KAAREN PÄÄSSÄ
Kaksi syytä oikeastaan saattoi Montaine Kidin sanomaan hyvästi "ystävilleen", irroittamaan meksikolaiset kannukset jaloistaan ja pudistamaan Idahon laitumien tomun iäksi jalkapohjistaan. Seikka on sellainen, että mikäli taipumaton, terveesti ajatteleva, ankarien siveyskäsitteiden läpitunkema sivistys alkoi muutella idän avarien laidunmaiden alkuperäisiä oloja, sikäli sivistyneempi kansanaines alkoi vieroksua sekä häntä että yleensä hänen elintapojaan noudattavia ihmisiä. Mutta kun maa erään mahtavan henkisen nousunsa aikana oli laajentanut aluettaan useilla tuhansilla maileilla, oli tuo vanhan polven tiedoton kaukonäköisyys varannut siten nuoremmille yhteiskunnan jäsenille paljon vapaata liikkumisalaa. Tosin kyllä uusi alue oli melkein hedelmätöntä. Mutta sittenkin nuo sadattuhannet neliömetrit kylmää pohjoista vyöhykettä tarjosivat vapaan hengitysalan niille, jotka kotiseuduillaan tunsivat tukahtuvansa. Montaine Kid kuului näihin. Hän suuntasi matkansa merenrannalle kiireellä, jonka syistä paikkakunnan viranomaiset luultavasti olisivat voineet tehdä selvää. Varaten mukaansa enemmän yritteliäisyyttä kuin varsinaista pääomaa hän astui laivaan Pudget-salmessa. Kestettyään meritaudin, nälän ja lukuisat muut kiusat ja kieltäymykset hän vihdoin eräänä herttaisen kauniina kevätpäivänä nousi maihin Dyeassa. Kalpeasta, nääntyneestä ulkomuodostaan huolimatta hän tunsi itsensä reippaaksi ja toivehikkaaksi. Mutta koirien, ruoan ja ampumatarpeiden ostosta aiheutuneet menot ja kahden keskenänsä vihamielisen hallituksen kiristykset saattoivat hänet pian huomaamaan, että pohjanperukat olivat kaikkea muuta kuin köyhän ihmisen Mekka. Heti uuteen maanääreen saavuttuaan hän alkoi miettiä jotakin helppoa ansaitsemiskeinoa. Rannan ja ylängön välille oli hajaantunut joku tuhat innokasta retkeläistä. Heidän keskuudestaan Montaine Kid siis valitsi toimialansa. Hän hankki hirsistä kyhätyn pelihuoneen, missä alkoi yöt ja päivät kestävä innokas pelaaminen. Ikävä olosuhteiden käänne ajoi hänet äkkiarvaamatta pakosalle ja hän kätkeytyi näköpiiristä. Sitten hän ryhtyi pitämään pientä hevosenkenkänaulojen kauppaa. Noudattaen kysynnän ja tarjonnan lakia hän myi niitä neljä kappaletta dollarista. Mutta satakunnan naulatynnyrin ilmestyminen markkinoille pudotti niiden myyntihinnan. Montaine Kidin täytyi luovuttaa koko varastonsa suurin tappioin. Silloin hän asettui Sheep Campille. Siellä hänen onnistui aivan lyhyessä ajassa saada paikalliset kuormankantajat järjestymään. Yhden päivän kuluessa he korottivat maksuaan melkein kymmenen prosenttia. Kiitollisina kantajat alkoivat suosia hänen pelihuonettaan ja rulettiaan, jotka kumminkin kovasti tyhjensivät heidän ansiovarastojaan. Kun hänen liikeyrityksensä kävivät niin valtaviksi, ettei niitä enää voitu rauhallisesti sietää, hyökkäsivät hänen liikeystävänsä eräänä yönä pelihuoneeseen ja polttivat sen. Kaikki rahat he jakoivat keskenään ja ajoivat hänet tyhjin taskuin pakosalle…
