NEGORE, PELKURI
Hän oli seurannut kansansa jälkiä tietöntä taivalta yksitoista päivää, ja hänen oma retkensä oli pakoa sekin, sillä takanaan hän tiesi tulevan joukon venäläisiä, ponnistellen soisen alangon läpi ja suoraan yli vuoriston, tuhotakseen hänen kansansa. Hän riensi kiiruusti. Kaniininnahkainen makuusäkki, suustaladattava luodikko ja muutama naula auringossa kuivattua lohta, siinä hänen matkavarusteensa. Hän olisi ihmetellyt, miten kokonainen kansa — naiset, lapset ja vanhukset — voi niin nopeasti kulkea, jollei hän olisi tuntenut kauhua, joka heitä ajoi.
Silloin, yhdeksännentoista vuosisadan puolivälissä, kun Negore kiiti pakenevan heimonsa perässä ja saavutti sen vihdoin tänä kesäyönä Peelatin ylävesillä, oli Alaska vielä Venäjän hallussa. Vaikka keskiyö läheni, oli kirkas päivä hänen kulkiessaan uupuneitten leirin läpi. Monet näkivät hänet, kaikki tunsivat hänet, mutta harvoja ja kylmiä olivat tervehdykset, joita hän sai.
"Negore, pelkuri", kuuli hän Illihan, erään nuoren naisen nauravan, ja
Sunne, hänen sisarensa tytär, yhtyi tämän nauruun.
Synkkä viha kalvoi hänen sydäntään, mutta hän ei näyttänyt siitä merkkiäkään pujotellessaan tietään leiritulien lomitse, kunnes saapui eräälle nuotiolle, jonka ääressä istui vanha mies. Ukon edessä oli nuori nainen polvillaan ja hieroi taitavin sormin hänen puutuneita jalkalihaksiaan. Vanhus kohotti sokeat kasvonsa, kuunnellen tarkkaavasti Negoren askeleita oksien risahdellessa hänen astuessaan.
"Kuka tulee?" hän tiedusteli heikolla, vapisevalla äänellä.
"Negore", sanoi nuori nainen, tuskin luoden katsettaan työstään.
Negoren kasvot olivat ilmeettömät. Useita minuutteja hän seisoi odottaen. Vanhan miehen pää laskeutui jälleen rintaa vasten. Nuori nainen hieroi ja paineli kuihtuneita lihaksia, ja hänen kumartunut päänsä peittyi kuin pilveen runsaitten mustien hiuksien alle. Negore katseli joustavaa vartaloa, joka kaartui kuin ilveksen ruumis, taipuisana kuten nuoren pajun vesa ja samalla voimakkaana niinkuin vain nuori on. Hän katseli naista sydämessään suuri kaiho, ikäänkuin ruumiillinen nälkä. Vihdoin hän sanoi:
"Eikö ole tervehdystä Negorelle, joka on ollut kauan poissa ja on nyt vasta palannut?"
Nainen katsahti häneen kylmin silmin. Vanha mies höpisi entiseen tapaansa.
"Sinä olet minun naiseni, Oona", sanoi Negore käskevällä äänensävyllä, joka ilmaisi uhkaa.
Nainen kavahti kissan tavoin asennostaan, ojensi itsensä äkkiä, hänen silmänsä leimahtivat ja hänen sieraimensa laajenivat kuin kauriin sieraimet.
"Olisin tullut vaimoksesi, Negore, mutta sinä olet pelkuri. Vanhan
Kinoosin tytär ei tule pelkurin vaimoksi."
Negore yritti puhua, mutta nainen vaiensi hänet käskevällä liikkeellä.
