EL-SOO.
El-Soo oli ollut lähetysaseman ottotytär. Äiti oli kuollut hänen ollessaan hyvin pieni ja sisar Alberta oli temmannut El-Soon eräänä kesäpäivänä kuin kekäleen tulesta ja vienyt hänet Pyhän Ristin lähetysasemalle vihkien hänet Jumalalle. El-Soo oli täysiverinen intiaani, mutta oli kuitenkin edellä kaikkia puoli- ja neljännesverisiä tyttöjä. Ei milloinkaan ollut hyvillä sisarilla ollut niin oppivaista ja samalla niin terävä-älyistä kasvattia.
El-Soo oli vilkas, näppärä ja älykäs. Mutta ennen kaikkea hänessä oli tulta, persoonallisuuden liekki, johon sekaantui tahtoa, suloa ja uskallusta. Hänen isänsä oli päällikkö ja päällikön veri virtasi hänen suonissaan. Hänelle oli kuuliaisuus järjestyskysymys. Intohimoisesti hän rakasti tasapuolisuutta ja oikeamielisyyttä ja kentiespä juuri siitä syystä hän oli erittäin taitava matematiikassa.
Mutta hänellä oli muitakin vahvoja puolia. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan englantia paremmin kuin kukaan lähetysaseman kasvatti milloinkaan. Hän ohjasi muita tyttöjä laulussa ja lauluun hän sisällytti omaa olemustaan. Hän oli taiteilija ja hänessä paloi luomisen into. Jos hän olisi syntymästään joutunut suotuisampaan ympäristöön, olisi hänestä tullut kirjailijatar tahi laulajatar.
Mutta sensijaan hän oli El-Soo, Klakee-Nahin, päällikön, tytär ja eli Pyhän Ristin lähetysasemalla, missä ei ollut taiteilijoita, vaan ainoastaan puhdassieluisia sisaria, joiden pyrkimyksenä olivat yksinomaan synnin karttaminen ja hyvä elämä sekä sielun onni tähtien tuollapuolen olevassa kuolemattomuuden maassa.
Vuodet vierivät. Kahdeksanvuotiaana oli hän saapunut lähetysasemalle. Kun hän oli 16-vuotias ja sisaret olivat paraillaan kirjeenvaihdossa päämiestensä kanssa El-Soon lähettämisestä Yhdysvaltoihin kasvatustaan täydentämään, saapui eräs hänen heimonsa mies Pyhän Ristin asemalle ja keskusteli hänen kanssaan. El-Soo kammosteli häntä hieman. Hän oli likainen, Calibanin tapainen olio, alkuperäisen vastenmielinen. Takkuista tukkaa ei milloinkaan oltu kammattu. Moittivaisesti hän katsoi El-Soota ja kieltäytyi istuutumasta.
"Veljesi on kuollut", hän sanoi lyhyesti.
El-Soota ei suru varsin pahasti vallannut. Hän muisti veljensä niin hämärästi. "Isäsi on vanha mies ja yksinäinen", jatkoi sanantuoja. "Hänen kotinsa on avara ja autio ja hän tahtoisi kuulla äänesi ja nähdä kasvosi."
Isänsä hän muisti, Klaake-Nahin, kylän pään, lähetys-saarnaajien ja kauppamiesten ystävän, jättiläislihaksisen, kookkaan miehen, jonka silmät olivat lempeät ja käyttäytyminen käskevää ja joka kulki ajoneuvoissaan tietoisena alkuperäisestä kuninkuudestaan.
"Kerro hänelle, että minä tulen", oli El-Soon vastaus.
Suureksi suruksi sisarille roihusta temmattu kekäle palasi takaisin roihuun. Kaikki keinot, joilla El-Soohon koetettiin vaikuttaa, olivat turhia.
Monia perusteluja ja vaatimuksia esitettiin, paljon kyyneleitä vuodatettiin. Sisar Alberta kertoi hänelle myöskin suunnitelmasta lähettää hänet Yhdysvaltoihin. Silmät levällään El-Soo tuijotti kultaisiin tulevaisuudenkuviin, jotka hänelle näin aukesivat, mutta pudisti päätään. Hänen silmiensä edessä oli toinenkin kuva. Se oli Yukonin valtava kaareutuma Tana-Naw'n aseman luona, toisella puolella Pyhän Yrjön lähetystalo, toisella kauppa-asema ja niiden keskivälissä intiaanikylä sekä suuri hirsirakennus, jossa oleskeli vanha mies orjien hoitelemana.
Kaikki Yukonin rantojen asukkaat kahdenkymmenentuhannen mailin matkalta tunsivat tämän suuren hirsisen talon, vanhan miehen ja häntä hoitavat orjat. Hyvin tunsivat sisaretkin tämän talon, sikäläiset loppumattomat mässäilyt, juhlimiset ja kepposet. Ja itkua olikin Pyhässä Ristissä El-Soon lähtiessä.
Kun El-Soo saapui suureen taloon, niin pantiin siellä toimeen perinpohjainen suursiivous. Itse käskijäluonteisena Klakee-Nah vastusteli tätä nuoren tyttärensä isännöimistä, mutta lopuksi hän uneksuen barbariseen tapaansa mahtavuudesta ja arvosta poistui ja lainasi tuhat dollaria Porportuk-vanhukselta, jota rikkaampaa intiaania ei Yukonin varrella ollut. Myöskin teki Klakee-Nah suuren laskun kauppa-asemalle. El-Soo laittoi suuren talon uuteen uskoon. Hän antoi sille uutta loistoa, samalla kuin Klakee-Nah jatkoi vanhaa, perittyä vierasvaraisuutta ja syöminkejä.
Kaikki tämä oli tavatonta Yukonin intiaanien keskuudessa, mutta Klakee-Nah olikin tavaton intiaani. Hänen vierasvaraisuutensa oli harvinainen, ja koska hän oli päällikkö ja ansaitsi hyvästi, niin hän kykeni sitä jatkamaan. Alkuperäisen kaupan aikana oli hänellä ollut määräysvalta kansansa keskuudessa ja hän oli ollut edullisissa liikesuhteissa valkoisten miesten kauppayhtiöiden kanssa. Myöhemmin oli hän Porportukin kanssa tehnyt kultalöydön Koyokuk-joella. Sekä tottumuksiltaan että luonteeltaan Klakee-Nah oli aristokraatti. Porportuk oli porvari ja osti häneltä koko kultakaivoksen. Porportukin ilona oli uurastaminen ja rahojen kokoaminen. Klakee-Nah palasi takaisin isoon taloonsa ja ryhtyi tuhlaamaan. Porportukilla oli Alaskan rikkaimman intiaanin maine, Klakee-Nahilla valkoisimman. Porportuk oli pankkiiri ja koronkiskuri. Klakee-Nah oli entisaikojen perimys, keski-ajan jäte, taistelija ja juhlija, jonka onni oli viinissä ja laulussa.
El-Soo sopeutui suureen taloon ja sen tapoihin yhtä helposti kuin hän oli sopeutunut Pyhän Ristin lähetysasemaan ja sen tapoihin. Hän ei pyrkinyt muuttamaan isäänsä eikä johtamaan hänen askeleitaan Jumalan luokse. Tosin hän moitti tätä, kun hän joi ylenmäärin ja kovin pitkään, mutta sen hän teki yksinomaan isän terveyden takia ja johtaakseen hänen askeleensa kiinteälle maaperälle.
Ison talon ovessa oli aina liikettä, ihmiset tulivat ja menivät. Suuren arkituvan kattopalkit tärisivät juominkien melusta ja laulusta. Pöydässä istui ihmisiä maailman kaikilta kulmilta ja kaukaisten heimojen päälliköitä — englantilaisia ja siirtomaalaisia, laihoja — yankee-kauppiaita ja suurien yhtiöiden pulleavatsaisia virkailijoita, läntisten aavikoiden cowboyta, merien purjehtijoita, kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia metsästäjiä ja koiranajajia.
El-Soo hengitti kosmopoliittista ilmaa. Hän osasi puhua englantia yhtä hyvin kuin heimonsakin kieltä ja hän lauloi englantilaisia lauluja ja balladeja. Hän tunsi intiaanien muinaiset juhlamenot ja katoavat perinnäistavat. Hän tiesi, miten kulloinkin oli kannettava päälliköntyttären heimopukua. Turhaan hän ei ollut tehnyt neulomatyötä lähetysasemalla ja lisäksi hän oli synnynnäinen taiteilija. Hän kantoi pukunsa valkoisen naisen tavalla ja hän ompeli sellaiset puvut, joita voitiin siten kantaa.
