RAJALLA
Viimeinen lihapalanen. Morgansonin ei ollut tapana pitää lukua vatsastaan. Tosiaankin hän suorastaan laiminlöi sen vaatimukset, ajatteli sitä harvoin ja vielä harvemmin oli sen takia huolissaan. Mutta nyt, oltuaan jatkuvasti vailla muutakaan hauskuutta ja mukavuutta, hän tunsi yksinpä suolaisen silavapalan nähdessäänkin suurta ja erikoista nautintoa.
Hänen kasvojensa ilme oli ahnas ja nälkäinen. Posket olivat aivan kuopilla, ja nahka poskipäillä näytti liian pingoittuneelta, ikäänkuin olisi ollut ratkeamaisillaan ensimmäisestä äkillisestä liikkeestä. Samentuneet, kerran siniset silmät ilmaisivat hämmennystä. Niissä oli epäilystä ja pelkoa ja painostavaa tuntoa jostakin uhkaavasta ja lepyttämättömästä. Luonnostaan ohuet huulet olivat ajan mittaan käyneet vieläkin ohuemmiksi. Nyt ne koneellisesti pyrkivät kiiltävää keittoastiaa kohti.
Morganson irroitti siitä huomionsa ja veti taskustaan piipun. Hän loi siihen läpitunkevan, tutkivan katseen ja kopautti sitä hajamielisesti muutaman kerran kämmenpohjaansa. Ottaen esille tupakkakukkaron hän alkoi huolellisesti koota tupakanmuruja. Tulos oli säälittävän huono. Morganson alkoi kopeloida taskujaan ja veti sieltä peukalon ja etusormen välissä hienoa poroa. Toisinaan löytyi tuon roskan joukosta tupakanhitusiakin, jotka hän keräsi suurimmalla huolella. Eikä Morganson välittänyt, vaikka kertyneeseen tupakkakasaan joutui muitakin, tupakalle aivan vieraita aineksia.
Sitten hän tahallaankin lisäsi joukkoon pieniä, tarpeeksi kovia karvakuituja, joita löysi taskujensa pohjalta. Neljännestunnin kuluttua hän jotenkuten oli saanut piippunsa täyteen, sytytti sen tulisijasta ja lämmittääkseen mokkasiineihin verhottuja jalkojaan siirtyi lähemmäksi tulta. Vaikka hän poltti hyvin säästeliäästi vetäen tuskin ollenkaan savuja, oli hän pian polttanut piipullisen loppuun, mutta vielä kauan sen jälkeenkin hän istuskeli kääntämättä katsettaan hiipuvasta hiilloksesta.
Vähitellen hänen silmiensä surullinen ilme vaihtui päättäväiseksi. Vihdoinkin hän aikoi lähteä matkalle ja — totta kyllä — sangen vaivalloiselle matkalle.
Hänen kasvonsa kävivät yhä ankarammiksi, saivat suorastaan sudenomaisen ilmeen, ja ohuet huulet, tiukasti yhteenpuristettuina, näyttivät vielä ohuemmilta.
Aikomusta seurasi teko. Morganson nousi päättävästi ja meni tarkastamaan matkavarustuksiaan. Hän pani rekeen kokoonkäärityt peitteet, keittoastian, pyssyn ja kirveen ja kiinnitti kuorman köydellä. Sitten hän lämmitti kätensä tulisijan ääressä ja veti niihin kintaat. Hänen jalkansa olivat kipeät, ja hän ontui huomattavasti. Kun hän heitti olkansa yli köyden ja kallistui koko painollaan saadakseen reen liikkumaan, ähkäisi hän. Siihen kohtaan, jota köysi joka päivä hankasi, oli hiertynyt haava.
Tie kulki jäätynyttä Yukon-jokea myöten. Neljä tuntia taivallettuaan hän saapui tienkäänteessä sijaitsevaan Minton kaupunkiin, joka oli rakennettu korkean maavallin harjalle ja sisälsi yhden kaislarakennuksen, majatalon ravintoloineen ja muutamia hökkeleitä. Hän jätti rekensä oven luo ja meni ravintolaan.
"Riittääkö viskyyn?" kysyi hän laskien tarjoilupöydälle kultahiekkapussin.
Ravintolanpitäjä katsahti tutkivasti pussiin, sitten Morgansoniin ja toi pullon ja lasin.
"Olkaa huoletta", lausui hän.
"Ottakaa sentään pussi", kehoitti Morganson.
Ravintoloitsija käänsi pussin alassuin, pudisteli sitä vaa'an yläpuolella, ja siitä putosi muutamia kultarakeita. Morganson otti kukkaron, käänsi sen nurin ja poimi huolellisesti kaikki kultahituset.
"Luulen, että sitä on puolen dollarin arvosta", sanoi hän.
