NOLATTU.
Loppu oli tullut. Subjenkow oli kulkenut kauan, hän oli viettänyt kovaa ja raskasta kyyhkyselämää Europan pääkaupungeissa, ja nyt, hänen jouduttuaan kauemmaksi kuin milloinkaan ennen, Venäjän Amerikkaan, matka päättyi. Kädet selän taakse sidottuina hän istui hangella odotellen kidutusta. Kummallisin, sekavin tuntein hän tuijotti suurikokoiseen kasakkaan, joka virui lumessa ähkyen tuskissaan. Miehet olivat jo käsitelleet jättiläistä ja jättäneet hänet sitten naisväen haltuun. Naisten kekseliäisyys oli suurempi kuin miesten, sen todistivat vangin päästämät tuskanhuudot.
Subjenkow katseli tätä ja häntä värisytti. Kuolemaa hän ei pelännyt. Siksi usein oli hänen henkensä ollut vaarassa pitkällä, vaikealla matkalla Varsovasta Nulatoon, että pelkkä kuolema ei häntä enää hirvittänyt. Mutta rääkkäystä hän ei sietänyt ajatella. Se loukkasi hänen sieluaan. Ja loukkaavaa siinä ei ollut yksinomaan kestettävä kärsimys, mutta ennen kaikkea se, että se saattaisi hänet käyttäytymään surkeasti. Hän tiesi, että hän silloin rukoilisi, hartaasti rukoilisi kiusanhenkijään, aivan samoin kuin Iso-Iivana ja kaikki toiset olivat tehneet ennen häntä. Se ajatus oli vaikea. Lähteä rohkeasti ja nopeasti, hymy huulilla ja kättä heilauttaen. Kas sillä tavoin kelpaisi kuolla! Mutta menettää itsehillintäkykynsä, kun ruumiin tuskat nostavat sielun ikäänkuin tarjottimelle, kirkua ja älistä apinojen lailla, muuttua eläimeksi, niin, se oli hirvittävää.
Näin oli Kohtalo määrännyt, minkäänlaisia mahdollisuuksia ei hänellä ollut ollut sen karttamiseen. Alusta alkaen oli hän haaveillessaan tulisia unelmia Puolan riippumattomuudesta joutunut Kohtalon leikkileluksi. Alusta alkaen, Varsovassa, Pietarissa, Siperian kaivoksilla, Kamtshatkalla, turkisrosvojen kehnoissa aluksissa, kaikkialla oli Kohtalo ajanut häntä tätä loppua kohti. Epäilemättä oli tämä määrätty hänen osakseen maailman perustuksia laskettaessa, hänen, jonka luonne oli niin hieno ja tuntehikas, jonka hermoja iho tuskin tuntui peittävän, uneksijan, runoilijan, taiteilijan. Jo paljoa ennen, ennenkuin hänestä oli maailmassa uneksittukaan, oli säädetty, että se värähtelevä hermokimppu, joka hänet muodosti, oli tuomittu elämään raa'assa ja hurjassa ympäristössä ja kuolemaan tässä kaukaisessa maassa, tässä hämäryydessä maailman äärimäisillä rajoilla.
Hän huokasi. Niin, tuo hänen edessään oleva möhkäle oli Iso-Iivana, jättiläinen, rautainen mies, jolla ei ollut hermoja, lakien ulkopuolella olevaksi merenkyntäjäksi muuttunut kasakka, joka oli yhtä flegmaattinen kuin härkä, jonka tuntohermot olivat niin vähän kehittyneet, että hän sivuutti kuin neulan piston kaiken sellaisen, mikä muille tuotti suurta tuskaa. Niinpä kyllä, mutta olivatpa totisesti sittenkin nämä Nulato-intiaanit osanneet löytää Ison-Iivanan hermot ja niitä myöten tien hänen värisevään sieluunsa. Parhaillaan he siellä puuhailivat. Oli käsittämätöntä, miten ihminen saattoi kuolematta kärsiä niin paljon. Siinä sai Iso-Iivana maksaa kalliin hinnan hermojensa herkkyyden puutteesta. Nyt hän jo oli kestänyt rääkkäystä kaksi kertaa niin kauan kuin kukaan muu.
