VIIDESTOISTA LUKU
Vähän myöhemmin kuin kilpajuoksu oli päättynyt Bashti keskusteli alipäällikköjensä kanssa, joiden joukossa oli myös Agno. Lenerengo pälpätti ystävättäriensä kanssa. Jerin maatessa siinä lähellä Lenerengon unohtamana tuli sitä nuuskimaan sama villikoira, jota se oli ahdistellut Arangilla. Ensin koira nuuski kauempaa valmiina pikaiseen pakoon. Sitten se tuli varovasti lähemmäksi. Jeri katseli hehkuvin silmin. Ja samassa kuin villikoiran kuono kosketti sitä, se päästi uhkaavan murinan. Villikoira hypähti taaksepäin ja vilisti päistikkaa pakoon muutamia kymmeniä yardeja, ennen kuin se huomasi, ettei sitä ajettukaan takaa.
Se palasi varovasti hiipien kuin riistaa metsästäessään ja ryömi niin matalaksi painautuneena, että sen vatsa melkein viisti maata. Se nosti ja laski jalkojaan kissan joustavalla pehmeydellä ja vilkuili tavan takaa oikealle ja vasemmalle, ikään kuin olisi pelännyt sivustahyökkäystä. Etäältä kuuluva poikien äänekäs naurunpurskahdus sai sen yhtäkkiä kyyristymään paikoilleen ja tarraamaan kynsillään maahan joka lihas jännittyneenä pakoa varten, vaikkei se tietänyt, mihin suuntaan pakenisi, eikä edes, uhkasiko sitä mikään vaara. Sitten se tunsi melun, ja päästyään siten selville, etteivät äänet merkinneet vaaraa, se jatkoi hiipimistään irlantilaista terrieriä kohti.
On mahdotonta sanoa, mitä olisi tapahtunut, sillä samalla hetkellä Bashtin silmät sattuivat kullanruskeaan pentuun ensimmäisen kerran Arangin valtauksen jälkeen. Tapausten melskeessä hän oli unohtanut pennun.
»Mikä koira tuossa on?» hän huudahti terävästi saaden villikoiran painautumaan jälleen maahan ja herättäen Lenerengon huomion.
Lenerengo heittäytyi vavisten maahan pelottavan vanhan päällikön eteen ja visersi selityksen. Hänen kelvoton poikansa Lamai oli napannut koiran vedestä. Se oli tuottanut paljon harmia hänen kotonaan. Mutta nyt oli Lamai muuttanut asumaan nuorukaisten joukkoon, ja hän oli viemässä koiraa Agnon majaan Agnon erikoisesta käskystä.
»Mitä aiot tehdä koiralle?» kysyi Bashti Agnolta itseltään.
»Minä kai-kai sen», kuului vastaus. »Se olla lihava koira. Se olla hyvä kai-kai-koira.»
Bashtin valppaissa vanhoissa aivoissa välähti ajatus, jota hän oli kauan kypsytellyt.
»Se on siihen liian hyvä koira», hän ilmoitti. »Parempi on, että syöt viidakko-koiran», neuvoi hän osoittaen villikoiraa.
Agno pudisti päätään. »Viidakko-koira ei olla hyvä kai-kai.»
»Viidakkokoira ei olla liian hyvä», kuului Bashtin tuomio. »Viidakkokoira on liian pelkuri. Kaikki viidakkokoirat olla liian pelkureita. Valkoisten herrojen koirat eivät pelkää. Viidakkokoirat eivät tappele. Valkoisten herrojen koirat tappelevat kuin pirut. Viidakkokoirat juoksevat pakoon kuin pirut. Katso silmilläsi, niin näet.»
Bashti astui Jerin luokse ja leikkasi poikki sen siteet. Ja vilahduksessa Jeri oli jaloillaan, ja sillä oli kerta kaikkiaan liian kiire, niin ettei se ennättänyt pysähtyä kiittämään. Se karkasi villikoiran jälkeen, sai sen kiinni ja kieritteli sitä kuin riepua pölypilvessä. Aina kun villikoira yritti pakoon, Jeri esti sen, löi sen kumoon ja puri sitä, ja Bashti osoitti suosiotaan ja käski alipäällikkönsä katsomaan.
Jeristä oli tullut pieni raivoava paholainen. Tulistuneena kaikista kärsimistään vääryyksistä, alkaen verisestä päivästä Arangilla ja kapteenin menettämisestä aina viimeiseen jalkojen sitomiseen asti, se tahtoi kostaa kaikki villikoiralle. Villikoiran omistaja, plantaaseilta palannut mies, erehtyi potkaisemaan Jeriä. Jeri iski silmänräpäyksessä hampaansa hänen pohkeeseensa, ja jouduttuaan tulisessa taistelussa mustaihoisen jalkojen väliin kaatoi tämän kumoon.