"Ei aivan, mutta likipitäin", vastasi ravintoloitsija. "Mutta se ei merkitse mitään; otan korvauksen joltakin toiselta vieraalta."
Morganson kaatoi hämillään itselleen puoli lasia viskyä.
"No, no, älkää ujostelko", rohkaisi häntä ravintoloitsija, "juokaa kuin mies."
Morganson kumosi pullon ja täytti lasin reunojaan myöten. Hän joi hitaasti nauttien juoman ihmeellisestä tulesta, joka poltti kieltä, valui lämmittävänä virtana kurkkuun ja lempeästi ja hyväillen täytti vatsan.
"Keripukki vai?" tiedusteli ravintoloitsija.
"On sitäkin vähän", vastasi toinen, "mutta ei se ole vielä turvottanut; kenties pääsen Dyeaan, jossa saan tuoreita hedelmiä ja ajan sen ruumiistani."
"Sanani annan, ettette pääse", lausui ravintoloitsija osaaottavasti hymyillen. "Koiria teillä ei ole eikä rahaa, ja sitten vielä keripukki! Mutta tiedättekös mitä, teidän sijassanne minä joisin petäjänkuoriteetä."
Puolen tunnin kuluttua Morganson hyvästeli ja lähti majatalosta. Uudelleen hän ponnistihe haavoittunein olkapäin köyttä vasten ja suuntasi kulkunsa jokitietä myöten etelää kohti. Tunnin taivallettuaan hän pysähtyi. Joen luona, oikealla, jyrkän käänteen alapuolella oli pieni viettävä tasanko. Morganson jätti rekensä ja kulki ontuen puoli mailia loivaa rinnettä. Sadan askelen päässä joesta avautui aivan tasainen laakso, jossa kasvoi tiheässä virginialaisia poppeleita. Hän suuntausi puita kasvavan paikan halki Yukonin rantaa kohti. Tie kulki rannalla noudattaen joen uomaa, mutta Morganson ei laskeutunut sinne. Etelässä Selkirkin suunnalla näkyi tie lumessa enemmän kuin mailin matkan, mutta pohjoisessa Minton suunnalla se katosi näkyvistä neljännesmailin päässä.
Morganson näytti hyvin tyytyväiseltä havaintoonsa ja palasi omia jälkiään takaisin rekensä luo. Hän nojautui nuoraa vasten ja alkoi raahata rekeä tasangon halki. Oli hyvin vaikea saada rekeä kulkemaan pehmeässä, äskensataneessa lumessa. Sen lisäksi takertui risukko kaiken aikaa jalkoihin, ja suurella vaivalla Morganson taivalsi puoli mailia. Pimeä yö oli jo saapunut, kun hän pystytti pienen teltan, laittoi kuntoon peltiuunin ja pilkkoi puita tehdäkseen tulen. Kynttilöitä ei hänellä ollut, joten hän juotuaan teetä ryömi viivyttelemättä peitteiden alle.
Aamulla herättyään hän pani kintaat käteensä, laski alas lakinkorvalliset ja läksi metsän halki Yukon-joelle päin. Samoin kuin edellisenä päivänä ei hän nytkään mennyt aivan rantaan asti, vaan lyöden kämmeniinsä ja polkien jalkojaan pitääkseen ruumiinsa lämpimänä ja verensä liikkeessä vakoili tunnin ajan tietä ja palasi sitten teltalleen syömään aamiaista. Peltirasiassa oli enää vain hyvin vähän teetä, ei enempää kuin viisi, kuusi keitosta. Mutta Morganson otti niin mitättömän hitusen teetä, että sitä tuntui riittävän loppumattomiin. Koko ruokavarasto käsitti puoli säkillistä jauhoja ja puoli peltiastiaa korppuja. Hän sekoitti korppuja veteen, kiehautti sekoituksen ja söi hyvin hitaasti, kuvaamattomalla nautinnolla pureskellen joka palaa. Syötyään kolme korppua hän epäröi, mietti hetkisen, kurottausi ottamaan neljättä, mutta pidätti kätensä puolitiessä. Hän otti jauhosäkin tarkasteltavakseen, nosti sen ilmaan ja punnitsi sitä kädessään.
"Pariksi viikkoa riittää", lausui hän ääneen. "Kenties kolmeksikin", lisäsi hän työntäen korput luotaan.
