LUOTTAMUSTEHTÄVÄ.
Kaikki köydet oli irroitettu ja Seattle N:o 4 irtaantui hitaasti rannasta. Kannelle oli kasattu korkeat röykkiöt lastia ja matkatavaroita ja siellä vilisi kaikenkarvaisia intiaaneja, koiria, ajomiehiä, kullanhuuhtojia, kauppamiehiä ja kotiinpalaavia kullanetsijöitä. Melkoinen osa Dawsonin väestöä oli kerääntynyt rannalle hyvästelemään. Kun laskuportaat oli nostettu laivaan ja aluksen keula kääntyi joelle, muuttui hyvästelijöiden melu korviasärkeväksi. Yhdennellätoista hetkellä muisteli jokainen viimeisiä jäähyväistietoja ja niitä lennäteltiin edestakaisin laivan ja rannan välimatkan yhä kasvaessa. Kierrellen keltaisia viiksiään toisella kädellään Louis Bondell hitaasti heilutti toista kättään rannalla oleville ystävilleen, kun hän äkkiä muisti vielä yhden unohtuneen asian ja harppasi kaiteen ääreen.
"Hoi, Fred!" hän kiljui "Fred!"
Fred työnsi parin muhkeita olkapäitä esille rannalla olevan väkijoukon ensimäisen rivin lävitse koettaen kuulla Louis Bondellin ilmoitusta. Viimeksimainitun kasvot punastuivat hänen yrittäessään turhaan huutaa tarpeeksi kovasti. Ja yhä vain laajeni höyrylaivan ja rannan välinen etäisyys.
"Hei, kapteeni Scott!" hän kiljasi ohjauskojuun. "Seisattakaa laiva!"
Kellot kilahtivat, suuri ruoriratas pyörähti ja laiva pysähtyi. Kaikki laivalla ja rannalla käyttivät hyväkseen tätä armonaikaa vaihtaakseen huiskutuksilla viimeiset uudet jäähyväiset. Entistä turhempia olivat Louis Bondellin yritykset saada äänensä kantamaan rannalle saakka. Seattle N:o 4 ajautui pois väylältä kulkeutuen virran mukana alaspäin ja kapteeni Scottin täytyi panna koneet uudelleen hetkeksi käyntiin. Hän pujahti ohjauskojuun tullen vähän ajan kuluttua uudelleen esiin suuri megafooni kädessään.
Kapteeni Scottilla oli valtava ääni, ja kun hän kajahutti: "Hiljaa!" laivan kannella ja rannalla meluavaan joukkoon, niin olisi tämä sana voitu kuulla Moosehiden vuoren huipulla ja aina Klondikessa asti. Tämä virallinen käsky saikin melun vaikenemaan.
"No, niin, mitä sanottavaa Teillä on?" kysyi kapteeni Scott.
"Sanokaa Fred Churchillille — hän on tuolla rannalla — käskekää hänen mennä Macdonaldin luokse. Siellä on säilytettävänä pieni käsilaukku, minun omaisuuttani. Käskekää hänen ottaa se ja tuoda se mukanaan, sitten kun hän lähtee."
Hiljaisuuden vallitessa kapteeni Scott mylvi tämän sanoman rannalle megafoonilla:
"Fred Churchill, menkää Macdonaldille — hänen talletettavanaan — pieni käsilaukku — Louis Bondellin omaisuutta — tärkeä! Tuokaa se mukananne, kun tulette! Kuulitteko?"
Churchill heilutti kättään kuulemisen merkiksi. Itse asiassa, jos Macdonald olisi avannut puolen mailin päässä olevan asuntonsa ikkunan, niin hänkin olisi sen kuullut. Hyvästelymelu kohosi jälleen, kellot kilisivät, ja Seattle N:o 4 lähti jatkamaan matkaansa, kääntyi myötävirtaan ja alkoi painua Yukonia alaspäin Bondellin ja Churchillin heilutellessa käsiään hyvästiksi ja keskinäisen kiintymyksen vakuutteluiksi.
Tämä tapahtui juhannuksen aikana. Syksyllä W.H. Willis lähti Yukonia pitkin ylöspäin mukanaan kaksisataa kotimatkalla olevaa matkalaista, niiden joukossa Churchill. Hänen kojussaan oli vaatemyttyyn kierrettynä Louis Bondellin laukku. Se oli pieni, jäykästä nahkasta tehty kapine ja sen paino, 40 naulaa, hermostutti kovasti Churchillia joka kerta, kun hän vain poistui vähääkään kauemmaksi siitä. Naapurihytissä olevalla miehellä oli samoin vaatemyttyyn piilotettuna kokonainen aarre kultahiekkaa ja yhdessä he lopuksi päättivät pitää vuorotellen vahtia. Sillä aikaa kuin toinen meni alas ruokailukajuttaan, jäi toinen pitämään silmällä molempien hyttien ovia. Kun Churchillin mieli teki pelata whistiä, oli toinen vahdissa, ja kun toinen tarvitsi lepuuttaa sieluaan, niin Churchill luki neljän kuukauden ikäisiä sanomalehtiä kenttätuolilla molempien ovien välissä.