»Mitä teet!» ärjäisi Bashti julmistuneena miehelle, joka makasi peloissaan maassa odottaen vavisten, mitä hänen päällikkönsä nyt suvaitsi sanoa.
Mutta Bashti jo hohotti vatsaansa pidellen nähdessään villikoiran juoksevan henkensä edestä pitkin tietä Jerin seuratessa sadan jalan päässä, niin että tomu pölisi.
Kun ne katosivat näkyvistä, selitti Bashti ajatuksensa. Jos ihmiset istuttivat banaanipuita, niin ne kasvoivat banaaneja. Jos istutettiin jamssia, saatiin jamssia eikä makeita perunoita tai pisankeja, vain jamssia, ei mitään muuta kuin jamssia. Samoin oli koirienkin laita. Kun kerran kaikkien mustaihoisten miesten koirat olivat pelkureita, olivat kaikkien mustaihoisten miesten koirain jälkeläiset aina pelkureita. Valkoisten miesten koirat olivat aina rohkeita tappelijoita. Niiden jälkeläisetkin siis olivat aina rohkeita tappelijoita. No hyvä: nyt oli heillä valkoisen miehen koira hallussaan. Olisi mielettömyyden huippu syödä se ja ainaiseksi tuhota se rohkeus, mikä siinä asui. Viisaampaa oli pitää sitä elossa siitoskoirana, niin että sen rohkeus yhä edelleen uudistuisi Somon koirien tulevissa sukupolvissa ja leviäisi, kunnes kaikki Somon koirat olisivat voimakkaita ja rohkeita.
Sitten Bashti käski ylitaikurinsa ottaa Jerin haltuunsa ja pitää siitä hyvää huolta. Hän antoi myös tiedoittaa koko heimolleen, että Jeri oli tabu. Ei ainoakaan mies, nainen eikä lapsi saanut heittää sitä keihäällä eikä kivellä, ei lyödä sitä puukalikalla eikä sotakirveellä eikä vahingoittaa sitä millään tavalla.
Tästä alkaen aina siihen asti, kunnes Jeri loukkasi erästä Somon suurimmista tabuista, Jerillä oli hyvät päivät Agnon synkässä ruohomajassa. Sillä päinvastoin kuin useimmat päälliköt Bashti hallitsi poppamiehiänsä rautaisella kädellä. Toisia päälliköitä, myöskin Langa-Langan Nau-hauta, hallitsivat heidän noitansa. Tämän vuoksi Somon kansa luuli, että Bashtikin oli näiden vallassa. Mutta Somon kansa ei tietänyt, mitä tapahtui kulissien takana, kun Bashti, jyrkkä epäuskoinen, puheli kahden kesken milloin yhden, milloin toisen noitansa kanssa.
Näissä yksityiskeskusteluissa hän osoitti tuntevansa heidän pelinsä yhtä hyvin kuin he itse ja sanoi, ettei hän ollut niiden mustien uskomusten ja törkeiden petosten orja, joilla he pitivät kansaa vallassaan. Hän piti kunniassa oppia, joka on yhtä vanha kuin papit ja hallitsijat: pappien ja hallitsijain täytyi vetää yhtä köyttä, jotta kansaa voitaisiin rauhassa hallita. Hän oli tyytyväinen, kun kansa uskoi, että jumalilla ja papeilla, jotka olivat jumalien puhetorvia, oli viimeinen sana, mutta hän tahtoi pappien tietävän, että elämässä sittenkin hänellä oli valta. He itse, Bashti sanoi, uskoivat totisesti vähän taikoihinsa, mutta hän Bashti uskoi niihin vielä vähemmän.
Hän tunsi kaikki tabut ja niiden todelliset synnyt. Hän määräsi itse omat tabunsa sekä sen, miten niitä tuli noudattaa. Hän ei saanut koskaan syödä simpukoita, hän sanoi Agnolle. Hän oli sen itse valinnut, koska hän ei pitänyt simpukan lihasta. Vanha Nino, Agnon edeltäjä poppamiehenä, oli toisella korvallaan ymmärtänyt haijumalan puhetta ja asettanut hänelle tämän tabun. Mutta Bashti itse oli määrännyt Ninon asettamaan hänelle simpukanlihan tabuksi, koska se ei ollut häntä milloinkaan miellyttänyt.