Hänen käyttäytymisensä oli yhtä harvinaista kuin hänen isänsäkin ja yhtä ainoanlaatuinen oli myöskin se asema, mikä hänellä oli. Hän oli ainoa intiaaninainen, joka tunnustettiin yhteiskunnallisesti tasa-arvoiseksi Tana-naw'n aseman valkoisten naisten kanssa. Hän oli ainoa intiaaninainen, jota valkoiset miehet kunnioittaen kosivat. Ja hän oli ainoa intiaaninainen, jota kukaan valkoinen mies ei milloinkaan loukannut.
Sillä El-Soo oli kaunis, mutta hänen kauneutensa ei ollut samanlaista kuin valkoisten naisten eikä samanlaista kuin intiaaninaisten. Hänen sisäinen tulensa, joka ei ollut kasvonpiirteistä riippuvainen, teki hänet kauniiksi. Hänen kasvonsa olivat puhtaat intiaanikasvot. Tukka oli tumma, iholla hieno pronssiväri, mustat silmät kirkkaat ja rohkeat, terävät kuin säilänterä ja ylpeät, nenä hienosti kaareutuva ohuine, värähtelevine sieramineen, poskipäät korkeat, mutta eivät kovin ulkonevat, huulet ohuet, mutta eivät liian ohuet. Mutta ennen kaikkea hänestä hehkui sisäinen tuli, selittämätön, hänen sielunsa, joka kuvastui hänen silmistään, milloin lämpöä hehkuen, milloin liekehtien, antaen värin hänen poskilleen, pannen sieramet värähtämään, kaareuttaen huulen ja vaikka huuli ei olisi liikahtanutkaan, kuitenkin antaen sille ilmeen.
Ja El-Soo oli älykäs, hänen älynsä oli harvinaisen valmis iskemään, mutta samalla nopea etsimään lieventäviä puolia. Hänen mielensä iloisuus säihkyi hänestä joka puolelle ja kaikkialla ympäristössään se herätti vastakaikua. Ja kuitenkaan ei hän milloinkaan asettunut eikä sallinut itseään asetettavan keskeiseksi. Suuri talo kaikkine merkillisyyksineen oli hänen isänsä ja joka paikan, viimeistä nurkkaa myöten, täytti siitä tämän sankarimainen olemus, pitojen isäntä, syöminkien ja juominkien ohjaaja, lainsäätäjä. Tosinhan El-Soo isän voimien vähetessä otti pois vastuunalaisia tehtäviä heikontuneilta harteiltaan. Mutta näennäisesti isä yhä oli ohjaksissa, useinkin pöydässä torkkuen juominkien murtamana, mutta kaikkien silmissä edelleenkin juhlan ohjaajana.
Ja isossa talossa liikkui Porportuk kaikkialla kuin uhkaava enne, pää vavisten ja kylmästi arvioiden kaikki, maksaen kaiken. Eihän hän todellisuudessa maksanut, sillä hän kiskoi hävyttömän koron ja vähitellen nieli yhä suuremmat osat Klakee-Nahin omaisuudesta. Kerran Porportuk otti vapauden ryhtyä El-Soolle moitiskelemaan suuren talon tuhlaavia elintapoja — se tapahtui silloin, kun hän juuri oli riistänyt melkein viimeiset Klakee-Nahin varallisuuden rippeet — mutta moitteitaan hän ei rohjennut enää milloinkaan toistaa. El-Soo oli aristokraatti, kuten hänen isänsäkin, ja hänellä oli yhtä kireäksi pingoittunut kunniantunto.
Mielessään nurkuen lainasi Porportuk rahaa edelleen ja yhä rahat haihtuivat kultaisena savuna. Yhden asian oli El-Soo päättänyt, hänen isänsä tuli kuolla samalla tavoin kuin oli elänytkin. Häntä ei saanut pakoittaa alentamaan elintapojaan, vähentämään vieraspitoja, supistamaan rajatonta kestiystävyyttä. Kun sattui nälänhätä, niin intiaanit entisaikojen tapaan saapuivat valitellen suureen taloon ja poistuivat sieltä tyytyväisinä. Kun sattui nälänhätä eikä rahaa ollut, niin rahaa lainattiin Porportukilta ja intiaanit poistuivat yhtä kaikki tyytyväisinä. El-Soo olisi hyvinkin voinut toistaa entisaikojen ja muiden maiden aristokraattien sanat, että hänen jälkeensä tulkoon vedenpaisumus. Tässä tapauksessa vedenpaisumus oli vanha Porportuk. Joka kerran rahaa lainattuaan tämä katseli El-Soota yhä enemmän omistajan silmillä ja tunsi rinnassaan jo ammoin sammuneen tulen viriävän uuteen liekkiin.
Mutta El-Soon silmät eivät katselleet häntä. Eivätkä ne katselleet niitä valkoisia miehiä, jotka olisivat tahtoneet viedä hänet vihille lähetysasemalle sormuksineen, pappeineen ja messukirjoineen. Sillä Tana-naw'n asemalla oli nuori mies, Akoon, jonka suonissa virtasi sama veri kuin hänessäkin, joka kuului hänen kanssaan samaan heimoon ja kylään. Hän oli voimakas ja El-Soon mielestä kaunis, suuri metsästäjä, ja vaikka hän oli paljon ja laajalti kulkenut, oli hän hyvin köyhä. Hän oli ollut kaikissa tuntemattomissa paikoissa ja erämaissa, Sitkassa ja Yhdysvalloissa. Hän oli kulkenut mantereen poikki Hudson-lahdelle ja takaisin sekä hylkeenpyytäjänä purjehtinut Siperian ja Japanin rannoilla.
Palattuaan Klondikestä kultaa etsimästä hän tapansa mukaan saapui suureen taloon tekemään Klakee-Nahille selkoa kaikesta näkemästään. Ja siellä hän ensi kerran näki El-Soon, kolme vuotta tämän kotiin saapumisen jälkeen. Senjälkeen Akoon ei enää kulkenut. Hän kieltäytyi lähtemästä luotsiksi suurille höyrylaivoille, vaikka hänelle tarjottiin palkkaa 20 dollaria päivässä, jonkun verran hän metsästi ja kalasti, mutta aina Tana-naw'n aseman läheisyydessä, ja usein hän saapui suurelle talolle ja viipyi siellä kauan. Ja El-Soo vertasi häntä moniin miehiin ja huomasi hänet hyväksi. Akoon lauloi hänelle ja osoitti muutenkin hehkuvaa rakkauttaan, kunnes koko Tana-naw tiesi, että hän rakasti El-Soota. Ja Porportuk vain irvisti ja lainasi lisää rahaa suuren talon ylläpitoa varten.
Sitten tulivat Klakee-Nahin kuolinpidot. Hän istui mukana juhlapöydässä kuoleman kouristaessa hänen kurkkuaan, eikä viini voinut sitä hukuttaa. Laulu, pilapuheet ja nauru kajahtelivat ja Akoon kertoi jutun, joka sai kaiun kiirimään kattopalkeissa. Kyyneleitä ja huokauksia ei niissä pidoissa ollut. Oli oikein ja kohtuullista, että Klakee-Nah saisi kuolla, kuten oli elänytkin, eikä kukaan tuntenut sitä paremmin kuin El-Soo taiteilijavaistoineen. Entinen rymyjoukko oli siellä kokonaisuudessaan ja kuten tavallisesti oli mukana kolme pakkasenpuremaa merimiestä, jotka juuri olivat palanneet napamatkalta ainoina eloonjääneinä laivansa 74-henkisestä miehistöstä. Klakee-Nahin tuolin takana oli neljä vanhaa miestä, viimeiset hänen nuoruusaikaisista orjistaan. Sumenevin silmin he tarkkasivat hänen tarpeitaan ja vapisevin käsin täyttivät hänen lasinsa ja löivät häntä selkään lapojen väliin, kun kuolema tuijotti häntä silmiin ja hän sai vaikean yskimispuuskan.
Se oli raju yö ja tuntien vieriessä sekä pilanaurun kaikuessa kuolema yhä tiukensi otettaan. Silloin Klakee-Nah lähetti noutamaan Porportukia. Ja Porportuk saapui ulkoa paukkuvasta pakkasesta moittivin silmin katsellen pöydällä olevia liha- ja viinimääriä, jotka hän oli maksanut. Mutta kun hän katseli punoittavan kasvorivin sivuitse pöydän toiseen päähän ja keksi El-Soon, niin hänen silmissään leimahti liekki ja hetkeksi moitteentunne haihtui.
Hänelle tehtiin tilaa Klakee-Nahin vierelle ja lasi asetettiin hänen eteensä. Omin käsin Klakee-Nah kaatoi lasiin tulista juomaa. "Juo!" hän huudahti. "Eikö se ole hyvää?"
