VERIKOSTO
Fortune la Perle juoksi lumessa nyyhkyttäen, ponnistaen viimeiset voimansa, kiroten kohtaloaan, Alaskaa, Nomea, kortteja ja ihmistä, jonka oli lävistänyt veitsensä terällä.
Lämmintä verta oli hyytynyt hänen käsiinsä, ja äsken eletty näytelmä oli kirkkaana hänen mielessään, — mies käsin pöydänreunaan tarttuu, hitaasti lattialle vaipuu, korttipakka hajoaa, rahat kierivät ympäri, kaikki läsnäolijat värähtävät. Äänettömyys… huudot lakkaavat yht'äkkiä, pelinoppain kolina taukoaa, kiihtyneitä, säikähtyneitä kasvoja kaikkialla; hetkellinen kuolemanhiljaisuus tuntuu kestävän iankaikkisuuden ratketen sitten huumaavaksi meluksi ja kostonääniksi, jotka karkoittavat hänet päätäpahkaa hänen takanaan mielettömänä riehuvasta kylästä.
"Onpa kuin kaikki hornanhenget olisivat päässeet irti", mutisi hän halveksuvasti kääntyen pimeään ja suunnaten pakonsa merenrantaa kohti. Tulet loistivat avatuista ovista. Kaikkialta, teltoista, hökkeleistä ja tanssisaleista riensi väkeä häntä takaa ajamaan. Ihmisten huudot ja koirien haukunta lumpeuttivat hänen korvansa ja jouduttivat hänen askeleitaan. Ja hän juoksi juoksemistaan. Mutta sitten alkoi melu vähitellen hiljetä. Takaa-ajo päättyi voimattoman kiukun purkauksiin ja tuloksettomaan etsintään. Jokin varjo vain seurasi itsepintaisesti hänen jälkiään. Vilkaistessaan taakseen hän huomasi, kuinka sen epämääräinen haamu milloin näkyi avointa lumilakeutta vasten, milloin häipyi pimeään, valaisemattomain hökkeleiden ja rannalle kumottujen veneiden väliin.
Fortune la Perle kiroili heikolla, väsymyksestä naisen itkua muistuttavalla äänellä jatkaen pakoaan röykkiöiksi kasaantuneen jään ja lukemattomien kuoppien ja telttojen lomitse. Väliin hänestä tuntui, että vaara oli välttynyt; silloin hän huohottaen väsymyksestä, hurjasti tykyttävin ohimoin vaipui maahan; mutta samassa pimeydestä sukeltava varjo saattoi hänet jatkamaan epätoivoista pakoaan. Äkkiä hänen mieleensä vilahti ajatus, joka sai hänet kylmiin väreisiin. Varjon itsepintaisuus alkoi hänestä, taikauskoisesta pelaajasta, tuntua yliluonnolliselta. Sanattomana, säälimättömänä, väistymättömänä se muistutti hänestä sallimusta, kohtaloa, joka odotti viimeistä pelisiirtoa saadakseen käteismaksun ja laskeakseen lopullisen voiton tai tappion. Fortune la Perle uskoi mahdollisiksi tuollaiset harvinaiset, hetkelliset tilanteet, jolloin ruumiiton henki, sielu, vapautuneena ajan ja paikan käsitteistä, tunkeutuu iäisyyden todellisuuteen ja lukee vapaasti elämän lait kohtalon avatusta kirjasta. Hän ei epäillyt elävänsä nyt jotakin sellaista hetkeä ja kääntyessään takaisin kylää kohti ja pyrkiessään yli lumenpeittämän jäkäläkankaan hän ei vähääkään ihmetellyt, kun varjo lähestyi häntä saaden selvemmän ja määrätymmän muodon. Epätoivoisena omasta voimattomuudestaan hän pysähtyi keskelle lumilakeutta ja käännähti ympäri. Hänen oikea kätensä hellitti nopeasti kintaan, ja tähtien heikossa kajastuksessa välkähti kohotettu revolveri.
"Älkää ampuko. Olen aseeton."
Varjo sai määrätyn muodon. Ihmisäänen kuultuaan Fortune la Perle vavahti helpotuksen tunteen tulvehtiessa hänen rintaansa.