Subjenkow tunsi, että hänen oli mahdotonta enää kauempaa kestää kasakan kärsimyksiä. Miksi ei Iivana kuollut? Hän tulisi hulluksi, jolleivät nuo huudot lakkaisi. Mutta kun ne loppuisivat, silloin olisi hänen vuoronsa. Ja tuolla oli Yakaga häntä odottamassa irvistellen hänelle juuri nytkin, sama Yakaga, jonka hän vasta viime viikolla oli potkinut ulos linnoituksesta jättäen hänen kasvoihinsa jäljen koirapiiskastaan. Yakaga kyllä hoitelisi häntä. Epäilemättä Yakaga varaisi hänelle korkeimmalle kehitetyn rääkkäyksen, parhaiten valitut piinaustavat. Huu! Nyt siellä on taaskin keksitty tepsivä keino päättäen Iivanan huudoista. Iivanaan päin kumartuneet naiset astahtivat askeleen takaisinpäin nauraa hohottaen ja taputtaen käsiään. Hirvittävä näky paljastui Subjenkowin katseille ja hän purskahti hysteeriseen nauruun. Intiaanit katsahtivat ihmeissään nauravaa miestä, mutta nauru jatkui vastoin Subjenkowin tahtoa.
Ei, tästä täytyi tulla loppu. Hän hillitsi itsensä ja suonenvedontapainen, tempova nauru päättyi vähitellen. Hän antoi ajatuksensa kiertää muissa asioissa ja muisteli oman elämänsä vaiheita. Hänen mieleensä tulivat isä ja äiti, pieni, täplikäs poni ja ranskalainen kotiopettaja, joka oli opettanut häntä tanssimaan ja salaa antanut hänelle vanhan, kuluneen kappaleen Voltairea. Myöskin hän näki ajatuksissaan Pariisin, sumuisen Lontoon, iloisen Wienin ja Rooman. Hän näki ryhmän hurjapäitä nuorukaisia, jotka hänen kanssaan olivat haaveilleet riippumattomasta Puolasta ja Puolan kuninkaan varsovalaisesta valta-istuimesta. Niin, siitä tämä pitkä kulku alkoi. Ja hän oli kestänyt kauimman. Hän muisteli noiden rohkeiden henkien kuolemaa, yhtä kerrallaan alkaen molemmista Pietarissa teloitetuista. Yhden oli vanginvartija pieksänyt kuoliaaksi ja toinen oli kaatunut karkotettujen kulkemalla, verentahraamalle tielle, jota heidän täytyi marssia loputtomia kuukausia saaden silloin tällöin osakseen iskuja ja pahoinpitelyä kasakkasaattajiltaan. Aina oli elämä ollut hänelle villiä ja raakaa, eläimellisen villiä. Kaikki toiset olivat kuolleet kaivoksilla, toiset kuumeeseen, toiset piiskasta. Kaksi viimeistä oli kaatunut taisteltaessa paon jälkeen kasakkojen kanssa ja yksin oli hän päässyt Kamtshatkalle mukanaan paperit ja rahat, jotka hän oli ryöstänyt lumelle jättämältään matkustajalta.
Aina oli hänen kohtalonsa ollut samanlainen. Kaikkina niinä vuosina, jolloin hänen sydämensä oli kiintynyt opintoihin, näyttämöön, naisiin, aina vain oli sama villi elämä hänet keskeyttänyt. Verellä hän oli elämänsä ostanut. Kaikkialla oli ollut surmaa. Hän oli tappanut tuon matkustajan saadakseen passin. Hän oli näyttänyt, että hänessä oli voimaa ja taitoa suoriutumalla kaksintaistelusta kahta venäläistä upseeria vastaan samana päivänä. Hänen oli osoitettava voimiaan päästäkseen turkisvarkaiden joukkoon. Hänen täytyi saada paikka heidän keskuudessaan. Takana oli tuhannen vuoden pituinen matka halki laajan Siperian ja Venäjän. Sitä tietä hän ei voinut pelastautua. Ainoa tie oli suoraan eteenpäin yli pimeän ja kylmän Beringin meren Alaskaan. Se tie oli johtanut hänet villistä elämästä vielä villimpään. Turkisvarkaiden kehnoissa aluksissa olivat nälkää, janoa ja keripukkia kärsivät, myrskyisen meren loppumattomien vihurien puremat miehet muuttuneet eläimiksi. Kolmasti oli hän purjehtinut Kamtshatkan itäpuolelle. Ja kolmasti mitä raskaimpien vastusten ja kärsimysten jälkeen olivat eloonjääneet palanneet takaisin Kamtshatkalle. Paon mahdollisuuksia ei siellä ollut ja kulkemaansa tietä hän ei voinut palata, sillä siellä odottivat häntä kaivokset ja kasakanpamppu.