Koska hän oli elänyt kauemmin kuin vanhimmatkin papit, hän oli myös nimittänyt virkaan jokaisen heistä. Hän tunsi heidät, oli valmistanut heidät papeiksi sekä antanut kullekin määrätyt tehtävät, ja he elivät hänen suosiostaan. Ja he tulisivat vastakin ottamaan toimintaohjeensa häneltä, niin kuin he olivat aina ottaneet, muussa tapauksessa he saisivat autuaan lopun. Hänen tarvitsi ainoastaan muistuttaa heille Korin kohtalosta, noidan, joka oli luullut itseään päällikköänsä voimakkaammaksi ja joka erehdyksensä tähden oli viikon huutanut tuskasta, ennen kuin se, mitä hän oli, lakkasi iäksi huutamasta.
Agnon ruohomajassa oli hämärää ja salaperäistä. Mutta Jerille siellä ei ollut mitään salaisuuksia, sillä se yksinkertaisesti joko tunsi esineet tai ei niitä tuntenut, eikä se koskaan antanut sen painaa mieltään, ettei jotakin tuntenut. Kuivatut päät ja muut kuivatut ja homeiset ihmisruumiinosat eivät vaikuttaneet siihen enempää kuin kuivatut krokotiilit ja kalat, jotka muodostivat osan Agnon synkän asumuksen koristelusta.
Jeri tunsi, että sitä hoidettiin hyvin. Ei lapsia eikä vaimoja melunnut noidan talossa. Muutamat vanhat naiset, yksitoistavuotias kärpästenkarkoittaja-tyttö ja kaksi nuorta miestä, jotka olivat suorittaneet nuorukaisten kanoottivajan kokeet ja tutkivat nyt pappistaitoa mestarin johdolla, muodostivat talonväen ja palvelivat Jeriä. Se sai valittua ruokaa. Kun Agno oli syönyt parhaan palan siasta, tarjottiin Jerille toiseksi paras. Molemmat oppilaat ja kärpästyttö söivät sen jälkeen ja jättivät tähteet vanhoille naisille. Ja aivan toisin kuin viidakkokoirilla, jotka saivat pitää sadetta leveiden räystäiden suojassa, Jerillä oli paikka katon alla, josta viidakkolaisten ja unohdettujen santelipuukauppiaitten päitä riippui haikalojen kuivattujen pyrstöjen, krokotiilien kallojen ja Salomonin saarten rottien luurankojen keskellä, joiden pituus kuonon päästä häntäluun päähän on kaksi kolmasosa yardia.
Koska Jeri eli täydellisessä vapaudessa, se pujahti useita kertoja kylän läpi Lumain majalle. Mutta se ei tavannut siellä milloinkaan Lamaita, joka kapteenin jälkeen oli ainoa ihminen, johon se oli kiintynyt. Jeri ei milloinkaan näyttäytynyt, vaan katseli tiheästä sananjalikosta puron rannalta majaa vainuten sen asukkaita. Se ei milloinkaan tuntenut Lamain hajua, ja jonkun ajan kuluttua se lopetti turhat käyntinsä ja hyväksyi noidan majan kodikseen ja noidan isännäkseen.
Mutta se ei rakastanut tätä herraa. Agno, joka niin kauan oli pelolla vallinnut salaperäistä majaansa, ei tuntenut rakkautta. Hän ei voinut tuntea ketään kohtaan myötätuntoa eikä lempeyttä. Hänellä ei ollut huumorintajua, ja hän oli kylmä kuin jääpuikko. Hän oli Somon mahtavin mies Bashtin jälkeen, ja koko hänen elämänsä katkerana kalkkina oli se seikka, ettei hän ollut mahtavin. Hän ei tuntenut ystävyyttä Jeriä kohtaan. Hän pelkäsi Bashtia eikä sen tähden uskaltanut kohdella Jeriä pahoin.
Kuukausia kului. Jeri sai uudet, voimakkaat hampaat ja kasvoi sekä painoltaan että kooltaan. Se hemmoteltiin niin pilalle kuin koira voidaan hemmotella. Koska se oli tabu, se oppi mestaroimaan Somon kansaa ja pistämään kuononsa kaikkialle ja saamaan tahtonsa aina läpi. Kukaan ei uskaltanut käyttää sitä vastaan keppejä tai kiviä. Agno vihasi sitä, sen se tunsi, mutta se oli myöskin oivaltanut, että Agno pelkäsi sitä eikä uskaltaisi tehdä sille pahaa. Mutta Agno oli kylmäverinen filosofi ja odotti aikaansa eroten Jeristä sikäli, että hänellä oli inhimillistä kaukonäköisyyttä ja että hän saattoi sovittaa tekonsa suunnitelmiaan silmälläpitäen.