"Vanha Kinoos ja minä tulimme joukkoonne vieraasta maasta", sanoi nainen ylpeästi. "Kansasi otti meidät tuliensa ääreen ja antoi meidän lämmitellä, kysymättä mistä tai mihin me vaellamme. He luulivat vanhan Kinoosin kadottaneen silmänsä ikänsä vuoksi, eikä vanha Kinoos selittänyt sitä heille enkä minäkään, hänen tyttärensä. Vanha Kinoos on urhoollinen mies, mutta vanha Kinoos ei ole koskaan ollut kerskailija. Ja kun nyt kerron sinulle, kuinka hän tuli sokeaksi, niin tiedät kysymättä, miksi vanhan Kinoosin tytär ei voi synnyttää lapsia sellaiselle pelkurille kuin sinä, Negore, olet."
Negore yritti uudelleen puhua, mutta nainen vaiensi hänet jälleen.
"Tiedä, Negore, että jos kaikki matkasi tässä maassa laskettaisiin yhteen, eivät ne riittäisi viemään sinua tuntemattomaan Sitkaan, suuren suolameren rannalle. Siinä paikassa on paljon venäläisiä, ja heidän kouransa on kova. Ja Sitkasta vanha Kinoos, joka silloin oli nuori Kinoos, pakeni kanssani — olin silloin lapsi hänen käsivarsillaan — pitkin meren saaria. Äitini kuolema on tarina meitä kohdanneesta vääryydestä, ja venäläisen kuolema keihään tunkeutuessa hänen rintansa ja selkänsä lävitse kertoo Kinoosin kostosta. Mutta minne tahansa pakenimmekaan ja kuinka kauas hyvänsä, aina tapasimme venäläisiä. Kinoos oli pelkäämätön, mutta venäläisten näkeminen loukkasi hänen silmiään. Niin pakenimme edelleen yli vetten, kunnes tulimme Suurelle Sumumerelle, josta sinä, Negore, olet kuullut, mutta jota et milloinkaan ole nähnyt. Elimme monen kansan parissa, ja minä kasvoin sillävälin naiseksi. Mutta Kinoos ei vanhentuessaan ottanut itselleen toista naista, enkä minä ottanut miestä.
"Viimein saavuimme Pastolikiin, joka on siinä paikassa, missä Yukon-joki laskee Suureen Sumumereen. Siellä olimme kauan, meren äärellä, kansan parissa, joka vihasi venäläisiä. Mutta väliin tulivat nämä venäläiset suurilla laivoilla ja panivat Pastolikin asukkaat näyttämään heille tietä läpi monisuisen Yukonin lukemattomien saarten. Ja välistä miehet, jotka he veivät oppaikseen, eivät tulleet takaisin, Silloin kansa suuttui ja alkoi miettiä suurta suunnitelmaa.
"Niinpä, kun sinne taas saapui laiva, vanha Kinoos astui esiin ja sanoi voivansa näyttää tietä. Hän oli vanha mies silloin, ja hänen hiuksensa olivat valkeat, mutta hän oli pelkäämätön. Ja hän oli viekas, sillä hän ohjasi laivan paikalle, missä meri imeytyy maata kohti ja aallot kuohuvat vuorta vasten, jota nimitettiin Romanovin vuoreksi. Meri imaisi laivan sinne, missä aallot kuohuvat valkeina, ja se viskautui karille, joka mursi sen laidat. Silloin tuli sinne koko Pastolikin kansa — sillä se oli suunnitelma — sotakeihäineen, nuolineen ja harvoine pyssyineen. Mutta venäläiset puhkaisivat vanhan Kinoosin silmät, jottei hän enää koskaan voisi näyttää kenellekään tietä, ja sitten he taistelivat Pastolikin kansaa vastaan aaltojen tyrskyssä.
"Venäläisten päällikkö oli nimeltänsä Ivan. Hän se peukaloillaan survaisi puhki vanhan Kinoosin silmät. Hän raivautui taistellen valkoisen kuohun läpi kahden jäljellejääneen miehensä kera ja läksi pohjoiseen, pitkin Suuren Sumumeren rantaa. Kinoos oli viisas mies. Hän ei nähnyt enää ja oli avuton kuin lapsi. Siksi hän siirtyi pois ylös suurta mahtavaa Yukonia, aina Nulatoon saakka. Ja minä olin hänen mukanaan.