Vielä kerran, neljännen ja viimeisen, hän oli purjehtinut itään. Hän oli ollut mukana, kun tarinoiden kertomat Hylje-saaret löydettiin. Mutta hän ei ollut palannut toisten mukana takaisin Kamtshatkalle jakamaan saalista mielettömissä mässäyksissä. Hän oli vannonut, ettei hän enää ikinä palaa sinne. Päästäkseen Europan pääkaupunkeihin, jotka olivat käyneet hänelle rakkaiksi, oli hänen jatkettava matkaa. Niinpä hän muuttikin toiseen laivaan ja jäi hämärän peittämään uuteen maahan. Tovereinaan oli hänellä slaavilaisia metsästäjiä, venäläisiä seikkailijoita, mongooleja, tataareja ja Siperian alkuasukkaita. Verisen tien olivat he polkeneet uuden maailman villien seutujen halki. He olivat teurastaneet kokonaisia kyläkuntia, kun nämä olivat kieltäytyneet suorittamasta heille turkisveroa, ja vartiolaivat olivat vuorostaan valmistaneet heille samanlaisia verilöylyjä. Eräästä tällaisesta oli hän yksin erään suomalaisen kanssa selviytynyt hengissä. Muutamalla Atentien saarella olivat he viettäneet talven yksinäisyydessä ja nälkää kärsien. Aivan sattumalta olivat he sitten keväällä pelastuneet toiseen turkisrosvojen laivaan.
Mutta aina oli häntä ympäröinyt hirvittävä raakuus. Siirtyen laivasta toiseen ja aina kieltäytyen palaamasta takaisin hän oli joutunut laivaan, joka aikoi tutkimusmatkalle eteläänpäin. Kulkiessaan alaspäin pitkin Alaskan rannikkoa eivät he olleet koko aikana kohdanneet ketään muita kuin villejä alkuasukasparvia. Jokainen pysähdys karujen saarien väliin tahi mantereen uhkaavien kallioiden suojaan merkitsi joko tappelua tahi myrskyä. Joko puhalsi tuhoa uhkaava vihuri tahi sitten lähestyi sotakanootteja täynnä kiljuvia alkuasukkaita kasvot sotamaalauksessa saaden pian oppia tuntemaan merirosvojen ruudin verisen voiman. Yhä vain etelään he kulkivat pitkin rannikkoa taruihin kiedottua Californiaa kohti. Siellä kerrottiin olevan espanjalaisia seikkailijoita, jotka olivat asein raivanneet itselleen tien Mexicosta. Näihin espanjalaisiin seikkailijoihin hän oli kiinnittänyt toiveensa. Jos hän pääsisi heidän luokseen, niin loppu olisi helppoa. Vuosi tahi pari enemmän tahi vähemmän, mitäpä se merkitsisi, mutta hän pääsisi Mexicoon, ja sitten laivaan ja Europpaan. Mutta he eivät olleet tavanneetkaan espanjalaisia. Yhä vain olivat he kohdanneet saman järkkymättömän viileyden. Näiden kaukaisten äärien sota-asuiset asukkaat olivat aina karkoittaneet heidät rannikolta. Kun vihdoin yksi venhe oli joutunut saarroksiin ja koko sen miehistö saanut surmansa, luopui laivan päällikkö yrityksestä ja purjehti takaisin pohjoiseen.
Vuodet olivat vierineet. Hän oli palvellut Tebenkowin joukoissa Mihailowskin linnoitusta rakennettaessa. Kaksi vuotta hän oli viettänyt Kuskokwimin seuduilla. Kahdesti oli hän kesäkuuksi satuttanut itsensä Kotzebuen salmelle. Niihin aikoihin kokoontuivat heimot sinne vaihtokauppaa varten. Sinne tuotiin täpläisiä hirvennahkoja Siperiasta, norsunluuta Diomedeesta, mursunnahkoja arktisilta rannikoilta, kummallisia kivilamppuja, jotka kulkivat heimolta heimolle kenenkään tietämättä mistä ne olivat peräisin, ja kerran oli siellä myöskin englantilainen metsästyspuukko, ja täällä, sen Subjenkow tiesi, oli oikea maantieteen koulu. Sillä siellä hän tapasi eskimoita, jotka olivat tulleet Nortonin salmelta, Kuningassaarelta, St. Lawerencesta, Walesin prinssin niemeltä ja Barrow'n seuduilta. Nimet olivat vain kaikki toisenlaiset ja välimatkat oli mitattu päivissä.
