LIGOUNIN KUOLEMA
"Kuule siis tarina Ligounin kuolemasta…"
Puhuja vaikeni tai oikeammin pysähtyi tarkastaen minua merkitsevin katsein. Pitelin pulloa ylhäällä silmiemme ja tulen välillä, näytin peukalollani, kuinka paljon hän saisi juoda, ja työnsin pullon hänelle; sillä olihan hän Palitlum, Juoppo. Monta kertomusta oli hän kertonut minulle, ja kauan olin odottanut saavani tuolta kirjoitustaidottomalta tarinamestarilta kuulla seikoista, jotka koskivat Ligounia; sillä kaikkien elävien joukosta tunsi hän ne parhaiten.
Hän nojasi päänsä taapäin öhkäisyllä, jota pian seurasi pulputtava ääni, ja kummallinen miehen varjokuva ylösalaisin käännetyn pullon alapuolella hyppi ja tanssi edestakaisin synkällä kallioseinällä. Palitlum irroitti hyväilevällä imaisulla huulensa pullonsuusta ja katsahti huolestuneena aavemaiselle taivaslaelle, jolla näkyi revontulten kelmeät liekit.
"Se on ihmeellistä", lausui hän, "kylmää kuin vesi ja kuumaa kuin tuli. Se antaa juomarille voimia, ja se vie häneltä voimat. Se tekee vanhat miehet nuoriksi ja nuoret miehet vanhoiksi. Väsyneen miehen se auttaa jaloilleen ja saa hänet kulkemaan eteenpäin, ja miehen, joka ei ole väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu. Veljelläni oli jäniksen luonto, mutta kun hän joi viinaa, tappoi hän kerralla neljä vihollistaan. Isäni oli suuri susi ja näytti hampaitaan jokaiselle, mutta hänkin joi sitä, ja pakoon juostessaan häntä ammuttiin selkään. Se on tavattoman ihmeellistä."
"Tämä on 'Kolmea tähteä', ja se on paljon parempaa lajia kuin ne myrkyt, joihin tuolla alhaalla saa tyytyä", vastasin minä aivan kuin pyyhkäisten kädelläni ammottavaa, sysimustaa syvyyttä, jossa kaukana rannalla pilkotti leiritulia — pikku liekkejä, joiden valossa yö tuntui sitä suurenmoisemmalta ja todellisemmalta.
Palitlum huokasi ja pudisti päätään. "Siksi olen luonasi täällä."
Ja sitten hän silmäili pulloa ja minua katseella, joka sanoja kaunopuheisemmin kuvaili minulle hänen häpeämättömän janonsa.
"Ei", sanoin minä ja panin pullon polvieni väliin varmaan talteen.
"Kerro nyt Ligounista. 'Kolmesta tähdestä' neuvottelemme myöhemmin."
"Sitä on riittävästi, enkä minä ole väsynyt", väitti hän rohkeasti. "Anna minun maistaa sitä, ja minä kerron suuria asioita Ligounista ja hänen viimeisistä elinoloistaan."
"Se vie juojansa voimat", ivasin minä, "ja miehen, joka ei ole väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu."
"Sinä olet viisas", vastasi hän vihastumatta ja ylpeydettä. "Olet viisas kuten kaikki veljesikin. Valvoessasi tai nukkuessasi on 'Kolme tähteä' aina luonasi, enkä koskaan ole sentään nähnyt sinun juovan siitä liian kauan tai liian paljon. Ja sillä aikaa sinä kokoilet kultaa, jota on vuortemme kätköissä, ja kaloja, jotka uivat vesissämme; ja Palitlum ja Palitlumin veljet kaivavat kultaa sinulle ja pyytävät kaloja ja ovat iloisia ja tulevat iloisiksi, kun viisaudessasi näet sopivaksi antaa 'Kolmen tähden' kostuttaa huuliamme."
"Tahdoin kuulla Ligounista", vastasin kärsimättömänä. "Yö on lyhyt, ja aamulla lähdemme vaivalloiselle matkalle."