"Tämä oli isäni urotyö, Kinoosin, vanhan miehen. Mutta kuinka käyttäytyy Negore, nuori mies?"
Vieläkin hän ehkäisi Negoren puhumis-yrityksen.
"Omin silmin näin sen Nulatossa, suuren linnoituksen porttien edessä, ja siitä on vasta muutamia päiviä kulunut. Näin venäläisen Ivanin, saman, joka oli puhkaissut isäni silmät, sivaltavan sinua koirapiiskalla, lyövän kuten koiraa. Sen minä näin ja tiesin sinut pelkuriksi. Mutta en nähnyt sinua sinä yönä, kun koko kansa, pojatkin, jotka eivät vielä kyenneet metsästäjiksi, hyökkäsivät venäläisiä vastaan ja surmasivat heidät kaikki."
"Eivät Ivania", sanoi Negore tyynesti. "Hän on nyt kintereillämme, muassaan suuri joukko venäläisiä, jotka ovat saapuneet rannikolta."
Oona ei koettanutkaan salata hämmästystään ja mielipahaansa sen johdosta, ettei Ivan ollutkaan kuollut, mutta hän jatkoi:
"Sinä päivänä huomasin sinut pelkuriksi, ja yöllä, kun kaikki miehet, vieläpä pojatkin taistelivat, en sinua nähnyt, ja tiesin sinut kaksinverroin pelkuriksi."
"Oletko nyt sanonut kaikki sanottavasi?" kysyi Negore.
Tyttö nyökkäsi katsoen häneen kysyvästi, ikäänkuin ihmetellen, että
Negorella voisi olla jotakin sanottavaa.
"Tiedä sitten, ettei Negore ole pelkuri", hän sanoi, ja hänen puheensa oli hiljaista ja rauhallista. "Tiedä, että jo poikasena kuljin yksinäni alas paikalle, missä Yukon laskee Suureen Sumumereen. Kuljin Pastolikiin ja siitäkin kauemmaksi pohjoiseen, pitkin rannikkoa. Tämän tein poikasena, enkä ollut pelkuri. Enkä ollut pelkuri matkatessani ylös Yukonia kauemmaksi kuin kukaan mies ennen, niin kauas, että saavuin toisen kansan luo, valkokasvoisten, jotka asuivat isossa linnoituksessa ja puhuivat toista kieltä kuin venäläiset. Sen lisäksi tapoin suuren karhun Tananan maassa, missä ei kukaan kansastani ole käynyt. Ja taistelin nuklukyetejä, kaltageja ja stickejä vastaan kaukaisella seudulla ja aivan yksin. Nämä teot, joista ei kukaan tiedä, puhuvat puolestani. Puhukoon kansani minusta mitä tietää. He eivät voi sanoa Negorea pelkuriksi."
Hän lopetti ylpeästi ja odotti ylpeänä.
"Ne ovat asioita, jotka tapahtuivat ennen tähän maahan tuloani", vastasi tyttö, "enkä tietänyt niistä. Tiedän vain mitä olen nähnyt, ja tiedän nähneeni sinua lyötävän kuten koiraa tuona päivänä; ja yöllä, kun suuri linnoitus punaisena loimusi ja miehet tappoivat toisiaan, silloin en sinua nähnyt. Kansasikin nimittää sinua, Negore, nyt pelkuriksi. Sinun nimesi on nyt Negore pelkuri."
"Se ei ole hyvä nimi", höpisi vanha Kinoos.
"Sinä et tiedä koko asiaa, Kinoos", sanoi Negore hiljaa. "Mutta minä kerron sen sinulle. Tiedä siis, että olin karhuja metsästämässä Kamo-tahin, äitini pojan kanssa. Ja Kamo-tah tappeli ison karhun kanssa. Olimme olleet kolme päivää ilman lihaa, ja Kamo-tahin käsivarret eivät olleet vahvat eivätkä hänen jalkansa nopeat. Ja iso karhu ruhjoi häntä niin, että hänen luunsa katkeilivat kuin kuivat tikut. Niin tapasin hänet hyvin heikkona ja vaikeroivana siltä paikalta. Eikä siellä ollut lihaa, enkä minä voinut mitään tappaakaan, jotta sairas mies saisi syödäkseen.