Näytti tulevan aikainen talvi ja varhaisesta aamusta iltahämärään ja pitkälle pimeään asti oli yleisesti pohdinnanalaisena kysymyksenä, ennättäisikö laiva perille ennen joen jäätymistä vai olisiko matkustajien jatkettava matkaansa jäitse. Lisäksi sattui harmillisia viivytyksiä. Kahdesti vikaantuivat koneet ja niiden korjaamiseen meni aikaa ja molemmilla kerroilla varoittelivat lumihiutaleet laivassaolijoita uhkaavalla talventulolla. Yhdeksän kertaa sai W.H. Willis yrittää, ennenkuin se pääsi ylitse Five-Finger koskista heikkoine koneineen, ja kun se siinä lopuksi onnistui, oli se myöhästynyt neljä päivää matkasuunnitelmastaan, joka sekin oli varsin vapaamielisesti valmistettu. Silloin oli kysymyksenalaista, odottaisiko höyrylaiva Flora sitä enää Box Canonin yläpuolella. White Horse putousten alapuolelta Box Canonin yläpuolelle eivät höyrylaivat voineet kulkea jokea ja matkustajien oli senvuoksi siirryttävä sillä kohdalla maitse toisesta laivasta toiseen. Puhelimia ei niillä mailla ollut eikä siis minkäänlaisia mahdollisuuksia ilmoittaa odottavalle Floralle, että Willis oli myöhästynyt neljä päivää, mutta tulossa kuitenkin.
Kun W.H. Willis saapui White Horseen, niin saatiin tietää, että Flora oli odottanut kolme päivää yli määräajan, mutta lähtenyt sitten vain muutamia tunteja aikaisemmin. Myöskin saatiin tietää, että se pysähtyisi Tagish Postissa klo 9:ään asti sunnuntaiaamuun. Nyt oli klo 4 ja lauantai-ilta. Matkustajat pitivät neuvottelukokouksen. Laivalla oli suuri vene, joka oli tarkoitettu Lake Bennettin päässä olevalle poliisiasemalle. He päättivät ottaa sen perillesaattamisen vastuulleen. Ja sitten oli vapaaehtoisten ilmoittauduttava. Kaksi miestä tarvittiin ajamaan Floraa takaa. Vapaaehtoisia ilmoittautui koko joukko heti paikalla, muiden muassa Churchill, sillä hänen luonteensa mukaista oli tarjoutua vapaaehtoiseksi, ennenkuin hän ehti ajatella Bondellin käsilaukkua. Kun se johtui hänen mieleensä, niin hän alkoi toivoa, ettei häntä valittaisi. Mutta sellaisella miehellä, joka oli hankkinut itselleen maineen jo koulupoikana jalkapallojoukkueen kapteenina, sitten atleettiklubin puheenjohtajana, koirien ajajana ja Yukonin kulkijana ja jolla sen lisäksi oli sellaiset hartiat kuin hänellä, sellaisella miehellä ei ollut oikeutta kartella tätä kunniaa. Tehtävä uskottiin hänelle ja Nick Antonsenille, jättiläiskokoiselle norjalaiselle.
Sillä aikaa kuin joukko muita matkalaisia vene olkapäillään lähti marssimaan koskipaikkojen ohi, riensi Churchill hyttiinsä. Hän tyhjensi vaatemytyn sisällön lattialle ja otti laukun aikoen jättää sen naapurihytissä olevan miehen huostaan. Mutta samalla iski hänen päähänsä ajatus, että laukku ei ollutkaan hänen ja ettei hänellä senvuoksi ollut oikeutta luovuttaa sitä pois omasta hallustaan. Niinpä hän ottikin sen mukaansa juosten polkua myöten ja usein vaihtaen laukkua kädestä toiseen samalla ihmetellen, etteikö se todellakaan painanut enempää kuin 40 naulaa.