Haukottelin ja olin aikovinani nousta, mutta Palitlum alkoi äkkiä rauhattomaksi käyden kertoa:
"Ligoun toivoi vanhoilla päivillään, että rauha olisi vallinnut heimojen kesken. Nuoruudessaan hän oli ollut sotureista etevin ja sotapäällikköjen päällikkö saarilla ja kulkuteillä. Koko hänen elämänsä oli ollut pelkkää taistelua. Hänellä oli useampia luun ja raudan ja lyijyn tekemien haavojen arpia kuin kenelläkään muulla. Kolme vaimoa oli hänellä ollut ja joka vaimosta kaksi poikaa; ja pojat, ensimmäisestä viimeiseen asti olivat kaatuneet taistelussa hänen rinnallaan. Rauhatonna kuin karhu vaelsi hän ympäri. — Unalaskaan ja Matalaan mereen saakka pohjoisessa, Queen Charlotten maahan etelässä, seurasipa hän kakemiehiä, sanotaan, etäiselle Puget-salmelle saakka ja tappoi veljiäsi näiden varustetuissa asunnoissa. Mutta kuten sanoin, vanhoilla päivillään hän toivoi rauhaa heimojen välille. Ei siksi, että hänestä olisi tullut pelkuri tai että hän olisi liiaksi mieltynyt oleskeluun rauhallisen tulen ja täysinäisten lihapatojen ääressä. Vielä pystyi hän tappamaan rohkeimmallekin vertoja vetävällä viekkaudella ja verenjanolla, nälänhädän vallitessa hän tiukkasi vyönsä nuorimpien tavoin, ja jos oli lähdettävä meren myrskyjä tai matkan vaivoja kokemaan, oli hän kestävin. Mutta hänen töittensä takia ja niistä rangaistukseksi oli eräs sotalaiva vienyt hänet pois, kuljettaen hänet sinun omaan maahasi saakka, sinä karvanaamainen Bostonin mies, ja monta vuotta kului, ennenkuin hän palasi. Minä olin siihen aikaan vähän enemmän kuin poikanen ja vähemmän kuin nuori mies. Ja Ligoun, joka vanhuudessaan oli lapseton, kiintyi minuun ja opasti minua viisautensa perille.
"'Ihanaa on käydä sotaa, Palitlum', sanoi hän. Eipä sentään ihan niin, sillä ei minua tunnettu siihen aikaan Palitlumin nimellä, vaan nimeni oli Olo, 'Aina-nälkäinen'. Juomaan opin myöhemmin. 'Ihanaa on käydä sotaa', sanoi Ligoun, 'mutta se on järjetöntä. Bostonin miesten maassa näin omin silmin, ettei heidän ollut tapana taistella keskenään, ja he ovat mahtavia. Ja tämä heidän voimakkuutensa ajaa heidät meidän kimppuumme saarilla ja kulkuteillä, ja me olemme kuin leirisavu tai merenusva heihin verrattuna. Sentähden sanon, että on ihanaa käydä sotaa ja hauskaa taistella, mutta se on samalla tyhmää!'
"Ja siksi, vaikka olikin aina ollut etevin soturien joukossa, Ligoun korotti äänensä aina ennen muita rauhan puolesta. Ja kun hän oli hyvin vanha, järjesti hän, joka oli etevin päälliköistä ja hyvin rikas, suuret pidot. Sellaisia pitoja ei oltu koskaan ennen nähty. Viisisataa kanoottia oli rivissä jokirannassa, ja joka kanootilla oli saapunut vähintään kymmenen miestä ja naista. Kahdeksan heimoa oli läsnä, ensimmäisestä ja vanhimmasta miehestä viimeiseen ja nuorimpaan lapseen saakka. Ja olipa siellä miehiä etempänäkin asuvista heimoista, suuria matkustajia ja pyyntimiehiä, jotka olivat kuulleet Ligounin pidoista. Ja seitsemän päivän aikana he täyttivät vatsojaan hänen ruoillansa ja juomillansa. Kahdeksantuhatta peitettä hän antoi heille, niinkuin hyvin tiedän, koska minä, eikä kukaan muu, hoidin jakelun, joka tapahtui kunkin arvon ja aseman mukaisesti. Ja näin tuli Ligounista viimein köyhä mies, mutta hänen nimensä oli kaikkien huulilla, ja muut päälliköt purivat hammasta kateudesta, kun hän oli niin mahtava. Ja nyt, kun hänen sanoilleen annettiin arvoa, hän neuvoi rauhaan; ja hän vieraili seudun kaikissa juhlissa ja heimokokouksissa voidakseen neuvoa ihmisiä sovintoon. Ja siitä johtui, että yhdessä läksimme, Ligoun ja minä, suureen juhlaan, jonka piti Niblack, skoot-heimon joki-intiaanien päällikkö, mikä heimo asustaa likellä stickeen-heimoa. Se oli hänen viimeisinä elinpäivinään, jolloin Ligoun oli jo hyvin vanha ja hyvin likellä kuolemaansa. Hän yski pakkasen ja leirisavun takia, ja usein tuli punainen verivirta hänen suustaan, kunnes luulimme hänen kuolevan.