Jos Ury Bramilla olisi ollut ase tuona iltana, jolloin hän Eldoradon penkillä istuessaan oli nähnyt murhan tapahtuvan, olisi kaikki varsin luultavasti saanut toisen käänteen eikä hän olisi lähtenyt juoksemaan pitkin Long Trulea tuon miehen jäljestä, joka oli niin toisenlainen kuin hän. Mutta kuinka tahansa, hän toisti vielä kerran:
"Älkää ampuko. Näettehän, että olen aseeton."
"Mitä hittoa sitten juoksette jäljessäni?" kysyi peluri laskien alas revolverin.
Ury Bram kohautti olkapäitään.
"Se ei mitään merkitse. Menkäämme nyt yhdessä minun luokseni."
"Minne?"
"Majaani. Se on tuolla kylän rajalla."
Ury Bramin mieletön ehdotus hämmästytti niin Fortune la Perleä, että hän polki ihmetyksestä jalkaansa lumeen käyttäen kaikki tuntemansa kiroukset.
"Kuka te olette", sanoi hän viimein, "ja keneksi luulette minua, kun kuvittelette, että tuollaisen ehdotuksen kuultuani pistän pääni valmiiseen silmukkaan?"
"Olen Ury Bram", vastasi toinen koruttomasti, "majani on kylän laidassa. En tunne teitä, mutta olette tappanut ihmisen, hihassanne on hänen vertansa. Nyt olette kuin Kain kaikkien vainooma. Teillä ei ole mihin kallistatte päänne. Mutta minun luonani on tilaa…"
"Kaiken pyhän nimessä, olkaa vaiti!" keskeytti hänet Fortune la Perle, — "taikka teen teistä toisen Abelin. Jos tahdotte auttaa minua, niin auttakaa oikealla tavalla. Mitä hyötyä minulla on majasta, kun tuhat ihmistä juoksee jäljessäni etsien minua kaikkialta? Paeta minun täytyy täältä, pois, pois, niin kauas kuin mahdollista! Voi noita kirottuja elukoita! Palan halusta kääntyä takaisin ja lopettaa vielä muutamia… Millaisia sikoja! Yksi ainoa kirkas, ihana tappelu olisi koko tämän kirotun asian loppu. Elämä on vain peliä. Ja minua se niin kylläännyttää." — Hän pysähtyi järkkyneenä, masentuneena, epätoivon partaalla. Ury Bram käyttäen hyväkseen syntynyttä äänettömyyttä alkoi puhua. Hän oli kaunopuheinen. Se oli pisin ja sanarikkain lausunto hänen elämässään lukuunottamatta erästä, jonka hän saneli toisessa paikassa paljoa myöhemmin.
"Huomatkaa siis, minkä tähden esitän teille majaani. Siellä voin teidät kätkeä niin, ettei teitä kukaan löydä. Ruokatarpeita minulla on myöskin riittävästi. Minnekään muuanne ette voi mennä. Teillä ei ole koiria, ei rekeä eikä ylipäänsä mitään, mikä on matkalla tarpeen. Meri on jäässä. St. Michael on lähin paikka. Mutta joka taholle lähetetyt takaa-ajajat ovat siellä ennen teitä. Samoin on laita Anwickin taipaleen. Lyhyesti sanoen olette umpikierroksessa. Teillä on ainoa mahdollisuus piileksiä minun luonani, kunnes kaikki on ohi. Kuukauden, ehkäpä vähemmänkin ajan kuluttua teidät unohdetaan ja voitte aivan noiden ihmisten nenän editse kulkea saman matkan ihan ilman pelkoa ja levottomuutta. Minulla on omat ajatukseni oikeudesta. Juostessani jäljestänne Eldoradosta rantalakeaa pitkin en ajatellutkaan ottaa kiinni tai ilmiantaa teitä. Katson asioita toiselta kannalta, eikä se soveltunut käsitykseeni niistä…"
Hän ei ollut ennättänyt lopettaa, kun murhaaja otti taskustaan rukouskirjan ja antoi Ury Bramin vannoa sanansa tosiksi. Revontulten keltainen kimallus valaisi heikosti näiden kahden miehen pakkasessa paljastettuja päitä heidän lujasti pidellessään avokäsin pyhää kirjaa, sillä aikaa kuin Ury lausui valansa.