Äärettömän laajalta alueelta olivat nämä villit saapuneet kaupantekoon, mutta vielä kauempaa olivat kulkeutuneet nuo kivilamput ja tuo teräksinen veitsi. Subjenkow uhkaili, mielisteli ja lahjoi. Jokainen pitkän matkan kulkija ja vierasheimoinen tuotiin hänen luokseen. He kertoivat lukemattomista, aavistamattomista vaaroista, villeistä pedoista, vihollismielisistä heimoista, läpitunkemattomista metsistä ja valtavista vuorijonoista. Mutta aina oli niiden takaa saapunut huhuja valkoihoisista, sinisilmäisistä ja vaaleatukkaisista miehistä, jotka tappelivat pirujen tavalla ja aina etsivät turkiksia. He olivat idässäpäin, kaukana, hyvin kaukana. Ei kukaan ollut heitä nähnyt. Kulkeva huhu vain oli heistä kertonut.
Siinä koulussa oli oppiminen vaivaloista. Ei ollut kovinkaan helppoa päästä selville maantieteestä, kun kyseltävät puhuivat outoja murteita ja heidän käsityksensä olivat sekavia, milloin totta, milloin tarua, ja etäisyydet mitattiin päivämatkoilla, joiden pituus vaihteli kulkuvaikeuksien mukaan. Mutta vihdoinkin Subjenkow kuuli rohkaisevan kuiskeen. Idässä oli suuri joki ja sen varsilla oli noita sinisilmäisiä miehiä. Joen nimi oli Yukon. Mihailowskin linnoitukseen laski toinen suuri joki, josta venäläiset käyttivät nimeä Kwikpak. Ja kuiske kertoi, että nämä molemmat joet olivat samaa jokea.
Subjenkow palasi Mihailowskiin. Vuoden päivät hän siellä kehoitteli lähettämään retkikunnan tutkimaan Kwikpakin yläjuoksua. Viimein lähti puoliverinen venäläinen Malakow johtamaan jokea ylöspäin joukkiota, joka oli kokoonpantu villeimmistä ja hurjimmista Kamtshatkalta saapuneista kadotuksenlapsista. Subjenkow oli mukana luutnanttina. He kulkivat halki Kwikpakin sotkuisen suistomaan, nousivat joen pohjoisen rannan ensimäisille matalille kummuille ja ponnistelivat sitten puolisen tuhatta mailia nahkakanooteissaan, jotka olivat ääriään myöten lastatut täyteen kauppatavaraa ja ampumatarpeita, vasten viiden solmun nopeudella juoksevaa virtaa, jonka useita maileja leveätä uomaa reunustivat monen sylen korkuiset rantaäyräät. Malakow päätti varustautua leiriin Nulatoon. Subjenkow vaati matkan jatkamista. Mutta pian hän kuitenkin suostui pysähtymään. Pitkä talvi teki tuloaan. Odottaminen olisi viisaampaa. Heti kun jäät keväällä lähtisivät, hän katoaisi ja kulkisi Kwikpakia myöten jollekin Hudson-yhtiön kauppa-asemalle. Malakow ei ollut kuullut puhuttavan, että Kwikpak oli Yukon, eikä Subjenkow sitä hänelle kertonut.
Leirin rakentaminen alkoi. Työtä teetettiin ankarasti. Hirsiseinät kohosivat intiaanien huokaillessa ja valittaessa. Piiska vinkui heidän korvissaan ja piiskaa heilutti merirosvojen rautainen käsi. Jotkut intiaanit karkasivat, mutta kun karkulaiset saatiin kiinni, niin saivat he hirveän rangaistuksen varustusten edustalla, missä sekä he että heidän heimonsa oppivat tietämään, mitä pamppu on. Kaksi heistä kuoli piiskattaessa, muut saivat eliniäkseen vammoja. Ja jäljellejääneet painoivat opetuksen mieleensä eivätkä enää karanneet. Lunta sateli jo parhaillaan linnoituksen valmistuessa ja silloin oli turkisten aika. Heimolle määrättiin raskas verotus. Lyöntejä ja piiskansivalluksia sateli edelleen ja verojen pantiksi otettiin naiset ja lapset, joiden kohtelu oli siksi raakaa, että vain turkisrosvot siihen kykenivät.