Klo oli 1/2 5 i.p. miesten lähtiessä. Thirty Milen virran juoksu oli siksi vuolas, että he harvoin voivat turvautua airoihin. Ei auttanut muu kuin juosta rantaa pitkin, vetohihna olalla, kolhiutua kiviin, tunkeutua vedenrajassa olevien pensaikkojen läpi, silloin tällöin liukahtaen veteen ja usein kahlaten polvia ja vyötäisiä myöten. Ja kun sitten sattui siksi jyrkkä kallio, että eteenpäinpääsy oli mahdotonta, niin miehet veneeseen, airot esille ja raju, kuluttava soutaminen vuolaan virran poikki toiselle rannalle, siellä taas airot pois ja rannalle, vetohihna olalle uudelleen. Se oli raskasta, väsyttävää työtä. Antonsen raatoi, niinkuin hänen tapaiseltaan jättiläiseltä saattoi odottaakin, valittamatta, jatkuvasti, mutta Churchillin voimakas ruumis ja lannistumattomat aivot puristivat hänestä viimeisetkin voimat. Eivät kertaakaan he pysähtyneet levähtämään. Eteenpäin, eteenpäin ja yhä sittenkin eteenpäin. Kylmä tuuli puhalsi jokea alaspäin kohmetuttaen heidän kätensä ja pakoittaen heidät tuon tuostakin takomaan käsiään vastakkain saadakseen veren kiertämään jähmettyneissä sormissa.
Pimeän tullessa oli heidän pakko jatkaa matkaansa umpimähkään, luottaen onneensa. Vähä väliä he kompastuivat tiettömillä rannoilla ja vaatteet repeytyivät siekaleiksi pensaikoissa. Kumpikin olivat he pahasti naarmuisia ja verisiä. Toistakymmentä kertaa he rajusti soutaessaan virran poikki törmäsivät pohjaan tarttuneisiin puunrunkoihin ja vene kaatui. Kun se ensi kerran tapahtui, niin Churchill sai sukeltamalla hapuilla kolmen jalan syvyisestä vedestä käsilaukkua. Puoli tuntia kului, kunnes se löytyi ja sen jälkeen se sidottiin lujasti veneeseen. Niin kauan kuin vene pysyi veden pinnalla, oli laukkukin turvassa. Antonsen katseli laukkua synkkänä ja aamupuolella alkoi kiroilla sitä, mutta Churchill ei ryhtynyt mihinkään selittelyihin.
Viivytyksiä ja onnettomuuksia oli loppumattomasti. Eräässä jyrkässä käänteessä, jossa virta kulki voimakkaana koskena, heiltä kului kaksi tuntia. Monta kertaa he saivat yrittää ylipääsyä ja vene kaatui kahdesti. Sillä kohdalla kohosi kummallakin rannalla jyrkät kalliot syvästä vedestä, sekä hinaaminen että sauvominen oli mahdotonta ja soutaa taas he eivät jaksaneet vuolasta virtaa vastaan. Joka yrityksellä he jännittivät soutaessa voimansa äärimmilleen ja joka kerran he uupuivat kesken ja virta työnsi heidät takaisin miesten sydämien miltei pakahtuessa ponnistuksista. Lopuksi he onnistuivat sattumalta. Virran tulisimmassa kohdassa lähellä toista putousta pyörre tempasi veneen Churchillin ohjausvallasta ja heitti sen kohti kalliota. Churchill hyppäsi umpimähkään kalliolle sattuen kallion halkeamaan. Pitäen toisella kädellään kiinni kivestä hän toisella tarttui kumoutuneeseen veneeseen, kunnes Antonsen ryömi pois vedestä. Sitten he yhdessä nostivat veneen pystyyn ja levähtivät. Yrittämällä uusin voimin he lopuksi pääsivät yli tästä tiukasta kohdasta ja heti taas rannalle ja käsiksi vetohihnaan.
Päivän valjetessa he olivat kaukana Tagish Postin alapuolella. Yhdeksän aikana sunnuntaiaamuna he kuulivat Floran viheltävän sieltä lähtöään, ja kun he klo 10 saapuivat sinne, niin he parhaiksi voivat nähdä Floran savun kaukaa etelästä. Kaksi lopen uupunutta ryysyläistä saapui sinä aamuna paikkakunnan ratsastavan poliisin kapteeni Jonesin luokse. Tämä lausui heidät tervetulleiksi ja antoi heille ruokaa. Myöhemmin siitä kertoessaan hän vakuutti, että niillä miehillä oli hirvittävin ruokahalu, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Syötyään kävivät miehet pitkälleen ja nukkuivat uunin ääressä märissä riekaleissaan. Kahden tunnin kuluttua Churchill nousi, vei päänalaisena pitämänsä Bondellin laukun veneeseen, nyki Antonsenin hereille ja sitten taas Floraa takaa-ajamaan.
"Eihän edeltäpäin voi sanoa, mitä saattaa tapahtua — koneihin voi sattua vika, tahi joitain muuta sitten", vastasi hän kapteeni Jonesin estelyihin. "Minä otan kiinni laivan ja lähetän sen takaisin poikia noutamaan."