Kova onni seurasi häntä myöhemminkin. Hän ryhtyi viskyn salakuljetukseen. Välttääkseen rajavartijoita hän kulki kiertoteitä, varsin epäilyttäviä, tuntemattomia erämaan polkuja. Matkalla opasintiaanit karkasivat. Silloin hän eksyi kokonaan tieltä, ja hänen ensimmäinen varastonsa joutui semmoisenaan ratsupoliisin haltuun. Koko joukko muita onnettomuuksia suututti häntä siinä määrin, että hän kävi aivan häikäilemättömäksi toimissaan. Siten hän Bennetin-järvelle saavuttuaan piti paikkakuntaa muutamien päivien ajan sellaisessa häviön ja turvattomuuden tilassa, että neuvottelemaan kokoontuneet kullanetsijät päättivät pakottaa hänet viipymättä poistumaan heidän valtauksiensa piiristä. Tuntien ehdotonta kunnioitusta sentapaisia toimenpiteitä kohtaan Montaine Kid noudatti annettua kehoitusta niin joutuin, että kiireessä ajoi tiehensä aivan ventovieraan henkilön valjakolla. Koska sellainen teko lauhkeamman ilmaston kielenkäytön mukaan merkitsee selvää varkautta, niin hän koetti päästä Bennetin-järven seuduilta kaikenlaisia syrjäteitä myöten. Ensimmäisen kerran hän pysähtyi vasta ajettuaan noin sata mailia pohjoista kohti.
Sattui niin, että viimeksimainitut asiat olivat tapahtuneet juuri kun kevät teki tuloaan. Monet huomattavat Dawsonin asukkaat riensivät käyttämään hyväkseen viimeistä jääkeliä päästäkseen kiireimmiten etelään. Kohdatessaan kaikki nuo henkilöt matkalla ja sattuessaan puheisiin heidän kanssaan hän painoi mieleensä heidän nimensä, varallisuusseikkansa y.m. Hänellä oli erinomainen muisti. Mutta sitäpaitsi hänellä oli vilkas mielikuvitus. Rehellisyys ei muuten ollut hänen päähyveitään.
* * * * *
Aina uutisnälkäinen Dawson huomasi jo kaukaa Kidin lähestyvän Yukon-joen uomaa myöten ja kiiruhti häntä vastaan. Joka taholta sateli hänelle kysymyksiä. Mutta sanomalehtiä ei Montaine Kidillä ollut mukanaan. Ei hän myöskään voinut ilmoittaa, joko Durant oli hirtetty. Hän ei tietänyt, kuka oli tullut voittajaksi maarianpäiväisissä kisoissa. Ei hän liioin ollut kuullut siitä, olivatko Yhdysvallat julistaneet sodan Espanjaa vastaan. Ei hänellä ollut mitään uutisia Dreyfusista. Mitä O'Brieniin tuli, niin hän tiesi hänestä yhtä ja toista. No, olivat kai hekin kuulleet jotakin hänestä? Eikö tänne oltu saatu tietoa siitä, että hän oli hukkunut Valkean Hevosen luona? Koko seurueesta oli pelastunut ainoastaan Sitka-Charley. Joe Ladwayko? Hän oli palelluttanut molemmat jalkansa; ne oli leikattu häneltä Finger-Fivessä. Mitä tulee Jack Daltoniin, niin hän oli lentänyt ilmaan "Si Lionen" räjähdyksessä kaikkine tavaroineen.
"Entä Bitz?"
"Bitz hukkui 'Karthagenan' haaksirikossa. Kolmestasadasta hengestä pelastui 'Seymour Narrawiin' ainoastaan kaksikymmentä."
"Mutta Järvi-Bill?"
"Putosi jäihin La-Barge-järvellä johtamansa seurueen näyttelijäin kanssa."
"Entä piiripäällikkö Wallis?"
"Hän tuhoutui rekineen ja kaikkine väkineen Forty Milen paikkeilla."
"Kenties olisi jotain tietoa Deveroux'stakin?"
"Kuka Deveroux se on? Kuriiriko? Intiaanit tappoivat hänet
Marsh-järvellä."
