"ÄPÄRÄ"
"Äpärä" oli oikea paholainen. Se tunnettiin kautta koko Pohjolan. Monet nimittivät sitä "Lemmon sikiöksi", mutta sen isäntä, Musta Leclair, oli keksinyt sille häpeällisen pilkkanimen "Äpärä". Paholainenhan se oli Musta Leclairkin, ja he yhdessä muodostivat parin. On sananlasku, että kun kaksi pirua kohtaa toisensa, on siitä tuloksena pieni helvetti. Sitä saattoi odottaakin, niin pian kuin "Äpärä" joutui Mustan Leclairin holhottavaksi. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli "Äpärä" vielä penikka, laiha, nälkäinen, ilkeäsilmäinen; sen tervehdyksenä olivat: yritys purra, murina ja äkäiset katseet. Leclairin tapana taas oli kohottaa suden tavoin ylähuultaan, jolloin valkeat, julmat hampaat paljastuivat. Aivan siten hän irvisti välähyttäen silmiään viekkaasti ja tavoittaen kädellään "Äpärää" ja veti sen luokseen vinkuvasta penikkaparvesta. Epäilemättä he olivat selvillä toisistaan, sillä "Äpärän" pikku hampaat painuivat heti Leclairin käteen ja Leclair puristi kylmäverisesti peukalonsa ja etusormensa pennun kurkkuun, ollen vähällä tukehduttaa sen.
"Sacre dame!" kirosi ranskalainen hiljaa pyyhkien verta haavoittuneesta kädestään ja katsellen maahan, missä penikka haukkoi henkeään kieritellen lumessa.
Leclair kääntyi John Hamliniin, joka oli Sixty Milen kauppa-aseman johtaja, ja sanoi: "Siinä on sisua! Mitä tahdotte siitä, monsieur? Häh? Mitä tahdotte? Minä ostan sen. Ostan paikalla!"
Juuri siksi, että tunsi penikkaa kohtaan sammumatonta vihaa, Leclair osti sen ja antoi sille häpeällisen nimen. Viisi vuotta he samoilivat yhdessä Pohjolaa, St. Michaelin ja Yukonin suun seuduilta Pellyn lähteille, vieläpä Peace-joelle, Athabascaan ja Isolle Orjajärvelle saakka. Ja he tulivat niin kuuluisiksi taipumattomasta ilkeydestään, että sellainen maine ei ole koskaan tullut koiran ja ihmisen osaksi.
"Äpärä" ei tuntenut isäänsä — siitä sen nimi — mutta John Hamlin tiesi, että sen isä oli ollut iso harmaa susi. Emä taas, jonka penikka hämärästi muisti, oli muriseva, pureksiva, likainen narttu, vankkaotsainen, leveärintainen, ilkeäsilmäinen, sitkeähenkinen kuin kissa, ja sillä oli ihmeelliset varastelun ja kaikenlaisen pahanteon lahjat. Uskoa sitä, luottaa siihen ei ollut ajateltavissakaan. Varma saattoi olla vain sen kavaluudesta; sen rakkausseikkailut metsässä olivat epäämättömänä todistuksena sen kurittomuudesta. Paljon pahaa ja paljon voimaa oli "Äpärän" vanhemmissa, ja kaiken sen peri penikka, liha heidän lihastaan ja luu heidän luustaan. Ja sitten ilmaantui Musta Leclair, otti armottomaan hoitoonsa penikan, joka juuri oli saanut elämän, ja muokkasi, masensi ja kiusasi sitä, kunnes se oli muuttunut kookkaaksi, vihaiseksi pedoksi, joka osasi juonitella ja aivan puhisi vihasta, — pedoksi, joka synkkänä ja kavalana muistutti paholaista. Kelpo isännän luona olisi "Äpärästä" kasvanut tavallinen työhön pystyvä vetokoira. Mutta sitä kohtasi kova onni. Leclair vain kehitti sen luontaisia pahoja vaistoja. "Äpärän" ja Leclairin tarina on kertomus sodasta, viisivuotisesta, ankarasta ja säälimättömästä sodasta, jota heidän ensimmäinen kohtaamisensa jo saattoi odottamaan. Alusta alkaen oli syy Leclairin, sillä hän vihasi tietoisesti ja ymmärryksellä, kun taas tuo pitkäkoipinen, kömpelö penikka vihasi sokeasti, vaistomaisesti ja umpimähkään. Alussa ei kohtelussa ollut tuota äärimmäistä, pirullista julmuutta — se tuli käytäntöön vasta myöhemmin — ainoastaan lyönnit ja petomainen raakuus. Sellaisen kohtelun seurauksia oli "Äpärän" revitty toinen korva. Vahingoittuneet lihakset eivät koskaan kasvaneet entiselleen, vaan korva riippui senjälkeen kuin riepu muistuttaen koiralle sen rääkkääjää. Eikä se muutenkaan unohtanut… Kun se vielä oli keskenkasvuinen, kapinoi se typerästi ja aina onnistumatta; mutta se kumminkin yhä pureskeli, koska se kuului sen luontoon. Vaikka se vinkui tuskasta piiskan- tai nuijaniskujen sadellessa, se kumminkin lopulta päätyi murinaan, joka ilmaisi uhkaa, kostonhalua ja koko sen sielussa piilevää katkeruutta, ja sai siitä joka kerta palkakseen lisätyn määrän potkuja ja lyöntejä. Mutta se oli elinvoimainen niinkuin äitinsäkin. Hengiltä ei sitä saanut millään. Se viihtyi kurjuudessaan, vahvistui nälissään ja kehitti tuossa kauheassa olemassaolon taistelussa itselleen erinomaisen ymmärryksen. Siinä yhtyi äidin kavaluus ja viha isän villiin rohkeuteen.