Laguunin ääreltä, jonka veteen se muistaen Meringellä oppimansa krokotiili-tabun ei koskaan uskaltanut mennä, Jeri kuljeskeli Bashtin valtakunnan etäisimpiin viidakkokyliin asti. Kaikki väistyivät sen tieltä. Kaikki syöttivät sitä, kun se tahtoi ruokaa. Sillä se oli tabu, ja se saattoi rangaistuksetta tunkeutua jokaisen makuusijalle tai ruokakupille. Se saattoi käyttäytyä niin kuin sitä miellytti tai olla vaikka kuinka julkea, eikä kukaan tohtinut vastustaa sitä. Bashti oli myöskin lähettänyt kaikille sanan, että jos täysikasvuiset viidakkokoirat hyökkäsivät Jerin kimppuun, oli somolaisten mentävä sitä auttamaan potkimalla, kivittämällä ja lyömällä viidakkokoiria. Ja siten myös sen nelijalkaiset serkut saivat tuskallisesti kokea, että se oli tabu.
Ja Jeri paisui. Se olisi helposti voinut lihoa laiskiaiseksi, ellei esteenä olisi ollut sen herkkähermoinen vilkkaus ja sen tyydyttämätön, innokas uteliaisuus. Kun koko Somo oli sille avoinna, Jeri oli aina jalkeilla opetellen tuntemaan sen rajoja ja niiden villien olentojen teitä, jotka asuttivat suot ja metsät ja jotka eivät tunnustaneet sen tabua.
Monta seikkailua se koki. Se tappeli kaksi kertaa metsärottien kanssa, jotka olivat melkein sen kokoisia ja jotka täysi-ikäisinä, villeinä ja sitkeinä tekivät sille niin kovaa vastarintaa, ettei se vielä milloinkaan ollut sellaista kohdannut. Ensimmäisen se tappoi huomaamatta, että se oli vanha ja heikko rotta. Toinen, parhaissa voimissaan oleva, pehmitti sen niin perin pohjin, että se haavoistaan kuoleman kielissä ryömi takaisin noidan majalle, missä kuivattujen kuoleman vertauskuvien alla sai viikkokauden nuolla haavojaan, ennen kuin vähitellen toipui entiselleen.
Se hiipi merilehmän kimppuun ja nautti ajaessaan pakoon hupsun, aran jättiläisen nopealla, raivoisalla hyökkäyksellään, jonka se teki pelkästään pelottelunhalusta, mutta joka kiihoitti ja riemastutti sitä kuten onnistunut kepponen ainakin. Se karkoitteli aina samoilla asumasijoilla pysyviä trooppisia sorsia näiden taitavasti kätketyistä pesistä, hiiviskeli hiljaa vedestä nukkumaan nousseiden krokotiilien joukossa ja ryömi viidakkokatoksen alle vaanimaan lumivalkeita, nenäkkäitä kakaduja, kiukkuisia kalasääskiä, hiirihaukkoja, loreja, kalalokkeja ja naurettavan suulaita kääpiöpapukaijoja.
Kolme kertaa se tapasi Somon rajojen ulkopuolella pieniä, mustia viidakkomiehiä, jotka olivat enemmän varjojen kuin ihmisten kaltaisia, niin äänettömiä ja näkymättömiä ne olivat. Villisikojen kulkuteitä viidakossa vahtiessaan ne yrittivät heittää sitä keihäällään kuitenkaan osumatta. Metsärotat olivat jo opettaneet sille varovaisuutta, ja samoin nämä hämärän viidakon kaksijalkaiset sissit. Se ei ollut ryhtynyt tappeluun, vaikka ne olivat koettaneet keihästää sitä. Se käsitti pian, että tämä kansa oli erilaista kuin Somon kansa, ettei sen tabu ulottunut niihin ja että nekin olivat jonkinlaisia kaksijalkaisia jumalia, sillä niilläkin oli käsissään lentävä kuolema, joka ylti kauemmaksi kuin käsi.
Samoin kuin viidakoissa Jeri kuljeskeli myös kylässä. Ei mikään paikka ollut sille pyhä. Noitien majoissa, joissa miehet ja naiset ryömivät peläten ja vavisten salaisuuden kasvojen edessä, Jeri kulki jäykin jaloin ja karvojaan pörhistellen, sillä niiden kattoihin oli ripustettu uusia päitä, jotka sen silmät ja herkät sieraimet totesivat sen kerran Arangilla tuntemien elävien mustaihoisten päiksi. Suurimmassa taikamajassa se tapasi Borckmanin pään ja murisi sille muistaessaan tappelun, joka sillä oli ollut Arangin kannella juopuneen perämiehen kanssa.