Ja Porportukin silmiin kihosi vesi hänen nyykäyttäessään päätään ja maiskauttaessaan huuliaan.
"Milloin olet kotonasi saanut sellaisen ryypyn?" Klakee-Nah kysyi.
"En tahdo kieltää, että tämä juoma on hyvää vanhalle kurkulleni", Porportuk sopersi vastaukseksi puhuen verkkaisesti ehtiäkseen täydentää ajatuksensa.
"Mutta se maksaa kovin paljon", riemahti Klakee-Nah jatkaen hänen ajatustaan.
Porportuk säpsähti pöydässä räjähtänyttä naurua ja hänen silmissään oli ilkeä liekki. "Olimme yhdessä poikina, samanikäisiä", hän lausui. "Sinun kurkkuasi puristaa kuolema. Minä olen vielä hyvissä voimissa."
Pahanenteinen murina kohosi seurueen keskuudesta. Klakee-Nah ryki melkein tukehtumaisillaan ja vanhat orjat takoivat häntä hartioihin. Henkeä haukkoen hän selvisi kohtauksesta ja kohotti kätensä vaimentaakseen uhkaavan melun.
"Sinä olet sammuttanut tulenkin liedestäsi, koska puut maksavat liian paljon!" hän kiljasi. "Sinä olet tukahduttanut elämän. Eläminen on liian kallista ja sinä et ole tahtonut maksaa siitä vaadittua hintaa. Elämäsi on ollut kuin maja, mistä tuli on sammunut ja jonka lattialla ei ole vuodehuopia." Hän antoi orjalle merkin täyttää lasi, jonka hän sitten kohotti. "Mutta minä olen elänyt. Ja minun elämäni on aina ollut lämmintä, sinun ei milloinkaan. Totta on, että sinä elät kauan. Mutta pisimmät yöt ovat kylmiä miehen väristessä valveilla. Minun yöni ovat olleet lyhyitä, mutta minun on ollut lämmin nukkua."
Hän tyhjensi lasin. Orjan vapiseva käsi ei tavoittanut sitä sen pudotessa lattialle sirpaleiksi. Klakee-Nah kallistui taaksepäin huohottaen, katsellen juomaveikkojen huulille kallistuvia laseja ja hymyn kareillessa suun ympärillä suosionosoitusten johdosta. Merkin saatuaan koetti kaksi orjaa auttaa häntä takaisin pystyyn istumaan. Mutta he olivat heikkoja, Klakee-Nahin yläruumis oli valtavan suuri ja kaikki neljä vanhaa miestä vapisivat ponnistuksesta auttaessaan häntä pystyyn.
"Mutta kumpikaan ei ole elänyt oikealla tavalla", hän jatkoi. "Ja meillä, Porportuk, sinulla ja minulla, on muita asioita tänä iltana. Velat ovat ikäviä seikkoja ja minä olen velkaa sinulle. Miten suuri on velkani?"
Porportuk etsi muistilistan lompakostaan. Hän pyyhkäsi silmälasejaan ja alkoi: "Ensiksi elokuussa 1889 hyväksymäsi vekseli, 300 dollaria. Sen korkoja ei ole kertaakaan maksettu. Sitten seuraavana vuonna 500 dollarin vekseli. Se sisällytettiin kaksi kuukautta myöhemmin kirjoitettuun tuhannen dollarin paperiin. Sitten on —."
"Lörpöttelyä koko luetteleminen!" Klakee-Nah huudahti kärsimättömästi:
"Pääni vain menee siitä sekaisin ja kaikki ajatukseni hämmentyvät.
Lopullinen velka! Tasaisin luvuin! Miten suuri se on?"
Porportuk tarkasteli muistilistaansa. "Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria, seitsemänkymmentäviisi senttiä", hän luki huolellisen tarkasti.
"Tasoita se kuudeksitoistatuhanneksi", sanoi Klakee-Nah ylhäisesti. "Epätasaiset luvut ovat niin epämukavia. Ja sitten — ja juuri tämän vuoksi olen antanut noutaa sinut — kirjoita minulle uusi, kuudentoistatuhannen dollarin vekseli, hyväksyn sen. Korkoprosentti on samantekevä. Kirjoita se niin suureksi kuin haluat ja merkitse vekseli maksettavaksi tulevassa elämässä, kun tapaan sinut kaikkien intiaanien Suuren Isän nuotiolla. Silloin vekseli maksetaan. Sen lupaan. Se on Klakee-Nahin sana."
Porportuk oli ällistyneen näköinen ja äänekäs nauru kajahti saattaen huoneen tärisemään. Klakee-Nah kohotti kätensä. "Ei", hän huusi. "Se ei ole pilaa. Puhun vakavissani. Juuri sitä varten sinut noudatin, Porportuk. Kirjoita vekseli!"
"Minulla ei ole liikesuhteita tulevan elämän kanssa", Porportuk vastasi hitaasti.
"Etkö luule tapaavasi minua Suuren Isän luona!" Klakee-Nah kysyi.
Sitten hän lisäsi: "Minä olen varmasti siellä."
"En ole liikesuhteissa tulevaan elämään", toisti Porportuk happamesti.
Kuoleva katseli häntä avoimen ihmettelevästi.
"En tunne ensinkään tulevaa elämää", selitti Porportuk. "Olen tämän maailman liikemies."
Klakee-Nahin kasvot kirkastuivat. "Se johtuu siitä, että sinulla on ollut kylmä öisin nukkuessasi", hän nauroi. Mietittyään hetken hän jatkoi: "Sinulle on velka suoritettava tässä maailmassa. Minulla on vielä tämä talo. Ota se ja polta velkakirja tuon kynttilän liekissä."
"Talo on vanha eikä se ole velan arvoinen", vastasi Porportuk.
"Entä Twisted Salmonilla olevat kaivokseni?"
"Niissä ei ole milloinkaan kannattanut työskennellä", kuului vastaus.
"Sitten osuuteni höyrylaivasta 'Koyokuk'. Minä omistan siitä puolet."
"Laiva on Yukonin pohjassa."
Klakee-Nah säpsähti. "Niin, unohdin. Sehän hukkui viime keväänä jäiden lähtiessä." Hän mietti jonkun aikaa lasien seisoessa pöydällä koskemattomina ja koko seurueen odottaessa hänen sanojaan.
"Siis näyttää siltä, että olen velkaa sinulle rahaerän, jota en voi maksaa… tässä maailmassa?" Porportuk nyökkäsi ja silmäsi pöydän toiseen päähän.
"Sinä, Porportuk, olet siis nähtävästi huono liikemies", jatkoi Klakee-Nah ilkamoiden. Mutta Porportuk vastasi empimättä: "En, vielä on yksi koskematon tae."
"Mitä!" huudahti Klakee-Nah. "Onko minulla vielä omaisuutta? Missä, sano, ja se on sinun ja olkoon velka kuitattu!"
"Tuolla se on." Porportuk osoitti El-Soota.
Klakee-Nah ei ymmärtänyt. Hän tuijotti yli pöydän, siristi silmiään ja tuijotti uudelleen.
"Tyttäresi, El-Soo — hänet tahdon ja sitten olkoon velka kuitattu.
Poltan velkakirjan tuon kynttilän liekissä."
Klakee-Nahin suuri rinta kohosi ja laski raskaasti. "Ha! ha! — mikä pila! — ha! ha! ha!" hän nauroi homeerisesti. "Ja sinun kylmä vuoteesi ja tyttäresi, jotka ovat tarpeeksi vanhoja El-Soon äidiksi! Ha! ha! ha!" Taas sai hän vaikean yskimiskohtauksen ja vanhat orjat takoivat hänen selkäänsä. "Ha! ha!" alkoi hän sitten uudelleen ja sai kohtauksen toistamiseen.
Porportuk odotti kärsivällisesti maistellen viiniä lasistaan ja silmäillen pöydän kahden puolen istuvan seurueen kasvoja. "Puheeni ei ole pilaa", hän lopuksi sanoi. "Tarkoitan täyttä totta."
Klakee-Nahin pää selvisi ja hän katsahti Porportukiin. Sitten kurottautui hän ottamaan lasiaan, mutta ei ulottunut. Orja ojensi sen hänelle ja täysi viinilasi lennähti vasten Porportukin kasvoja.
"Heittäkää hänet ulos!" jyrisi Klakee-Nah juomatovereilleen, jotka odottivat innokkaina kuin koiraparvi metsästäjän merkkiä. "Ja kieritelkää häntä lumessa!"