Kenties isältään se oli perinyt senkin tavan, ettei se koskaan valittanut. Se lakkasi vinkumasta sitä mukaa kuin sen jalat varttuivat; se kasvoi synkäksi ja vaiteliaaksi, nopeaksi ja äkilliseksi hyökkäyksissään. Solvauksiin se vastasi murinalla, lyönteihin puraisulla, ja välillä se irvisteli kuvaamattoman vihaisesti. Mutta milloinkaan, minkäänlaisilla kidutuksilla ei Leclair enää saanut sitä ulvomaan tuskasta tai pelosta. Sellainen itsepäisyys vain yllytti Leclairin kiukkua ja saattoi hänet turvautumaan häijyimpään julmuuteensa.
Kun Leclair antoi joka koiralle kalan kullekin, mutta "Äpärälle" vain puolet, ryösti se toisilta koirilta niiden ruoan. Se anasti ruokatavaroita varastopaikoista ja teki itsensä syypääksi tuhansiin varkaankepposiin, kunnes siitä tuli kaikkien koirien ja koiranomistajaan kauhu. Kun Leclair löi "Äpärää" ja silitteli Babettea, joka veti puolta huonommin, kaatoi "Äpärä" sen lumeen ja raateli niin sen takajalan, että Leclairin täytyi lopettaa eläinparka. Verisissä otteluissa toisten vetokoirain kanssa "Äpärä" voitti aina ja pakotti toiset kuuliaisuuteen asettuen niiden lainlaatijaksi kaikissa elämän kohdissa ja valvoen tarkkaan, että sen säätämiä lakeja noudatettiin.
Viiteen vuoteen se vain kerran kuuli ystävällisen sanan ja tunsi lempeän kädensilityksen, ja siksi se ei tätäkään ymmärtänyt. Se teki villin hyppäyksen ja puraisi. Lempeästi puhutellut ja silittänyt oli sitä Sunrisen lähetyssaarnaaja, joka vastatulleena ei tuntenut seudun tapoja; mutta senjälkeen ei hän puoleen vuoteen voinut kirjoittaa kirjeitä Valtoihin omaisilleen, ja Mc Questionin haavuri oli noudettava jäitse kahdensadan mailin päästä pelastamaan häntä verenmyrkytykseltä.
Sekä ihmiset että koirat katsoivat karsaasti "Äpärään", kun se osui heidän tielleen leiripaikoissa tai kauppa-asemilla. Ihmiset tervehdykseksi kohottivat jalkansa potkuun, koirat pörhistivät karvojaan ja näyttivät hampaitaan. Kerran joku potkaisi sitä jalallaan, mutta silloin "Äpärä" nopealla sudenotteella sulki leukapielensä kuin rautapuristimen kurittajansa pohkeen ympäri ja puri luuhun asti. Mies olisi tappanut koiran, jollei Musta Leclair olisi astunut väliin pahaenteisesti välähdyttäen silmiään ja paljastaen metsästyspuukkonsa. Tappaako "Äpärän?"… Sacre dame! Sen huvin Leclair tahtoi säästää itselleen. Joskus tuonnempana hän tekisi sen itse, tai sitten… No, ken tietää mitä tapahtuu. Joka tapauksessa se asia tulee kerran ratkaistuksi…
Isännästä ja koirasta oli tullut arvoitus toinen toiselleen. Jommankumman hengähdyskin oli uhka ja taisteluhaaste toiselle. Viha sitoi heidät lähemmin yhteen kuin rakkaus konsanaan olisi voinut. Leclair odotti päivää, jolloin hän saa "Äpärän" lopulta lannistumaan ja se vinkuen ryömii hänen jalkoihinsa. Ja "Äpärä"… Leclair tiesi, mitä koiralla oli mielessä ja oli sen usein lukenut tämän katseesta. Niin selvästi lukenut, että kun "Äpärä" sattui olemaan hänen selkänsä takana, hän tuontuostakin kääntyi katsomaan.
Toiset miehet kummastelivat, kun Leclair kieltäytyi ottamasta vastaan suuria summia, joita hänelle tarjottiin koirasta.
"Joka tapauksessahan te sen kerran otatte hengiltä ja jäätte silloin rahoitta ja koiratta", huomautti hänelle John Hamlin kerran, kun "Äpärä" Leclairin potkun jälkeen haukkoi ilmaa lumessa eikä kukaan voinut sanoa, olivatko sen kylkiluut vielä eheät, mutta ei myöskään tohtinut mennä lähemmäksi katsomaan.
"Se on minun asiani", vastasi Leclair kuivasti.
Ihmiset olivat ymmällä siitäkin, ettei "Äpärä" karannut. He eivät voineet käsittää sitä. Mutta Leclair ymmärsi. Hän oli elänyt kauan vapaudessa oman mielensä mukaan ja oppinut tajuamaan tuulen ja myrskyn ääniä, yön huokauksia, aamuruskon kuisketta ja päivän voimakkaita säveliä. Hän ikäänkuin kuuli ruohon kasvavan, mehun nousevan puihin ja silmikoiden aukeilevan. Hän tajusi elävien olentojen sanatonta puhetta: ansaan joutuneen kaniinin, synkän korpin, joka viuhtoi ilmaa siivillään, pöllön, joka kömpelösti lensi kuunvalossa, suden, joka hiipi harmaana varjona hämärän ja pimeän rajamailla. Hänelle "Äpärä" puhui täysin ymmärrettävää ja selvää kieltä. Hän käsitti hyvin, miks'ei "Äpärä" juossut tiehensä, ja se sai hänet tuontuostakin katsahtamaan yli olkansa.