Mutta kerran se Bashtin majassa löysi kaiken, mitä kapteenista oli jäänyt jäljelle. Bashti oli elänyt hyvin kauan ja käyttänyt elämänsä viisaasti ajattelemalla paljon ja päässyt täysin selville siitä, että vaikka hän olikin sivuuttanut ympärillään elävien ihmisten tietopiirin rajat hänenkin tietopiirinsä oli sentään hyvin ahdas. Ja hän halusi tietää enemmän kaikesta olevasta, elämän tarkoituksesta ja päämäärästä. Hän rakasti maailmaa ja elämää, johon hän oli syntynyt onnellisin edellytyksin: luonnonlahjoiltaan etevänä ja korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, pappiensa ja kansansa hallitsijaksi. Hän ei pelännyt kuolemaa, mutta häntä askarrutti, tulisiko hän elämään uudelleen. Hän halveksi petollisten pappien typeriä oppeja ja oli aivan yksinään elämän arvoitusten keskellä.
Hän oli elänyt niin kauan ja niin onnellisesti, että hän oli voinut panna merkille kaikkien voimakkaiden mielitekojensa ja halujensa asteittaisen sammumisen. Hänellä oli ollut vaimoja ja lapsia, ja hän oli tuntenut nuoruuden halujen voiman. Hän oli nähnyt lastensa kasvavan miehiksi ja naisiksi, tulevan isiksi ja isoisiksi, äideiksi ja isoäideiksi. Mutta opittuaan tuntemaan naisen ja rakkauden, isyyden ilot ja vatsan nautinnot, hän ei ollut tyytynyt niihin. Mitä oli ruoka? Hän tuskin enää tiesi sitä, niin vähän hän söi. Nälkä, joka oli purrut häntä kuin veitsi hänen ollessaan nuori ja reipas, oli jo kauan sitten lakannut ärsyttämästä ja kiihottamasta häntä. Hän söi velvollisuudentunnosta ja välitti vähät siitä, mitä söi, lukuunottamatta yhtä lajia: megapodi-kanojen munia, joita hän sai yksityisestä, ankarasti tabulla suojatusta kanatarhastaan. Tämä oli hänen viimeinen lihallinen nautintonsa. Kaikkeen muuhun hän suhtautui vain järjellään, hallitsi kansaansa ja kokosi kokemusta voidakseen sen avulla säätää lakeja, jotka vahvistaisivat hänen kansaansa ja lujittaisivat sen elämänotetta.
Sillä hän ymmärsi selvästi eron ajatuksellisen käsitteen, heimon, ja lihallistuneimman käsitteen, yksilön, välillä. Heimo pysyi. Sen jäsenet vaihtuivat. Heimo oli sen kaikkien entisten jäsenten elämän ja tapojen muisto, jota elävät jäsenet jatkuvasti säilyttivät, kunnes itse lakkasivat olemasta ja muuttuivat muistoksi siinä näkymättömässä kokonaisuudessa, joka oli heimo. Heimon jäsenenä hänen ennemmin tai myöhemmin oli lakattava olemasta ja kadottava, eikä se enää ollut kaukana. Mutta minne hän katoaisi? Siinä juuri oli salaisuus. Niinpä tapahtui toisinaan, että hän käski kaikki ulos isosta ruohomajastaan ja jäätyään kahden kesken arvoituksineen otti alas kattoparruihin ripustetut, mattoihin käärityt ihmisen päät, joiden omistajista hän oli monen nähnyt elävän ja äkkiä katoavan kuoleman salaperäiseen olemattomuuteen.
Hän ei ollut kerännyt näitä päitä niin kuin saituri, eikä hän niitä katsellut salaista aarrettaan ihailevan saiturin lailla poistettuaan niiden verhot ja pidellessään niitä käsissään tai polvillaan. Hän tahtoi tietää. Hän tahtoi tietää kaiken sen, mitä arveli vainajien voivan nyt tietää, kun he jo kauan sitten olivat lähteneet pimeyteen, joka ympäröi elämän päättymistä.
Monenlaisia päitä Bashti näin käsissään tai polvillaan tutkisteli hämärässä ruohomajassaan auringon paahtaessa taivaalla ja kaakkoistuulen huokuessa palmujen latvoissa ja leipäpuissa. Hänellä oli erään japanilaisen pää, ainoa, jonka hän oli nähnyt ja josta kuullut. Hänen isänsä oli ottanut sen ennen hänen syntymäänsä. Se oli huonosti kuivattu, iän ja kovan kohtelun kuluttama ja ränsistämä. Hän tutki kuitenkin sen piirteitä ja päätteli, että sillä oli kerran ollut kaksi yhtä elävää huulta kuin hänellä itsellään ja yhtä äänekäs ja nälkäinen suu kuin hänellä oli ollut muinoin. Sillä oli kaksi silmää ja nenä, samanlainen korvapari kuin hänen omansa. Kaksi jalkaa ja ruumis sillä oli kerran ollut sekä mielitekoja ja haluja. Raivon ja rakkauden kiihkoja, niin hän päätteli, se myöskin oli tuntenut silloin, kun se ei vielä ajatellutkaan kuolevansa.