Kiljuvan ja meluavan joukon poistuttua ovesta Klakee-Nah antoi merkin orjilleen ja vapisevina nämä auttoivat hänet seisomaan. Suorana seisten hän otti vastaan palaavat juomaveikot, lasi kädessä kehoittaen heitä juomaan maljan lyhyelle yölle, jolloin miehen on lämmin nukkua.
Klakee-Nahin perunkirjoitus oli nopeasti tehty. El-Soo kutsui kauppa-aseman kirjanpitäjän, pienen englantilaisen, Tommyn, avukseen. Pesässä oli pelkästään velkoja, langenneita vekseleitä, kiinnitettyä omaisuutta, sekä arvokasta että arvotonta. Vekselien ja kiinnityksien haltija oli Porportuk. Tuon tuostakin Tommy nimitteli häntä ryöväriksi tarkastaessaan korkoeriä.
"Onko se laillinen velka, Tommy?" kysyi El-Soo.
"Se on ryöväystä", vastasi Tommy.
"Mutta kuitenkin se on velka", El-Soo toisti.
Talvi meni menojaan ja alkukevät myöskin, mutta yhä olivat Porportukin saatavat maksamatta. Tämä tapasi El-Soon usein ja selitteli hänelle laveasti, kuten isällekin, miten velka voitaisiin kuitata. Myöskin hän toi mukanaan vanhoja poppamiehiä selvittämään El-Soolle, että häntä ikuisesti painaisi isänsä kirous, jollei velkaa maksettaisi. Kerran sitten tällaisen kohtauksen jälkeen El-Soo teki lopullisen ilmoituksen Porportukille.
"Sanon Teille kaksi seikkaa", El-Soo lausui. "Ensiksi: en ikinä tule vaimoksenne. Muistakaa se! Toiseksi: Teille maksetaan kuusitoistatuhatta dollaria viimeistä senttiä myöten."
"Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria seitsemänkymmentäviisi senttiä", oikaisi Porportuk.
"Isäni sanoi kuusitoistatuhatta", oli El-Soon vastaus. "Ja ne Teille maksetaan."
"Miten?"
"En tiedä miten, mutta keinon kyllä keksin. Ja nyt saatte mennä, elkääkä kiusatko minua enää. Jos sen teette" — hän pysähtyi keksiäkseen sopivan rangaistuksen — "jos sen teette, niin kieritytän Teitä lumessa vielä kerran, niin pian kuin lunta ensi kerran sataa."
Tämä tapahtui kevään alkupuolella ja vähää myöhemmin El-Soo valmisti yllätyksen. Pitkin Yukonia Chilcootilta joen suuhun saakka, metsämajalta metsämajalle, syrjäisimpiin seutuihin asti, kulki sana, että kesäkuussa, lohen alkaessa nousta, aikoi Klakee-Nahin tytär El-Soo myydä itsensä julkisella huutokaupalla saadakseen Porportukin saatavat maksetuksi. Turhaan häntä koetettiin kiellellä. Pyhän Yrjön aseman lähetyssaarnaaja yritti häntä taivuttaa, mutta sai vastauksen:
"Vain siitä, minkä olemme Jumalalle velkaa, tehdään tili tulevassa elämässä. Minkä olemme velkaa ihmisille, se kuuluu tähän maailmaan ja tässä maailmassa se on maksettava."
Akoonin koettaessa vaikuttaa häneen hän vastasi:
"Rakastan sinua, Akoon, se on totta. Mutta kunnia on rakkautta korkeampi, ja mikä tytär minä olisin, jos tahraisin isäni nimen?"
Sisar Albertakin teki varta vasten pitkän matkan Pyhältä Ristiltä ensimäisellä laivalla, mutta ei hänkään saavuttanut sen parempaa tulosta.
"Isäni kulkee synkissä ja loppumattomissa metsissä", sanoi El-Soo. "Ja hänen täytyy kulkea valittaen kadotettujen sielujen tavoin, kunnes velka on maksettu. Sitten ja vasta sitten hän pääsee Suuren Isän majaan."
"Ja uskotko sinä sellaista?" kysyi sisar Alberta.
"En tiedä", vastasi El-Soo, "mutta se oli isäni usko."
Sisar Alberta kohautti olkapäitään osaamatta sanoa mitään.
"Kukapa tietää muuta kuin sen, että kaikki, mihin itse uskomme, on totta?" jatkoi El-Soo. "Ja miksi ei? Teitä varten saattaa tulevassa elämässä olla taivas ja harppu. Isälleni on siellä suuri maja, jossa hän saa yhtä mittaa istua juhlimassa Jumalan kanssa."
"Entä sinulle?" kysyi sisar Alberta. "Minkälainen on tuleva elämä sinulle?"
El-Soo vitkasteli, mutta vain hetken. "Minä toivoisin vähän kumpaakin", hän lausui. "Toivoisin näkeväni siellä Teidän kasvonne samoinkuin isänikin."
Huutokauppaa varten määrätty päivä valkeni. Tana-naw'n asemalla oli vilkas liike. Tapansa mukaan olivat heimot kerääntyneet odottamaan lohen nousua ja kuluttivat aikaansa tanssien ja iloiten, tehden kauppaa ja tarinoiden. Vielä oli siellä tavanmukainen vilinä seikkailijoita, kauppiaita ja kullanetsijöitä sekä lisäksi paljon valkoisia, jotka olivat saapuneet harvinaisen tapauksen herättämän uteliaisuuden ja mielenkiinnon kannustamina.
Kevät oli ollut pitkä ja kolea, minkä vuoksi lohet nousivat hitaasti. Tästä johtuva viivytys vain lisäsi ihmisten uteliaisuutta. Kun sitten huutokauppapäivä tuli, ei Akoon enää jaksanut kestää jännitystä. Hän teki julkisesti juhlallisen ilmoituksen, että se mies, joka ostaisi El-Soon, olisi heti paikalla kuoleman oma. Heiluttaen winchester-kivääriään hän antoi kuulijainsa arvata, mistä kuolema aiheutuisi. El-Soota hänen menettelynsä suututti. Mutta Akoon ei ryhtynyt puheisiin hänen kanssaan, vaan kiiruhti kauppa-asemalle hankkimaan lisää ampumatarpeita.
Ensimäiset lohet saatiin klo 10 illalla ja puoliyön aikaan aloitettiin huutokauppa. Se pidettiin Yukonin korkealla rantaäyräällä. Aurinko oli pohjoisessa, juuri taivaanrannan alapuolella värjäten taivaan kalpean punertavaksi. Ihmisiä oli tungoksena töyryn korkeimmalle kohdalle sijoitetun pöydän ja kahden tuolin ympärillä. Etualalla oli useita valkoisia miehiä ja eräitä päälliköitä. Ja ensimäisten joukossa, hyvin näkyvällä paikalla, seisoi Akoon pyssy kädessä. El-Soon pyynnöstä oli Tommy saapunut huutokauppaa toimittamaan, mutta alkajaispuheen piti El-Soo itse tehden selkoa myytävistä tavaroista. Hän oli heimonsa päälliköntyttären loistavassa, barbarisessa kansallispuvussa seisoen tuolilla, että kaikki voisivat hänet hyvin nähdä.
"Ken tahtoo ostaa vaimon?" hän kysyi. "Katsokaa minua. Olen 20-vuotias ja neito. Tahdon olla hyvä vaimo sille miehelle, joka minut ostaa. Jos hän on valkoinen, niin pukeudun valkoisten naisten tapaan. Jos hän on intiaani, niin pukeudun kuten" — hän pysähtyi hieman — "intiaanivaimo. Osaan itse valmistaa pukuni, ommella, pestä ja korjata ne. Kahdeksan vuoden aikana minua opetettiin siihen Pyhän Ristin lähetysasemalla. Osaan lukea ja kirjoittaa englanninkieltä ja soitan urkuja. Myöskin osaan aritmetiikkaa ja algebraa jonkun verran. Minut myydään korkeimman tarjouksen tekijälle ja hänelle kirjoitan kauppakirjan itsestäni. Unohdin sanoa, että laulan oikein hyvin enkä ole eläessäni ollut sairas. Painoni on satakolmekymmentäkaksi naulaa. Isäni on kuollut eikä minulla ole ainoatakaan sukulaista. Ken tahtoo ostaa minut?"
Hän katsoi ihmisjoukkoa säihkyen rohkeutta ja astui alas tuolilta. Tommyn pyynnöstä hän nousi tuolille uudelleen tämän noustessa toiselle pitämään toimitusta.