Sitä valaa hän ei ajatellutkaan rikkoa eikä koskaan rikkonutkaan.
Majan ovella peluri epäillen hetkeksi pysähtyi ihmetellen tuon niin odottamatta hänen avukseen tulleen miehen kummaa käytöstä. Viimein hän voitti vastahakoisuutensa ja astui majaan. Himmeässä kynttilänvalossa hän näki varsin kodikkaan asunnon, missä ei ollut merkkiäkään syrjäisistä. Isännän puuhaillessa kahvin valmistuksessa alkoi hän nopeasti kiertää itselleen paperossia. Hänen kohmettuneet jäsenensä alkoivat vähitellen lämpimässä palautua entiselleen. Istahtaen puolittain halveksivan huolimattomasti penkille hän alkoi puhaltamainsa savupilvien läpi tarkkaavasti tutkia Uryn kasvoja. Ne olivat voimakaspiirteiset, miehekkäät, niissä oli syviä uurteita, jotka näyttivät pikemmin arvilta, eikä niitä lieventänyt pieninkään hymyn tai huumorin häive. Tiheiden, riippuvien kulmakarvojen alta tähystivät kylmät, harmaat silmät. Ulkonevat, voimakkaat poskiluut päättyivät syvään kuoppaan, alaleuka ja leukapielet todistivat horjumatonta tarkoitusperiin pyrkimistä, päämääriin, joiden täytyi matalasta otsasta päättäen olla varsin suoria ja tarpeen vaatiessa säälimättömiä. Kaikki hänessä, nenä, huulet, ääni, poimut suun ympärillä, oli karkeaa. Ihminen, jolla on sellaiset kasvonpiirteet, elää omaa yksilöllistä elämäänsä olematta tottunut kysymään neuvoa muilta; hän voi taistella yökauden itse pääenkeleitä vastaan, mutta kohtaa teidät aamulla yhtä läpitunkemattomana ja suljettuna kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut… Ury oli luonteeltaan ahdas, mutta syvä, ja Fortune la Perle leveine, kevytmielisine luonteineen ei häntä ollenkaan ymmärtänyt. Jos Ury olisi lauleskellut ollessaan iloisella päällä tai huokaillut suruisina hetkinään, niin Fortune olisi käsittänyt häntä; mutta hän ei kyennyt arvioimaan sielua, joka kätkeytyi noiden läpitunkemattomain, jäykkien piirteiden taa.
"Auttakaa nyt minua, herra", lausui Ury, kun kupit oli tyhjennetty. "Meidän on valmistauduttava sen tapauksen varalta, että joku vilkaisisi tänne."
Fortune mutisi nimensä ja ryhtyi uutterasti auttamaan Urya. Majan yhdellä seinällä oli päittäin nurkkaan tuettuna penkki. Varsin karkeatekoinen laite muuten, alustalleen riviin asetetuista hirsistä, jotka päältäpäin oli katettu sammalilla. Eripitkät hirret muodostivat epätasaisen katoksen. Ury poisti sammalen seinänpuolelta; kohotettuaan pois pari kolme hirttä hän sahasi poikki pääpuolessa törröttävät tukipuut; sitten hän asetti hirret jälleen paikoilleen, joten epätasainen katos jäi entiselleen. Lattian alta kaivamansa kauramatot hän asetti penkkiin muodostuneeseen aukkoon; päällimmäiseksi hän vielä levitti säkkejä, sammalia ja peitteen. Pitkin penkkiä asetettujen peitteiden kätkemänä Fortune saattoi rauhallisena maata tilallaan kenenkään mieleen juolahtamatta, että siellä oli joku.