Tagish Lake oli valkeana myrskystä, joka puhalsi heille vasten kasvoja. Suuret, vaahtopää aallot työnsivät vettä veneeseen pakoittaen toisen miehen koko ajan mättämään sitä pois, joten vain toinen jäi airoihin. Heidän oli mahdoton päästä eteenpäin suoraa tietä. Täytyi juosta pitkin matalaa rantaa, toinen rannalla vetäen hihnasta, toinen veneessä sauvoen. Miehet saivat ponnistella myrskyä vastaan vyötäisiään, usein kaulaansa myöten jäisessä vedessä, monasti kokonaan peittyen suuriin, kuohuisiin aaltoihin. Ei lepohetkeä, ei vähäisintäkään keskeytystä, yhä vain raskasta, tappavaa työtä. Sinä yönä he Tagish Laken päässä tapasivat Floran keskellä sakeata, purevaa lumivihuria. Antonsen kaatui kannelle, jäi liikkumatta samalle paikalle ja alkoi kuorsata. Churchill oli villin näköinen. Vaatteet riippuivat pelkkinä siekaleina. Kasvot olivat jäässä ja turvoksissa vuorokauden kestäneistä tavattomista ponnistuksista, kun taas kädet olivat niin pöhöttyneet, ettei hän saanut sormiansa nyrkkiin. Ja jalat taas, niillä seisominen merkitsi sieluntuskaa.
Floran kapteeni ei mielellään suostunut palaamaan White Horseen. Churchill vaati sitä jyrkästi ja hellittämättä. Kapteeni ei antanut perään. Lopuksi hän huomautti, että palaamisesta ei olisi vähääkään hyötyä, sillä ainoan Dyeassa olevan valtamerilaivan, Athenianin, piti lähteä tiistaiaamuna ja siihen mennessä hän ei ehtisi käydä noutamassa rannalle jääneitä matkalaisia ennättääkseen vielä Athenianin lähdölle.
"Mihin aikaan Athenian lähtee?" kysyi Churchill.
"Klo 7 tiistaiaamuna."
"Hyvä", sanoi Churchill, samalla antaen hyvän nykäisyn kuorsaavan Antonsenin kylkiluille. "Te palaatte White Horseen. Me jatkamme matkaa ja pysäytämme Athenian."
Unen popperässä työnnettiin Antonsen veneeseen ja hän pääsi selville, missä oli, vasta sitten, kun korkea aallokko antoi hänelle jääkylmän vesiryöpyn vasten kasvoja ja kuuli Churchillin pimeässä kiljuvan hänelle:
"Souda, etkö kykene! Tahdotko, että vene kaatuu?"
Päivän valjetessa olivat he saapuneet Caribon Crossingiin. Tuuli tyyntyi, mutta Antonsen ei enää kyennyt panemaan airoja veteen. Churchill laski veneen tyyneen poukamaan, missä he nukkuivat. Varovaisuuden vuoksi pani hän kätensä päänalaiseksi. Vähä väliä käden kuoleutuminen herätti hänet, minkä jälkeen hän aina katsoi kelloaan ja vaihtoi kättä. Kahden tunnin kuluttua hän tappeli Antonsenin kanssa saadakseen tämän hereille. Sitten taas matkalle. Kolmenkymmenen mailin pituinen Lake Bennett oli tyven kuin myllylampi, mutta puolivälissä sitä nousi ankara etelämyrsky, muuttaen vedenpinnan valkoiseksi. Tunnin toisensa perästä jatkui ankara ponnistelu, miesten milloin sauvoessa, milloin meloessa venettä eteenpäin, yltä päätä märkinä jääkylmästä vedestä. Lopuksi hyväluontoinen jättiläinen luhistui täydellisesti. Säälimättä Churchill pakoitti hänet ponnistamaan edelleen, mutta kun hän vihdoin kaatui venheestä ja oli hukkumaisillaan kolmen jalan syvyiseen veteen, niin onki Churchill hänet veneeseen, jättäen hänet sitten rauhaan. Senjälkeen Churchill sai työskennellä yksin saapuen Bennettin päässä olevalla poliisiasemalle päivän alkaessa kääntyä iltapuoleen. Hän koetti auttaa Antonsenin pois veneestä, mutta siitä ei tullut mitään. Kuunnellessaan läpiväsyneen miehen raskasta hengitystä hän tunsi jonkunlaista kateutta ajatellessaan, mikä häntä itseään vielä odotti. Antonsen voi loikoa tuossa täydessä unessa, mutta hänen oli viivyttelemättä lähdettävä, kuljettava valtavan Chilcootin yli ja edelleen rannikolle. Pahin oli hänellä vielä edessä ja melkeinpä häntä harmittivat omat ruumiinvoimansa, jotka saattoivat tuottaa sellaisia kipuja samalle ruumiille.
Churchill nykäsi veneen lahden rantaan, otti Bondellin laukun ja lähti nilkuttaen poliisiasemaa kohti.