El-Soon ympärillä seisoivat hänen isänsä vanhat orjat. Vanhuuden köyristäminä ja vapisevina he, menneen polven edustajat, hievahtamatta tarkastelivat nuoremman polven puuhia. Ihmisjoukon ensi rivissä oli muutamia Eldoradon ja Bonanzan kuninkaita ja heidän rinnallaan pari murtunutta, keripukin turvottamaa kullanetsijää. Keskellä joukkoa näkyi vilkasliikkeinen, villisilmäinen intiaaninainen ylisen Tana-naw'n syrjäkulmilta. Rannikkoseudun kiertelevä sitka-intiaani seisoi rinnan Lake le Bargen puolelta saapuneen stickin kanssa ja takalistolla oli puolisen tusinaa ranskalaisia matkailijoita omassa ryhmässään. Kaukaa kuului tuhatlukuisten lintuparvien häipyvä kirkuna pesimäpaikoilta. Pääskyset kiisivät vettä hipuen pitkin Yukonin tyyntä pintaa ja kultarintakerttu lauloi. Piilossa olevan auringon säteet tunkeutuivat vinosti tuhannen mailin päässä palavasta metsästä levinneen savun läpi muuttaen taivaan synkän punertavaksi maanpinnan punertuessa heijastuneesta valosta. Sama punainen hehku oli myöskin kaikkien saapuvillaolijoiden kasvoilla ja se teki kaikki kummallisen ja salaperäisen näköisiksi.
Tarjoukset alkoivat hitaasti. Sitka-intiaani, joka oli vasta puoli tuntia sitten tänne saapunut muukalainen, tarjosi sata dollaria äänessään luottava sävy ja näki hämmästyksekseen Akoonin kääntävän pyssynsä piipun häntä kohti. Tarjoukset jatkuivat. Eräs Tozikakatin intiaani, luotsi, tarjosi 150 dollaria ja hetken kuluttua eräs ylämaasta karkoitettu peluri koroitti tarjouksen kahteensataan. El-Soota harmitti, hänen ylpeyttään oli loukattu. Mutta sitäkin rohkeammin hän vain katseli joukkoa.
Katsojien keskuudessa syntyi rauhatonta liikehtimistä Porportukin tunkeutuessa etualalle. "Viisisataa dollaria!" hän huusi kuuluvalla äänellä silmäten sitten ympärilleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt.
Hän aikoi käyttää suurta omaisuuttaan nuijana vaimentaakseen kaiken kilpailun jo heti alussa. Mutta yksi matkailijoista, joka katseli El-Soota säihkyvin silmin, koroitti tarjouksen sadalla dollarilla.
"Seitsemänsataa!" vastasi Porportuk empimättä.
Ja yhtä nopeasti tuli: "Kahdeksansataa" matkustajalta.
Silloin Porportuk heilautti uudelleen sotanuijaa. "Tuhat kaksisataa!" hän huudahti. Ilmeisesti pahoilla mielin matkailija hellitti. Korkeampia tarjouksia ei tehty. Tommy ponnisteli kehotellen, mutta ei saanut ketään innostumaan.
El-Soo puhui Porportukille: "Tekisitte viisaasti, Porportuk, jos punnitsisitte tarkoin tarjouksenne. Oletteko unohtanut, mitä Teille sanoin, etten ikinä tule vaimoksenne!"
"Tämä on julkinen huutokauppa", hän vastasi. "Ostan Teidät ja teemme kauppakirjan. Olen tarjonnut tuhat kaksisataa dollaria. Te tulette minulle halvaksi."
"Kirotun halvaksi!" kiljasi Tommy. "Mitäpä se tekee, vaikka olenkin huutokaupan toimittaja? Ei se estä minua tekemästä tarjousta. Koroitan sen tuhanteen kolmeensataan."
"Tuhat neljäsataa", oli Porportukin tarjous. "Ostan Teidät — sisarekseni", kuiskasi Tommy El-Soolle ja jatkoi ääneen: "Tuhat viisisataa!"
Kahdessa tuhannessa ryhtyi yksi Eldoradon kuninkaista leikkiin ja Tommy väistyi.
Kolmannen kerran Porportuk heilautti varallisuusnuijaansa koroittaen yhdellä kertaa viisisataa dollaria. Mutta se koski Eldorado-kuninkaan ylpeyteen. Häntä ei niin vain voitaisi säikäyttää. Ja hän koroitti lisää viisisataa.
El-Soon hinta oli nyt kolmetuhatta. Porportuk nosti sen kolmeentuhanteen viiteensataan ja ihmetteli suu auki, kun Eldorado-kuningas lisäsi vielä tuhat dollaria. Uudelleen Porportuk koroitti viidelläsadalla ja ällistyi yhäkin enemmän Eldorado-kuninkaan nostaessa vielä tuhannella.
Porportuk oli raivoissaan. Hänen ylpeytensä oli pelissä ja hänen voimaansa vedottiin, sillä voima oli häneen nähden samaa kuin rikkaus. Heikkouden häpeää hän ei ottaisi kantaakseen koko maailman nähden. El-Soo itse jäi syrjäseikaksi. Pitkinä vuosina ja kylminä öinä saituudella tehdyt säästöt olivat nyt valmiit tuhlattaviksi. El-Soon hinta oli noussut kuuteentuhanteen. Porportuk koroitti sen seitsemäksi. Ja sitten nousi hinta tuhat dollaria kerrallaan, niin nopeasti kuin miehet ehtivät tehdä tarjouksensa. Neljässätoistatuhannessa kilpailijat pysähtyivät hengähtämään.
Sitten tapahtui odottamatonta. Vielä raskaampi nuija heilahti. Alkaneella väliajalla oli ennenmainittu peluri keinottelumahdollisuuksia haistaen muodostanut yhtiön tovereittensa kanssa tarjoten kuusitoistatuhatta dollaria.
"Seitsemäntoistatuhatta", sanoi Porportuk heikosti.
"Kahdeksantoistatuhatta", lisäsi kuningas.
Porportuk kokosi voimansa: "Kaksikymmentätuhatta".
Yhtiö luopui. Eldorado-kuningas koroitti tuhannen, Porportuk vastasi. Ja heidän tehdessään tarjouksia Akoon kääntyi toisesta toiseen, puoleksi uteliaana, puoleksi uhkaavana, ikäänkuin nähdäkseen, minkälainen mies hänen on tapettava. Kun kuningas valmistautui tekemään seuraavaa tarjoustaan, oli Akoon tunkeutunut lähemmäksi ja kuningas päästi revolverin vyöstään, ennenkuin sanoi:
"Kaksikymmentäkolmetuhatta."
"Kaksikymmentäneljätuhatta", jatkoi Porportuk. Hän naurahti ilkeästi, sillä varmuus, jolla hän koroitti, oli lopultakin alkanut horjuttaa kuningasta.
Viimemainittu siirtyi lähelle El-Soota tarkastaen tätä huolellisesti ja pitkään.
"Ja viisisataa", sanoi hän lopuksi.
"Kaksikymmentäviisituhatta", nosti Porportuk.
Kuningas katseli tovin pudistaen päätään. Sitten hän katsahti vielä kerran ja lausui vastahakoisesti: "Ja viisisataa."
"Kaksikymmentäkuusituhatta", pamautti Porportuk.
Kuningas pudisteli päätään karttaen Tommyn kehoittavaa katsetta. Tällä välin oli Akoon siirtynyt lähemmäksi Porportukia. Sen huomasi El-Soon valpas silmä, ja sillä aikaa kuin Tommy koetti saada Eldorado-kuninkaan koroittamaan tarjousta, hän kumartui kuiskuttamaan orjan korvaan. Ja Tommyn sanojen, "kaksikymmentäkuusituhatta, ensimäinen — kaksikymmentäkuusituhatta, toinen — kaksikymmentäkuusituhatta —" kaikuessa ilmassa orja meni Akoonin viereen ja kuiskutti vuorostaan jotain tälle. Akoon ei osoittanut pienimmälläkään merkillä kuulleensa viestiä, vaikka El-Soo tarkkasi häntä huolissaan.
"Kolmas!" lopetti Tommy. "Korkein tarjous on Porportukin, kaksikymmentäkuusituhatta dollaria."
Porportuk vilkasi Akooniin arkaillen. Kaikkien silmät kohdistuivat
Akooniin, mutta tämä ei hievahtanutkaan.
"Tuokaa vaaka!" sanoi El-Soo.
"Suoritan maksun kotonani", epäsi Porportuk.
"Tuokaa vaaka!" toisti El-Soo. "Maksu on suoritettava täällä kaikkien nähden."
Kultavaaka noudettiin kauppa-asemalta ja Porportuk poistui asuntoonsa palaten mukanaan mies, kantaen selässään kultahietaa hirvennahkaisissa pusseissa. Myöskin oli hänen mukanaan toinen mies, jolla oli pyssy kädessään ja joka ei katsonut minnekään muualle kuin Akooniin.