Pää, joka herätti hänessä suurta ihmetystä ja jonka historia pohjautui kauemmas hänen isänsä ja isoisänsä aikaa, oli erään ranskalaisen, vaikkei Bashti sitä tietänyt. Hän ei myöskään tietänyt, että se oli La Perousen pää, vanhan rohkean merenkulkijan, joka oli jättänyt luunsa ja laivamiestensä luut sekä kaksi fregattiaan, Astrolaben ja Boussolen, Salomonin ihmissyöjäsaarten rannoille. Eräs toinen pää, sillä Bashti oli intohimoinen päiden kokoilija, oli kaksi vuosisataa vanhempi kuin La Perouse ja johti espanjalaisen Alvaro de Mendanan tarinaan. Se oli Mendanan aseenkantajan pää, joka jossakin rantakahakassa oli jäänyt Bashtin kaukaiselle esi-isälle.
Eräs pää, jonka historia niinikään oli hämärä, oli valkoisen naisen. Minkä merenkulkijan vaimo hän oli ollut, sitä ei kukaan tiedä. Mutta jalokivin koristetut kultarenkaat olivat vielä jäljellä kuihtuneissa korvissa, ja kaksi kolmannessyltä pitkät, kullanhohtoiset, silkinhienot hiukset valuivat päälaelta, jonka alla kerran oli asunut naisen järki ja tahto, naisen, jonka Bashti näki ajatuksissaan rakkautta janoavana lepäävän miehen sylissä.
Tavalliset päät, viidakkolaisten ja merenrantalaisten ja myöskin ryyppäilevien valkoisten, kuten Borckmanin, hän antoi viedä kanoottivajoihin tai noitamajoihin. Sillä hän oli päiden tuntija. Hänellä oli erään saksalaisen kummallinen pää, joka viehätti häntä suuresti. Se oli punapartainen ja punatukkainen, mutta kuolleena ja kuivattunakin sen piirteet olivat rautaisen voimakkaat, ja sen korkea otsa ilmaisi Bashtille, että se oli tuntenut hänen tajuntapiirinsä ulkopuolella olevia salaisuuksia. Yhtä vähän kuin hän tiesi, että se oli ollut erään saksalaisen professorin, tähtitieteilijän pää, jossa oli aikoinaan ollut syvällisiä tietoja avaruuden tähdistä ja niiden mukaan määrätyistä laivojen kulkureiteistä merellä sekä maan matkoista taivaan tähtitarhoissa, jotka olivat lukemattomia miljoonia kertoja avarammat kuin Bashtin heikko järki jaksoi käsittää.
Viimeinen ja hänen ajatuksiaan eniten askarruttava oli Van Hornin pää. Ja Van Hornin pää oli hänen polvillaan, kun Jeri, jolla oli vapaus mennä minne tahansa Somossa, astui Bashtin ruohomajaan, vainusi ja tunsi kapteeninsa kuolleen jäännöksen, valitti ensin suruaan, mutta pörhisti sitten karvansa raivon vallassa.
Bashti ei aluksi huomannut Jeriä, hän oli niin syventynyt katselemaan Van Hornin päätä. Hän mietiskeli. Vain muutama kuukausi sitten tämä pää oli ollut elävä ja teräväajatuksinen ja kiinni kaksijalkaisessa ruumiissa, joka kulki suorana ja ryhdikkäänä vaatekaistale lanteillaan ja vyössä automaattinen pistooli mahtavampana kuin hän, Bashti, mutta ei yhtä ovelana, sillä hän, Bashtihan juuri oli vanhalla pistoolillaan manannut pimeyden tähän pääkoppaan, missä järki oli asunut, ja irrottanut sen veltosta, lamaantuneesta liha- ja luurangosta, joka sitä oli kannattanut maalla ja Arangin kannella.
Mitä oli tullut siitä järjestä? Oliko se järki muodostanut ylpeän, miehekkään Van Hornin koko olemuksen, ja oliko se nyt sammunut, niin kuin lepattava liekki sammuu lastusta silloin, kun tämä on kokonaan palanut hienoksi tuhkaksi? Oliko kaikki se, mikä oli muodostanut Van Hornin, tyrehtynyt kuin lastun tuli? Oliko hänet ahmaissut ainainen pimeys, johon eläimet katosivat, johon katosi keihästetty krokotiili, koukulla pyydystetty tonnikala, verkolla saatu punakala, ruoaksi teurastettu lihava sika? Oliko Van Hornin pimeys samanlaista kuin sinivatsaisen kärpäsen, jonka hänen kärpästyttönsä löi mäsäksi lennosta, tai kuin se pimeys, mihin katosi lentämisen salaisuuden tunteva sääski, jonka hän huolimatta sen lentotaidon täydellisyydestä saattoi miltei ajatuksettomalla kädenliikkeellä rutistaa niskaansa, kun se puri häntä?