"Rannalla on teille Dawsonista lähetetty vene", hän kiireesti selitti poliisiupseerille, joka aukaisi oven hänen naputuksestaan. "Ja siellä on melkein kuollut mies. Ei mitään vaarallista ole tapahtunut. Pelkkä kuolemanväsymys. Pitäkää huolta hänestä. Minulla on kiire. Hyvästi. Täytyy saavuttaa Athenian."
Mailin pituinen polku yhdisti Lake Bennettin ja Lake Lindermanin ja viimeiset sanat hän huusi jo tieltä. Se oli tuskallista kulkua, mutta hän puri hammasta ja jatkoi unohtaen kivun pitkiksi ajoiksi kuumeisesti huolehtiessaan käsilaukusta. Se oli raskas matkatoveri. Hän heilautteli sitä kädestä toiseen tuontuostakin, pistäen sen välillä kainaloonsakin. Joskus taas hän heitti sen toisella kädellä toisen olkansa taakse ja laukku hyppi ja keikkui selässä hänen juostessaan. Tuskin hän puutuneine ja turvonneine sormineen kykeni sitä pitelemään ja monasti se putosikin. Kerran kättä vaihtaessa se luiskahti sormista juuri hänen eteensä, hän kompastui siihen lentäen aikamoisella täräyksellä pitkin pituuttaan maahan.
Polun toisessa päässä hän osti vanhat kantohihnat, joihin hän ripusti laukun. Samalla vuokrasi hän veneen kuljettamaan häntä kuuden mailin matkan Lake Lindermanin yläpäähän, mihin hän saapui klo 4 iltapäivällä. Athenian lähtisi Dyeasta seuraavana aamuna klo 7. Dyea oli 28 mailin päässä ja välillä oli korkea Chilcoot. Hän istuutui korjaamaan säärihihnojaan pitkää kiipeämistä varten ja heräsi samassa. Hän oli vaipunut uneen heti istuuduttuaan, vaikkei hän nukkunutkaan edes 30 sekunttia. Häntä pelotti, että seuraava torkahdus olisi pitempi, minkä vuoksi hän lopetti hihnojen kiinnittämisen seisoallaan. Silloinkin uni voitti hänet pieneksi hetkiseksi saattaen hänet vähäksi ajaksi tiedottomaksi. Kun hän pääsi siitä selville ruumiin velttona painuessa maata kohti, hän taaskin karkaisi luontoaan, jännitti lihaksiaan suonenvedontapaisesti ja sai kaatumisen estetyksi. Äkkiä siirtyessään takaisin selvään tietoisuuteen hän tunsi olevansa sairas ja vapiseva. Hän löi päätään nyrkillään, koettaen takomalla saada turtuneet aivot valveutumaan.
Jack Burnsin muulikaravaani oli lähdössä Crater Lakeen tavaroita noutamaan ja Churchillille tarjottiin paikka muulin selässä. Burns olisi tahtonut panna käsilaukun toisen eläimen selkään, mutta Churchill piti siitä kiinni kannattaen sitä satulansa nupilla. Mutta hän torkkui ja laukku nuljahti vähä väliä nupilta milloin millekin puolelle joka kerran herättäen hänet hyvin tuskaisesti. Sitten illan hämärtyessä muuli satutti hänet tien yli riippuvaan oksaan, joka jätti ammottavan haavan hänen poskeensa. Ja kaiken päällisiksi muuli eksyi polulta ja kaatui heittäen sekä ratsastajan että käsilaukun kivikkoon. Senjälkeen Churchill käveli tahi paremminkin kompuroi polkuvaivaista pitkin taluttaen muulia. Pistävä ja inhoittava löyhkä, joka kohosi polun kummaltakin puolelta, kertoi kultaa takaa-ajettaessa kuolleista hevosista. Mutta siitä hän ei välittänyt. Siihen oli hän liian uninen. Long Lakelle saavuttaessa hän kuitenkin oli jo päässyt irti unisuudestaan ja Deep Lakella hän uskoi käsilaukun Burnsille. Mutta siitä lähtien hän piti Burnsia tarkoin silmällä tuikkivien tähtien himmeässä valossa. Mitään onnettomuutta ei laukulle saanut tapahtua.
Crater Lakella karavaani leiriytyi ja Churchill lähti kiipeämään jyrkkää polkua harjanteen huipulle sidottuaan laukun selkäänsä. Vasta tällä jyrkällä rinteellä hän ensimäisen kerran täydelleen tunsi, miten väsynyt hän oli. Hän ryömi nelinkontin nääntyen omien jäsentensä painosta. Joka kerran vaati jalan nostaminen tuskallisen ponnistuksen. Hänet valtasi mieletön tunne, että hänellä oli lyijykengät, kuten sukeltajilla, ja töin tuskin hän saattoi pidättyä kumartumasta tunnustellakseen lyijyanturoita. Ja Bondellin käsilaukku sitten! Oli käsittämätöntä, että 40 naulaa saattoi painaa niin paljon. Se rusensi häntä vuoren lailla ja hän muisteli hyvin epäillen sitä aikaa, kun hän vuosi sitten oli kiivennyt saman solan 150 naulaa selässään. Jos silloinen kuorma oli painanut 150 naulaa, niin Bondellin laukun täytyi painaa viisisataa.