"Niin sanoin hänelle: 'Lähden Nulatoon ja haen sinulle ruokaa sekä vahvoja miehiä kantamaan sinua leirille.' Ja Kamo-tah vastasi: 'Mene vaan Nulatoon ja hae ruokaa, mutta jätä sanomatta, mikä minua on kohdannut. Ja kun olen taas saanut syödäkseni, parantunut ja voimistunut, tahdon tappaa sen karhun. Sitten voin kunnialla palata Nulatoon, eivätkä miehet voi nauraa ja sanoa minua kehnoksi karhuntappajaksi.'
"Ja niin otin varteen veljeni sanat, ja saavuttuani Nulatoon, sen venäläisen Ivanin lyödessä minua koirapiiskallaan, tiesin, etten voisi tapella. Kukaan ei tietänyt Kamo-tahin sairaudesta, hädästä ja nälästä mitään. Jos olisin tapellut Ivanin kanssa ja kuollut, olisi veljeni kuollut myöskin. Ja niin sinä, Oona, näit minua lyötävän kuin koiraa.
"Sitten kuulin tietäjäin ja päälliköiden juttelevan, että venäläiset olivat tuoneet muassaan kummallisia tauteja ja tappoivat meidän miehiämme sekä varastivat naisiamme ja että maa pitäisi puhdistaa heistä. Kuten sanoin, kuulin juteltavan ja tiesin, että se oli hyvä puhe ja että venäläiset tulisivat yöllä surmattaviksi. Mutta metsässä makasi veljeni Kamo-tah sairaana ja ravinnotta, en voinut siis viipyä ja taistella miesten mukana sekä poikien mukana, jotka eivät vielä olleet metsästäjiä.
"Ja niin otin mukaani lihaa ja kalaa sekä Ivanin piiskan merkit. Tapasin Kamo-tahin, en enää vaikeroivana, vaan kuolleena. Sitten palasin Nulatoon, ja kas, siinä ei ollut Nulatoa enää — vain tuhkaa oli sillä paikalla ja paljon miesten ruumiita. Ja minä näin venäläisten tulevan aluksilla ylös Yukonia, paljon venäläisiä mereltä. Samalla näin Ivanin ryömivän piilopaikastaan ja puhuvan heidän kanssaan. Ja seuraavana päivänä näin Ivanin johtavan heitä ylös heimon jälkiä. Vielä nytkin he tulevat perässämme. Ja tässä olen minä, Negore, enkä ole pelkuri."
"Kertomuksesi on satua", sanoi Oona, mutta hänen äänensä oli lempeämpi kuin ennen. "Kamo-tah on kuollut eikä voi todistaa puolestasi, ja minä tiedän ainoastaan mitä tiedän — minun täytyy omin silmin nähdä, ettet ole pelkuri."
Negore teki kärsimättömän liikkeen.
"Keinoja on monia", jatkoi tyttö. "Oletko valmis tekemään niinkuin vanha Kinoos teki?"
Negore nyökäytti päätään ja odotti.
"Niinkuin olet sanonut, he ajavat meitä takaa vielä nytkin, venäläiset. Mene ja opasta heitä, Negore, siten kuin vanha Kinoos heitä opasti, niin että he tulevat, olematta varuillaan, paikalle, missä me odotamme heitä ylhäällä kalliotiellä. Tiedäthän paikan, missä kallioseinässä on sola. Siinä tuhoamme heidät, Ivaninkin. Kun he tulevat rinnettä ylös kuten kärpäset, eikä huippu ole lähempänä kuin syvänteen pohjakaan, iskevät meidän miehemme yläpuolelta ja molemmilta sivuilta keihäineen, nuolineen ja pyssyineen heidän kimppuunsa. Ja naiset sekä lapset vierittävät ylhäältä kallionlohkareita heidän päälleen. Siitä tulee suuri päivä. Ja Ivan, se Ivan, joka puhkaisi isäni silmät ja ruoski sinua koirapiiskallaan, saa surmansa. Hänet tapetaan kuin hullu koira, muserretaan kuoliaaksi raskailla kivillä. Ja kun taistelu alkaa, tulee sinun, Negore, ryömiä salaa tiehesi, ettet saa surmaasi."