Kaikki seuraavatkin uutiset olivat miltei yhtä mullistavia. Dawsonin asukkaat saarsivat hänet joka taholta tiheänä ketjuna. Kaikki koettivat tunkeutua etumaisiksi saadakseen kuulla viimeiset tiedot ystävistään tai yhtiökumppaneistaan, ja saamainsa sanomien hölmistäminä he luovuttivat taas paikkansa toisille. Kun Montaine Kid saapui rannalle, nousi häntä piirittäväin, lämpöisiin nahkoihin puettujen kullanetsijäin luku jo useampiin satoihin. Kasarmia lähestyessään hän oli jo koko kulkueen keskipisteenä. Oopperan seinustalla oli hänen ympärilleen muodostunut meluava joukko, jossa jokainen koetti raivata itselleen pääsyn eteenpäin saadakseen viimeinkin kuulla jotain poissaolevista kumppaneistaan. Ei koskaan vielä Klondyke ollut levittänyt kellekään chechaquolle, vastatulleelle, syliään niin selkiselälleen. Koko Dawson surisi kuin mehiläispesä. Niin suunnattomasta ihmishenkien hukasta ei siellä vielä kertaakaan oltu kuultu. Jokaista etelään lähtenyttä vähänkin tunnettua kullanetsijää oli kohdannut jokin onnettomuus. Kaikista asunnoista tulvivat ihmiset kadulle. Hurjasti pyörähtelevin silmin riensivät kullanetsijät puroiltaan niin joutuin kuin kerkesivät näkemään tuota niin suunnattomien tuhojen viestintuojaa. Bettlesin vaimo, venäläinen mestitsi, syöksyi miehensä kohtalosta kuultuaan kotiansa ja sirottaen tuhkaa mustille hiuksilleen harhaili huoneensa nurkasta toiseen. Kasarmin harjalla hulmuileva lippu oli vedetty puolitankoon. Dawson itki tuhoutuneita kansalaisiaan.
Ei ainoakaan ihminen maailmassa olisi pystynyt selvittämään, miksi Montaine Kid levitti nuo valheensa. Ainoa hyväksyttävä selvitys lienee löydettävissä hänen läpeensä petollisesta luonteestaan. Mutta olipa kuinka tahansa, hänen oli onnistunut saattaa koko seutu surun ja kauhun valtaan kokonaiseksi viikoksi. Koko tuon ajan oli Montaine Kid ainoa tunnustettu suuruus Klondykessa. Hänelle tuotiin maukkaimmat ruoat, ja parhaimmat vuoteet annettiin hänen käytettäväkseen. Hän sai etuoikeuden maksuttomasti käyttää kaupungin tarjoilupaikkoja hyväkseen. Häneltä kyseltiin lakkaamatta. Kaupungin korkeimmat virkamiehet puhuttelivat häntä kadulla toivoen saavansa yksityiskohtaisempia tietoja. Itse kapteeni Konstantin muiden upseerien kera laittoi hänelle uhkeat päivälliset kasarmilla.
Mutta eräänä lähipäivänä pysähtyi tiedonantokonttorin edustalle äkkiä koiravaljakko ja reestä hyppäsi Deveroux, hallituksen kuriiri.
"Kuollutko? Kuka sellaista on puhunut? Mokomasta leikinlaskusta mies sietäisi saada muutaman sivalluksen selkäänsä, jotta toisella kertaa varoisi päästämästä sellaisia valeita julkisuuteen."
Myöhemmästä keskustelusta selvisi, että piiripäällikkö Walliskin oli elossa; hän oli pysähtynyt Little Salmonsin luo. Mitä tulee O'Brieniin, niin hän palaa Dawsoniin heti vesien auettua. "Mutta kuinka hän on voinut sellaisia satuja kertoa!? Ei, kyllä hän sellaisesta sietää kelpo könistyksen."