"Äpärä" oli kamala nähdä, kun se raivostui, ja useamman kerran se oli hyökännyt Leclairin kimppuun tavoittaen häntä kurkusta, mutta aina se oli väristen kaatunut lumeen koirapiiskan varresta saamansa iskun huumaamana. Siitä se oppi odottamaan aikaansa. Kun se oli saavuttanut nuoruutensa täyden voiman ja kukoistuksen, tuntui siitä, että sen aika oli tullut. Sen rinta oli leveä, lihakset voimakkaat, kasvu tavallista kookkaampi, ja karvat kaulassa päästä lapaan asti olivat aina pystyssä: se oli puhdasverisen suden näköinen. Leclair nukkui peitteisiinsä kietoutuneena, kun "Äpärä" arveli sopivan ajan tulleen. Se hiipi hiljaa lähemmäksi, pää painettuna maahan ja eheä korva koholla, astuen äänettömästi kuin kissa. Se hengitti hiljaa, hyvin hiljaa ja kohottamatta päätään, kunnes se oli aivan isäntänsä vieressä. Siinä se pysähtyi ja katsahti paljaaseen häränkaulaan, joka oli päivettynyt ja kyhmyinen ja jossa tuntui nukkuvan tasainen ja syvä hengitys.
Tuo näky sai kuolan valumaan sen suusta: sillä hetkellä se muisti viallisen korvansa, lukemattomat lyönnit ja kärsimänsä kamalat vääryydet ja hyökkäsi ääntä päästämättä nukkuvan kimppuun.
Leclair heräsi tuntien kipua kurkussaan, johon koira oli iskenyt hampaansa, ja aivan kuin peto hän itsekin silmänräpäyksessä ymmärsi ja tajusi kaikki. Molemmin käsin hän tarttui "Apärän" kurkkuun ja kierittelihe peitteittensä alta vapaaksi heittäytyen koko painollaan koiran päälle. Mutta "Apärän" tuhannet esivanhemmatkaan eivät turhaan olleet riippuneet lukemattomien peurojen ja hirvien kurkussa ja kaataneet niitä maahan; näiden esivanhempain viisaus oli periytynyt sille. Kun Leclair koko ruumiinsa painolla heittäytyi sen päälle, kohotti se takajalkansa ja alkoi kynsiä vastustajansa rintaa ja vatsaa repien ja raastaen nahkaa ja lihaa. Ja kun se tunsi, että sen päällä lepäävän ruumis vavahti ja kohoutui, alkoi se nykiä ja raadella miehen kurkkua. Sen vetokumppanit ympäröivät heidät muristen, ja läähättävä, heikkenevä koira tunsi, että ne odottivat vain tilaisuutta saada repiä vihatun kumppaninsa. Mutta niistä ei nyt ollut kysymys, vaan miehestä, tuosta miehestä, joka puristi sitä, ja se potki ja kiemurteli niin kauan kuin sillä riitti voimia. Mutta Leclair likisti sitä molemmin käsin kurkusta, niin että sen hengitys salpautui, silmät pullistuivat ulos kuopistaan ja kävivät lasimaisiksi leukaperäin vähitellen hellittäessä otettaan, ja mustunut, turvonnut kieli tunkeutui sen suusta.
"Äh! Kas noin, senkin saatana", mutisi Leclair, kurkusta pursuavan veren tukkiessa hänen suunsa ja kitalakensa, ja heitti tajuttoman koiran luotaan.
Sitten Leclair kiroillen karkoitti toiset koirat, jotka aikoivat karata "Äpärän" kimppuun. Koirat hieman levittivät piiriään, mutta ajattelemattakaan asettua makuulle ne virkkuina istuivat takajaloillaan nuoleskellen suupieliään pörhössä karvoin.
"Äpärä" tointui pian isäntänsä äänen kuultuaan ja yritti nousta pystyyn heikoille, horjuville jaloilleen.
"Ähä, sinä lemmon sikiö", syljeskeli Leclair. "Vielä minä sinut opetan!
Nujerran sinut, pirulaisen!"
Ilma, joka yht'äkkiä tulvahti "Äpärän" keuhkoihin, vaikutti siihen kuin viini, ja se syöksähti äkkiarvaamatta kohti isäntänsä kasvoja, mutta osui harhaan, ja sen hampaat louskahtivat yhteen metallimaisesti. Molemmat kierittelivät lumessa Leclairin vimmatusti takoessa nyrkillään. Sitten he hellittivät otteensa ja jouduttuaan täten vastatusten ahdistivat toisiaan milloin edeten milloin peräytyen. Leclair olisi voinut turvautua veitseen. Pyssy oli aivan hänen jalkojensa luona. Mutta hänessä oli herännyt raivoava peto. Hän tahtoi tavoittaa vihollisensa käsin — tai hampain. "Äpärä" yritti hypätä syrjään, mutta Leclair kaatoi sen nyrkiniskulla ja puri hampaansa luuhun saakka koiran lapaan.