Niin, veristä oli kylvö ollut ja nyt oli sato saatu. Linnoitus oli mennyttä. Sen palon hohteessa oli puolet turkisvarkaista hakattu maahan. Toinen puoli oli kuollut kestettyään kidutuksen. Vain Subjenkow oli jäljellä, tahi Subjenkow ja Iso-Iivana, jos tuota lumella viruvaa, uikuttavaa ja ähkyvää oliota voi nimittää Isoksi-Iivanaksi. Subjenkow näki, miten Yakaga irvisteli hänelle. Piiskan jälki näkyi vieläkin selvästi. Eipä Subjenkow todellakaan voinut häntä moittia, mutta pahalta tuntui hänestä ajatella, mitä Yakaga hänelle tekisi. Hän arveli vedota korkeimpaan päällikköön Makamukiin. Mutta järki sanoi, että sellainen vetoomus olisi turha. Myöskin hän ajatteli repiä poikki kahleet ja kaatua taistellen. Silloin olisi loppu pikainen. Mutta siteitä hän ei saanut katkeamaan. Hirvennahkaiset hihnat olivat hänelle liian vahvoja. Sitten hänelle välähti uusi ajatus. Hän antoi merkin Makamukille ja pyysi, että tuotaisiin tulkiksi sellainen intiaani, joka osasi rannikon murretta.
"Oi Makamuk", hän sanoi, "minua ei haluta kuolla. Olen suuri mies ja hulluutta olisi minun kuolla. Totisesti, minä en kuole. En ole samanlainen kuin nuo toiset moukat."
Hän silmäsi ähkyvää oliota, joka kerran oli ollut Iso-Iivana, ja kosketti sitä halveksivasti varpaallaan.
"Olen liian viisas kuolemaan. Nähkääs, minulla on mainio lääke. Minä yksin tunnen sen lääkkeen. Siksi minä en kuole, annan sen sijaan lääkkeen teille."
"Minkälainen on tämä lääke?" kysyi Makamuk.
"Se on ihmeellinen lääke."
Subjenkow punnitsi hetkisen, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea luopua salaisuudesta.
"Kerron sen. Kun tätä lääkettä vähän hierotaan ihoon, niin iho muuttuu lujaksi kuin kivi, kuin rauta, niin ettei mikään teräase siihen pysty. Voimakkainkin teräaseen isku on turhaa vaivaa. Luupuukko on kuin savikappale ja myöskin valkoisten tuomien rautaisten veitsien terät kimmoavat ihosta takaisin. Mitä annat minulle, jos ilmoitan tämän lääkkeen salaisuuden?"
"Annan elämäsi", käski Makamuk tulkin vastata.
Subjenkow nauroi pilkallisesti.
"Ja sinun pitää kuolemaasi asti olla orjani."
Puolalainen nauroi entistä ivallisemmin.
"Päästä irti käteni ja jalkani, ja sitte puhelemme."
Päällikkö antoi merkin. Irti päästyään kiersi Subjenkow paperossin ja sytytti sen.
"Tämä kaikki on turhaa puhetta, sanoi Makamuk. Sellaista lääkettä ei ole olemassa. Se on mahdotonta. Teräaseet ovat pystyvämpiä kuin mitkään voiteet."
Päällikkö epäili, mutta oli kahdella päällä. Hän oli nähnyt niin paljon turkisrosvojen pirunkujeita, jotka olivat tepsineet. Senvuoksi ei hän voinut täydelleen antautua epäilyksen valtaan.
"Annan sinulle elämäsi eikä sinun tarvitse jäädä orjaksi", hän ilmoitti.
"Enemmän!"
Subjenkow näytteli osaansa yhtä kylmästi kuin jos olisi ollut kyseessä tinkiminen ketunnahkan hinnasta.
"Lääke on hyvin suuri. Se on pelastanut elämäni monta kertaa. Tahdon, että minulle annetaan reki koirineen ja kuusi metsästäjää saattamaan minua päivän matkan päähän Mihailowskin linnoituksesta."
"Sinun täytyy pysyä luonamme ja opettaa meille kaikki valkoisten temput", oli vastaus.
Subjenkow kohautti olkapäitään ja vaikeni. Hän puhalteli tupakansavua pakkasilmaan ja katseli tarkkaavasti ison kasakan rauniota.
"Entä mikä tuo on!" sanoi Makamuk äkkiä osoittaen puolalaisen kaulaa, missä heloitti arpi Kamtshatkan mellakoissa saadusta puukoniskusta.
"Lääkkeesi ei olekaan hyvä. Teräase on ollut tehoisampi kuin se."
"Sen iskun antaja oli voimakas mies." Mietittyään hieman Subjenkow jatkoi: "Vahvempi kuin sinä, vahvempi kuin voimakkain metsästäjänne, vahvempi kuin tuo."