Ja Dawsonissa syntyi taas kova hälinä. Kasarmin lippu liehui nyt yhtä korkealla kuin ennenkin. Bettlesin vaimo pesi naamansa ja pukeutui juhlavaatteisiinsa. Väestö vaati Montaine Kidin viipymätöntä karkoittamista. Hän kiiruhti noudattamaan heidän toivomustaan ja pakeni tapansa mukaan ensimmäisellä keksimällään valjakolla. Dawson huoahti helpotuksesta nähdessään hänen laskeutuvan alas Yukon-joelle ja toivoi hänelle täydellistä menestystä valitsemallaan paatuneen valehtelijan uralla. Mutta varastetun koiravaljakon omistaja huomasi pian tappionsa. Hän syöksyi päätäpahkaa valittamaan kapteeni Konstantinille, joka lähetti poliisin tavoittamaan Montaine Kidiä.
* * * * *
Jää Kidin koirien alla rysähteli ja ritisi, ja Circle Cityyn oli vielä melkolailla matkaa. Pitkää päivänaikaa hyväksensä käyttäen Montaine Kid läksi liikkeelle hyvin varhain ja pysähtyi yöleiriin vasta myöhään illalla. Ennenkuin joki avautuisi, pitäisi hänen jo olla Yhdysvaltojen rajan tuolla puolen; — hän ymmärsi hyvin, että hänen koirainsa omistaja ajoi häntä takaa. Yukon ärjyi ja paisui koettaen kaikin voimin särkeä puristavia kahleitaan. Suorinta tietä oli nyt aivan mahdoton matkustaa; piti tehdä suuria mutkia, sillä monin paikoin oli tie suistunut nopeasti kiitävän virran uomaan, samalla kuin jääpeite muualla alituiseen rysähdellen muodosti rakoja ja halkeamia. Kaikista näistä aukkopaikoista tulvi vesi jään pinnalle, ja kun Montaine Kid saapui puunhakkaajain majalle saaren yläpäähän, hänen koiransa kahlasivat niin syvässä vedessä, että ne pikemmin uivat kuin juoksivat Häntä vastaan saapuvat saaren asukkaat eivät näyttäneet olevan juuri hyvillään hänen tulostaan. Mutta heistä piittaamatta Montaine Kid alkoi riisua koiriaan ja valmistaa ateriaansa.
Donald ja Davy, puunhakkaajat, olivat oiva näyte täydellisestä soveltumattomuudesta niihin elämänehtoihin, joihin olivat joutuneet. Syntyneinä Kanadassa ja vietettyään koko ikänsä kaupungissa he olivat eräänä hulluuden hetkenä saaneet päähänsä jättää konttorityön ja lähteä etsimään onneaan Klondykesta. Koottuaan säästönsä he lähtivät matkalle. Mutta varsin pian he saivat tuta tämän seudun koko ankaruuden. Menetettyään kaikki säästönsä ja löytämättä minkäänlaista työnansiota he kokonaan masentuneina ja koti-ikävän valtaamina suostuivat hakkaamaan halkoja Tyynenmeren yhtiön laivoja varten, josta palkaksi oli luvattu vapaa matka kotia. Heidän täydellistä tietämättömyyttään jäidenlähdön takia mahdollisesti uhkaavista vaaroista osoitti tuon saaren valinta asemapaikaksi. Yksinpä Montaine Kidkin, joka ei koskaan ollut nähnyt suurten jokien aukenemista, silmäili rauhattomana ympärilleen luoden huolekkaita katseita kaukaista jokirantaa kohti, missä kalliot kohosivat korkeina muodostaen taatun turvapaikan koko Pohjolan jäitä vastaan. Aterioituaan itse ja syötettyään koiransa Montaine Kid sytytti piippunsa ja käveli ulkona päästäkseen paremmin paikasta selville. Tämän saaren samoin kuin muidenkin lähisaarten yläosa kohosi melkoisen korkealle. Sinne olivat Donald ja Davy rakentaneet majansa ja latoneet sen lähettyville kokonaisia halkovuoria. Etäisempi ranta oli melkein mailin matkan päässä. Saaren ja läheisemmän rannan välillä oli vain muutaman yardin levyinen uoma. Luotuaan hätäisen silmäyksen ympäristöön Montaine Kid päätti ottaa mukaansa koirat ja kiireimmän kautta ajaa karauttaa mantereelle. Mutta tarkempi katsaus osoitti hänelle tämän aikeen mahdottomuuden, — joen yläjuoksulta käsin kiiti alas nopea vesiryöppy. Alhaalla joki teki äkillisen käänteen länttä kohti, ja aivan keskellä sen mutkaa oli sokkelo pikku saaria.