"Tässä ovat velkakirjat ja kiinnitykset", sanoi Porportuk, "viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria seitsemänkymmentäviisi senttiä."
El-Soo otti ne vastaan sanoen Tommylle: "Ne on laskettava kuudeksitoistatuhanneksi."
"Jää vielä kymmenentuhatta dollaria maksettavaksi kullassa", vastasi
Tommy.
Porportuk nyökkäsi ja aukaisi pussien suut. Seisten rantatöyryn reunalla El-Soo repi paperit kappaleiksi ja lähetti ne leijailemaan Yukoniin. Mittaaminen alkoi, mutta keskeytyi heti.
"Luonnollisesti seitsemäntoista dollaria", oli Porportuk sanonut
Tommylle vaakaa aseteltaessa.
"Kuusitoista dollaria", vastasi El-Soo terävästi.
"Kautta maan on tapana laskea kullan hinnaksi seitsemäntoista dollaria unssilta", väitti Porportuk. "Ja tämä myös on kauppasuoritus."
El-Soo nauroi: "Se on uusi tapa. Se on päässyt käytäntöön tänä keväänä. Viime vuonna ja sitä ennen on hinta ollut kuusitoista dollaria unssi. Kun isäni velka tehtiin, oli se kuusitoista dollaria. Kun hän kauppa-asemalla osti tavaroita Teiltä saamallaan kullalla, annettiin hänelle unssista jauhoja kuudentoista dollarin arvosta eikä seitsemäntoista. Ja senvuoksi on Teidän maksettava minulle unssi kuudestatoista eikä seitsemästätoista dollarista." Muristen suostui Porportuk jatkamaan mittaamista.
"Punnitkaa se kolmeen osaan, Tommy!" määräsi El-Soo. "Tähän tuhat dollaria, tähän kolmetuhatta ja tähän kuusituhatta."
Mittaaminen oli hidasta puuhaa ja sen kestäessä kaikki seurasivat tarkoin Akoonin liikkeitä.
"Hän vain odottaa, kunnes maksu on suoritettu", sanoi joku. Sanat kulkivat miehestä mieheen ja kaikki uskoivat ne todeksi odottaen jännityksellä, mitä Akoon sitten tekisi. Myöskin Porportukin pyssymies odotti vahtien Akoonia.
Punnitseminen oli suoritettu loppuun ja kultahiekka oli pöydällä kolmena tummankeltaisena kekona. "Isäni on velkaa yhtiölle kolmetuhatta dollaria", sanoi El-Soo. "Ottakaa se, Tommy, yhtiön puolesta. Ja tässä, Tommy, on neljä vanhaa miestä. Tunnette heidät. Ja tässä on tuhat dollaria. Ottakaa se ja pitäkää huolta siitä, etteivät nämä vanhukset tarvitse milloinkaan olla nälässä eivätkä tupakan puutteessa."
Tommy kokosi kullan pusseihin. Kuudentuhannen dollarin edestä jäi pöydälle. El-Soo työnsi kauhan kultakekoon ja siroitti sisällön äkkinäisellä liikkeellä Yukoniin kultaisena kuurona. Porportuk tarttui häntä ranteeseen, kun hän toisen kerran työnsi kauhan kekoon.
"Kulta on minun", El-Soo sanoi rauhallisesti.
Porportuk hellitti otteensa hammasta purren ja synkin silmin katsellen, kun hän jatkoi kullan kylvämistä virtaan, kunnes pöytä oli tyhjä.
Kaikkien huomio oli kiintynyt Akooniin ja Porportukin miehellä oli pyssynpiippu kyynärtaipeessa, sormi liipasimella ja pyssynsuu tähdättynä kyynärän päässä seisovaan Akooniin. Mutta Akoon ei hievahtanut.
"Laittakaa kauppakirja kuntoon", sanoi Porportuk äreästi.
Ja Tommy valmisti kauppakirjan, jonka mukaan mies nimeltä Porportuk sai kaikki oikeudet naiseen nimeltä El-Soo. El-Soo kirjoitti nimensä asiakirjaan ja Porportuk taivutti sen pannen sen lompakkoonsa. Äkkiä hänen silmänsä välähtivät ja kiihkeästi hän kääntyi El-Soohon päin puhuen:
"Mutta minä en maksanut isänne velkaa. Teistä minä maksoin hinnan. Kun Teidät myytiin, oli se nykyhetken kauppaa eikä viimevuotista tahi vieläkin vanhempaa. Niistä kultaunsseista, jotka Teistä annoin, maksetaan nyt kauppa-asemalla seitsemäntoista dollarin edestä jauhoja eikä kuudentoista. Olen menettänyt dollarin kultakin unssilta, yhteensä kuusisataa kaksikymmentäviisi dollaria."
El-Soo mietti hetkisen ja huomasi tehneensä erehdyksen. Hän hymyili purskahtaen sitten nauruun.
"Olette oikeassa, minä erehdyin. Mutta myöhäistä on sitä enää oikaista,
Te maksoitte ja nyt on kulta mennyttä. Teidän ajatusjuoksunne oli
hidas. Vahinko on Teidän. Järkenne ei kulje nopeasti nykyisin,
Porportuk. Te alatte olla vanha."
Porportuk ei vastannut. Pälyen hän silmäsi Akooniin ja huomasi olevansa turvassa. Hänen huulensa painautuivat tiukasti yhteen ja julmuus kuvastui hänen kasvoissaan. "Tulkaa", sanoi hän sitten, "menemme majaani".
"Muistatteko, mitkä kaksi seikkaa sanoin Teille keväällä?" kysyi El-Soo liikahtamatta paikaltaan.
"Pääni olisi täynnä naisten puheita, jos säilyttäisin ne mielessäni", vastasi Porportuk.
"Sanoin Teille, että saisitte saatavanne", El-Soo jatkoi tasaisesti.
"Ja myöskin sanoin Teille, etten ikinä tule vaimoksenne."
"Mutta sen sanoitte, ennenkuin kauppakirja oli tehty." Porportuk pisti kätensä taskuun, missä asiakirja oli. "Olen ostanut Teidät kaikkien nähden. Te olette minun. Ette kieltäne, että olette minun."
"Olen Teidän", sanoi El-Soo vakavasti.
"Minun omani?"
"Teidän omanne."
Porportukin ääneen tuli voitonvarma sointu:
"Minun omani kuten koira?"
"Kuten koira Teidän omanne", toisti El-Soo rauhallisesti. "Mutta, Porportuk, Te unohdatte sanani, jos joku toinen mies olisi minut ostanut, niin olisin tullut hänen vaimokseen. Olisin ollut sille miehelle hyvä vaimo. Sellainen oli aikomukseni. Mutta Teidän vaimoksenne en suostu ikinä tulemaan. Ja senvuoksi olen Teidän koiranne."
Porportuk tiesi leikkivänsä tulella ja päätti hoitaa pelinsä lujin ottein. "Sitten puhun Teille, en kuten El-Soolle, vaan kuten koiralle", hän sanoi, "ja käsken Teidän tulemaan kanssani". Näin sanoessaan hän yritti tarttua El-Soon käsivarteen, mutta tämä torjui hänen otteensa:
"Ei niin kiirettä, Porportuk. Te ostatte koiran. Koira juoksee luotanne. Vahinko on Teidän. Olen koiranne. Entäpä jos karkaan?"
"Koiran omistajana pieksän Teitä."
"Kun saatte minut kiinni?"
"Kun saan Teidät kiinni."
"Ottakaa sitten minut kiinni!"
Nopeasti hyökkäsi Porportuk häneen päin, mutta hän vältti. Nauraen kiersi El-Soo pöytää. "Ota kiinni hänet!" komensi Porportuk El-Soon lähellä olevalle pyssyintiaanille. Mutta kun intiaani ojensi kätensä tarttuakseen El-Soohon, niin Eldorado-kuningas kaatoi hänet maahan korvanjuureen tähdätyllä nyrkiniskulla. Pyssy putosi kolisten maahan. Silloin olisi Akoonilla ollut tilaisuus. Hänen silmänsä liekehtivät, mutta hän ei hievahtanut.
Porportuk oli vanha mies, mutta kylmät yöt olivat pitäneet hänet virkeänä. Pöytää hän ei käynyt kauan kiertämään, vaan hyppäsi äkkiä sen yli. El-Soo ei osannut olla varuillaan. Hän hypähti taaksepäin kiljaisten säikähtyneenä ja Porportuk olisi saanut hänet kiinni, jollei Tommy olisi sitä estänyt. Tommyn jalka ojentui. Porportuk kompastui ja lensi pitkälleen maahan. Ja silloin El-Soo lähti.