Taaskin hän mokkasiininsa kärjellä kosketti kasakkaan, joka hirvittävän näköisenä makasi jo tiedottomana, mutta jonka raadellussa ruumiissa elämä vielä sykähteli.
"Myöskin oli lääke silloin heikkoa, sillä niillä paikoin ei kasvanut eräitä ruohoja, joita täällä näkyy olevan yllin kyllin. Täällä valmistettu lääke on tehokasta."
"Annan sinun lähteä jokea alas", sanoi Makamuk lopuksi, "ja saat reen koirineen sekä kuusi metsästäjää turvaksesi."
"Olet hidas", kuului kylmä vastaus. "Olet loukannut lääkettäni sillä, ettet heti hyväksynyt ehtojani. Katsos, nyt vaadin enemmän. Tahdon sata majavannahkaa." (Makamuk rypisti kulmiaan.) "Tahdon sata naulaa kuivattua kalaa." (Makamuk nyökkäsi myöntyen, sillä kaloja oli runsaasti ja ne olivat halpoja.) "Tahdon kaksi rekeä, toisen itseäni, toisen nahkoja ja kaloja varten. Ja pyssyni pitää minun saada takaisin. Jos et suostu tähän hintaan, niin vähän ajan kuluttua on hinta kalliimpi."
Yakaga kuiskutti jotain päällikölle.
"Mutta mistä tiedän, että lääkkeesi on todella sellaista?" kysyi
Makamuk.
"Se järjestyy helposti. Ensin menen metsään —."
Taaskin Yakaga kuiskutti päällikölle ja tämä osoitti merkillä, että hän ei suostu.
"Te voitte lähettää kaksikymmentä metsästäjää mukaani", jatkoi Subjenkow. "Nähkääs, minun on saatava sopivat yrtit ja juuret valmistaakseni lääkkeen. Ja kun sitten olette tuonut reet ja kuormanneet niihin kalat, majavannahkat ja pyssyn sekä valinneet kuusi metsästäjää minua saattamaan, niin sitten, kun kaikki se on valmis, niin minä hieron lääkettä niskaani ja panen pääni tuohon pölkylle. Voimakkain metsästäjänne saa sitten iskeä kirveellä kolmasti niskaani. Sinä itse saat antaa ne kolme iskua."
Makamukilta jäi suu auki, siksi valtava oli tämä viimeinen ja ihmeellisin turkisrosvojen taikatemppu.
"Mutta kuitenkin", lisäsi puolalainen nopeasti, "jokaisen iskun jälkeen täytyy minun saada hieroa uutta lääkettä. Kirves on raskas ja terävä ja vahinkoa tahdon karttaa."
"Saat kaikki, mitä pyysit", huudahti Makamuk innoissaan. "Ryhdy heti lääkettä valmistamaan!"
Subjenkow salasi riemunsa. Hänen pelinsä oli epätoivoinen eikä yhtään virhettä saanut sattua. Hän puheli ylpeästi:
"Taaskin sinä vitkastelit. Lääkettäni on loukattu. Loukkauksen hyvittämiseksi on sinun annettava minulle tyttäresi."
Hän osoitti tytärtä, kauhean vastenmielistä oliota, jolla oli kaihi toisessa silmässä ja välkkyvä torahammas suupielessä. Makamuk kiukkusi, mutta puolalainen pysyi kylmän rauhallisena kiertäen uuden paperossin ja sytyttäen sen.
"Kiiruhda", hän kehoitti. "Jollet suostu nopeasti, niin vaadin lisää."
Näitä sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana synkkä pohjolan maisema haihtui pois hänen katseiltaan. Hän näki taaskin synnyinmaansa ja Ranskan ja katsahdettuaan torahampaiseen tyttöön hän muisti toisen tytön, laulajattaren ja tanssijattaren, jonka hän oli tuntenut ollessaan nuorukaisena ensi kertaa Pariisissa.
"Mitä varten tahdot tytön?" kysyi Makamuk.
"Hänen pitää lähteä kanssani jokea alas." Subjenkow katseli tyttöä tarkkaan muka arvostellen: "Hänestä tulee hyvä vaimo ja on lääkkeeni arvoinen kunnia, että saan vaimon sinun suvustasi."
Taaskin muisti hän laulajattarensa ja tanssijattarensa alkaen ääneen hyräillä tämän opettamaa laulua. Hän eli uudelleen entistä elämäänsä, mutta erikoisella tavalla, personattomasti, katsellen muistoista kohoavia oman elämänsä kuvia, ikäänkuin jonkun toisen ihmisen elämää koskevaa kuvakirjaa. Päällikön ääni, joka äkkiä keskeytti hiljaisuuden, sai hänet säpsähtämään.