"Siihen se jää takertuu", lausui hän itsekseen. Samassa ilmaantui joelle noin puoli tusinaa rekiä, jotka luultavasti olivat pyrkimässä alas Dawsoniin. Kylmässä vedessä kahlaten lähestyivät matkailijat saaren alaosaa. Joella kulku oli käynyt ei ainoastaan vaaralliseksi ja uhkarohkeaksi, vaan suorastaan mahdottomaksi. Suurella työllä ja vaivalla onnistui matkustajain päästä saaren rantaan. He lähtivät ylöspäin polkua, joka vei halonhakkaajain majalle. Muiden jäljessä laahusti avuttomana lumen kimalluksen sokaisema olento. Toiset astelivat rekiensä edellä. Enin osa heistä oli jokseenkin nuoria miehiä, mutta puettuja sangen kuluneihin vaatteisiin ja kasvot matkasta nääntynein piirtein. Montaine Kid muisti jossakin ennen jo kohdanneensa sentapaisia nuorukaisia ja ymmärsi heti, ettei hänellä juuri ollut mitään yhteistä heidän kanssaan.
"Sanokaas, millaisessa kunnossa tie Dawsoniin on nykyisin?" kysyi kähein äänin heidän johtajansa. Luotuaan ohimennen katseen Davyyn ja Donaldiin alkoi hän tähystää Kidiä. Kohtaus erämaassa ei tavallisesti ole muodollisuuksilla pilattu. Pian virisi yleinen keskustelu, kaikilta tahoilta alkoi sadella kertomuksia Ala- ja Ylämaan elämästä. Mutta pian tyhjeni tulijoiden uutisvarasto. He olivat viettäneet talven Minukissa, tuhat mailia Dawsonista, missä elämä yleensä on kaikista tapahtumista köyhää. Mutta Montaine Kid, joka äskettäin oli saapunut Suolaisen Veden rannoilta, tiesi kertoa paljonkin huvittavaa. Levittäen teltan kyselivät tulijat häneltä suuren maailman kuulumisia, maailman, josta he olivat olleet eristettyinä jo kokonaista kaksitoista kuukautta.
Äkkiä riehuvalta joelta kuului läpitunkeva ryske, joka karkoitti kaikki rannalle. Veden ulommainen osa kohosi, ja ylhäältä ja alhaalta puristuksiin joutunut jää koetti laajentaa rantojensa saarrosta. Monin paikoin näkyi uusia halkeamia, ja korvia huumaava räiske täytti ilman terävänä ja leikkaavana muistuttaen äkillistä ammunnan jyskettä, joka kirkkaana päivänä kuuluu taistelukentältä. Joen yläjuoksun puolelta kiiruhti kaksi miestä koiravaljakkoineen saarta kohti eheäksi jäänyttä jääsiltaa myöten. Samalla hetkellä kuin rannalla-olijat huomasivat heidät, sukelsi koirareki jo veteen ja liukui sen alla eteenpäin. Jää, jonka yli matkustajat juuri olivat kulkeneet, halkeili ja särkyi. Äskenmuodostuneista aukoista tulvi vettä, joka matkustajain vyötäisiin saakka nousten peitti näkyvistä reen ja veti pyörteisiinsä koirat. Hypähtäen reestä katkaisivat miehet nopein, oikealle ja vasemmalle tähdätyin veitsenviilloin koiria tiukkaavat valjaat antaakseen eläimille tilaisuuden pelastautua. Sitten he ryöppyävän veden ja räiskähteleväin jäälohkareiden välitse pyrkivät saarta kohti, josta rannalla-olijat, Montaine Kid etumaisena, riensivät hätäänjoutuneiden avuksi.