Hän pisti kintaat käteensä, käänsi alas lakinkorvalliset, otti pyssyn ja läksi vakoilupaikalleen metsään. Siellä hän istui kyykkysilleen lumeen ja saattoi nyt näkymättömänä seurata, mitä tiellä tapahtui. Täydellisen toimettomuutensa takia hän alkoi tuntea pakkasen puristusta ja nipistelyä. Silloin Morganson laski pyssyn polvilleen ja alkoi heiluttaa käsiään joka suuntaan. Vähitellen särky jaloissa kävi sietämättömäksi. Morganson siirtyi yhä ylemmäksi rannasta ja raskaasti, silminnähtävää tuskaa tuntien, asteli puiden lomassa edestakaisin. Välistä hän laskeutui alemmaksi ja silmäili ylös- ja alaspäin jälkiä myöten, aivan kuin olisi tahtonsa voimalla voinut loihtia sinne ihmisen. Lyhyt talviaamu, joka sentään tuntui Morgansonista iäisyydeltä, kului, mutta tiellä ei näkynyt ketään.
Päivällä odotus oli helpompaa. Lämpö nousi, ja pian alkoi sataa kuivaa, hienoa ja kristallimaista lunta. Ei tuullut, ja lumi putoili aivan luotisuoraan, hiljaa ja uuvuttavasti.
Nojaten päänsä polviaan vasten hän silmät ummessa jatkoi vakoiluaan ainoastaan kuulonsa avulla. Mutta kaikkialla oli hiljaista. Syvää äänettömyyttä eivät häirinneet ajajain huudot, ei jalasten kitinä eikä koirain haukku. Hämärissä hän palasi teltalleen, pilkkoi puita, söi kaksi korppua ja ryömi peitteen alle. Hän nukkui hyvin rauhattomasti, heittelehti puolelta toiselle ja ähki unissaan; keskellä yötä hän nousi ja söi vielä yhden korpun.
Pakkanen kiristyi päivä päivältä. Huolimatta kuumasta petäjänkuoriteestä, jota hän joi suuret määrät, ei neljä korppua riittänyt pitämään hänen ruumistaan lämpimänä, ja hänen täytyi korottaa päiväannoksensa kuuteen korppuun — kolme aamulla ja kolme illalla. Päivällä hän ei syönyt mitään tyytyen muutamaan lasilliseen mietoa, mutta oikeata teetä. Ohjelma pysyi muuttumattomana. Aamulla kolme korppua, päivällä teetä, illalla kolme korppua. Väliajoilla hän keripukin takia joi petäjänkuoriteetä. Muutaman päivän kuluttua hän huomasi valikoivansa kaikkein isoimpia korppuja, ja ankaran taistelun jälkeen hän tyytyi ottamaan vuorotellen isompia ja pienempiä korppuja.
Viidentenä päivänä näkyi tiellä liikettä. Etelän puolelle ilmaantui tumma esine ja alkoi vähitellen kasvaa. Morganson oli varuillaan. Hän tarttui pyssyynsä, tarkasteli sitä, laski sitten hanan puoliksi ja lämmittääkseen kohmettunutta kättään veti siihen molemmat kintaat. Hetki hetkeltä kävi Morganson yhä kiihoittuneemmaksi ja hermostuneemmaksi — hän milloin kohotti, milloin laski taas hanan — mutta mies olikin intiaani, ja väijyjä pudotti pyssyn polvilleen huoahtaen pettymyksestä. Intiaani meni ohitse ja hävisi puiden taa Minton suunnalle.
Morganson sai uuden aatteen, ja hukkaamatta aikaa vaihtoi hän vanhan vartiopaikkansa, missä oli istunut kyykkysillään, uuteen. Siellä hän virginialaisten poppelien suojassa saattoi tähystellä oikealle ja vasemmalle tien suuntaan.
Hän ei kertaakaan mennyt tielle asti. Se ei ollut tarpeenkaan, sillä puiden takana hän oli täydessä turvassa, ja jokainen ohikulkija tai -ajaja oli häntä pyssynkantamaa lähempänä.
Sitä mukaa kuin yöt pitenivät, lyhenivät hänen päivittäiset vartiovuoronsa. Kerran yöllä hän kuuli värähtelevää kulkusten helinää, mutta pimeässä se oli yhtä kaikki.
Silminnähtävästi oli kaikki häntä vastaan. Lannistumattoman itsepintaisena, kärsien sanomattomasti kylmästä ja keripukista, hän istui kokonaista kymmenen päivää vahtipaikallaan, mutta turhaan. Koko aikana vain yksi ainoa intiaani, jonka rosvoamisesta ei olisi rikastunut, kulki ohitse päiväsaikaan; vasta nyt yöllä, läpinäkymättömässä pimeydessä, sivuutti rekiä, ihmisiä ja koiria matkalla etelään, kohti merta, aurinkoa ja sivistystä.