"Olkoon menneeksi", sanoi Makamuk. "Tyttö lähteköön kanssasi jokea alas. Mutta tahdon itse antaa ne kolme iskua niskaasi kirveellä."
"Mutta joka kerran saa hieroa lääkettä uudelleen", vastasi Subjenkow teeskennellen huonosti salattua aristelemista.
"Sinä saat hieroa lääkettä jokaisen iskun jälkeen. Kas tässä metsästäjät vartioimaan, ettet karkaa, kun menet metsään kokoamaan tarpeita lääkkeeseen."
Puolalaisen häikäilemätön varmuus oli saanut Makamukin vakuutetuksi lääkkeen arvosta. Mitenpä muuten olisi kuoleman kynsissä oleva mies voinut ryhtyä tinkimään vanhan akan tavoin.
"Muuten", kuiskasi Yakaga puolalaisen kadotessa vartioineen kuusien sekaan, "sinähän voit helposti surmata hänet opittuasi valmistamaan lääkettä."
"Mutta miten voisin hänet surmata?" järkeili Makamuk. "Lääke suojelee häntä."
"Onhan aina joku kohta, johon hän ei ole lääkettä hieronut", vastasi
Yakaga. "Siitä kohdasta saamme hänet surmatuksi. Kenties korvat.
Silloin työnnämme keihään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Tahi silmät. Varmasti on lääke liian voimakasta silmiin hierottavaksi."
Päällikkö nyökkäsi päätään. "Sinä olet viisas, Yakaga. Jos hänellä ei ole muita taikatemppuja, niin surmaamme hänet sitten."
Subjenkow ei kuluttanut aikaa turhaan lääketarpeita kootessaan. Hän valitsi, mitä käsiin sattui, kuten kuusen neulasia, pajun parkkia, tuohikappaleen ja karpaloita, joita hän kaivatti metsästäjillä lumen alta. Muutamia jäätyneitä juuria lisäksi ja varasto oli täysi, minkä jälkeen palattiin takaisin leiriin.
Makamuk ja Yakaga istua kyyröttivät hänen vierellään tarkasti painaen mieleensä, miten paljon hän kutakin ainetta pani kiehuvaan vesipataan.
"On tarkkaan katsottava, että karpalot joutuvat pataan ensiksi", selitteli Subjenkow.
"Ja, niin, vielä yksi asia, miehen sormi. Kas niin, Yakaga, annapa kun leikkaan sormesi!"
Mutta Yakaga pisti kädet selkänsä taakse ja väänti pahasti naamaansa.
"Aivan totta, pikkusormi tänne!" komenteli Subjenkow.
"Yakaga, anna hänelle sormesi!" määräsi Makamuk.
"Tuolla on lumessa sormia yllin kyllin", murahti Yakaga osoittaen lumella viruvia kuoliaaksi rääkättyjen miesten tähteitä.
"Sen täytyy olla elävän miehen sormi", huomautti puolalainen.
"Sitten saat elävän miehen sormen." Yakaga kumartui ja sivalsi sormen kasakalta.
"Hän ei ole vielä kuollut", ilmoitti hän heittäen verisen sormen puolalaisen jalkoihin. "Ja hyvä sormi se onkin, kun se on noin suuri."
Subjenkow heitti sen tuleen padan alle ja alkoi hyvin juhlallisesti hyräillä ranskalaista rakkauslaulua hämmennellen keitostaan.
"Ilman näitä taikasanoja olisi lääke tehoton", hän selitteli. "Sanoissa piilee suurin voima. Kas noin, nyt se on valmis."
"Lausu sanat hitaasti, että minäkin ne oppisin", käski Makamuk.
"Sitten kokeen jälkeen. Kun kirves on kolmasti kimmahtanut niskastani, opetan sinulle salaiset sanani."
"Mutta jos lääkkeesi ei olekaan tehokasta?" kysäsi Makamuk huolissaan.
Subjenkow käännähti häneen suuttuneena.
"Lääkkeeni on aina hyvää. Ja jos se ei ole hyvää, niin tee minulle kuten noille toisillekin. Leikatkaa minusta kappale kerrallaan, niinkuin tuostakin miehestä", sanoi hän osoittaen kasakkaa. "Nyt on lääke jäähtynyt. Ja nyt hieron sitä niskaani laulaen nämä toiset taikasanat."