"'Ei', sanoi hän kerran sellaisessa tilaisuudessa, 'parempi minun olisi kuolla silloin, kun veri virtaa veitsen tiestä, aseitten kalskeessa ja ruudinsavussa, kun miehet ääneen karjaisevat kylmän raudan ja nopean lyijyn satuttamina'. Ilmeisesti siis, oi Karvanaama, hänen mielensä vielä paloi taisteluun.
"Chilcatista Skootiin on hyvin pitkä matka, ja me vietimme monta päivää kanooteissa. Ja miesten soutaessa minä istuin Ligounin jalkain juuressa hänen selittäessään minulle Lakia. Ei minun kai sopisi puhua sinulle Laista, oi Karvanaama, sillä tiedän, että sinä hyvin tunnet sen muutenkin. Mutta puhunkin nyt arvokkaimman kuoleman laista. Ligoun syventyi tuohon aineeseen sanoen! 'Mutta sinun tulee tietää, Olo, että vähän tuottaa sinulle kunniaa itseäsi heikomman tappaminen. Tapa aina mies, joka on sinua mahtavampi, ja kunniasikin on oleva hänen etevyytensä mukainen. Mutta jos kahdesta miehestä tapat vähäarvoisemman, kohtaa sinua häpeä, josta naisetkin sinua pilkkaavat. Kuten sanoin, rauhassa on hyvä elää, mutta muista, Olo, että kun sinun täytyy tappaa, niin tapa Lain mukaan.'
"Se kuuluu thlinket-heimon tapoihin", selitti Palitlum puolittain anteeksipyytäen.
Ja minä ajattelin oman kotiseutuni revolverisankareita ja arvottomia tappelupukareita enkä ihmetellyt thlinket-heimon perinnäistapoja.
"Jonkun ajan mentyä", jatkoi Palitlum, "saavuimme Niblack-päällikön ja skootien luo. Siellä vietettiin juhlia, melkein yhtä suuria kuin Ligounin pidot olivat olleet. Meitä oli siellä moniaita chilcat-heimon miehiä, sitkalaisia ja stickeenejä, jotka asustavat skootien naapuruudessa, ja wrangelilaisia ja näiden naapureita hoonah-miehiä. Siellä oli päivänlaskun-intiaaneja, tahko-heimon miehiä Port Houghtonista ja heidän naapureitaan awkeja Douglass-salmelta, Naass-joen kansaa ja tongalaisia Dixonin pohjoispuolelta sekä kakeja, jotka tulivat eräältä Kupreanov-nimiseltä saarelta. Vielä oli siwasheja Vancouverista, Kultavuorten cassilaisia, testlinejä, jopa Yukonion seudun stickiläisiäkin.
"Se oli valtavan suuri kokous. Mutta sen päätarkoituksena oli kohtaus päälliköiden ja Niblackin välillä ja kaiken vanhan riidan ja heimokiistan upottaminen kaljaan. Tähän kaljaan Niblack oli sekoittanut monia aineksia, kuten sokeria, jauhoja, kuivattuja omenia ja humalaa, jotta siitä oli tullut miesten juoma, voimakas ja hyvänmakuinen. Ei sellainen kuin 'Kolme tähteä', oi Karvanaama, mutta kuitenkin hyvä.
"Tämä kaljajuhla oli päälliköitä ja ainoastaan päälliköitä varten, ja siellä oli koossa heitä noin kaksikymmentä. Mutta kun Ligoun oli hyvin vanha ja suuressa arvossa pidetty, sallittiin minun käydä hänen sivullaan, jotta hän voisi nojautua olkapäähäni ja jotta minä nuoruuteni voimilla tukisin häntä, kun hän istuutuisi tai nousisi seisoalleen. Astuessaan Niblackin majaan, joka oli tehty hirsistä ja hyvin tilava, laski jokainen päällikkö tapoja noudattaen keihäänsä, pyssynsä ja veitsensä oven ulkopuolelle. Sillä, niinkuin tiedät, väkevät juomat kiihdyttävät miehen mielen, vanhat vihat leimahtavat liekkiin, ja pää ja käsi toimivat nopeasti. Mutta minä huomasin, että Ligoun oli ottanut mukaansa kaksi veistä; toisen hän jätti oven ulkopuolelle, toisen hän kätki vaippansa alle, jotta se oli hyvin käsillä. Muutkin päälliköt olivat menetelleet samoin, ja minä olin hyvin rauhaton siitä, mitä oli tuleva.