Kaikkia ohikulkevia rekiä hän katseli samoin silmin. Ne olivat elämän lähde — hänen elämänsä. Hän kuihtui teltassaan paljaalla lumella, nääntyi ruoan puutteessa eikä, sairas kun oli, päässyt omin neuvoin eteenpäin. Mutta rekien eteen oli valjastettu koirat, jotka mukavasti ja vaivatta kuljettaisivat hänet lämpimiin seutuihin; reissä oli ruokaa, joka liekin tavoin elvyttäisi hänen sammuvan elonkipinänsä; oli rahaa, joka lähentäisi hänet mereen, aurinkoon ja sivistykseen. Meri, aurinko ja sivistys olivat muuttuneet hänelle elämän, hänen elämänsä, vertauskuviksi ja olivat kuin rekiin ladottu ihmeellinen kuorma, jota hän jo niin monena päivänä ja niin kärsimättömästi ja turhaan oli odottanut… Nuo ajatukset seurasivat häntä niin lakkaamatta, että hän vähitellen alkoi pitää itseään putipuhtaaksi ryöstettynä. Niin, hänet oli ryöstetty, — hänen ryöstäjänsä olivat ne, joita hän odotti, joiden piti ajaa ohitse kallisarvoisena kuormanaan ihmiselämä.
Jauhovarasto väheni, ja hän alkoi taas noudattaa vanhaa elintapaansa: kaksi korppua aamuin illoin. Siitä hän yhä enemmän tunsi heikontuvansa, ja pakkanen nipisteli entistään äkäisemmin… Keripukki oli joutunut uuteen vaiheeseen. Iho ei enää kyennyt läpäisemään kaikkia epäpuhtaita aineksia, joita oli kerääntynyt vereen, ja ruumis alkoi turvota. Ensin paisuivat jalat, ja tuskallinen särky ei antanut rauhaa öisin. Turvotuksen jatkuessa lisääntyi kipukin.
Sen lisäksi saapui pakkaskausi. Lämpömittari laskeutui yhä alemmaksi — neljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä astetta alapuolelle nollan… Lämpömittaria ei hänellä tietystikään ollut, mutta hän määritteli lämpötilan erityisten merkkien avulla, jotka jokainen pohjoisessa ilmastossa elänyt tuntee — lumeen kaadetun veden loiskeesta, pakkasen nipistelystä ja siitä, kuinka nopeasti hengitys jäähtyi ja hienona huurteena laskeutui teltan kangasseinille ja katolle.
Hän jännitti kaikki voimansa, taisteli pakkasta vastaan ja jatkoi tähystystään rannalla, mutta hän oli heikko, hyvin heikko, ja pakkanen puri helposti ja syvälle hampaansa häneen ajaen hänet telttaan tulen äärestä turvaa hakemaan. Hänen nenänsä ja poskensa olivat paleltuneet ja mustuneet. Samoin hän palellutti vasemman käden peukalonsa ja tiesi siten menettävänsä jäsenen. Se oli hirvittävää, ilkeää pilaa. Sillä juuri siihen aikaan, kun pakkanen ajoi hänet telttaansa, syntyi elämää tiellä. Ensimmäisenä päivänä sivuutti kolme paria rekiä, toisena kaksi paria. Hän kokosi viimeiset voimansa ja läksi rannalle tähystellen siellä puolen tunnin ajan ja pakeni sitten telttaan, mutta heti sen jälkeen ajoi reki sivuitse.
Kun pakkaskausi loppui ja Morganson saattoi viipyä pitemmän ajan vahtipaikallaan, loppui liike taas tieltä.
Kokonaisen viikon hän kyykötti väijyntäpaikassaan tarkastellen tietä, mutta mitään elonmerkkiä ei näkynyt. Hän ei ollut koskaan kuvitellut voivansa niin paljon kärsiä.
Muutaman päivän kuluttua sivuutti hänet osasto luoteisen poliisivartioston miehiä. Niitä oli kaksikymmentä henkeä mukanaan paljon rekiä ja koiria. Morganson istui väijyntäpaikassaan poliisien vähintäkään aavistamatta kuolemanvaaraa, joka uhkasi heitä kahden askelen päässä heistä piileskelevän puolikuolleen olennon taholta.
Paleltunut sormi tuotti hänelle paljon huolta. Koettaen jollakin tavoin pitää sitä lämpimänä hän otti vähän väliä kintaan kädestään ja työnsi käden paitansa alle likistäen sitä ihoaan vasten. Postinkuljettaja ajoi ohitse, mutta Morganson antoi hänen rauhassa mennä menojaan. Postinkuljettaja oli arvokas henkilö, jonka ahdistaja olisi epäilemättä heti otettu kiinni.
Seuraavana päivänä Morgansonin syötyä viimeisen jauhoannoksen alkoi sataa lunta ja ilma siis lämpeni. Kaikki kahdeksan tuntia, minkä lämmintä säätä kesti, hän istui rannalla, istui liikahtamatta, nähden nälkää, istui sairaalloisen kärsivällisenä muistuttaen isoa ahnasta hämähäkkiä, joka odottaa saalistaan. Mutta saalista ei kuulunut, ja hämärissä hän taas laahusti telttaansa, missä joi aimo annoksen petäjänkuoriteetä ja kuumaa vettä. Sitten hän ryömi levolle.