Hyvin juhlallisesti hän viritti "Marsellaisen" säkeen hangaten samalla huolellisesti niskaansa ilkeänhajuisella liemellä.
Huudahdus keskeytti näytelmän. Kasakkajättiläinen oli tavattoman elinvoimansa viimeisissä nykäyksissä ponnahtanut polvilleen. Nauraen päästivät intiaanit hämmästyksen huudahduksia ja taputtivat käsiään, kun Iso-Iivana uudelleen kaaduttuaan kierähteli lumessa rajuin nykäyksin.
Subjenkow rupesi voimaan pahoin sitä katsoessaan, mutta hän nieli kuvotuksen ja teeskenteli suuttumusta.
"Tämä ei käy päinsä", hän lausui. "Lopeta hänet ja sitten teemme kokeen. No niin, Yakaga, tee loppu tästä melusta!"
Sen jälkeen Subjenkow kääntyi uudelleen Makamukiin päin.
"Ja muistakin iskeä lujasti. Ei tämä ole lastenleikkiä. Tartupa kirveeseen ja iske tuota pölkkyä, että näen, annatko miehen iskun."
Makamuk iski kahdesti, tarkkaan ja lujasti, niin että pölkystä kirposi suuri kappale.
"Hyvin näkyy käyvän." Subjenkow katseli ympärillään seisovien villien kasvoja. Ne tuntuivat hänestä esittävän sitä raakuuden muuria, joka oli piirittänyt häntä aina siitä asti, kun tsaarin poliisit olivat ensi kerran vanginneet hänet Varsovassa. "Seiso tuossa, Makamuk, kirveinesi! Käyn pitkäkseni, ja kun kohotan käteni, niin iske, iske voimiesi takaa! Ja katso, ettei takanasi ole ketään. Lääke on hyvää ja kirves saattaa ponnahtaa niskastani, niin että se kirpoaa käsistäsi."
Hän silmäsi kaloilla ja turkiksilla kuormattuja rekiä, joiden edessä koirat seisoivat valjaissa. Pyssy oli majavannahkojen päällä. Kuusi henkivartijaksi määrättyä metsästäjää oli myöskin valmiina.
"Missä on tyttö?" kysyi puolalainen. "Tuokaa hänet rekien ääreen, ennenkuin koe tehdään!"
Kun tyttö oli saapunut, kävi Subjenkow pitkäkseen nojaten päänsä pölkylle kuten nukkumaisillaan oleva väsynyt lapsi. Eletyt synkät vuodet olivat todella väsyttäneet hänet.
"Nauran sinulle ja voimillesi, Makamuk", hän sanoi. "Iske ja iske lujasti!"
Subjenkowin käsi kohosi. Makamuk heilautti kirvestä, leveäteräistä piilua. Kirkas teräs välähti ilman halki, pysähtyi pieneksi hetkeksi ylhäällä ja sitten putosi puolalaisen paljaaseen niskaan. Keveästi se katkaisi jänteet ja luut vajoten syvälle allaolevaan pölkkyyn. Ällistyneet villit näkivät, miten pää lennähti kyynärän päähän verta pursuavasta ruumiista.
Kauan oli hämmästys äänetöntä, kunnes villeille alkoi vähitellen selvetä, että puhe lääkkeestä oli ollut lavertelua. Turkisrosvo oli heidät peijannut. Kaikista vangeista oli hän yksin välttänyt kidutuksen. Siitä panoksesta hän oli pelannut. Joukko puhkesi mylvivään nauruun. Häpeästä painui Makamukin leuka rinnalle. Turkisrosvo oli vetänyt häntä nenästä. Hänen arvonsa oli mennyttä koko heimon silmissä. Yhä jatkui naurunremakka. Makamuk käännähti ja asteli pois pää painuksissa. Hän tiesi, ettei häntä tästä lähtien nimitettäisi Makamukiksi. Hän tulisi olemaan Nolattu. Tämän häpeän muisto seuraisi häntä hautaan asti. Ja kun heimot keväisin kokoontuisivat lohenkudulle ja kesäisin markkinapaikoille, niin nuotiolta nuotiolle kulkisi kertomus, miten turkisrosvo sai kivuttoman kuoleman yhdellä ainoalla iskulla Nolatun kädestä.
"Kuka oli Nolattu?" oli hän kuulevinaan ylvästeleväin nuorukaisten kysyvän. "Niin, Nolattu", vastattaisiin, "jonka nimi oli aikoinaan Makamuk, ennenkuin hän iski turkisrosvolta kaulan poikki."