"Päälliköt olivat asettuneet paikoilleen istumaan isoon ympyrään huoneen keskelle. Minä seisoin Ligounin takana. Piirin sisällä oli kaljatynnyri ja sen äärellä orja, jonka tuli huolehtia tarjoilusta. Ensin piti Niblack puheen monin ystävällisin ja kaunein sanoin. Sitten hän antoi merkin, ja orja täytti kalebassin kaljalla ja tarjosi sen Ligounille, niinkuin tulikin, sillä hän oli arvossa ylin.
"Ligoun tyhjensi sen viimeiseen tippaan ja nousi minun avullani seisoalleen pitääkseen hänkin puheen. Hän lausui ystävällisiä sanoja lukuisille heimoille, viittasi Niblackin mahtavuuteen, kun hän oli kyennyt laittamaan niin suuret juhlat, kehoitti kaikkia sovintoon tapansa mukaan ja huomautti puheensa lopuksi, että kalja oli erittäin hyvää.
"Sitten Niblack joi, sillä hän oli arvojärjestyksessä seuraava, ja hänen jäljestään päällikkö toisensa jälkeen vuoroaan noudattaen. Ja jokainen lausui ystävällisiä sanoja ja kehui kaljan ominaisuuksia, kunnes kaikki olivat juoneet. Sanoinko kaikki? Ei, Karvanaama, eivät kaikki. Sillä kaikkein viimeisenä oli laiha, kissamainen mies, jolla oli nuorukaisen kasvot ja vilkkaat, rohkeat silmät, ja hän joi synkän näköisenä ja sylkäisi juotuaan maahan puhumatta mitään.
"Jättää sanomatta, että kalja oli hyvää, oli solvaus. Ja juuri niin hän teki. Hänet tiedettiin Yukonin stickiläisten päälliköksi, eikä hänestä sen enempää tiedettykään.
"Kuten sanoin, se oli ilmeinen loukkaus. Mutta huomaa tämä, oi Karvanaama, se ei ollut loukkaus Niblackia, juhlien pitäjää vastaan, vaan arvokkainta piirissä istuvaa miestä vastaan. Ja se mies oli Ligoun. Ei kuulunut ääntäkään. Kaikki katselivat häntä nähdäkseen, mitä hän tekisi. Hän ei liikahtanutkaan. Hänen kuihtuneet huulensa eivät puhuneet, hänen sieraimensa eivät laajenneet eivätkä silmäluomensa värähtäneet. Mutta minä näin, että hän oli harmaa ja väsynyt, niinkuin vanhat miehet pakkasaamuna nälän ahdistaessa, naisten ja lasten itkiessä ja valittaessa, kun ei ole lihaa eikä toivettakaan sen saannista. Ja sellaiselta kuin vanhat miehet silloin näyttävät, näytti nyt Ligoun.
"Ei ääntäkään kuulunut. Se oli kuin kuolleitten ympyrä, paitsi että jokainen päällikkö koetteli kädellään vaippansa alta, ja että jokainen päällikkö loi harkitsevan silmäyksen naapuriinsa oikealle ja vasemmalle puolelle. Min£ olin vielä nuori, olin nähnyt vähän, mutta kumminkin tiesin, että tämä oli hetki, jollaisia elää vain yhden elämässään.
"Stickiläispäällikkö nousi paikaltaan kaikkien katsellessa häntä ja käveli huoneen poikki, kunnes seisahtui Ligounin eteen.
"'Olen Opitsa, Veitsi', lausui hän. Mutta Ligoun ei vastannut mitään eikä edes katsonutkaan häneen, vaan tuijotti luomiaan rävähyttämättä maahan.
"'Sinä olet Ligoun', sanoi Opitsa. 'Olet surmannut monta miestä. Minä olen vielä elossa!'
"Vieläkään ei Ligoun vastannut mitään, vaikkakin hän, annettuaan minulle merkin, nousi minun avullani seisomaan molemmille jaloilleen. Hän oli kuin ikivanha honka, alaston ja harmaa, mutta yhä vielä pakkasta ja myrskyä uhmaava. Hänen silmänsä eivät rävähtäneetkään, eikä hän tuntunut näkevän eikä kuulevankaan stickiläispäällikköä.