Seuraavana päivänä olosuhteet muuttuivat parempaan päin. Tiukkaan puristunut rengas näytti höltyvän. Juuri teltasta lähtiessään hän huomasi kookkaan hirven, joka puolen mailin päässä kulki laakson poikki. Ensi hetkenä tunsi Morganson veren nopeasti virtaavan suonissaan, mutta sitten hänet valtasi hirveä väsymys. Tuskallinen pyörrytys pakotti hänet istumaan, mutta hän hypähti seisaalleen, tarttui pyssyynsä ja tähtäsi huolellisesti. Ensimmäinen laukaus osui kohti. Hän tiesi sen. Mutta hirvi muutti suuntaansa ja kääntyi rinnettä kohti, joka metsäisenä reunusti laaksoa. Menettäen malttinsa ampui Morganson laukauksen toisensa jälkeen, mutta pysähtyi äkkiä huomattuaan tuhlaavansa turhaan kuulia, joita hän tarvitsi tuon elämää tuovan kuorman valtaamiseen, kun kiihkeän hartaasti odotetut reet toisivat sen hänen luokseen. Hän lakkasi ampumasta ja kohdisti koko huomionsa eläimen kulkusuuntaan. Korkealla puiden keskessä avautuvalla töyräällä hän huomasi hongantyven. Hän laski, että hirvi tulisi juoksemaan juuri tuon kannon sivuitse, ja päätti ampua silloin vielä yhden laukauksen. Hän tähtäsi kannon yli tyhjään avaruuteen tukien vasemmalla kädellään tärähtelevää asetta. Ja juuri hetkellä, jolloin hirvi ilmaantui hänen näköpiiriinsä ja kohotti etujalkansa hyppäykseen, Morganson painoi liipaisinta. Hirvi hypähti ilmaan hienon lumen ryöpsähtäessä pilvinä sen ympärillä ja kaatui maahan. Morganson juoksi kummulle. Tai ainakin koetti juosta. Hän tunsi äkkiä heräävänsä kuin horroksesta ja koettavansa nousta jaloilleen. Hän alkoi kulkea hitaammin, ajoittain pysähtyen ja hengittäen raskaasti. Vihdoin hän ryömien kiipesi puuntyven yli. Hänen edessään oli kuollut hirvi. Hän lysähti raskaasti sen päälle ja ratkesi nauruun. Peitti kasvot kintaisiinsa ja nauroi tyrskien ja vavahdellen.
Suunnattomin tahdonponnistuksin hän voitti hermostumisensa. Sitten hän otti metsästyspuukkonsa ja alkoi leikellä sillä niin joutuisaan kuin paleltuneelta sormeltaan saattoi. Hän ei tahtonut kuluttaa turhaan aikaansa eläimen nylkemiseen, vaan paloitteli sen nahkoineen päivineen. Se oli lihavaa klondykelaista lajia.
Lopetettuaan työnsä hän valitsi noin sadan naulan painoisen lihapalan ja alkoi raahata sitä teltalleen, mutta lumi oli pehmeätä, ja Morgansonin voimat eivät sellaiseen työhön riittäneet. Silloin hän leikkasi kaksikymmennaulaisen palan ja vähän väliä pysähtyen kantoi sen telttaan. Siellä hän paistoi palan lihaa, mutta söi vain pienen murto-osan siitä; sitten hän palasi koneellisesti tähystyspaikalleen metsään. Äskensataneessa lumessa näkyi jalastenjäljet. Hänen askarrellessaan hirven kimpussa oli hänen ohitseen taas ajanut tuollainen elämää tuova kuorma. Mutta nyt se ei hänestä tuntunut tappiolta; hän oli iloinen, että reki oli sivuuttanut hänet nyt, kun hän oli tappanut hirven, mikä kokonaan muutti hänen suunnitelmansa. Ei hänen tarvinnut enää odottaa rekeä ja kuormaa! Hirvihän oli se kallisarvoinen, elämää tuova kuorma. Hän myy hirvenlihat, ostaa Mintossa parin koiria, ruokaa ja tupakkaa, ja nopeajalkaiset vetoeläimet kiidättävät hänet tuota pikaa etelään — sinne, missä on meri, aurinko ja sivistys.