Ensimäisellä rinteellä Crater Lakesta lähdettyä kulki tie poikki pienen jäätikön. Siinä oli selvä polku. Mutta jäätikön yläpuolella, jossa puut myöskin loppuivat, ei ollut muuta kuin paljaita kiviä ja tavattoman suuria kallionmöhkäleitä. Siellä oli polkua pimeässä mahdoton nähdä ja hän harhautui polulta saaden ponnistella kolmin kerroin enemmän, kuin muuten olisi ollut tarpeellista. Harjanteelle hän saapui ulvovassa tuulessa ja sakeassa lumituiskussa. Kohtalo ohjasi hänet kuitenkin pienelle, asumattomalle kojulle, johon hän ryömi. Sieltä hän löysi muutamia vanhoja, paistettuja perunoita ja puolisen tusinaa raakoja munia, mitkä hän ahnaasti nielasi.
Tuiskun lakattua ja tuulen vaimettua hän aloitti melkein mahdottomalta tuntuvan laskeutumisen. Polkua ei ollut ja hän kompasteli usein viime hetkellä huomaten joutuneensa jyrkän rotkon partaalle, jonka syvyydestä hän ei voinut saada selkoa. Jonkun ajan kuluttua peittyivät tähdet pilviin ja sitten hän täydellisessä pimeydessä luiskahti liukuen ja vierien satakunnan jalkaa päätyen kolhintuneena ja verisenä laajaan, matalaan kuoppaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kohosi hevosten raatojen löyhkä. Kuoppa oli polun reunalla ja kuormien kuljettajilla oli tapana syöstä sinne loukkaantuneet, kuolevat juhtansa. Löyhkä aiheutti hänelle vellovan pahoinvoinnin ja kuten painajaisen ajamana hän kompuroi sieltä pois. Puolitiessä hän muisti Bondellin käsilaukun. Se oli pudonnut kuoppaan hänen mukanaan, hihnat olivat ilmeisesti katkenneet ja laukku oli unohtunut. Takaisin ruttoiseen loukkoon, mädänneiden raatojen keskelle ja siellä viipyi hän puolen tuntia ryömien nelin kontin laukkua etsien. Kaikkiaan hän tapasi 17 kuollutta hevosta ja yhden vielä elossaolevan, jonka hän ampui revolverillaan, ennenkuin hän löysi Bondellin laukun. Muistellessaan elämäänsä, jossa oli ollut huomattaviakin tapahtumia, hän empimättä selitti itselleen, että palatessaan laukkua noutamaan hän teki elämänsä sankarillisimman teon. Kahdesti oli hän menettämäisillään tajuntansa ennen kuopasta pääsyään.
Laskeuduttuaan Scalesiin asti oli Chilcootin jyrkkä rinne sivuutettu ja tie muuttui helpommin kuljettavaksi. Ei se silti hyvää ollut parhaimmissakaan paikoissa, mutta olihan se kuitenkin todellinen polku, jota myöten hän olisi voinut kulkea nopeastikin, jos hän ei olisi ollut lopen väsynyt, jos hänellä olisi ollut lyhty ja jollei Bondellin käsilaukkua olisi ollut. Hänelle, niin huonossa kunnossa kuin hän oli, oli se hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Tuskin jaksaen kulkea edelleen hän vähänkin horjahtaessaan oli vähällä sortua laukun painosta. Ja joskin hän vältti luiskahdukset, tarttuivat puiden oksat pimeässä laukun hihnoihin ja pysähdyttivät etenemisen.
Hän tunsi mielessään, että jos hän ei ennättäisi Athenianille ennen tämän lähtöä, niin syynä siihen olisi laukku. Vain kaksi seikkaa oli enää hänen tajunnassaan, Bondellin laukku ja lähtevä höyrylaiva. Vain ne hän enää tunsi ja ne niin sanoakseni yhtyivät hänen sielussaan tärkeäksi tehtäväksi, jota varten hän oli kulkenut ja raatanut satoja vuosia. Hän marssi ja ponnisteli kuin unessa. Yhtenä kohtana tästä unesta oli hänen saapumisensa Sheep Campiin. Hän kompuroi erääseen kapakkaan, kiskoi olkansa irti hihnoista ja koetti asettaa laukun jalkojensa viereen. Mutta se luiskahti hänen sormistaan ja putosi lattialle raskaasti kolahtaen, jonka kaksi juuri poistuvaa miestä pani tarkoin merkille. Churchill joi lasin wiskyä, käski kapakoitsijan herättää hänet 10 minuutin kuluttua ja istuutui jalat laukulla, pää polvilla.