Se oli alkuaikojen näytelmä alkuaikaisessa ympäristössä, sellainen, jommoisia saattoi tarjoutua nähtäväksi maailman ollessa vielä nuori ja kesytön. Aukio synkässä korvessa, rengas irvisteleviä susikoiria ympärillä ja keskellä kaksi petoa villissä tappelussa, muristen ja purren, vihan vimmassa, läähättäen, puhisten, singoten kirouksia jännittäen voimansa mielettöminä vihasta ja tappamisen halusta, repien, tempoen ja raastaen luonnonvoimien hillittömyydellä.
Mutta Leclairin onnistui iskeä nyrkillään "Äpärää" korvanjuureen, jolloin koira kaatui ja menetti hetkeksi tajuntansa. Silloin mies hyppäsi molemmin jaloin sen päälle ja alkoi tallata sitä kaikin voimin aivan kuin survoakseen sen maan sisään. Mutta katkaistuaan sen molemmat takajalat Leclair taukosi hengähtääkseen.
"Aaa! Aaa!" kiljui hän kykenemättä puhumaan inhimillisiä sanoja ja puiden nyrkkiään, kun kurkusta ei enää lähtenyt ääntä.
Mutta "Äpärä" ei antautunut. Se virui avuttomana ja voimattomana maassa, mutta sen ylähuuli kohousi heikosti kuin murinaan, jota ei se kumminkaan saanut kuuluviin. Leclair potkaisi sitä, ja koiran heikot leukaperät pureutuivat hänen jalkaansa, mutta hampaat eivät voineet tunkeutua läpi nahan.
Silloin Leclair sieppasi piiskan ja pieksi koiran miltei riekaleiksi kiljuen joka lyönnillä:
"Kyllä minä sinut nyt saan talttumaan! Jumal'avita! Nyt minä sinut masennan!"
Lopulta hän väsyneenä, pyörtymäisillään verenvuodosta horjahti ja kaatui uhrinsa viereen; mutta kun susikoirat tulivat lähemmäksi nauttiakseen kostostaan, käytti hän tajuntansa viimeistä valonvälähdystä peittääkseen omalla ruumiillaan "Äpärän" niiden hampailta.
Tämä tapahtui Sunrisen tienoilla, ja lähetyssaarnaaja, joka muutamia tunteja myöhemmin aukaisi ovensa kolkuttavalle Leclairille, ihmetteli, miksi "Äpärää" ei ollut valjakossa. Vähemmän ei häntä ihmetyttänyt, kun Leclair kohottaen rekipeitteitä otti "Äpärän" syliinsä kompastuen itse kynnykseen. Sattui niin, että Mc Questionin haavuri, jolla oli ollut asioita lähitienoilla, istui siinä vieraana ja ryhtyi yhdessä lähetyssaarnaajan kanssa lääkitsemään Leclairia.
"Merci, non", esteli tämä. "Ensin koira. Kuoleeko? Non. Ei kelpaa.
Sillä minun on se ensin kesytettävä. Siksi ei se saa vielä kuolla."
Haavuri väitti omituiseksi sattumaksi, lähetyssaarnaaja Jumalan ihmetyöksi, että Leclair jäi eloon. Niin heikontunut hän oli, että sai keväällä kuumeen ja kävi uudelleen vuoteeseen. "Äpärän" laita oli ollut vielä huonommin, mutta sen elinvoima voitti kaikki: takajalkojen luut kasvoivat yhteen, ja sisäelimet asettuivat paikoilleen niiden muutamien viikkojen kuluessa, jotka se makasi kääreissään lattialla. Kun Leclair vihdoin toipuvana, vaikkakin laihana ja heikkona, alkoi lämmitellä auringonpaisteessa majan ovella, oli "Äpärä" jo taas saavuttanut käskijäasemansa koiralaumassa ja taivuttanut kuuliaisuuteen ei ainoastaan vetokumppaninsa vaan lähetyssaarnaajankin koirat.
Koiran ainoakaan lihas, ainoakaan karva ei värähtänyt, kun Leclair ensi kerran lähetyssaarnaajan tukemana astui ulos majasta ja hitaasti, äärettömän varovasti istahti kolmijalkaiselle jakkaralle.
"Bon", sanoi hän. "Bon. Miten ihana auringonpaiste!" Ja hän kurotti laihtuneet kätensä aivan kuin kylpeäkseen lämpimässä ilmassa.
Sitten hänen katseensa osui koiraan, ja entinen tuli tuikahti hänen silmistään. Hän kosketti kevyesti lähetyssaarnaajan kättä.
"Mon père, se on oikea paholainen tuo 'Äpärä'! Haetteko pistoolini, jotta voin rauhassa lämmitellä auringossa."
Sen jälkeen hän useampina päivinä istuskeli auringonpaisteessa majan edustalla. Hän ei uinahtanut hetkeksikään, ja pistooli oli koko ajan hänen polvellaan. Ja "Äpärä" tottui joka päivä ensimmäiseksi työkseen katsomaan, oliko ase tavallisella paikallaan. Tultuaan siitä vakuutetuksi se hiukan kohotti ylähuultaan merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja Leclair väänsi huulensa yhtäläiseen irvistykseen. Kerran lähetyssaarnaaja huomasi tuon merkkikielen.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Olen valmis uskomaan, että tuo peto ymmärtää…"
Leclair naurahti hiljaa: "Kuulkaahan, mon père, se ymmärtää varmasti mitä nyt sanon."
Aivan kuin puhutun vahvikkeeksi "Äpärä" tuskin huomattavasti liikautti tervettä korvaansa tarkaten ääniä.