Saman, mikä piti paikkansa tästä valkoisen miehen päästä, joka oli elänyt vielä niin äskettäin ja ollut niin pysty ja käskevä, saman Bashti tiesi pitävän paikkansa omastakin päästään. Sama, mikä oli tapahtunut tälle valkoiselle miehelle kuoleman mustan portin takana, tulisi tapahtumaan hänellekin. Sen tähden hän kyseli päältä, aivan kuin sen mykät huulet olisivat voineet selittää hänelle salaisuuden ja ilmaista, mikä tarkoitus oli elämällä ja kuolemalla, joista jälkimmäinen ikuisesti kulki edellisen kantapäillä.
Pitkä ulina, minkä Jeri päästi nähdessään ja tuntiessaan kaiken, mitä oli jäänyt jäljelle kapteenista, herätti Bashtin mietteistä. Hän katsoi voimakkaaseen kullanruskeaan pentuun ja yhdisti sen heti ajatuksiinsa. Se eli. Se oli ihmisen kaltainen. Se tunsi nälkää ja tuskaa, vihaa ja rakkautta. Sillä oli niin kuin ihmisellä suonissaan verta, jonka veitsenisku muutti punaiseksi, kuolemaan vieväksi virraksi. Ihmisen tavoin se rakasti omaa sukuansa, siitti jälkeläisiä ja ruokki niitä ja katosi. Niin, se katosi, sillä monta koiraa niin kuin ihmistäkin hän oli ahminut nuoruutensa nälkäisinä ja iloisina päivinä, jolloin hän oli pelkkää elämää ja voimaa ja ruokki elämäänsä ja voimaansa juhla-aterioilla.
Mutta Jerin suru muuttui pian vihaksi. Se lähestyi jäykin jaloin ikenet irvissä muristen ja pörhistellen karvojaan, jotka aaltoilivat sen selässä ja niskassa. Mutta se ei kohdistanut hyökkäystään kapteenin päähän, jota se vieläkin rakasti, vaan Bashtiin, joka piti päätä polvillaan. Samoin kuin villi susi vuorilaitumella hyökkää tamman ja sen vastasyntyneen varsan kimppuun, niin Jeri kävi Bashtin kimppuun. Ja Bashti, joka koko pitkän elämänsä aikana ei milloinkaan ollut pelännyt kuolemaa ja joka oli nauranut kuin mainiolle pilalle, kun piilukkopistoolin räjähdys oli repäissyt häneltä etusormen, hymyili iloisesti itsekseen, sillä hänen ilonsa oli henkistä, ja ihaillen puolikasvuista pentua hän kopautti sitä kuonoon lyhyellä kovapuisella kepillä estäen sen pääsemästä luokseen. Hyökkäsipä Jeri miten monta kertaa ja miten rajusti tahansa, keppi oli aina vastassa, ja Bashti nauraa hihitti ääneen, sillä hän ymmärsi pennun rohkeuden ja ihmetteli järjetöntä elämää, joka sai koiran aina uudestaan panemaan kuononsa alttiiksi kepin kipeälle iskulle kuolleen miehen muiston tähden.
Niin, tämäkin oli elämää, mietti Bashti, kun hän taitavalla lyönnillä pakotti ulvovan pennun peräytymään. Tuo nelijalkainen elämänkipinä, nuori, mieletön ja tulinen, sydämen tunteitten sytyttämä, muistutti täydellisesti nuorta miestä, joka ahdistaa hämärässä naistaan rakkaudellaan tai taistelee elämästä ja kuolemasta toisen nuoren miehen kanssa rakkauden intohimon, loukatun ylpeyden tai rauenneiden toiveiden vuoksi. Hän käsitti, että olemassaolon avaimen, arvoituksen selityksen täytyi olla kätkettynä yhtä hyvin tähän elävään koiranpentuun kuin Van Hornin tai jonkun muun ihmisen kuolleeseen päähän.