Niin pahasti oli hänen runneltu ruumiinsa jäykistynyt, että kun hänet herätettiin, niin tarvittiin vielä toiset 10 minuuttia ja toinen wiskylasi, ennenkuin hänen nivelensä oikenivat ja lihakset vertyivät.
"Hei! Ei sinnepäin!" huusi kapakoitsija rientäen hänen perässään ja asettaen hänet pimeässä kulkemaan Canyon Cityä kohti. Jonkunlainen sisäisen vaiston puuska sanoi Churchillille, että hän oli oikealla suunnalla ja jatkuvasti unessa hän lähti kulkemaan polkua. Ei hän tietänyt, mikä häntä varoitti, mutta kuljettuaan, kuten hänestä tuntui, joitakuita vuosisatoja, hän aavisti vaaraa ja veti revolverinsa esille. Yhä unessa hän näki kahden miehen astuvan tiepuolesta ja kuuli niiden käskevän häntä pysähtymään. Hänen revolverinsa laukesi neljästi ja hän näki miesten revolverien laukausten välähdykset ja kuuli pamahdukset. Myöskin hän tajusi, että hänen reiteensä oli sattunut. Hän näki toisen miehen kaatuvan, ja kun toinen kävi hänen kimppuunsa, hän antoi tälle aimo iskun raskaalla revolverillaan vasten kasvoja. Sitten hän kääntyi ja juoksi. Unesta hän heräsi vähää myöhemmin huomaten kulkevansa pitkin polkua livettävällä rinteellä. Ensimäiseksi lensivät hänen ajatuksensa laukkuun. Se oli edelleenkin hänen selässään. Hän oli varma, että äskeiset tapahtumat olivat unta, kunnes hän tunnusteli revolveriaan ja huomasi, että se oli poissa. Sitten hän tunsi pistävää kipua reidessään ja koettaessaan sitä kädellään sattui se lämpimään vereen. Haava oli mitätön, mutta varmasti se oli olemassa. Hän valveutui yhä enemmän ja jatkoi ontuvaa juoksuaan Canyon Cityyn.
Hän löysi miehen, jolla oli hevonen ja rattaat ja sai tämän nousemaan vuoteestaan ja valjastamaan hevosen matkalle 20 dollarin maksusta. Churchill kiipesi rattaiden istuimelle ja nukkui laukku yhä selässään. Tie oli huonoa, vesinen kivikkoura pitkin Dyean laaksoa. Mutta hän heräsi vain silloin, kun rattaat hyppivät vimmatuimmin, jollei hänen ruumiinsa kohonnut rattaiden istuimelta yhtä jalkaa korkeammalle, niin ei se häntä häirinnyt. Viimeinen maili oli tasaisempaa ja sen hän nukkui sikeästi.
Aamuhämärissä hän heräsi siihen, että saattomies pudisteli häntä vimmatusti ja ulvoi hänen korvaansa, että Athenian oli mennyt. Churchill tuijotti tyrmistyneenä tyhjää satamaa.
"Skagnaysta näkyy savua", sanoi ajomies.
Churchillin silmät olivat siksi turvonneet, ettei hän nähnyt niin kauaksi, mutta hän sanoi: "Niinkö. Hankkikaa minulle vene!"
Hyväntahtoisesti mies lähti etsimään ja löysikin veneen sekä miehen, joka suostui soutamaan 10 dollarista, maksu etukäteen. Churchill maksoi ja hänet autettiin veneeseen. Itse ei hän kyennyt omin voimin sinne pääsemään. Skagnayhin oli kuusi mailia ja hän sai siunatun ajatuksen nukkua ne kuusi mailia. Mutta mies ei osannut soutaa, joten Churchillin täytyi ryhtyä airoihin ja raataa vielä joitakuita vuosisatoja. Ei ikänään hän ollut kulkenut kuutta pitempää ja tuskallisempaa mailia. Pieni, vihainen vihuri alkoi puhaltaa hidastaen matkaa. Churchillilla oli tyhjyyden tunne vatsan kohdalla ja koko ruumis oli tunnoton ja turtunut. Hänen käskystään perässä istuva mies viskasi äyskärillä suolaista vettä hänen kasvoilleen.
Athenianin ankkuria parhaillaan nostettiin, kun he pääsivät laivan kupeelle, ja Churchillin voimat olivat lopullisesti raukeamaisillaan.
"Pysäyttäkää! Pysäyttäkää!" hän koetti kiljua. "Tärkeä tieto!
Pysäyttäkää laiva!"
Sitten painui häneltä leuka rintaa vasten ja hän nukkui. Kun puolitusinaa miestä ryhtyi kantamaan häntä laskusiltaa myöten laivaan, niin hän heräsi ja tarttui laukkuun tarrautuen siihen kuin hukkuva.