"Minä sanon: tapan!"
"Äpärä" päästi kumeaa murinan; sen kaulakarvat pörhistyivät ja kaikki lihakset jännittyivät odotuksesta.
"Nyt kohotan aseen, kas näin."
Sanoja seurasi teko, ja hän suuntasi pistoolinsa "Äpärää" kohti.
Koira oli yhdeltä hyppäyksellä livahtanut näkyvistä majannurkkauksen taa.
"Hyvä Jumala!" hoki lähetyssaarnaaja hokemistaan.
Leclair hymyili ylpeästi.
"Mutta miks'ei se karkaa luotanne?"
Ranskalainen kohautti olkapäitään, jolla liikkeellä hänen maanmiehensä ilmaisevat mitä tahansa, alkaen täydellisestä tietämättömyydestä kaikenpuoliseen ymmärtämiseen asti.
"Ja miksi te ette tapa sitä?"
Taas olkapäiden kohautus.
"Mon père", vastasi Leclair lyhyen äänettömyyden jälkeen, "se hetki ei ole vielä tullut. Ilmetty paholainen tuo koira on. Ja kerran minä sen vielä runnon pieniksi paloiksi… Äh! Kerran vielä teen sen… Bon!"
Koitti päivä, jolloin Leclair kokosi koiransa ja läksi veneellä Forty Milen tienoille ja siitä Porcupinen asemalle, missä hän rupesi kultayhtiön palvelukseen ja vietti tiedusteluretkillä suurimman osan vuotta. Sitten hän souti ja sauvoi itsensä Koyokukia ylös autioksi jääneeseen Artic Cityyn asti ja palasi ajelehtien leiriltä leirille alas Yukonjokea. Näinä pitkinä kuukausina "Äpärä" sai perusteellisen kurituksen. Se sai kestää monet kidutukset, nälän, janon, tulen ja — pahimman kaikista — musiikin kidutuksen.
Kuten kaikki heimolaisensa vihasi sekin musiikkia. Se aiheutti sille äärimmäistä tuskaa, repi siitä hermon hermolta ja hajoitti sen olemuksen kaikki säikeet. Musiikkia kuullessaan se ulvoi pitkäveteisesti kuten sudet ulvovat katsellessaan tähtiä pakkasyönä. Se ei voinut olla ulvomatta. Se oli sen ainoa heikkous taistelussa ihmistä vastaan, ja se häpesi sitä. Leclair puolestaan rakasti intohimoisesti musiikkia, aivan yhtä paljon kuin väkeviä juomiakin. Ja kun hän tunsi tarvetta keventää sydäntään, turvautui hän jompaankumpaan näistä keinoista, useimmiten molempiin. Kun hänen humaltuneissa aivoissaan kajahtivat laulamattomat laulut ja hänen luonteensa pirullinen puoli havahtui, kevensi hän mieltään kiusaamalla "Äpärää".
"Ryhdymme hiukan harjoittamaan musiikkia", puheli hän. "Häh, mitä arvelet siitä, 'Äpärä'?"
Hänellä oli vain vanha, kulunut hanuri, jota hän säilytti kuin aarretta ja paikkaili kärsivällisesti. Parempaa ei mistään saanut ostaa rahallakaan, ja siitä hän loihti kummallisia, haaveellisia säveliä, joita kukaan ei ollut koskaan kuullut. Silloin "Äpärä" purren hampaansa yhteen peräytyi äänettömästi, tuuma tuumalta huoneen kaukaisimpaan soppeen. Mutta lakkaamatta soittaen, paksu keppi kainalossa Leclair seurasi sitä askel askeleelta, kunnes se ei enää voinut peräytyä kauemmaksi.
Alussa "Äpärä" lyyhistyi kokoon aivan seinäviereen; mutta musiikin yhä lähestyessä sen oli pakko nousta takajaloilleen, selkä kuin hirsiseinään kiinnikasvaneena, etukäpälillään hosuen ikäänkuin työntääkseen ääniä loitommalle itsestään. Leukojaan se ei vielä aukaissut, mutta sen ruumista karsivat vavahdukset, kummalliset nykäykset ja puistatukset, ja lopuksi se vapisi koko ruumiiltaan ja kiemurteli mykän tuskan valtaamana. Mutta kun se ei enää voinut hallita itseään, avautuivat sen leukaperät suonenvetoisesti ja sen kurkusta puristui ääniä, niin matalia, ettei niitä ihmiskorva voinut tajuta. Sitten se levittäen sieraimensa, pullistaen ulos silmänsä, pörhistäen jok'ainoan karvan voimattomasta vihasta päästi kuuluviin pitkäveteisen sudenulvonnan. Alussa ääni aaltomaisesti nousi muuttuen läpitunkevaksi parkaisuksi, sitten se vähitellen vaipui katkeraksi valitukseksi; sitten se uudelleen kohosi, ja niin oktaavi oktaavilta: särkyneen sydämen tuskanhuuto ja sen jäljestä loppumaton murhe ja epätoivo, heiketen, kuollen, viimein katketen kokonaan.