"Olkoon menneeksi", vastasi mies. "Negore näyttää heille tietä. Entä sitten?"
"Ja sitten minä tulen vaimoksesi, Negoren vaimoksi, urhoollisen miehen vaimoksi. Ja sinä metsästät lihaa minulle ja vanhalle Kinoosille, ja minä laitan sinulle ruokaa ja ompelen sinulle lämpimiä viittoja ja teen sinulle mokkasiineja oman kansani tapaan, joka on parempi sinun kansasi tapaa. Ja niinkuin sanoin, minusta tulee sinun vaimosi, Negore, ja olen aina sinun omasi. Ja minä teen elämäsi iloiseksi, niin että kaikki päivät ovat laulua ja naurua ja sinä olet tunteva Oonan, naisesi, toisenlaiseksi kaikkia muita naisia, sillä hän on kulkenut kaukana ja elänyt vierailla seuduilla ja on viisas miesten tavoissa ja niissä tavoissa, joilla miehet saadaan iloisiksi. Ja vielä vanhoilla päivilläsikin on naisesi tuottava sinulle iloa, ja muistosi hänestä, voimaisi päiviltä, on oleva suloinen, sillä sinä olet tunteva aina, että hän oli sinulle lepo ja rauha ja että sinulla on ollut parempi vaimo kuin kenelläkään toisella miehellä."
"Aivan niin", sanoi Negore, ja halu saada omistaa Oona kohosi hänen sydämeensä, ja hänen käsivartensa ojentuivat tyttöä kohti, aivan kuin nälkäisen miehen käsivarret tavoittavat ravintoa.
"Kun ensin olet näyttänyt niille tietä, Negore", sanoi tyttö torjuvasti. Mutta hänen silmissään oli hellyyttä ja lämpöä, ja Negore tunsi tytön katsovan häneen niin kuin nainen ei ollut koskaan ennen häneen katsonut.
"Hyvä on", sanoi hän kääntyen päättävästi kantapäillään. "Lähden nyt keskustelemaan päälliköiden kanssa, jotta he tietävät minun menneen näyttämään venäläisille tietä."
"Oi Negore — mieheni, mieheni!" sanoi tyttö itsekseen, katsellessaan hänen peräänsä, mutta hän sanoi sen niin hiljaa, ettei vanha Kinoos kuullut, vaikka hänen korvansa olivat tarkat.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin Negore, joka oli tahallaan huonosti piilottanut veneensä, vedettiin esille kuten rotta kolostaan ja vietiin Ivanin eteen. "Ivan Julman" nimellä hän oli tunnettu takanaan marssivien miestensä keskuudessa. Negorella oli aseenaan kehno luukärkinen keihäs, hänen jäniksennahkainen vaippansa oli tiukasti käärittynä hänen ympärilleen, ja vaikka päivä oli lämmin, hän värisi kuin vilutautinen. Hän ravisti päätään merkiksi, ettei ymmärtänyt, mitä Ivan hänelle puhui, ja ilmaisi olevansa hyvin väsynyt ja sairas, joka toivoi vain voivansa istahtaa lepäämään. Hän osoitti vatsaansa, joka muka oli kipeä, ja värisi melkein lakkaamatta.