"Perhana, sehän on Montaine Kid!" huudahti Kidin rannalle auttama mies. Hänellä oli yllään ratsupoliisin punainen virkapuku. Kohottaen leikillisesti kätensä lakinreunaan hän veti povitaskustaan tuhraantuneen kirjeen ja ojentaen sen Kidille lausui:
"Siinä on määräys vangita teidät. Toivoakseni antaudutte sovinnolla."
Montaine Kid katsahti kuohuvaan jokeen päin ja kohautti olkaansa.
Poliisiviranomainen hymyili seuraten hänen katsettaan.
"Missä koirat ovat?" kysyi poliisin seuralainen.
"Hyvät herrat", keskeytti poliisi, "tässä on toverini — Jack
Sutherland, kahdenkymmenen Eldoradon valtias."
"Aivanko totta? Onko se 92-luvun Sutherland?" tiedusti sokea minukkilainen kädellään haparoiden lähemmäksi Sutherlandia.
"Sama mies", vastasi Sutherland tarttuen sokean käteen. "Mutta kukas te olette?"
"En ole aikalaisianne, mutta muistan sentään teidät hyvin nuoruuteni päiviltä. Kunnioitimme kaikki teitä yhtenä etevimmistä urheilijoistamme. Hei, pojat!" — huusi hän kääntyen sivulleen kumppaneihinsa. — "Tulkaahan tänne! Tässä on Sutherland, Jack Sutherland, yliopistomme kuulu urheilija… Häneltä te, nuoret kullanetsijät, voitte oppia paljon! Sutherland, niin — ja tässä näette Greenwichin, joka otti osaa kilpailuihin kaksi vuotta sitten."
"Niinkö, ne kilpailut muistan varsin hyvin, luin paljon saavutuksistanne", lausui Sutherland pudistaen lujasti Greenwichin kättä, jonka kasvot peitti kova punastus. Väistäen kömpelösti hän teki tilaa toisille kumppaneilleen.
"Ja tässä on Berkeleyn Matthews, ja sitäpaitsi on täällä mukana muutamia itävaltojen poikia. Käykää lähemmäksi, prinstonilaiset. Tämähän on Sutherland, itse Jack Sutherland."
Ympäröiden Sutherlandin ahtaaseen kehään opastivat kulkijat hänet teltalleen, josta tuotapikaa hankkivat hänelle kuivat vaatteet ja alkoivat kestitä häntä lukemattomilla kupillisilla väkevää teetä.
Donald ja Davy loivat katseen heidän jälkeensä ja läksivät majaansa ryhtyäkseen tavalliseen kortinpeluuseensa. Montaine Kid ja poliisi seurasivat heitä.
"Muuttakaa pukua", kehoitti Kid ottaen pienestä nyytistään kuivat vaatteet. — "Luulen, että meidän täytyy nukkua yhdessä."
"Totta puhuen, olettepa oikein kunnon mies", huomautti poliisi kiskoen Kidin kuivia sääryksiä jalkaansa. "Vahinko vaan, että minun täytyy viedä teidät takaisin Dawsoniin, mutta toivon, etteivät he ole kovin ankaroita teitä kohtaan."
"Älkää pitäkö kiirettä", huomautti Kid hymyillen kummallisesti. "Emme ole vielä matkallekaan lähteneet, ja jos lähdenkin tästä, niin ainoastaan jokea alas, joten kaikki viittaa siihen, että menemme molemmat samaa tietä."
"No, tokkohan sentään?"…
"Mennään ulos, näytän teille jotain. Nuo päättömät hölmöt" — hän osoitti yli olkansa kahta halonhakkaajaa — "tekivät aikamoisen tyhmyyden asettuessaan tälle saarelle… Täyttäkää piippunne, tupakka on onneksi varsin hyvää. Nauttikaa niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Kohta piippunne kenties ei pala yhtä hyvin!"
Kummastunut poliisi seurasi Kidiä ulos majasta. Donald ja Davy heittivät kortit pöydälle ja menivät hekin ulos.
Minukkilaiset huomattuaan Kidin näyttelevän toverilleen milloin ylös milloin alas joelle lähestyivät myöskin heitä.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Sutherland.