"Ja raivosta mielipuolena Opitsa tanssi jalkojaan notkistamatta hänen edessään, kuten miesten on tapana osoittaessaan toiselle halveksumistaan. Ja Opitsa lauloi laulun omasta suuruudestaan ja kansansa mahtavuudesta käyttäen halventavia sanoja chilcateista ja Ligounista. Ja tanssiessaan ja laulaessaan hän heitti vaipan luotaan ja teki veitsellään välkkyviä ympyröitä Ligounin kasvojen edessä. Ja hänen laulamansa laulu oli veitsilaulu.
"Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin Opitsan laulu, ja päälliköt piirissä istuivat kuin kuolleet, paitsi että veitsen salamoiminen näytti heijastuvan tulena heidän silmistään. Ja Ligounkin oli aivan liikkumaton. Hän kuitenkin tiesi kuolevansa, mutta pysyi pelottomana. Ja veitsi risteili ilmassa yhä lähempänä hänen kasvojaan, mutta hänen silmänsä eivät värähtäneetkään eikä hän väistynyt oikeaan eikä vasempaan.
"Ja Opitsa työnsi veitsen, näin, kaksi kertaa Ligounin otsaan, ja punainen verivirta syöksähti sen jäljestä. Ja silloin Ligoun antoi minulle merkin, että nuoruuteni voimilla kannattaisin häntä, jotta hän voisi kävellä. Ja hän nauroi äärettömän halveksuvasti suoraan vasten Opitsan kasvoja. Ja hän työnsi Opitsan syrjään, kuten työnnetään sivulle polun ylitse riippuva oksa, ja kulki eteenpäin.
"Ja minä tiesin ja ymmärsin sen, sillä häpeällistä olisi ollut tappaa Opitsa kahdenkymmenen suuremman päällikön läsnäollessa. Minä muistin Lain ja tiesin, että Ligoun aikoi tappaa Lain mukaan. Ja kuka olisikaan ollut arvossa lähinnä häntä, ellei Niblack? Ja eteenpäin Niblackia kohti hän kulki olkapäähäni nojautuen. Ja hänen toisessa käsivarressaan riippui Opitsa, joka oli liian vähäpätöinen, jotta niin suuri mies olisi tahrinut käsiään hänen vereensä. Ja vaikka Opitsan veitsi iski yhä uudelleen, ei Ligoun sitä huomannut eikä koettanut peräytyä. Ja siten kuljimme huoneen poikki sille paikalle, missä Niblack istui vaippaansa kietoutuneena tuloamme peläten.
"Ja nyt leimahtivat vanhat vihat liekkiin ja muinaiset kiistat muistuivat mieliin. Lamuk, kakeheimon päällikkö, oli kadottanut veljensä stickeeniläisten vesillä, ja stickeeniläiset eivät olleet maksaneet tarpeellista määrää peitteitä korvaukseksi siitä pahasta, mitä heidän vesillään oli tapahtunut. Joten Lamuk työnsi veitsensä suoraan stickeenpäällikön Klok-Kutzin sydämeen. Ja Katchahook muisti vanhan riidan, joka Naass-joen kansalla oli ollut Dixonin pohjoispuolella asuvien tongalaisten kanssa, ja hän tappoi tonga-päällikön pistoolinlaukauksella, joka pamahti kovasti. Ja verenjano tarttui jokaiseen piirissä istujaan, ja päällikkö tappoi toisen päällikön tai sai itse surmansa. Aivan samoin ampuivat ja iskivät he Ligounia, sillä kuka tahansa, joka tappaisi hänet, saavuttaisi suuren ja unohtumattoman maineen tällä teollaan. Ja he häärivät hänen ympärillään kuin sudet hirven kimpussa, mutta heitä oli niin paljon, että he olivat toistensa tiellä, ja he tappoivat toisiaan päästäkseen eteenpäin. Ja suuri hämminki vallitsi.
"Mutta Ligoun eteni rauhallisena, kiirehtimättä, kuin hänellä olisi ollut vielä monta elinvuotta jäljellä. Hän tuntui olevan vakuutettu siitä, että hän saisi tilaisuuden tappaa oman mielensä mukaisesti, ennenkuin toiset surmaisivat hänet. Ja kuten sanoin, hän eteni vitkaan, ja veitset iskivät häneen ja hän oli veren punaama. Ja vaikk'ei kukaan koettanut lyödä minua, koska olin vain nuorukainen, sattuivat veitset sentään minuunkin ja lämpimät kuulat polttivat lihaani. Ja edelleen nojautui Ligoun minun nuorta varttani vasten, ja Opitsa iski häntä veitsellään, ja me kolme kuljimme eteenpäin. Ja kun seisoimme Niblackin edessä, peitti hän peloissaan päänsä vaippaansa. Skoot-heimon miehet ovat aina olleet pelkureita.