Ensi viikkoina Nomessa tapahtuneen murhan jälkeen toimitettiin sarja tutkimuksia, joista ei päässyt vapaaksi ainoakaan maja tai teltta. Mutta Fortune loikoili koko ajan turvallisessa piilopaikassaan. Todellisuudessa Ury Bramin majasta ei pidetty paljoakaan lukua, koska siellä vähemmän kuin missään muualla maailmassa luultiin John Randolphin murhaajan piilevän. Mutta sen jälkeen kuin Urynkin majaa oli käyty katsastamassa, ryömi Fortune loukostaan ja alkoi rauhallisesti kävellä päiväkaudet majassa pelaten korttia tai polttaen loppumattoman määrän savukkeita. Vaikka hän kevytmielisine luonteineen rakastikin iloisuutta, sukkeluuksia ja naurua, niin hän kumminkin pian mukautui Uryn vaiteliaisuuteen. He puhelivat vähän ja silloinkin vain takaa-ajajain toimista ja suunnitelmista, tien laadusta ja koiranhinnoista; ja nuokin kysymykset heräsivät kuin sivumennen ja ani harvoin. Fortune mietti tähän aikaan jotakin uutta korttipeliä ja istui tuntikausia, jopa kokonaisia päiviäkin yhä sotkien ja jakaen kortteja. Järjestäen kortit pitkiin riveihin hän tarkasteli huolellisesti siten muodostuneita yhtymiä. Ja sotki ja jakoi taas kortit, kunnes tämä puuha lopulta alkoi häntä väsyttää, jolloin hän pöydän yli kumartuneena loihti mielikuvitukseensa Nomen iloiset pelihuoneet, joissa pelaajat ja katsojat viettävät ruletin lakkaamatta paukahtelevan pallon ääressä päivänsä ja yönsä. Sellaisina hetkinä hän tunsi niin painostavasti yksinäisyytensä ja pääsemättömän tilansa, että istuskeli tuntikaudet asentoaan muuttamatta. Joskus sattui, että tuo kauan pidätetty katkeruus johti intohimoisiin mielenpurkauksiin; mutta vaikka hän oli elämänsä turmellut, ei hän sitä tunnustanut.
"Elämä on kehnoa peliä", vatkasi hän alinomaa valittaen kohtalonsa muuttelevaisuutta. "Minua ei ole vedellyt koskaan. Paha sallimus on merkinnyt minut jo syntyessäni. Äitini maidossa olen imenyt huonon onnen. Kun äitini minua kantoi, heitettiin hänelle väärät pelinopat, ja minä synnyin vain todistamaan hänen häviötään. Mutta ei hänellä olisi ollut oikeutta moittia minua siitä ja katsella minua kuin elotonta korttipakkaa. Ja sentään hän teki niin, ja kuinka usein vielä! Miks'ei hän lahjoittanut minulle rikkautta? Miks'ei sitä tehnyt yhteiskunta? Miksi jäin Seattleen ilman penniäkään? Miksi saavuin Nomeen elääkseni siellä kuin sika? Miksi poikkesin Eldoradoon? Olinhan aikonut mennä Big Pittin luo, ja Eldoradoon juoksin vain hetkeksi, tikkuja lainaamaan. Miksi minulta loppuivat tikut? Miksi mieleni teki tupakoida? Näettehän, että kaikki vei yhtäänne, kaikki pikkuseikat ja vähäpätöisyydetkin. Koko elämäni on edeltäpäin määrätty jo ennen syntymääni. Siksi on kaikki niin käynytkin. Siksi tapasin John Randolphin pelinoppineen! Olkoon hän kirottu! Hän sai, mitä hänelle kuuluu! Miks'ei hän hillinnyt kieltään? Miks'ei hän luovuttanut minulle häviötäni takaisin? Näkihän hän, että olin perikadon partaalla. Miks'ei hän hillinnyt itseään? Oi miksi? Miksi? Miksi?" — Ja Fortune la Perle alkoi harhailla ympäri huonetta turhaan hakien vastausta kysymyksiinsä.
Näiden kohtausten aikana Ury oli tavallisesti äänettä, pysyen aivan tyynenä. Ainoastaan hänen harmaiden silmiensä katse kävi aivan kuin himmeämmäksi ja raskasilmeisemmäksi. Näytti kuin ei asia olisi herättänyt laisinkaan hänen mielenkiintoaan. Mitään yhteistä ei näillä kahdella ihmisellä todellisuudessa ollutkaan. Ja tuo tosiasia se juuri ihmetyttikin Fortunea, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli saattanut Uryn häntä auttamaan.
