavaa, että Lenerengo olisi tappanut Jerin, ellei Lamai olisi ilmestynyt näyttämölle. Jerin niskasta irti päästetty keppi kertoi äidin salahankkeet, ja suuttunut Lamai juoksi väliin ja esti kivisellä survimella tähdätyn iskun, joka olisi murskannut Jerin aivot.
Lamai joutui nyt uhriksi, ja hänen äitinsä oli juuri lyönyt hänet maahan voimakkaalla korvapuustilla, kun poloinen Lumai, joka heräsi meteliin, uskalsi tulla hieromaan rauhaa. Ja se suuri nautinto, mitä Lenerengo tunsi saadessaan valaa vihansa ryöpyn kunnon puolisonsa niskaan, sai hänet kuten tavallisesti unohtamaan kaiken muun.
Selkkaus selveni sangen harmittomasti. Lapset herkesivät itkemästä, Lamai sitoi Jerin uudelleen keppiin, Lenerengo pauhasi itsensä hengästyksiin, ja Lumai lähti loukkaantuneena kanoottivajaan, missä miehet saattoivat nukkua rauhassa ja missä naiset eivät torailleet.
Samana iltana Lumai kertoi tovereilleen koettelemuksistaan ja sanoi, että niiden syynä oli — Arangin mukana saapunut koiranpentu. Agno, poppamies, sattui kuulemaan kertomuksen ja muisti lähettäneensä Jerin kanoottivajaan vankien joukkoon. Puoli tuntia myöhemmin hän selvitti asian Lamaille. Poika oli epäilemättä rikkonut tabun, ja kahden kesken hän sanoi sen Lamaille, joka alkoi vapista ja itkeä ja mateli kauhean pelon vallassa hänen jaloissaan, sillä rangaistus oli kuolema.
Agnosta oli tilaisuus saada poika valtaansa liian houkutteleva, jotta hän olisi jättänyt sen käyttämättä. Kuollut poika ei ollut hänelle minkään arvoinen, mutta elävä poika, jonka elämä olisi hänen kädessään, olisi hänelle hyödyksi. Kun kukaan muu ei tietänyt tabun rikkomisesta, hän saattoi pitää sen salassa. Sen tähden hän määräsi, että Lamain oli heti muutettava nuorukaisten kanoottivajaan aloittaakseen siellä kokelasaikansa, jonka kuluessa oli suoritettava sarja tehtäviä ja taidonnäytteitä ja perehdyttävä erikoisiin menoihin. Sen jälkeen hän saisi oikeuden elää poikamiesten kanoottivajassa.
Totellen poppamiehen käskyä Lenerengo sitoi aamulla Jerin jalat yhteen, ei tosin ilman taistelua, missä Jeri sai monta korvapuustia ja Lenerengo käsiinsä lukuisia naarmuja. Sitten Lenerengo lähti kantamaan sitä kylän läpi Agnon majalle. Matkan varrella, kylän keskustassa olevalla aukiolla, missä totemipaalut seisoivat, hän laski koiran maahan ottaakseen osaa kansan iloon.
Bashti oli myös verraton eikä vain ankara lainsäätäjä. Hän oli valinnut tämän päivän samalla kertaa rangaistakseen kahta riitaista naista opiksi kaikille toisille naisille ja saattaakseen kaikki alamaisensa vielä kerran iloitsemaan siitä, että hän oli heidän johtajansa. Tiha ja Wiwau, rangaistavat naiset, olivat lyhyitä, lihavia ja nuoria, ja he olivat kauan olleet pahennuksena lakkaamattoman riitelemisensä tähden. Bashti oli määrännyt heidät juoksemaan kilpaa. Mutta millainen kilpajuoksu! Se oli pakahduttavan naurettava. Miehet, vaimot ja lapset ulvoivat ihastuksesta katsellessaan sitä. Myöskin vanhat naiset ja harmaapartaiset ukot, joiden toinen jalka jo oli haudassa, kirkuivat ja ulvoivat iloissaan näytelmästä.
Puolen mailin pituinen juoksurata kulki kylän halki alkaen rannalta siltä kohtaa, missä Arangi oli poltettu, ja päättyen rantavallin toiseen päähän. Tihan ja Wiwaun oli juostava se kerran edestakaisin, jolloin toisen heistä piti antaa vauhtia toiselle ja toisen juosta mahdollisimman nopeasti.