Mutta Ivanin matkassa oli eräs Pastolikin mies, joka puhui Negoren kieltä. He tekivät hänelle monta turhaa kysymystä, kunnes Pastolikin mies, jota sanottiin Kardukiksi, selitti:
"Tämä on Ivanin käsky, että sinut ruoskitaan hengiltä, jollet tahdo puhua. Ja tiedä, vieras veli, sen sanon sinulle, että Ivanin sanat ovat laki ja että olen sinun ystäväsi enkä Ivanin ystävä. Sillä en omasta tahdostani ole lähtenyt maastani merenrannalta, ja halajan suuresti elää. Senvuoksi tottelen isäntäni käskyjä — niinkuin sinäkin tottelet, vieras veli, jos olet viisas ja haluat elää."
"Ei, vieras veli", vastasi Negore. "En tiedä minne kansani on kadonnut, sillä olen sairas ja he pakenivat niin nopeasti, etteivät jalkani jaksaneet seurata, vaan jäin jälkeen heistä."
Negore odotti Kardukin tulkitessa hänen puhettaan Ivanille. Hän näki venäläisen kasvojen synkistyvän ja huomasi kummallekin puolelleen asettuvan miehiä, jotka lätkähyttelivät ruoskiaan. Sitten hän aikoi osoittaa suurta pelkoa, ja sanoi äänekkäästi, että hän oli sairas mies ja että hän ei tietänyt mitään, mutta että hän kyllä kertoo mitä tietää. Ja niin uskottavasti hän kertoi, että Ivan antoi miehilleen käskyn marssia eteenpäin, ja Negoren molemmin puolin marssi miehiä ruoskineen, ettei hän voisi karata. Ja hänen tekeytyessään heikoksi sairaudestaan, kompastellessaan ja astuessaan heitä hitaammin he sivalsivat häntä ruoskallaan, kunnes hän parkaisi tuskasta ja sai uutta voimaa. Mutta kun Karduk kertoi, että häntä kohdellaan hyvin, kun he ensin saavat kiinni hänen heimonsa, niin hän kysyi: "Saanko sitten levähtää?" Ja lakkaamatta hän hoki sitä samaa: "Saanko sitten levähtää?"
Näytellessään sairauttaan hän katseli ympärilleen elottomin silmin ja huomasi Ivanin miesten olevan voimakkaita tappelemaan ja näki ilokseen, ettei Ivan tuntenut häntä samaksi mieheksi, jota hän aikaisemmin oli linnoituksen portilla lyönyt. Outoja olentoja hänen tylsät silmänsä näkivät. Siinä marssi slaavilaisia metsästäjiä, vaaleaihoisia ja väkevälihaksisia, siinä kulki lyhyitä, tanakoita suomalaisia, lättänenäisiä ja pyöreäkasvoisia, Siperian sekarotuisia, joiden nenät muistuttivat kotkan nokkaa, ja laihoja vinosilmäisiä miehiä, joitten suonissa virtasi sekä mongolilaista ja tataarilaista että slaavilaista verta. Villejä seikkailijoita he olivat, rosvoja ja hävittäjiä kaukaisista maista Beringin-meren takaa, jotka lakaisivat tuntematonta maailmaa tulella ja miekalla ja kahmivat ahnaasti maan turkis- ja nahkarikkauksia. Negore katseli heitä tyytyväisenä ja mielikuvituksessaan hän näki heidät murskattuina ja hengettöminä rotkon kivillä. Ja alinomaa hän näki edessään Oonan kauniit kasvot ja joustavan vartalon sekä kuuli hänen hellän äänensä korvissaan ja tunsi hänen lämpimäin silmäinsä hehkun. Mutta hetkeksikään hän ei unhottanut värisemistään eikä lakannut kompastelemasta, missä jalkoja kohtasi este, eikä huutamasta ääneensä ruoskansivalluksesta. Lisäksi hän jonkun verran pelkäsi Kardukia, sillä hän ei pitänyt tätä luotettavana miehenä. Sillä hänellä oli petolliset silmät ja liukas kieli — liian liukas kieli rehelliseen puheeseen, tuumi Negore.