Mutta odotusaika alkoi loppua. Verenjanon täytyi kylässä väistyä kullanjanon tieltä. John Randolphin murha siirtyi vähitellen muistotietojen joukkoon. Ja asia päättyi siihen. Jos murhaaja olisi äkkiä ilmestynyt Nomen väestön keskuuteen, ei se tietystikään olisi rauhoittunut, ennenkuin tämä olisi saanut ansaitsemansa palkan. Mutta nyt ei kysymystä Fortune la Perlen olinpaikasta pidetty minään elinkysymyksenä. Vuoristopurojen uomissa ja niiden kaltevilla kivikkorannoilla oli paljon kultaa. Kun meri vapautui jäistä, siirtyivät kullanetsijät avarine pusseineen sinne, missä elämän hyvä oli saatavissa niin suunnattoman halvalla.
Eräänä yönä Ury Bram Fortunen auttamana valjasti koirat ja varusti reet, ja molemmat lähtivät jäätä myöten etelään. Mutta sitä suuntaa he eivät noudattaneet koko aikaa. St. Michaelin luota he kääntyivät länttä kohti edeten vähitellen merenrannalta sisämaahan päin. Sitten matkustettuaan ylängön poikki he saapuivat Yukonille muutaman sadan mailin päähän sen suusta. Kulkien edelleen koillista kohti he kaarsivat Koyakukin, Tananan ja Minukin. Vasta sivuutettuaan Ison Mutkan Fort-Yukonin luona he Flotzin kautta jälleen lähtivät etelään päin.
Matka oli sangen vaivalloinen. Ury saattoi koko ajan Fortunea. Se ei viimeksimainittua ollenkaan kummastuttanut, olihan Ury ennen lähtöä sanonut, että hänellä oli Eaglessa liikeyrityksiä ja työmiehiä palveluksessaan. Eagle oli aivan matkan loppupäässä. Jo muutamia maileja lähempänä, Fort-Kudahissa, liehui Britannian lippu. Pian he sivuuttivat Dawsonin, Pellyn, Five-Fingerin, Windy Armin, Cariboo-Crossingin, Lindermanin, Chilcootin ja Dyean. Lähelle Eaglea, joka jäi heidän taakseen, he asettuivat yöksi. Se oli heidän viimeinen pysähdyspaikkansa. Siellä heidän piti erota. Seuraavana päivänä he nousivat varhain. Fortune tunsi mielensä keventyneen. Ympärillä tuntui kevään tulo. Aurinko oli taas näyttäytynyt. Päivät pitenivät. Kanadan alue oli jo aivan lähellä. Ja siellä odotti täydellinen vapaus. Päivä päivältä hän lähestymistään lähestyi suurta, vapaata maailmaa, joka oli niin houkuttelevan kaunis. Kuvaillen taivaankaaren värein tulevaa elämäänsä Fortune vihelteli erilaisia leikillisiä säveleitä. Ury valjasti koirat ja latoi tavarat rekiin. Kun kaikki oli valmiina ja Fortune kärsimättömänä odotteli lopullista lähtöhetkeä, heitti Ury äkkiä vielä muutamia pölkkyjä tuleen ja istahti uudelleen loimahtavien liekkien valoon.
"Oletteko kuullut koskaan Kuolleen Hevosen taipaleesta?" kysyi hän ja katsoi miettivästi Fortuneen, joka pudisti kieltäen päätään. Hän alkoi itsekseen tuntea harmia tämän odottamattoman viivytyksen johdosta.