Vain Bashtin äly oli saattanut keksiä sellaisen näytelmän. Ensiksikin Tihan kainaloihin pantiin kaksi pyöreää korallikiveä, jotka kumpikin painoivat runsaasti neljäkymmentä naulaa. Hänen oli puristettava niitä lujasti kupeitansa vasten, etteivät ne pudonneet maahan. Hänen taakseen Bashti määräsi Wiwaun, joka oli aseistettu kevyeen pitkään bambuseipääseen sidotulla bambusälökimpulla. Sälöt olivat teräviä kuin neulat — niitä käytettiinkin tatuoimisneuloina — ja tarkoituksena oli pistellä niillä Tihaa selkään aivan samoin kuin ajomiehet hoputtavat härkiä piikeillään. Ne koskivat kipeästi, mutta eivät pahasti vahingoittaneet, ja sitä juuri Bashti oli tarkoittanut.
Wiwau pisteli piikeillään, ja Tiha kompasteli ja horjui koettaessaan päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Radan toisessa päässä osat vaihtuisivat: Wiwau saisi kivet kannettavakseen ja Tiha pistelisi, ja tietäen, että Tiha koettaisi silloin kostaa kärsimyksensä, Wiwau pani nyt parastaan. Hiki virtasi kummankin kasvoilla. Kummallakin oli katselijajoukossa omat kannattajansa, joista toiset yllyttivät kivenkantajaa ja toiset ilkkuivat häntä joka pistolla.
Vaikka tämä kaikki olikin naurettavaa, oli sen takana rautainen, armoton laki. Kiviä täytyi kantaa koko matka. Toisen naisen täytyi pistellä kovaa ja vilpittömästi, eikä pisteltävänä oleva saanut menettää malttiaan ja ryhtyä vastustamaan kiduttajaansa. Niin kuin Bashti oli heitä edeltäpäin asianmukaisesti varoittanut, rangaistaisiin hänen määräämiensä sääntöjen rikkojaa sitomalla tämä pakoveden aikana paaluun riutalle haikalojen syötäväksi.
Tullessaan sen paikan kohdalle, missä Bashti ja hänen »pääministerinsä» Aora seisoivat, kilpailijat lisäsivät ponnistuksiaan: Wiwau pisteli innokkaasti ja Tiha hypähti joka pistolla, niin että kivet olivat pudota. Heidän kintereillään parveilivat kylän lapset ja kaikki koirat kiihkeästi kiljuen ja haukkuen.
»Sinä Tiha et pitkään aikaan istu kanootissa», huusi Aora uhrille ja sai Bashtin entistä kovemmin hohottamaan.
Erään voimakkaan piston vaikutuksesta Tiha pudotti toisen kiven ja sai silloin vaipuessaan polvilleen piston toisensa jälkeen, veti yhdellä kädellä kiven kainaloonsa, nousi jälleen jaloilleen ja vaappui edelleen.
Kerran saattoi kova tuska hänet kapinaan, hän pysähtyi uhallakin ja kääntyi kiduttajaansa päin.
»Minu sinulle kovasti vihainen», sanoi hän Wiwaulle. »Minu —»
Mutta uhkaus katkesi kesken. Uusi voimakas pisto teki lopun hänen kylmäverisyydestään ja ajoi hänet horjuen eteenpäin.
Meluavan joukon huuto heikkeni sitä mukaa kuin kilpajuoksijat lähenivät rantaa. Mutta muutamien minuuttien kuluttua se taas alkoi, tällä kertaa Wiwaun läähättäessä korallikivien painosta ja Tihan koettaessa maksaa runsain koroin kärsimänsä tuska.
Bashtin kohdalla toinen kivi putosi Wiwaulta, ja hänen koettaessaan saada sitä ylös putosi toinenkin ja vieri kymmenkunnan jalan päähän edellisestä. Tiha muuttui koston rajumyrskyksi. Ja koko Somo joutui pois suunniltaan. Bashti piteli laihoja sivujaan riemusta, samalla kun ilon kyyneleet juoksivat pitkin hänen ryppyisiä poskiaan.
Ja kun leikki oli loppunut, kuulutti Bashti kansalleen: »Näin on kaikkien naisten tapeltava, kun he eivät jaksa tappeluhaluaan hillitä.»
Mutta hän ei sanonut sitä näillä sanoilla. Eikä hän sanonut sitä Somon kielellä. Hän mongersi sen etelämeren englanniksi.
»Joka Mary, kun tahtoo tapella, joka Somon Mary tapella näin tavoin.»