Koira kärsi kaikki helvetin tuskat. Ja pirullisella terävyydellä Leclair ikäänkuin arvasi koiran jokaisen hermon kätköt, tunnusteli sydämen kaikki kielet saadakseen niistä ilmi viimeiseen tippaan asti kaiken murheen ja pakottaakseen sen purkautumaan pitkäveteisenä ulvontana, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli hirveätä, kammottavaa kidutusta, ja sen jälkeen "Äpärä" oli päiväkaudet hermostunut säpsähtäen jokaista ääntä, säikkyen omaa varjoaankin, mutta yhtä äkäisesti kurittaen kumppaneitansa. Herpaantumisen oireita ei siinä voinut huomata. Päinvastoin se muuttui vaiteliaammaksi ja synkemmäksi, odotteli toivomaansa tilaisuutta niin kärsimättömästi, että se alkoi kummastuttaa ja painostaa itse Leclairiakin. Koira makasi tuntikaudet liikkumattomana tulen ääressä luomatta silmiään Leclairista ja ilmaisten tuolla katseellaan kaiken vihansa katkeruuden.
Silloin mies usein tunsi törmänneensä elämän ytimeen — tuohon kukistumattomaan voimaan, joka salaman tavoin sinkauttaa kotkan alas taivaanlaelta, joka ohjaa suuret harmaat hanhet milloin pohjolaan, milloin etelän maille, joka ajaa kutevan lohen tuhansien mailien taa Yukon-joen pyörteiden halki. Sellaisina hetkinä hänkin tunsi puolestaan tarvetta ilmaista lannistumatonta luontoaan valmistamalla itselleen huimat pidot väkijuomien, villin musiikin ja "Äpärän" avulla, jolla tavoin hän tahtoi näyttää voimansa koko maailman kasvojen edessä ja heittää taisteluhaasteen koko olevaisuudelle, menneisyydelle ja tulevaisuudelle.
"Tämä se jotakin on", päätteli hän, kiskoessaan hanurista säveliä, jotka koskettivat "Äpärän" sielun salaisia kieliä saaden kuuluviin pitkäveteisen, kiukkuisen ulvonnan. "Minä liikutan vain kättäni näin ja näin… Hupaista! Saakurin hupaista! Papit laulavat, akat rukoilevat, miehet kiroilevat, linnut piipittävät, 'Äpärä' ulvoo, ja kaikki se on yhtä ja samaa. Haha!"
Isä Gauthier, kunnianarvoisa sielunpaimen, alkoi kerran neuvoa häntä peloitellen monien sielunsa kadottaneiden esimerkillä. Mutta sitä hän ei tehnyt toistamiseen.
"Kenties on niin, mon père", kuului vastaus, "mutta helvetinkin minä läpäisen ryskeellä ja pauhulla kuten hukanputki palavan rovion… Vai mitä, mon père!"
Mutta kun kaikella maailmassa on loppunsa, niin hyvällä kuin pahallakin, tuli Mustasta Leclairistakin loppu. Kesällä matalanveden aikana hän ruuhessaan, seipäällä avittaen, meloi Mc Dougallista Sunriseen. Lähti Mc Dougallista Timothy Brownin keralla ja saapui Sunriseen yksinään. Sitten tuli tunnetuksi, että he ennen lähtöään olivat riitaantuneet. "Lizzie", kymmentonninen vanha rataslaivarähjä, joka oli lähtenyt vuorokautta myöhemmin kuin Leclair, saapui perille kolme päivää ennen häntä. Ja kun Leclair vihdoin ilmestyi, oli hän saanut olkapäänsä puhki kuulasta ja alkoi kertoa jotakin väijytyksestä ja murhamiehistä.
Sunrisessa oli sillävälin keksitty kultasuoni ja tapahtunut suuria muutoksia. Seudulle tulvi sadoittain kullanetsijöitä, paloviinaa ja puolitusinaa huijareita; ja lähetyssaarnaaja näki vuosikausien uurastuksensa intiaaniparkojen auttamiseksi rauenneen tyhjiin. Kun intiaaninaiset rupesivat keittämään papuja ja pitämään vireillä tulta naimattomille kullanetsijöille ja miehet vaihtamaan lämpimiä turkiksiaan mustiin pulloihin ja rikkinäisiin kelloihin, kävi pappi vuoteeseen, sanoi muutaman kerran: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" ja lähti toiseen maailmaan karkeatekoisessa pitkulaisessa arkussa. Senjälkeen huijarit siirsivät ruletin ja pelipöydät lähetystalolle, mistä rahojen helinä ja lasien kilinä alkoi kuulua päivät ja yöt läpeensä. Timothy Brown oli ollut suosittu mies tässä Pohjolan seikkailijain piirissä. Yksi vika vain oli hänellä ollut: kiivas luonto ja osuva nyrkki; mutta nuo pikkuseikat korjasi hänen hyvä sydämensä ja anteeksiantavaisuutensa. Leclairin vikoja taas ei hyvittänyt mikään vastapaino. Hän oli "musta", siitä olivat todistuksena hänen monet tekonsa, joita ei kukaan unohtanut, mistä syystä häntä vihattiinkin yhtä paljon kuin Brownia rakastettiin. Siksipä miehet, jotka sattuivat olemaan Sunrisessa, sitoivat hänen olkapäähänsä puhdistavan kääreen ja veivät hänet Lynch-oikeuden eteen.