Bashti kopautteli edelleen Jeriä kuonoon saadakseen sen pysymään tarpeellisen välimatkan päässä, ja ihmetteli siinä elävää lannistumatonta jotakin, mikä pakotti sen uudistuvasti hyppäämään keppiä vastaan, joka tuotti sille tuskaa ja sai sen silloin väistymään. Hän tiesi sen olevan nuoruuden urhoollisuutta, ylipursuavaa voimaa ja ajattelemattomuutta, ja hän ihaili sitä surullisena ja kadehti sitä ja olisi ollut valmis vaihtamaan siihen kaiken laihan, harmaan viisautensa, jos se vain olisi ollut mahdollista. »Ihmeellinen koira, sankarillinen ja ihmeellinen koira», olisi hän sanonut, jos olisi puhunut Van Hornin tavalla. Sen sijaan hän ajatteli etelämeren englanninkielellä, joka oli hänelle yhtä tuttua kuin Somon kieli: »Tuhat tulimaine, se koira ei säikky minu.» Mutta vanhuus väsyi pikemmin leikkiin, ja Bashti teki siitä lopun kopauttamalla Jeriä navakasti korvan taakse, mikä isku tainnutti Jerin. Katsellessaan pentua, joka juuri oli ollut niin elävä ja raivostunut ja sitten silmänräpäyksessä tuupertunut maahan kuin kuollut, Bashti vaipui uudelleen häiriintyneisiin mietelmiinsä. Yhdellä ainoalla ankaralla iskulla keppi oli aiheuttanut muutoksen. Mihin oli kadonnut pennun viha ja ymmärrys? Oliko kaikki olevainen vain lastun liekki, jonka saattoi mikä satunnainen tuulenpuuska tahansa sammuttaa? Jeri oli hetken raivonnut ja kärsinyt, murissut ja hyökkäillyt, tahtonut ja hallinnut liikkeitään. Seuraavassa silmänräpäyksessä se makasi velttona ja liikkumattomana tiedottomuuden lyhyessä unessa. Bashti tiesi, että hetkisen kuluttua tietoisuus, tunne, tahto ja liikuntakyky palaisivat tuohon taintuneeseen pikku ruumiiseen. Mutta minne oli siksi aikaa kepiniskusta mennyt kaikki tietoisuus, tunne ja tahto?
Bashti huokasi väsyneesti, ja väsyneesti hän kääri päät ruohomattoihin, kaikki muut paitsi Van Hornin, ja nosti ne riippumaan katto-orsille — riippumaan, ajatteli hän, vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, samoin kuin muutamat niistä olivat riippuneet jo kauan ennen hänen isänsä ja isoisänsä aikoja. Van Hornin pään hän jätti lattialle. Sitten hän pujahti tirkistelemään raosta nähdäkseen, mitä pentu tekisi.
Ensin Jerin koko ruumis alkoi värähdellä, sitten se kovasti ponnisteltuaan pääsi jaloilleen ja jäi seisomaan paikoilleen huojuen vielä pökerryksissä. Ja niin näki raosta tirkistelevä Bashti elämän virtaavan jälleen pennun jähmettyneissä suonissa ja antavan jaloille voimaa jäykistyä suoriksi. Hän näki tietoisuuden, salaisuuksien salaisuuden, tulvivan karvaiseen luiseen päähän, kipinöivän ja hehkuvan avautuvissa silmissä ja pakottavan ikenet vetäytymään irviin ja kurkun väristen jatkamaan murinaa, joka oli keskeytynyt kepin iskun nukuttaessa Jerin pimeyteen.
Ja enemmänkin Bashti näki. Aluksi Jeri etsi vihollistaan muristen ja niskakarvojaan pörhistellen. Sitten se näki vihollisensa sijasta kapteeninsa pään, ryömi sen luo ja rakasti sitä suudellen kielellään kovia poskia, suljettuja silmäluomia, joita sen rakkaus ei voinut avata, ja liikkumattomia huulia, jotka eivät enää milloinkaan lausuisi ennen niin lukuisia hyväilysanoja pienelle koiralle.
Sitten Jeri istuutui lohduttomana kapteenin pään eteen, nosti kuononsa korkeaa katonharjaa kohti ja päästi pitkän, surullisen ulvonnan. Vihdoin se kärsivänä ja masentuneena hiipi ulos ja palasi poppamiehen majaan, missä se valvoi ja torkahteli runsaan vuorokauden nähden vuosisatojen pituisia painajaisunia.
Sen jälkeen Jeri pelkäsi Bashtin ruohomajaa. Se ei pelännyt Bashtia. Sen pelkoa ei voi kuvata ajatuksin ja sanoin. Siinä majassa oli se ei-mikään, mikä kerran oli ollut kapteeni. Se oli elämän lopullisen onnettomuuden tunnuskuva, onnettomuuden, minkä tietoisuus oli hämärästi imeytynyt vuosisataisperintönä sen ruumiin jokaiseen soluun. Mutta Somon kansa oli kuoleman-käsityksessään päässyt askelta kauemmaksi tätä Jerin äärimmäistä askelta ja aavisteli kuolleiden henkien vielä elävän näkymättömissä yliaistillisissa seuduissa.
Sen jälkeen Jeri vihasi katkerasti Bashtia, elämän herraa, jolla oli kapteenin ei-mikään vallassaan.