"Ottakaa sitten kiinni minut", hän nauroi olkansa yli paetessaan. Hänen juoksunsa oli joustavaa ja kevyttä, mutta Porportuk juoksi nopeasti ja rajusti. Nuoruudessaan hän oli ollut nopein juoksija nuorten miesten joukossa. Ja nytkin hän oli nopeampi kuin El-Soo. Mutta tämä vältti hänet tehden nopeita mutkia. Kun hän oli heimopuvussaan, eivät hameenhelmat haitanneet hänen jalkojensa liikkeitä ja vikkelin kääntein hänen notkea vartalonsa luiskahti joka kerran pois Porportukin yrittäessä häneen tarttua.
Nauraen ja meluten yhteensulloutunut väkijoukko hajaantui katsomaan ajoa. Yhä mutkitellen ja kierrellen äkkinäisin kääntein El-Soo riensi intiaanien leiripaikan halki Porportuk kintereillään, milloin kadoten telttojen taa seuraavana hetkenä tullakseen uudelleen näkyviin. Näytti siltä, kuin olisi El-Soo käsineen nojannut ilmaan milloin puolelle, milloin toiselle, ja jyrkimmissä käänteissä koko hänen ruumiinsa kallistui hyvin vinoon näyttäen heittäytyvän ilman varaan. Ja kuten ajokoira oli Porportuk hänen kantapäillään, aina yhden harppauksen verran jäljessä tahi jommallakummalla sivulla.
He juoksivat leiripaikan takana olevan kentän halki ja katosivat metsään. Tana-naw'n asemalla odotettiin heidän palaamistaan, odotettiin kauan ja hartaasti, mutta turhaan.
Sillä välin Akoon söi ja nukkui usein viivyskellen laivasillalla kuuntelematta hänelle heitettyjä moitteita sen johdosta, ettei hän ollut tehnyt mitään. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua palasi Porportuk väsyneenä ja raivoissaan. Hän ei virkkanut sanaakaan kellekään muulle kuin Akoonille, jonka kanssa hän koetti haastaa riitaa. Mutta Akoon vain kohautti olkiaan ja poistui. Porportuk ei antanut ajan kulua hukkaan. Hän varusti puoli tusinaa nuoria miehiä, valiten parhaat jälkien seuraajat ja kestävimmät kulkijat, ja heidän etunenässään hän painautui metsään.
Seuraavana päivänä ylöspäin matkalla oleva höyrylaiva "Seattle" laski laituriin ja otti halkoja. Kun kiinnitysköydet oli irroitettu ja laiva eteni rannasta, oli Akoon mukana luotsikojussa. Ollessaan muutamia tunteja vuorollaan peräsimessä hän näki pienen tuohikanootin lähtevän rannasta. Siinä oli vain yksi ihminen. Tarkkaan sitä katseltuaan hän käänsi peräsinratasta ja hiljensi vauhtia.
Kapteeni astui luotsikojuun. "Mikä nyt on hätänä?" hän kysäsi. "Vesihän on hyvää."
Akoon murahti vain. Hän näki rannalta lähtevän isomman kanootin, jossa oli useampia henkilöitä. "Seattle" joutui pois pääväylältä ja hän käänsi peräsintä vielä hieman.
Kapteeni kiehahti. "Sehän on vain intiaanivaimo", hän vastusti.
Akoon ei virkkanut mitään. Jännittyneenä hän seurasi naista ja takaa-ajavaa kanoottia. Viimemainitussa pieksi kuusi melaa vettä, kun taas naisen melominen kävi hitaasti.
"Te ajatte laivan kiinni pohjaan", huusi kapteeni tarttuen ohjausrattaaseen.
Mutta kaikin voimin Akoon nojautui rattaaseen ja katsahti kapteenia silmiin. Hitaasti kapteeni irroitti kätensä tapeista.
"Ihmeellinen veijari", hymisi hän itsekseen.
Akoon piti "Seattlen" aivan matalan rinnassa, kunnes näki naisen tarttuvan keulapuolen reunaan. Sitten hän antoi merkin panna koneet täyteen käyntiin ja kiersi ratasta. Suuri kanootti oli hyvin lähellä, mutta sen ja laivan väli leveni levenemistään.
Nauraen nainen nojautui laivan reunalle — ja huusi: "Ota kiinni minut,
Porportuk!"
Akoon poistui laivasta Fort Yukonissa. Hän hankki pienen, sauvottavan veneen ja lähti Porcupine-jokea ylöspäin. Ja El-Soo oli hänen mukanaan. Matka oli raskas ja tie kulki maailman selkärangan poikki, mutta Akoon oli ennenkin sen kulkenut. Päästyään Porcupinen latvoille he jättivät veneen ja kulkivat jalan Kalliovuorten poikki.
Hyvin mielellään Akoon kulki El-Soon jäljessä ja katseli hänen liikkeitään. Niissä oli sellaista musiikkia, jota hän rakasti. Ja erikoisesti hän oli ihastunut hyvinmuodostuneisiin, pehmeiksiparkittujen nahkavarsien peittämiin sääriin, hoikkiin nilkkoihin ja pieniin jalkoihin, jotka eivät väsyneet pisimpänäkään päivänä.
"Sinä olet keveä kuin ilma", hän sanoi katsoen El-Soohon. "Sinulle ei kulkeminen ole raskasta. Kävelysi on kuin leijailua, niin keveätä on jalkaisi nousu. Sinä olet kuin kauris, El-Soo, ja silmäsi ovat kuin kauriin silmät, kun joskus katsot minuun tahi kun kuulet äkillisen äänen ja mieleesi tulee, onko vaara uhkaamassa. Silmäsi on kuin kauriin silmät nyt, kun katsot minuun."
Ja säteilevänä ja liikutettuna El-Soo suuteli Akoonia.
"Kun saavumme Mackenzielle, niin jatkamme viipymättä matkaamme", sanoi Akoon myöhemmin. "Meidän on päästävä etelään, ennenkuin talvi meidät tavoittaa. Menemme kesämaihin, missä ei ole lunta ollenkaan. Mutta palaamme takaisin. Olen nähnyt paljon maailmaa, mutta missään ei ole sellaista maata kuin Alaska, ei sellaista aurinkoa kuin meillä, ja pitkän kesän jälkeen on lumi tervetullut."
"Ja sinä opit lukemaan", sanoi El-Soo.
Ja Akoon vastasi: "Varmasti opin lukemaan."
Mutta heille sattui viivytys, kun he olivat saapuneet Mackenzielle. He tapasivat Mackenzie-intiaaneja ja metsästysretkellä näiden kanssa Akooniin sattui tapaturmalaukaus. Pyssy oli nuorukaisen kädessä. Kuula mursi Akoonin oikean käsivarren ja lisäksi kaksi kylkiluuta. Akoon osasi jonkunverran haavojen hoitoa ja El-Soo oli oppinut sitä Pyhän Ristin lähetysasemalla. Luut asetettiin paikoilleen ja Akoon loikoili nuotion ääressä antaakseen niiden kasvaa vastakkain. Ja pitihän tulesta kohoava savu moskiitotkin loitolla.
Juuri silloin saapui Porportuk kuuden nuoren miehensä kanssa. Akoon ähkyi avuttomuuttaan ja vetosi Mackenzie-intiaaneihin. Mutta Porportuk esitti vaatimuksensa ja intiaanit olivat ymmällään. Porportuk halusi viedä El-Soon mukaansa, mutta sitä he eivät sallineet. Asiasta oli langetettava tuomio, ja koska asia koski miestä ja naista, niin kutsuttiin vanhustenneuvosto koolle, etteivät nuoret miehet, joiden sydän oli lämmin, antaisi tämän sanelemaa päätöstä.
Vanhukset istuivat ympyrässä moskiittojen karkoittamiseksi sytytetyn tulen ääressä. He olivat laihoja ja ryppyisiä, hengitys raskasta ja läähättävää. Savu vaivasi heitä. Kuihtuneilla käsillään he silloin tällöin hätistelivät savua uhmaavia moskiittoja ja tällaisen ponnistelun jälkeen he aina yskivät ontosti ja tuskallisesti. Eräät sylkivät verta ja yksi heistä istui hieman syrjässä pää eteenpäin kallellaan veren yhtämittaa hitaasti vuotaessa hänen suustaan. He olivat kuin kuolleita ja heidän päivänsä olivat luetut. Kuolemalle oli annettu tuomiovalta.