"Joskus sattuu kohtaamaan olosuhteissa, jotka eivät sitten koskaan lähde mielestä", jatkoi Ury hiljaa ja hitaasti. "Kuolleen Hevosen taipaleella tapahtui minulle sellaista. Valkean Harjanteen yli kulku 97-luvulla oli omansa saattamaan jokaisen epätoivoon. Ei tämä tie ole turhaan saanut sellaista nimeä. Hevoset kuolivat kuin kärpäset ensi pakkasella. Pitkin matkaa Skagwaysta Bennetiin oli kasoittain hevosenraatoja. Hevoset kaatuilivat jyrkissä ahteissa, kuolivat korkeiden ylänköjen ruohon myrkyttäminä ja nääntyivät nälkään järvien selällä. Loput tuhoutuivat pitkällä matkalla; ne upposivat jokiin raskaine kuormineen tai ruhjoutuivat kiviä vasten; ne taittoivat jalkansa vuorten rotkoissa, katkaisivat selkärankansa pudotessaan varustuksineen rinnettä alas nurinniskoin; ne vajosivat hetteisiin, tukehtuivat liejuun, puhkoivat vatsansa soilla oksaisiin kantoihin. Pakottaen ne työhön äärimmäiseen uupumukseen asti ihmiset sitten ampuivat ne ja palasivat meren rannalle hankkimaan uusia. Kuolleen Hevosen taipaleella ihmisten sydämet joko särkyivät tai kovettuivat ja muuttuivat kiviksi. Tällä matkalla kohtasin ihmisen, joka oli kärsivällinen ja lempeä kuin Kristus. Hän oli kunnon ihminen. Pitäessään puolipäivälepoa hän päästeli hevosiltaan kuormat antaakseen niiden levätä. Hän maksoi viisikymmentä shillinkiä ja enemmänkin heinäsentneristä. Omilla peitteillään hän peitti hevosten satulan hiertämät selät. Toisilla nuo haavat kehittyivät hirvittäviksi; toiset antoivat hevosten pudotettuaan kenkänsä käydä kavionsa verestäville haavoille. Mutta hän käytti viimeisen dollarinsa kengännauloihin. Minä tiedän sen hyvin, sillä me nukuimme samalla tilalla, söimme samasta kattilasta ja olimme kuin läheiset veljet seuduilla, joilla muut kadottivat kaiken ihmishahmonsa ja kuolivat kirous huulillaan. Olipa hän kuinka väsynyt tahansa, oli hän aina valmis nousemaan ja korjaamaan satulavyötä tai helpottamaan liian kireää hihnaa. Useinkin ympärillämme tapahtuvat kauhunäytelmät saivat hänen silmänsä vettymään. Kallioiden yli kiivettäessä, jolloin eläinparkojen piti nousta takajaloilleen ja ojentaa etujalkansa eteenpäin, niinkuin kissat tekevät kynsiessään seinää, oli koko tie täynnä alas luisuneiden hevosten ruumiita. Ja tuossa löyhkäävässä hajussa, aina lempeänä ja säälivänä, auttaen vetoeläimiä vaikeimmissa kohdin, viipyi hän viimeiseen hetkeen saakka, kunnes koko seurue oli päässyt turvalliseen paikkaan. Ja kun joku eläinparka tarttui liejuun, pysäytti hän koko kulkueen, kunnes se oli saatu ylös. Sellaisina hetkinä häntä ei ollut hyvä häiritä. Perille tultuamme tahtoi eräs henkilö, joka oli jo tuhonnut viisikymmentä hevosta, ostaa hevosemme. Olimme siihen aikaan aivan pennittömät. Ja hän tarjosi meille viittätuhatta dollaria. Katsahdimme henkilöön, joka teki meille sellaisen tarjouksen, ja Oregonin itäosista tuotuihin hevosiimme, ja olimme jo vähällä suostua; mutta muistaen vuorenhuippujen myrkylliset ruohot ja kallioiden yli kiipeämisen ei mies, josta oli tullut veljeni, lausunut sanaakaan, vaan jakoi hevoset kahteen ryhmään — toiseen omansa, toiseen minun — ja katsahti minuun. Ymmärsimme toisemme. Minä ajoin hevoseni toiselle taholle, hän toiselle. Tarttuen pyssyihimme ammuimme ne ensimmäisestä viimeiseen, tuon ihmisen, joka oli tuhonnut puolen sataa hevosta, kiroillessa meitä täyttä kurkkua. Ja se mies, josta oli tullut veljeni Kuolleen Hevosen taipaleella…"
"Oli John Randolph", täydensi Fortune halveksuvasti.
Ury nyökäytti päätään ja sanoi: "Olen iloinen, että käsitätte minua."
"Olen valmis", vastasi Fortune, ja hänen kasvoilleen tuli entisen väsyneen huolestumisen ilme. "Mutta joutukaa vain."
Ury nousi.