Asia oli vallan selvä. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin kanssa Mc Dougallissa. Timothy Brownin keralla hän oli sieltä lähtenyt, mutta saapunut Sunriseen ilman häntä. Katsoen hänen entisiin tepposiinsa tulivat kaikki samaan johtopäätökseen, että hän oli tappanut Timothy Brownin. Leclair puolestaan myöntäen kaikki edellämainitut tosiseikat kielsi johtopäätöksen oikeuden, antaen toisen selityksen. Kaksikymmentä mailia Sunrisesta olivat hän ja Timothy Brown sauvoneet venettään kallionkuvetta pitkin. Rannalta kajahti kaksi pyssynlaukausta. Timothy Brown putosi veneestä jättäen punaisia läikkiä vedenpinnalle. Sitten häntä ei enää näkynyt. Mutta Leclair itse kaatui veneen pohjalle olkapää puhkaistuna. Hän makasi hiljaa katsellen rannalle. Jonkun ajan kuluttua kaksi intiaania pisti päänsä näkyviin pensaikosta. He tulivat veden rajaan laahaten perässään koivunkuoresta tehtyä ruuhta. Tuskin he olivat saaneet sen vesille, kun Leclair laukaisi pyssynsä. Hän osasi toiseen heistä, joka kierehti veteen samoin kuin Timothy Brown. Toinen jäi veneen pohjalle, ja sitten niin ruuhi kuin venekin kulkivat valtoiminaan virran mukana. Virta vei heidät saaren luo, missä joki haaraantuu; ruuhi kulki saaren toista rantaa, vene toista. Ruuhta hän ei sen koommin nähnyt, vaan souti itse Sunriseen. Mutta päättäen siitä, kuinka intiaani oli hypähtänyt ruuhessa, hän arveli haavoittaneensa häntä.
Selitystä pidettiin epätyydyttävänä. Hänelle annettiin kymmentuntinen odotusaika, jolla välin "Lizzie" lähti tiedustelemaan asiaa. Kymmenen tunnin kuluttua se tulla porhalsi takaisin Sunriseen. Tiedustelut olivat olleet turhia. Mitään Leclairin puheille myönteisiä seikkoja ei ollut havaittu. Hänen käskettiin tehdä testamenttinsa, sillä Sunrisessa oli Leclairin nimissä valtaus, arvoltaan viisikymmentätuhatta dollaria. Ja nuo ihmiset eivät ainoastaan laatineet lakeja, vaan noudattivatkin niitä.
Leclair kohautti olkapäitään.
"Pyydän vain yhtä", lausui hän, "pientä… kuinka te sitä sanottekaan?… pientä suosionosoitusta. Viisikymmentätuhatta dollariani lahjoitan kirkolle ja koirahylkyni 'Äpärän', paholaiselle."
"Mikä on siis pyyntöni?"
"Että ensin hirtätte koirani ja sitten minut. Sopiiko? Mitä sanotte?"
Kävihän se laatuun; sovittiin siis, että "Lemmon sikiö" kulkisi isäntänsä edellä viimeiselle pysähdyspaikalle, ja oikeuden istuin siirrettiin joen rannalle, missä kasvoi yksinäinen mahtava honka. Järvi-Charley teki silmukan nuoraan, heitti sen Leclairin pään yli ja kiinnitti asianmukaisesti kaulaan. Kädet sidottiin selän taa ja Leclair autettiin seisomaan tyhjälle korppulaatikolle. Sitten köyden vapaa pää heitettiin oksan yli, vedettiin kireämmälle ja kiinnitettiin lujasti. Tarvitsi enää vain työntää korppulaatikko alta pois, niin Leclair olisi riippunut ilmassa.
"No, nyt koira!" sanoi Webster Shaw, joka väliaikoina toimi kaivosinsinöörinä. "Järvi-Charley, sinun asiasi on panna sille naru kaulaan."
Leclair virnisteli. Järvi-Charley pani uuden mällin suuhunsa, teki toisen silmukan ja alkoi kiirehtimättä vanutella nuoraa kädessään. Kerran tai kahdesti hän keskeytti työnsä ajaakseen kasvoiltaan liian tunkeileviksi käyneitä sääskiä. Kaikki huitoivat pois sääskiä paitsi Leclair, jonka pään ympärille niitä oli kerääntynyt kokonainen pilvi. Yksinpä "Äpäräkin" loikoessaan pitkänään maassa karkoitti etukäpälillään noita kiusanhenkiä silmistään ja suupielistään.
Mutta Charleyn odottaessa, että koira kohottaisi päätään, kuului hiljaisen ilman halki heikko ääni ja näyttäytyi ihminen, joka käsiään heiluttaen juoksi heitä kohden Sunrisesta päin. Se oli kauppa-asiamies.
"Minulla on teille asiaa, pojat!" lausui hän hengästyneenä saavuttuaan heidän luokseen. — "Äsken juuri tulivat pikku Sandy ja Bernadotte", selitti hän saatuaan henkäistyksi. "Laskivat alempana rantaan tultuaan oikoteitä tänne. Muassaan toivat Majavan. Olivat löytäneet hänet ruuhesta saaren takaa, hänessä on kaksi kuulaa. Toinen intiaani oli ollut Klok-Kut, joka puukotti akkaansa ja pakeni."
"Kas niin. Enkö sitä sanonut?" huusi Leclair riemuiten. "Juuri hän!
Minä tiedän. Puhuin totta."
"Pitää opettaa noita kirotuita siwasheja", sanoi Webster Shaw. "Ne ovat lihonneet ja käyneet hävyttömiksi; pois niiltä on saatava kapinahalu. Lähtekää, pojat, otamme ja hirtämme Majavan toisille varoitukseksi. Siinä ohjelmamme! Mennään kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa puolustuksekseen."
"Hei, m'sieur", huusi Leclair, kun joukko hämärissä alkoi liikkua
Sunrisea kohti. "Tekeehän minunkin mieleni katsomaan näytelmää!"