"Ei mitään erikoista", huomautti Kid kaikkein rauhallisimmalla äänellä. "Onpahan vain tarjoutunut oiva tilaisuus paholaiselle tehdä pilaa meistä. Näettekö tuon mutkan joen alajuoksussa? Sinne joki nyt vyöryttää miljoonia tonneja jäitä. Samoin tapahtuu joen yläjuoksun polvekkeessa. Sinnekin kasaantuu miljoonia tonneja. Yläpuolelta jää särkyy ensin, mutta alempi pato kestää vielä jonkun aikaa, ja sitten — pois alta!" — traagillisin kädenliikkein hän näytti, mikä tulisi saaren kohtaloksi. "Niin, miljoonia tonneja"… toisti hän mietteissään.
"Ja miten käy meidän halkojemme?" kysyi Davy.
Kid uudisti kädenliikkeensä.
"Mutta sehän on kokonaisten kuukausien työ", ulvoi Davy epätoivoisena. "Se on mahdotonta! Kuuletteko, mies, se on mahdotonta! Laskette leikkiä. No, sanokaa nyt itse, pelkkää leikkipuhettahan se vain oli teidän puoleltanne", rukoili hän. Mutta kun Kid kovaan ja terävään nauruun purskahtaen halveksivasti kääntyi hänestä, syöksyi Davy halkopinojensa kimppuun ja alkoi kiihkoissaan syytää puita alas jokeen.
"Donald, auta minua! Miks'et tule avukseni?" kirkui hän kuin vimmattu.
"Tämähän on kuukausien työ ja vapaa matka kotiseudulle."
Donald tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä voimakkaasti, mutta Davy kiskaisi sen irti huutaen:
"Etkö kuullut sitä, ihminen? Miljoonat tonnit lakaisevat saarelta kaikki sen perustuksia myöten!"
"Rauhoitu ennen hieman", lausui Donald. "Olethan aivan järjiltäsi!"
Mutta Davy ryntäsi taas halkojen kimppuun. Donald palasi majaan ja koottuaan pienet säästöt, jotka olivat hänen ja Davyn yhteiset, meni saaren korkeimmalle kohdalle, missä solakoiden puunrunkojen keskeltä kohousi muita huomattavammaksi jättiläiskasvuinen petäjä.
Majan edustalla seisovat ihmiset kuulivat hänen kirveensä iskut ja hymyilivät ivallisesti. Greenwich läksi kiertämään saarta ja kertoi palattuaan, ettei heillä ollut mitään pakotietä avoinna, koska takimmaisen vuolteen yli oli mahdoton kulkea. Sokea minukkilainen viritti laulun, johon toiset heti yhtyivät:
Se onkohan mahdollista?
Ja onkohan moista kuultu?
Se, luulen, ei ole totta.
Ja onko se mahdollista?
"Jumalattomat!" ähkyi Davy kohottaen päätään ja katsahtaen vinojen auringonsäteiden valossa hyppiviin ihmisiin. "Näinköhän nyt menevät nuo kauniit halkovarastot?"
Tähän kuului vastaukseksi:
Se onkohan mahdollista?
Joen kohina taukosi äkkiä. Ylt'ympäri vallitsi kummallinen hiljaisuus. Rannoilta irtautunut jää kiiti nopeasti ja äänettömästi korkealle kohonneen veden pinnalla. Jättiläismäiset röykkiöt uivat parikymmentä jalkaa eteenpäin, mutta tarttuivat sitten niiden tielle osuvaan rantaan. Saaren alaosa joutui veden alle, ja kuohuva virta juoksi ponnistuksitta edelleen uomaansa pitkin. Mutta taas alkoi kuulua kohinaa. Koko saari vavahteli sen rantoihin ajautuvain jäiden iskuista. Suunnattomat, monen sadan tonnin painoiset lohkareet lensivät niiden puristuksesta ilmaan kuin herneenpuoliskot. Joella alkanut kamppailu synnytti niin valtavan pauhun, että miehet vaivoin saattoivat kuulla toistensa puhetta. Äkkiä sivu-uomasta tuleva kohina erottautui terävästi yleisestä pauhusta. Suunnaton jääteli, joka painollaan vavahdutti koko saarta, ajautui suoraan sen alaosaa kohti. Kiskaistuaan muutamia mäntyjä juurineen maasta se kierähti ympäri roiskuttaen kauas joen pohjasta keräämäänsä mutaa. Sitten se suuntausi suoraan majaa kohti leikaten matkallaan kuin suunnaton veitsi sekä rannan että puut. Se tuntui tuskin koskettavan majan nurkkausta, mutta paksut hirret hyppelivät kuin tikut ja koko rakennus pirstautui pieniksi paloiksi kuin leikkitalo.