Laivan kannella häntä sääliteltiin ja ihmeteltiin.
Vaatteista, jotka hänellä olivat White Horsesta lähtiessään olleet päällään, oli jäljellä vain muutamia riepuja ja itse oli hän yhtä repaleinen kuin vaatteetkin. Hän oli kulkenut 55 tuntia kiristäen kestävyyden äärimmilleen. Sinä aikana oli hän nukkunut kuusi tuntia ja oli tullut 20 naulaa keveämmäksi kuin lähtiessään. Kasvot, kädet ja koko ruumis olivat täynnä naarmuja ja mustelmia ja tuskin hän voi nähdä mitään. Hän koetti nousta seisaalleen, mutta ei päässyt, kellahtaen kannelle, syleillen laukkua ja kertoen asiansa.
"Ja nyt pankaa minut vuoteeseen!" hän lopetti: "Syön sitten, kun herään."
Hänelle tehtiin kunniaa ja hänet kannettiin repaleissaan kaikkine likoineen, Bondellin laukku mukana, morsiushyttiin, laivan avarimpaan ja loisteliaimpaan. Kahdesti kiersi kello ympäri hänen nukkuessaan ja peseytyneenä, ajeltuna ja kylläisenä hän sikaari hampaissa nojasi laivan kaiteeseen kahdensadan matkalaisen saapuessa White Horsesta laivan kupeelle.
Athenianin saapuessa Seattleen Churchill oli päässyt täydelleen takaisin entiseen kuntoonsa ja astui maihin Bondellin laukku kädessään. Hän ylpeili siitä laukusta. Hänelle se merkitsi suurta saavutusta, uskotun tehtävän järkkymätöntä täyttämistä. "Olen saattanut tavaran perille", siihen suuntaan hän lausuili itselleen. Oli varhainen iltahetki ja hän meni suoraa päätä Bondellin asuntoon. Iloisena otti Bondell hänet vastaan lyöden kättä kaksin käsin ja vetäen hänet sisälle.
"Kiitos, vanha poika, olipa hyvä, että toit sen pois", lausui Bondell saadessaan käsilaukkunsa.
Hän heitti sen huolimattomasti sohvalle ja tuntijan silmällä näki Churchill sohvan vieterien painuvan laukun alla. Bondell teki hänelle kysymyksiä tulvimalla.
"Miten teitä onnisti? Miten pojat voivat? Miten on Bill Smithersille käynyt? Ovatko Del Bishop ja Pierce edelleenkin yksissä? Ovatko koirani myydyt? Miltä Sulphur Bottom näytti? Sinä olet komeannäköinen. Millä laivalla lähdit?"
Kaikkiin näihin kysymyksiin Churchill vastaili, kunnes puolen tunnin kuluttua keskustelu ensi kerran pääsi pysähtymään.
"Eikö olisi hyvä, jos katsoisit, onko tuo kunnossa?" huomautti
Churchill nyykäyttäen päätään käsilaukkuun päin.
"Noo, ei siellä ole mitään heikkoa", vastasi Bondell. "Onnistuiko
Mitchell laskelmiensa mukaan?"
"Minusta olisi parempi, jos sinä tarkastaisit tuota", jatkoi Churchill yhä. "Kun tuon jonkun tavaran perille, niin tahdon saada selville, onko se kunnossa. Onhan aina se mahdollisuus, että joku olisi päässyt siihen kynsineen minun nukkuessani tahi muuta sellaista."
"Ei siinä ole mitään tärkeätä, vanha poika", vastasi Bondell nauraen.
"Ei mitään tärkeätä", kertasi Churchill matalasti ja heikosti. Sitten hän sanoi päättävästi: "Louis, mitä tuossa laukussa on? Tahtoisin sen tietää."
Louis katsoi häntä ihmetellen, poistui sitten huoneesta palaten avainnippu kädessään. Hän pisti kätensä laukkuun ja veti esille raskaan 44-kaliiberisen Coltin revolverin. Sitten tuli esille muutamia laatikoita saman revolverin ja winchesterkiväärin patruunia.
Churchill tarttui laukkuun ja tarkasteli sen sisältöä. Sitten hän käänsi sen pohja ylöspäin ja puisteli sitä hiljaa.
"Revolveri on kokonaan ruostunut", sanoi Bondell. "Se on nähtävästi ollut sateessa."
"Niin", vastasi Churchill. "Kyllä se kastui liian pahasti. Taisinpa olla hieman huolimaton."
Hän nousi ja meni ulos. Kymmenen minuutin kuluttua meni Louis Bondell perästä ja löysi hänet portailta istumasta, kyynärpäät polvilla, leuka kämmeniin nojaten, silmät jäykästi tuijottaen pimeyteen.