Hänen tuli yht'äkkiä nälkä. Hämärä, yksitoikkoinen nälän tuska oli muuttunut kirpeäksi, vähemmän tuskalliseksi tunteeksi. Hän laahusti takaisin telttaansa, paistoi palan lihaa, poltti kokonaista kaksi piipullista käytettyjä, kuivattuja teelehtiä, söi vielä palan hirvenlihaa, tunsi pitkästä aikaa voimainsa palaavan, meni pilkkomaan puita ja palattuaan taas söi. Hänen nälkänsä oli kehittynyt kuin sairaudeksi, joka vaati, että hän aivan lyhyiden väliaikojen jälkeen yhä uudelleen nautti ruokaa. Hän koetti valita pienempiä paloja, mutta huomasi pian paistavansa niitä sitä useammin. Äkkiä jysähti hänen päähänsä ajatus pedoista, jotka voisivat syödä hänen saaliinsa, ja ottaen mukaansa kirveen ja nuoraa hän kompuroi mäelle. Hän katkaisi muutamia nuoria puita, kuori ne ja rakensi niistä jonkinlaisen lavan. Hän oivalsi itsekin, ettei sellainen laite ollut läheskään riittävä turvapaikka ruokatavaroille. Mutta heikoilla voimillaan hän ei saanut kokoon mitään parempaakaan. Vasta illalla hän sai valmiiksi vaikean työnsä, joka uuvutti hänet kokonaan.
Palattuaan telttaan hän ryhtyi jatkamaan pitojaan. Hän ei kaivannut ystäviä eikä juomatovereita. Parempaa toveria kuin vatsansa ei hän voinut löytää. Hän paistoi muutamia lihapaloja, söi jonkun naulan lihaa ja keitti oikeata ja hyvin väkevää teetä. Teeannos oli viimeinen, mutta se ei häntä paljoa surettanut. Aamulla hän ostaisi teetä Mintossa. Tuntien, että hänen oli mahdoton syödä enempää, sytytti hän piippunsa ja poltti koko kuivaamiensa käytettyjen teelehtien varaston. Vähät siitä! Aamullahan hänellä on oikeata tupakkaa! Hän kopisti tuhan piipustaan, käristi viimeisen lihapalan ja syötyään sen meni maata. Hän oli syönyt itsensä niin täyteen, että luuli halkeavansa. Hetken kuluttua hän sentään vielä ryömi peitteen alta ja söi hyvän palan lihaa.
Aamulla hän heräsi kuin vuorokausia kestäneestä raskaasta unesta. Hänen korvissaan humisi oudosti. Hän ei tietänyt missä oli ja katseli ympärilleen tylsästi, mitään käsittämättä, kunnes hänen silmänsä osuivat keittoastiaan ja siinä olevaan puoliksi syötyyn lihapalaan. Silloin hän muisti kaikki ja nousten nopeasti tilaltaan alkoi kuunnella outoja ääniä. Sinertyneiltä huulilta pääsi kirous. Keripukin vaivaamat jalat horjuivat hänen allaan, ja hän voihkasi tukahdutetusta tuskasta. Hieman rauhoituttuaan hän alkoi vetää jalkoihinsa mokkasiineja ja lähti sitten ulos teltasta.
Läheltä hirvenlihojen säilytyspaikkaa kuului epäselvää lousketta ja murinaa. Välistä kajahti lyhyt, terävä haukahdus. Huolimatta ankarasta kivusta Morganson joudutti askeleitaan ja huusi kaukaa äänekkäästi ja uhkaavasti. Hän oli saanut näkyviinsä susilauman, joka juoksenteli hajallaan hangella, ja maahan kaadetun puisen lavan. Nähtävästi olivat sudet syöneet kyllikseen ja juoksivat nyt tiehensä odottamatta lisää uhkauksia.
Hän älysi, kuinka onnettomuuden oli täytynyt tapahtua. Sudet olivat vainunneet saaliin. Yksi niistä oli loikannut lavalle hongantyveltä — sen osoittivat selvästi jäljet. Hän ei ollut unissaankaan luullut suden pystyvän sellaiseen hyppyyn. Ensimmäistä oli seurannut toinen, sitten kolmas ja neljäs, jolloin teline oli luhistunut maahan!
Hänen silmissään oli ankara ja kostonhaluinen ilme jonkun aikaa; sitten ne saivat tavallisen sävynsä, kasvot kuvastivat päättäväisyyttä, ja Morganson kokosi huolellisesti kaikki luupalaset, sekä enemmän että vähemmän puhtaaksi syödyt. Niissä oli ydintä, sen hän tiesi.
Koko aamu kului hirvenjätteiden kuljetukseen teltalle. Siellä täällä lumessa oli vielä syömättömiä lihapaloja; sitäpaitsi oli hänellä jäljellä kymmenkunta naulaa siitä palasta, jonka hän oli edellisenä päivänä vienyt telttaan.
"Muutamaksi viikoksi se riittää", mietti hän katsellen lihakasaa.