"Kuukausien työ ja vapaa matka kotia", ulvoi Davy Montaine Kidin ja poliisin koettaessa kiskoa häntä halkopinojen luota.
"Kyllä te vielä kotia pääsette", huusi hänelle poliisi lingoten hänet turvallisempaan paikkaan.
Petäjän latvasta Donald näki, kuinka suunnaton jäälohkare pyyhkäisi matkallaan koko halkovaraston kiitäessään alas jokea. Aivan kuin tyytyväisenä hävitykseen laskeutui jäätelien täyttämä joki jälleen entiselle korkeudelleen hilliten melkoisesti vauhtiaan. Kohina hiljeni niin, että saarella-olijat saattoivat kuulla Donaldin sanatkin puunlatvasta hänen kiinnittäessään huomiota joen alajuoksuun. Niinkuin oli otaksuttu, alkoivat jäät patoutua ensin joen mutkassa olevien saarten luo; niitä kerääntyi sinne niin kosolta, että muodostui oikea sulku rannasta rantaan. Virran juoksu keskeytyi, ja löytämättä pääsyä alkoi vesi nousta. Koko saari oli pian veden alla, ja ihmiset kahlasivat polviaan myöten vedessä; koirat vei virta majaa kohti. Mutta sitten joki muuttui liikkumattomaksi, ei ollut huomattavissa enää nousua eikä laskuakaan.
Montaine Kid pudisti päätään.
"Jää patoutuu ylhäältäkin."
"Nyt riippuu kaikki vain siitä, mikä jää särkyy ensinnä", lisäsi
Sutherland.
"Tietysti!" varmensi Kid. "Jos ylempi särkyy, olemme hukassa: se vie mukanaan kaikki."
Minukkilaiset kääntyivät sanaa sanomatta toisaanne. Mutta pian kajahti yleisen hiljaisuuden keskeltä läpi äänettömien ilmojen "Rumsky Ho" ja senjälkeen "The Orange and The Black". Kid ja poliisi yhtyivät muihin kannattaen uskollisesti laulusta toiseen siirtyvän kuoron säveliä.
"Voi, Donald, etkö auta!" ulvoi Davy puun juurella, jonka latvassa kyykötti hänen toverinsa. "Donald, sääli vihdoinkin ja auta minua", nyyhkytti hän yhä uudelleen koettaen kiivetä puuhun turhista ponnisteluista veristynein käsin. Mutta Donald, joka koko ajan katseli ylöspäin joelle, huusi äkkiä kauhusta väräjävin äänin:
"Hyvä Jumala, nyt se liikahti!"
Polviaan myöten hyhmäisessä vedessä, pitäen toisiaan kädestä, kaiuttivat minukkilaiset, poliisi ja Kid tasavaltalaista hymniä, jonka sanat hukkuivat likenevään pauhinaan. Ja sitä, minkä todistajaksi Donald nyt joutui, ei kukaan ihminen olisi kyennyt näkemään sen perästä eloon jäädäkseen. Suunnaton, valkoinen seinä, joka siirtyi kohti saarta, pyyhkäisi kuin Jumalan sormi maan päältä puut, koirat ja ihmiset. Katsellen tuota taulua Donald huojui hetkisen korkealla tähystyspaikallaan ja pudota romahti sitten alas jäiseen syvyyteen.