"Olen koko ikäni uskonut Jumalaan. Uskon, että hän on oikeamielinen. Uskon, että hän katsellessaan meitä valitsee meistä jotkut tarkoituksiaan täyttämään. Ja uskon hänen haluavan, että minun käteni panee täytäntöön hänen tahtonsa. Uskon sen niin syvästi, että suostun taistelemaan kanssanne aivan samanlaisissa olosuhteissa, jotta hänen tuomionsa täyttyisi."
Fortunen sydän alkoi valtavasti sykähdellä hänen kuullessaan nuo sanat. Hänellä oli hyvin hämärä käsitys Uryn Jumalasta, mutta hän uskoi onneen, ja se ei ollut hänestä luopunut siitä yöstä alkaen, jolloin hän pakeni lumikenttää myöten merelle päin.
"Mutta meillähän on vain yksi revolveri", huomautti hän.
"Ammumme vuorotellen", lausui Ury tarkastaen asetta huolellisesti.
"Kortit ratkaiskoot, kuka alkaa; seitsemän korttia kummallekin."
Ury nyökkäsi hyväksyvästi. Fortune veti taskustaan korttipakan. Pelaajan vaistot heräsivät hänessä hänen nähdessään kortit. Tietysti ei onni nytkään pettäisi. Ja haaveksien palaavasta päivästä hän otti korttinsa ja vavahti ilosta huomatessaan, että hänen oli jaettava kortit.
Hän sotki ja jakoi; pata oli valttina. Kun he katsoivat kortteja, ei Urylla ollut ainoatakaan valttia, mutta Fortunella sitävastoin ässä ja kymppi. Vapaus tuntui hänestä aivan läheiseltä. He pysähtyivät viidenkymmenen askelen päähän toisistaan.
"Jos on Jumalan tahto, että surmaatte minut, ovat koirat kaikkine valjaineen teidän. Taskustani löydätte valmiin kauppakirjan", selitti Ury asettaen leveän rintansa häntä kohti suunnatun revolverin maalitauluksi. Koettaen irroittaa ajatuksensa auringonsäteissä kimaltelevasta valtameren ulapasta tähtäsi Fortune huolellisesti. Kaksi kertaa hän laski revolverin, sillä kevättuuli huojutteli yhä männynlatvoja. Vihdoin hän asettui toisen polvensa varaan ja puristaen lujasti molemmin käsin revolveria ampui laukauksen. Ury horjahti, levitti kätensä ja tehtyään mielettömän kokeen astua eteenpäin kaatui lumeen. Fortune älysi, ettei ollut osannut suoraan rintaan, koska hänen vastustajansa oli horjahtanut.
Kun Ury kooten viimeiset voimansa itseään hallitakseen ojensi kätensä ottaakseen revolverin, vilahti Fortunen mieleen ajatus ampua vielä kerta. Mutta hän luopui siitä heti. Onni oli suosinut häntä koko ajan. Hän tunsi, että jos hän nyt tekee rikoksen, saa hän sen jäljestäpäin maksaa. Ei, hän toimii loppuun asti rehellisesti. Ja sitäpaitsi oli Ury niin pahoin haavoittunut, että hän tuskin jaksoi pidellä kädessään raskasta Colt-revolveria.
"Missä on nyt Jumalanne?" kysyi Fortune la Perle pilkallisesti antaen haavoittuneelle aseen.
"Hän ei ole puhunut vielä", vastasi Ury. "Valmistautukaa hänen päätöksensä varalta."
Fortune katsahti häneen asettuen sentään syrjittään suodakseen mahdollisimman pienen tähtäysalan. Ury, horjuen kuin juopunut, odotti kuitenkin, kunnes vastustaja olisi asettunut rauhalliseen asentoon. Revolveri oli hyvin raskas, ja hän epäili itse niinkuin Fortunekin, voisiko hän kannattaa asetta. Mutta hän kohotti sen ja kohotettuaan kätensä päänsä yli laski revolverin hitaasti alas. Samalla hetkellä kuin hän näki Fortunen vasemman kyljen tähtäimen tasalla, hän laukaisi. Fortune kaatui nurinniskoin.
Iloisen San Franciscon kuva himmeni ja kalpeni, ja kirkkaiden säteiden valaisema lumi kävi yhä tummemmaksi. Fortune kirosi viimeisen kerran petollista kohtaloansa.