"Ja Goolzug ja Kadishan, toinen kalan-, toinen lihansyöjä, tappelivat keskenään heimonsa kunnian puolesta. Ja he rimpuilivat kuin hullut ympäri huonetta ja töytäsivät vahingossa Opitsaa polveen, jolloin tämä kaatui ja joutui miesten jalkoihin. Ja muuan veitsi, joka oli lingottu läpi ilman, osui sitka-heimon päällikön, Skulpinin kurkkuun, ja hän ojensi kätensä kaatuessaan ja veti minut mukaansa.
"Ja maasta näin Ligounin kumartuvan Niblackin yli ja vetävän peitteen hänen päänsä päältä ja kääntävän hänen kasvonsa kohti valoa. Eikä Ligoun pitänyt vähääkään kiirettä. Kun hänen oma verensä sokaisi hänet, pyyhkäisi hän sen pois silmistään kämmenselällä, jotta saattaisi nähdä ja päästä varmuuteen. Ja kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että kasvot olivat Niblackin, veti hän veitsellä tämän kurkun poikki, kuten tavallisesti teurastetaan metsävuohi. Ja sitten Ligoun nousi seisoalleen ja lauloi kuolinlaulunsa keinuen hiljaa edestakaisin. Ja Skulpin, joka kaatuessaan oli vetänyt minut mukanaan, ampui laukauksen pistoolistaan maassa maatessaan, ja Ligoun horjahti ja kaatui, kuten vanha honka horjuu ja kaatuu tuulessa."
Palitlum vaikeni. Hänen synkästi palavat silmänsä olivat suunnatut tuleen, ja hänen poskensa olivat tummat niihin tulvineesta verestä.
"Entä sinä, Palitlum?" kysyin minä. "Mitä sinä teit?"
"Minäkö? Minä muistin Lakia ja tapoin Opitsan, Veitsen, mikä oli oikein. Ja minä vedin Ligounin oman veitsen Niblackin kurkusta ja tapoin Skulpinin, joka oli kaatanut minut. Sillä minä olin nuorukainen ja minulle oli kunniaksi, tapoin kenen tahansa. Ja kun Ligoun sitäpaitsi oli kuollut, ei siellä nuoruuttani eikä voimiani enää kaivattu, ja siksi iskin ympärilleni veitselläni ja valitsin aina arvokkaimman, joka sillä kertaa oli elossa."
Palitlum haparoi jotakin paitansa alta ja veti näkyviin lasihelmillä koristetun tupen ja tupesta veitsen. Se oli kotoista tekoa ja kömpelösti valmistettu viilasta, sellainen veitsi, jommoisia tapaa vanhoilla miehillä sadoissa Alaskan kylissä.
"Onko se Ligounin veitsi?" kysyin minä, ja Palitlum nyökkäsi.
"Ligounin veitsestä", sanoin, "annan sinulle kymmenen pulloa 'Kolmea tähteä'".
Mutta Palitlum loi hitaasti katseensa minuun.
"Karvanaama, minä olen heikko kuin vesi ja helposti johdettava kuin nainen. Olen turmellut itseni kaljalla, viinalla ja 'Kolmella tähdellä', silmäni hämärtävät, kuuloni terävyys on kadonnut, ja voimani on muuttunut lihavuudeksi. Minä olen pilannut maineeni ja arvoni, ja nyt on nimeni Palitlum, Juoppo. Mutta Niblackin pidot tuottivat minulle kunniaa, ja niiden muisto ja Ligounin muisto ovat minulle kalliit. Ei, vaikka muuttaisit meren 'Kolmeksi tähdeksi' ja lupaisit sen minulle tästä veitsestä, pitäisin kumminkin veitsen. Olen Palitlum, Juoppo, mutta kerran olin Olo, Aina-nälkäinen, joka nuoruuteni voimilla tuin Ligounia."
"Sinä olet suuri mies, Palitlum", sanoin minä, "ja minä kunnioitan sinua".
Palitlum ojensi kätensä.
"Pullo 'Kolmea tähteä' polviesi välissä kuuluu minulle palkkiona tästä kertomuksestani", lausui hän.
Ja silmäillessäni takanamme kohoavaa synkkää vuorenseinää näin taas tuon kummallisen miehen jättiläiskokoisen varjokuvan alassuin käännettyine pulloineen.