Koko sen päivän he marssivat. Ja seuraavana, kun Karduk kysyi häneltä Ivanin käskystä, hän vastasi tälle epäröiden, että ehkä he huomenna tapaisivat hänen heimonsa. Mutta Ivan, jolle vanha Kinoos oli näyttänyt tietä, mikä oli vienyt kuohuvan veden läpi veriseen taisteluun, ei uskonut mitä hyvänsä. Kun he sitten saapuivat vuorensolaan, hän pysäytti neljäkymmentä miestään ja kysyi Kardukin kautta, oliko tie selvä.
Negore katsoi sitä lyhyesti ja huolettomasti. Siinä oli suunnaton luisu, joka muodosti aukon suoraan vuorenseinään ja oli kauttaaltaan pensaitten ja maassa matelevain kasvien peitossa, missä parikymmentä alkuasukasheimoa voi hyvin piiloutua.
Hän pudisti päätään.
"Ei, siellä ei ole mitään", hän sanoi. "Tie on selvä."
Taas Ivan puhui Kardukille ja tämä sanoi: "Tiedä, vieras veli, että jos puheesi ei ole suora ja jos kansasi sulkee tien ja hyökkää Ivanin sekä hänen miestensä kimppuun, niin pääset heti hengestäsi."
"Puheeni on suoraa", vastasi Negore. "Tie on selvä."
Kuitenkin Ivan epäili. Hän käski kahden slaavilaisen metsästäjän mennä ylös edellä yksinään. Kaksi muuta miestä hän asetti Negorea vartioimaan. He suuntasivat pyssynsä hänen rintaansa kohti ja odottivat. Ja Negore tiesi, että yksikin lentävä kivi tai yksikin sinkoava keihäs tuottaisi hänelle varman kuoleman. Nuo kaksi slaavilaista ponnistelivat ylöspäin yhä pieneten, ja kun he vihdoin pääsivät huipulle ja heiluttivat hattujaan merkiksi, että kaikki oli hyvin, kuvastuivat he kuin kaksi mustaa pilkkua taivasta vasten.
Pyssynsuut laskeutuivat Negoren rinnalta, ja Ivan antoi miehilleen käskyn lähteä. Ivan oli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena. Tunnin marssittuaan aatoksissaan hän käski Kardukin kysyä Negorelta:
"Kuinka tiesit tien olevan selvän, vaikka ainoastaan hiukan vilkaisit sinnepäin?"
Negore ajatteli pieniä lintuja, joiden hän oli nähnyt istuvan kivillä ja pensaiden oksilla, ja hymyili; sehän on perin yksinkertaista, mutta hän ravisti päätään eikä vastannut. Sillä hän ajatteli myöskin toista solaa, jonne he pian ehtisivät ja jonne hän oli nähnyt pikkulintujen lentävän. Ja hän oli iloinen, että Karduk tuli Suurelta Sumumereltä, missä ei ollut puita eikä pensaita, ja missä miehet saivat viisautensa merestä eivätkä maasta ja metsästä.
Kolme tuntia myöhemmin, kun aurinko oli korkeimmillaan, he saapuivat toiselle solalle ylhäällä vuoristossa, ja Karduk sanoi:
"Katso molemmilla silmilläsi, vieras veli, ja tähystä tarkkaan, onko tie selvä, sillä Ivan ei viitsi nyt tällä kertaa hukata aikaa ja lähettää miehiä tiedustelemaan."
Negore tähysti, nähden kaksi miestä sivullaan pyssyt ojennettuina hänen rintaansa vastaan. Hän näki kaikkien pikkulintujen lähteneen ja kerran hän näki pyssynpiipun välähtävän päivänpaisteessa. Ja hän ajatteli Oonaa ja hänen sanojaan: "Ja kun taistelu alkaa, tulee sinun, Negore, ryömiä salaa tiehesi, ettet saa surmaasi."