Pohjola oli opettanut hänet näkemään nälkää ja elämään sentään. Hän puhdisti pyssynsä ja laski jäljelläolevat panokset. Seitsemän kappaletta! Hän latasi pyssyn ja laahusti rannalle vartiopaikalleen, minne jäi koko päiväksi. Hän vakoili tietä koko viikon, mutta mikään ei häirinnyt vallitsevaa hiljaisuutta. Vaikka keripukki kävi yhä tuskallisemmaksi ja tuntuvammaksi, oli hänen tilansa hyvän ravinnon vuoksi oivallinen. Hän eli pääasiassa hirvenluista keittämällään liemellä. Liemi kävi yhä miedommaksi, sitä mukaa kuin hän hakattuaan luut rikki keitti niitä yhä uudelleen. Mutta kiehuvaan veteen sekoitettu lihaliemi oli hänestä oivallista ravintoa, ja hän tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin ennen hirven tappoa.
Seuraavalla viikolla Morgansonin ajatukset saivat uuden ja varsin odottamattoman suunnan. Hän olisi yht'äkkiä halunnut tietää, mikä viikon ja kuukauden päivä oli. Tuo halu muuttui vähitellen jonkinlaiseksi päähänpistoksi. Hän laski ja mietti asiaa kaikin tavoin, mutta sai joka kerta erilaisen tuloksen. Istuessaan väijyksissä aamusta iltaan hän ajatteli vain sitä. Eikä siinä kyllin, vaan hän pohti samaa herätessään ja levolle mennessäänkin. Useamman kerran hän heräsi keskellä yötä ja makasi tuntikausia valveilla miettien tuota arvoitusta. Oikeastaan ei koko ajantieto merkinnyt hänelle mitään, mutta siitä huolimatta hänen uteliaisuutensa kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes se oli yhtä kiihkeä kuin nälkä tai elämisenhalu. Viimein se sai hänestä voiton ja pakotti hänet lähtemään Mintoon — ottamaan asiasta selvää.
Oli jo pimeä hänen saapuessaan kaupunkiin, mutta se oli vain mieleen hänelle. Kukaan ei häntä huomannut. Sitäpaitsi hän tiesi saavansa paluumatkalle kuutamon. Hän nousi ylös rantatörmää ja kolkutti ravintolan oveen. Valo häikäisi häntä, vaikka sen alkulähteenä oli ainoastaan pari kituvaa kynttilää, — mutta hänhän olikin pitkät ajat elänyt aivan pilkkopimeässä teltassa. Totuttuaan valoon hän huomasi kolme henkilöä istumassa uunin luona. Ne olivat matkustavaisia, päätteli hän heti. "Ja kosk'eivät he vielä ole kulkeneet ohitseni, täytyy heidän tehdä se tänään tai huomenna."
Ravintoloitsija vihelsi pitkään ja ihmettelevästi.
"Ja minä kun luulin, että te olitte jo kuollut", sanoi hän.
"Kuinka niin?" kysyi Morganson värähtelevin äänin.
Hän oli unohtanut keskustelutaidon eikä tuntenut omaa ääntänsä, joka kuulosti hänestä liian käheältä ja vieraalta.
"Kolmatta kuukautta olen jo pitänyt teitä kuolleena", lausui ravintoloitsija. "Tehän läksitte etelää kohti, mutta Selkirkissä ette ole käynyt. Missä olette ollut?"
"Puunhakkuussa olin, laivayhtiön metsässä", valehteli Morganson änkkäillen.
Hän ei vieläkään ollut tottunut omaan ääneensä. Hän hoiperteli tarjoilupöydän luo ja nojasi siihen. Hän älysi hyvin, että hänen nyt täytyi valehdella yhtä päättävästi kuin oli alkanutkin. Veri kiersi villisti ja epätasaisesti hänen suonissaan; koettaen kaikin tavoin säilyttää huolettoman välinpitämättömän ilmeen kasvoillaan, hän ei kumminkaan voinut olla katselematta kolmea matkustavaista tulisijan luona. Niillä oli hallussaan elämä — hänen elämänsä.
"Mutta minne hävisitte, perhanassa, näin pitkäksi aikaa?" kysyi ravintoloitsija.
"Elelin rannalla", vastasi Morganson. "Tein mahdottoman määrän halkoja."
Ravintoloitsija nyökäytti päätään.
"Niinkö on laita? Kuulinhan minä kyllä jonkun kerran hakkuuta. Te siellä siis mäikyttelittekin. No, juodaanpas sitten hiukan sen asian harjakaisia!"
Morganson tarttui lujasti tarjoilupöytään. Juodako? Hän olisi ollut valmis syleilemään tuon ihmisen polvia ja suutelemaan hänen jalanjälkiään. Hän koetti turhaan ilmaista myöntymystään, mutta ravintoloitsija ei odottanut vastausta, vaan oli jo tuonut pöydälle pullon.