"Ja minä maksoin hänestä hyvin kalliin hinnan", lopetti Porportuk syytöksensä. "Sellaista hintaa ette ole milloinkaan nähneet. Jos myytte kaiken, mitä teillä on, keihäänne, nuolenne ja pyssynne, nahkanne ja turkiksenne, telttanne, veneenne ja koiranne, jos myytte kaiken, niin ette sittenkään saa kuin kenties tuhannen dollaria. Ja kuitenkin maksoin tästä naisesta, El-Soosta, kaksikymmentäkuusi kertaa kaikkien keihäittenne, nuolienne ja pyssyjenne, nahkojenne ja turkiksienne, telttojenne, veneittenne ja koirienne hinnan. Se oli kallis hinta."
Vanhukset nyökkäsivät juhlallisesti, vaikka heidän ryppyjen ympäröimät silmänsä menivätkin levälleen ihmetyksestä, että yksikään nainen olisi sellaisen omaisuuden arvoinen. Se heistä, jonka suusta verta vuosi, hieroi huuliaan. "Onko tämä totta?" hän kysyi jokaiselta Porportukin nuorelta mieheltä. Ja jokainen heistä vakuutti sen todeksi.
"Onko se totta?" hän kysyi El-Soolta ja tämä vastasi: "Se on totta."
"Mutta Porportuk ei ole maininnut, että hän on vanha", sanoi Akoon, "ja että hänen tyttärensä ovat vanhempia kuin El-Soo."
"Se on totta, Porportuk on vanha mies", varmensi El-Soo.
"Porportukin asia on arvioida oma ikänsä", sanoi vanhus, jonka suusta tuli verta. "Me olemme vanhoja. Mutta nähkääs! Ei ikä ole milloinkaan niin vanha, kuin sen nuoriso arvioi."
Ja ympyrässä istuvat vanhukset pureskelivat ikeniään, nyökyttelivät päitään hyväksymisen merkiksi ja yskivät.
"Minä sanoin hänelle, etten milloinkaan tule hänen vaimokseen", huomautti El-Soo.
"Ja kuitenkin otit häneltä kaksikymmentäkuusi kertaa niin paljon kuin kaikki meidän omaisuutemme?" kysyi yksisilmäinen vanhus.
El-Soo vaikeni.
"Onko se totta?" toisti vanhus ja hänen hehkuvan silmänsä katse tunkeutui El-Soohon kuin tulinen rauta.
"Se on totta", myönsi tämä.
"Mutta minä pakenen uudelleen", hän huudahti kiihkeästi hetken kuluttua. "Pakenen aina."
"Se on Porportukin asia", sanoi eräs toinen vanhus. "Meidän asiamme on antaa tuomio."
"Kuinka paljon sinä maksoit hänestä?" kysyttiin Akoonilta.
"En maksanut hänestä mitään", vastasi tämä. "Mikä hinta hyvänsä on liian vähän hänestä. En ole arvioinut häntä kultahiekassa, en koirissa, en teltoissa enkä turkiksissa."
Vanhukset väittelivät keskenään mumisten puoliääneen. "Nämä vanhukset ovat jäätä", sanoi Akoon englanninkielellä. "En aio noudattaa heidän ratkaisuaan, Porportuk. Jos otatte El-Soon, niin varmasti tapan Teidät."
Vanhukset keskeyttivät neuvottelunsa ja katselivat häntä epäluuloisesti. "Emme ymmärrä sinun puhettasi", sanoi heistä yksi.
"Hän vain sanoi aikovansa tappaa minut", kiiruhti Porportuk selittämään. "Olisi senvuoksi hyvä ottaa häneltä pois pyssy ja asettaa joitakuita nuoria miehiä hänen lähelleen, ettei hän pääsisi kimppuuni. Hän on nuori ja mitä merkitsevät katkenneet luut nuorille!"
Avuttomana makaavalta Akoonilta otettiin pois pyssy ja veitsi ja hänen pääpuolelleen asettui kaksi nuorta Mackenzie-intiaania. Yksisilmäinen vanhus nousi seisomaan ja puhui: "Meitä ihmetyttää naisesta maksettu kallis hinta, mutta meidän asiamme ei ole harkita siinä piilevää järkeä. Olemme tuomitsemassa ja me annamme tuomion. Asia on selvä. Kaikki tietävät, että Porportuk on maksanut hyvin kalliin hinnan tästä naisesta, El-Soosta. Ja senvuoksi El-Soo kuuluu Porportukille eikä kellekään muulle." Hän istuutui raskaasti alkaen yskiä. Vanhukset nyökkäsivät yskien.
"Tapan Teidät", huusi Akoon englanninkielellä.
Porportuk nousi hymyillen. "Olette antaneet oikean tuomion", hän puhui neuvostolle, "ja nuoret mieheni antavat teille paljon tupakkaa. Ja nyt käskekää tuoda nainen luokseni".
Akoon kiristeli hampaitaan. Nuoret miehet tarttuivat El-Soon käsivarsiin. Hän ei vastustellut, kun hänet vietiin Porportukin luokse, kasvot leimuten synkästi.
"Istu tuohon jalkojeni juureen, kunnes olen puhunut", tämä komensi ja pysähtyi sitten hetkeksi. "On totta", hän jatkoi sitten, "että olen vanha mies. Mutta kuitenkin jaksan ymmärtää nuoria. Ei tuli vielä ole minusta tyyten sammunut. En ole enää nuori, mutta näine vanhoine jalkoineni aion sittenkin juosta ikäni loppuvuodet. El-Soo juoksee nopeasti. Hän on hirvi. Tiedän sen, sillä olen sen nähnyt juostessani hänen perästään. Ei ole hyvä, että vaimo juoksee niin nopeasti. Maksoin hänestä kalliin hinnan ja hän karkaa minulta. Akoon ei maksanut hänestä mitään ja El-Soo juoksee kuitenkin hänen luokseen."
"Tullessani teidän luoksenne, Mackenzien kansa, oli päätökseni vakava. Kuunnellessani neuvostossa ja ajatellessani El-Soon nopeita jalkoja horjui entinen päätökseni. Nyt on päätökseni taaskin varma, mutta se ei ole sama kuin se, mikä minulla oli tänne saapuessani. Sallikaa minun kertoa teille aikomukseni. Kun koira kerran karkaa isännältään, niin se karkaa myöskin uudelleen. Miten usein se tuotaneekaan takaisin, aina se karkaa uudelleen. Jos meillä on sellainen koira, niin myymme sen. El-Soo on kuin karkaava koira. Aion myydä hänet. Onko neuvostossa joku, ken tahtoo ostaa hänet?"
Vanhukset yskivät ja vaikenivat.
"Akoon tahtoisi ostaa hänet", Porportuk jatkoi, "mutta hänellä ei ole rahaa. Ja senvuoksi tahdon antaa El-Soon hänelle, kuten hän sanoi, maksutta. Vielä nytkin tahdon antaa El-Soon hänelle."
Kumartuen alas hän otti El-Soota kädestä ja talutti hänet makaavan
Akoonin luokse.
"El-Soolla on paha tapa, Akoon", jatkoi Porportuk sitten asettaen tytön istumaan Akoonin jalkapuoleen. "Samoin kuin hän on tähän asti karannut minulta, saattaa hän karata sinulta vastaisuudessa. Mutta sinun, Akoon, ei tarvitse millonkaan pelätä hänen karkaamistaan. Minä pidän siitä huolen. Hän ei ikinä karkaa sinulta — se on Porportukin sana. Hänellä on hyvä järki. Tiedän sen, sillä usein on se antanut minulle iskun. Mutta tällä kertaa aion antaa oman järkeni toimia. Ja siten tahdon taata hänet sinulle, Akoon."
Porportuk kumartui ja asetti El-Soon jalat ristiin nilkat päällekkäin. Ja sitten hän, ennenkuin kukaan ehti arvata hänen aikomustaan, laukaisi pyssynsä molempien nilkkojen läpi. Akoonin ponnistellessa noustakseen, nuorien miesten pitäessä häntä kiinni, murtuivat hänen katkenneet luunsa uudelleen naksahtaen poikki.
"Teko on oikea", sanoivat vanhukset toisilleen.
El-Soo ei päästänyt ääntäkään. Hän istui katsellen murtuneita nilkkojaan, joilla hän ei enää milloinkaan kävelisi.
"Minun jalkani ovat vahvat, El-Soo", sanoi Akoon. "Mutta eivät milloinkaan ne vie minua kauaksi luotasi."
El-Soo katsahti häneen ja ensi kerran Akoon näki kyyneleet hänen silmissään.
"Silmäsi ovat kuin kauriin silmät, El-Soo", puheli Akoon.
"Oliko tekoni oikea?" kysyi Porportuk hymyillen ivallisesti savun reunamalta varustautuessaan poistumaan.
"Se oli oikea", sanoivat vanhukset. Ja vaieten he istuivat edelleen.