Hän tunsi kahden pyssyn painavan rintaansa. Tämä ei ollutkaan sellaista kuin tyttö oli kuvaillut. Ei ollut tilaisuutta ryömiä salaa pois. Hän kuolee ensimmäisenä, kun taistelu alkaa. Mutta hän sanoi — ja hänen äänensä oli luja, vaikkakin hän yhä teeskenteli silmänsä elottomiksi ja värisi sairaudestaan:
"Tie on selvä."
Ja he läksivät ylös, Ivan ja hänen neljäkymmentä miestään kaukaisilta mailta Beringin-meren takaa. Ja heidän mukanaan Karduk, Pastolikin mies, ja Negore, kaksi pyssyä alinomaa häneen suunnattuna. Kiipeäminen kävi pitkäksi, eivätkä he päässeet nopeasti etenemään, mutta Negoresta he lähestyivät nopeasti puoliväliä, missä huippu oli yhtä etäällä kuin syvännekin.
Pyssy pamahti kallioiden välissä oikealla, Negore kuuli samassa koko heimonsa hurjan sotahuudon ja näki, että kivikot ja pensaat olivat täynnä hänen heimolaisiaan. Sitten hän tunsi ruumiissaan tulikuuman vihlaisun ja kaatuessaan hän tunsi ankaraa tuskaa hengen pyrkiessä eroon maallisesta majastaan.
Mutta hän tarrautui elämään kiinni saiturin tavoin eikä tahtonut siitä erota. Hän hengitti vielä, mikäli keuhkojensa riekaleet sen tuskallisella ponnistuksella sallivat. Sekavasti hän näki ja kuuli; sokeus- ja kuurouskohtausten lomassa hän tajusi vielä leimauksia ja melua, kun Ivanin hurtat kellistyivät kuolleina ja hänen omat veljensä hääräsivät verilöylyssä sekä ilma täyttyi heidän huudostaan ja aseitten kalskeesta. Ja heidän yläpuolellaan naiset ja lapset irroittelivat suuria kivilohkareita, jotka kierivät kuin elävät olennot ja jyrisivät alas. Aurinko tanssi hänen yllään taivaalla, ja jättiläismäiset vuorenseinämät heiluivat, mutta vielä hän kuuli ja näki kuin sumun lävitse. Ja kun mahtava Ivan kaatui hänen jalkainsa poikitse hengettömänä, kivilohkareen murskaamana, hän muisti vanhan Kinoosin sokeat silmät ja oli iloinen. Kun sitten melu vähitellen taukosi ja kallionlohkareita ei enää jyrissyt ohi, hän näki heimolaistensa ryömivän, läheten lähenemistään, keihästäen haavoittuneita. Ja lähellään hän kuuli voimakkaan slaavilaisen taistelevan, vastahakoisena kuolemaan ja puoliksi kohollaan, mutta retkahtavan maahan kolmenkymmenen keihään lävistämänä.
Sitten hän näki edessään Oonan kasvot ja tunsi ympärillään Oonan käsivarret. Ja sinä hetkenä aurinko seisahtui ja kallioseinät olivat hetken liikkumatta paikoillaan.
"Sinä olet urhea mies, Negore", kuuli hän tytön sanovan, "sinä olet minun mieheni, Negore".
Ja tuokiossa hän eli koko sen iloisen elämän, mistä tyttö oli hänelle kertonut, sen laulut ja naurut, ja kun aurinko katosi hänen silmistään, niin hänkin tunsi vanhenevansa ja tunsi, että lemmityn muisto vieläkin oli hänelle suloinen. Ja kun hänen muistinsakin hämärtyi ja kuoleman pimeys laskeutui hänen tajuntaansa, hän tunsi tytön sylissä saavuttaneensa sen täydellisen rauhan ja levon, minkä tämä oli hänelle luvannut. Ja mustan yön levittäytyessä hänen ympärilleen ja päänsä nojautuessa tytön povea vasten hän tunsi hiljaisen rauhan levittäytyvän ylitsensä ja oli muistelevinaan monien hämyhetkien tyyntä rauhaa ja salaperäistä hiljaisuutta.