"Ole huoletta, päästämme sinut irti palattuamme", huusi Webster Shaw olkansa yli. "Sill'aikaa ajattele pahoja tekojasi ja Salliman teitä. Se on sinulle hyödyksi, ja saat olla siitä kiitollinen."
Niinkuin kaikki uhkaaviin tilanteisiin tottuneet ovat terveitä hermoiltaan ja kärsivällisiä, niin osasi Leclairkin odottaa, toisin sanoen hän mukautui asemaansa. Ruumiillista rauhaa hän ei voinut tuntea, sillä kireälle tiukattu köysi pakotti hänet seisomaan aivan suorana. Jalkalihaksien vähänkin herpaantuessa likistyi teräväreunainen nuora hänen kaulaansa. Ruumiin jännitys aikaansai ankaria kipuja haavoittuneessa olassa. Alahuulensa hän työnsi eteenpäin ja suuntasi hengityksensä ylöspäin kasvojaan kohti varjellakseen silmiään sääskiltä. Mutta sittenkin oli hänen asemassaan hyviä puolia. Henkensä pelastuksen vuoksihan jo saattoi jotain kärsiä; sääli vain, ettei päässyt näkemään Majavan hirttämistä.
Näissä ajatuksissa hän askarteli, kunnes hänen katseensa sattumalta osui "Äpärään", joka makasi pitkänään maassa, pää käpälien välissä. Silloin Leclairin mietteet haihtuivat. Hän alkoi pitää tarkoin silmällä koiraa koettaen arvailla, nukkuiko se vai oliko valveilla. "Äpärän" kupeet nousivat ja laskivat tasaisesti, mutta Leclairista tuntui, kuin sen hengitys olisi käynyt hiukkasen nopeammaksi; hän tunsi nyt sen odotuksen ja jännityksen, mikä täytti koiran olemuksen ja oli täydellisen unen vastakohtana. Hän olisi ollut valmis antamaan koko löytönsä Sunrisessa varmuudesta, että koira nukkui, ja kerran, kun joku hänen jäsenensä naksahti, hän katsahti hätäisesti ja levottomasti "Äpärään" nähdäkseen liikahtiko se. Sillä kertaa se ei vielä liikkunut, mutta hetken päästä se nousi hitaasti ja laiskasti, venytellen ja katsahtaen tarkkaavasti ympärilleen.
"Sacre dame!" kirosi Leclair puoliääneen.
Päästyään varmuuteen siitä, ettei ketään ollut näkemässä, "Äpärä" istuutui vääntäen ylähuulensa hymyyn, katseli Leclairia ja nuoleskeli suupieliään.
"Näkyy olevan loppuni käsissä!" sanoi Leclair ja purskahti raikuvaan ivanauruun.
"Äpärä" astui lähemmäksi viallinen korva lerpallaan ja terve heristettynä pirullisen tarkkaavaiseksi. Pää kujeellisesti kallellaan se läheni teeskentelevin, leikittelevin askelin. Se alkoi hiljaa hieroa kuvettaan laatikon reunaan ja liikautti sitä kerran, sitten toisen. Leclair muutteli jalkojaan pysyäkseen tasapainossa.
"Äpärä", lausui hän rauhallisella äänellä, "minä tapan sinut!"
Sen sanan kuullessaan koira murahti ja tölmäsi lujasti laatikkoa. Sitten se nousi takajaloilleen ja nojautui voimakkaasti sitä vasten etukäpälillään. Leclair potkaisi toisella jalallaan, mutta nuora viilsi hänen kaulaansa, niin että hän oli vähällä kuristua.
"Hei siinä! Mars paikoillesi!" kirkui hän.
"Äpärä" peräytyi parikymmentä askelta, joka liikkeessä pirullista sulavuutta, jonka Leclair hyvin ymmärsi. Hän muisti, että koira oli monesti särkenyt huuhtoma-avannosta jääkuoren nousemalla takajaloilleen ja sitten koko painollaan heittäytymällä jäätä vasten; ja muistaessaan sen hän käsitti mitä koiralla oli mielessä. "Äpärä" kääntyi isäntäänsä päin ja pysähtyi paljastaen hampaansa pilkkahymyyn, johon Leclair vastasi samalla mitalla. Sitten koira otti vauhtia ja heittäytyi koko painollaan laatikkoa vasten.
Neljännestunnin kuluttua Järvi-Charley ja Webster Shaw palatessaan näkivät aavemaisen heilurin kieppuvan hämärissä. Riennettyään kiireesti paikalle he huomasivat elottoman ruumiin ja siihen takertuneen elollisen olennon, joka tempoi, repi ja raastoi vainajaa.
"Hei, pois siitä, Lemmon sikiö!" karjaisi Webster Shaw.
Mutta "Äpärä" katsahti häneen kiukkuisesti, murisi uhkaavasti eikä hellittänyt hampaitaan.
Järvi-Charley otti revolverin, mutta hänen kätensä vapisi ikäänkuin vilusta ja hän ampui harhaan.
"Kas tässä, ota sinä tämä", sanoi hän antaen aseen Webster Shawlle.
Webster Shaw naurahti lyhyesti, tähtäsi kiiluvan silmäparin väliin ja laukaisi. "Äpärä" nytkähti, potki hetkisen suonenvetoisesti maata ja muuttui sitten äkkiä liikkumattomaksi. Mutta hampaitaan se ei hellittänyt.