"Millä te elätitte itsenne siellä?" kysyi ravintoloitsija. "Olette koko lailla huonon näköinen. Oikein huonon näköinen. Kummallista, ettette paleltunut puita hakatessanne."
Morganson joi ahnaasti viskyä.
"Tein työtä niin kauan kuin voimia riitti", virkkoi hän. "Tuo keripukin vietävä vain oli minut tappaa. Luojan kiitos, että satuin viimein hirven jäljille — ammuin sen ja elin herroiksi. Tuo keripukki vain…" — Hän täytti lasinsa uudelleen ja lisäsi: "Luulen sentään, että petäjänkuoriteellä saan sen lähtemään."
"Juokaa vielä", kehoitti ravintoloitsija.
Kaksi lasillista viskyä osoitti piankin vaikutuksensa Morgansonin tyhjään vatsaan ja heikontuneeseen elimistöön. Äkkiä hän huomasi istuvansa laatikolla uunin luona. Vuosisatoja tuntui vierähtäneen. Kookas, leveähartiainen ja mustapartainen mies maksoi kaikki. Aivan kuin unessa hän näki, kuinka mies veti paksusta paperitukusta vihreän setelin. Ja Morgansonin harhailevissa silmissä välähti äkkiä. Sadan dollarin paperi! Elämä! Hänen elämänsä! Hän tunsi yht'äkkiä villiä, mieletöntä halua siepata rahat ja paeta.
Mustapartainen ja toinen tämän tovereista nousivat.
"No, pystyyn, Olsson", lausui edellinen vaaleatukkaiselle, punaposkiselle jättiläiselle.
Olsson nousi haukotellen ja venytellen seisaalleen.
"Miksi menette niin varhain levolle?" kysyi pahoitellen ravintoloitsija. "Vielähän on aikaista!"
"Aamulla lähdemme Selkirkiin", vastasi mustapartainen.
"Ensimmäisenä joulupäivänäkö?" huudahti ravintoloitsija.
"Mitä jalompi päivä, sitä parempi asia", vastasi toinen hymyillen.
Matkustavaisten käydessä ovelle valkeni Morgansonin mielessä tietoisuus siitä, että nyt oli jouluaatto. Sellainen päivä siis oli! Sekö olikin tuonut hänet Mintoon? Mutta tuon ajatuksen hämmensi heti noiden kolmen miehen ja paksun sadandollarinsetelitukun kuva.
Ovi sulkeutui.
"Se oli John Thompson", lausui ravintoloitsija. "Kietaisi, miekkonen, kaksi miljoonaa taskuunsa, ja saman verran saa vielä. No, minäkin lähden maata. Juokaa vielä lasillinen."
Morganson epäröi.
"No, juokaa pois vain", kehoitti toinen itsepäisesti. "Selvitämme välit sitten, kun olette myynyt halkonne."
Morganson joi, hyvästeli ja läksi. Taivaalla kumotti kuu, ja hän hoiperteli eteenpäin kirkkaan, hopeanhohtoisen hiljaisuuden ympäröimänä ja näki koko ajan edessään houkuttelevana elämän, — elämän sadandollarinsetelitukun hahmossa.
Hän heräsi. Oli pimeä. Hän oli nukkunut mokkasiineissaan, kintaissaan ja lakinkorvalliset alaskäännettyinä. Hän nousi niin joutuin kuin sairaudeltaan kykeni. Hän sytytti tulen ja kiehautti veden; keittäessään petäjänoksia hän huomasi aamusarastuksen ensimmäiset säteet. Silloin hän tarttui pyssyynsä ja kompuroi kauhistuneena rannalle. Istuttuaan kauan aikaa kyykkysillään hän äkkiä muisti, että petäjänkuoritee oli jäänyt juomatta.
Aamuhämärä muuttui päiväksi. Ilma oli kylmä ja kirkas. Kuusikymmentä astetta nollan alapuolella — niin määritteli Morganson. Mikään ei häirinnyt tätä napaseudun rauhaa, ja siten kului muutamia tunteja.
Äkkiä Morganson nousi tuskin kyeten tukahduttamaan kipeää voihkaisua. Hän oli kuullut etäältä miesten ääniä ja heikkoa koiranhaukuntaa. Hän alkoi huitoa käsiään sivuilleen. Eihän ollut leikin asia pidellä pyssyn lukkoa yli kuudenkymmenen asteen pakkasessa! Sitä varten oli välttämätöntä kehittää kaikki se lämpö, minkä ruumis vielä kykeni suomaan.
Miehet tulivat näkyviin puiden saartaman niemekkeen takaa. Etumaisena kulki vaaleahiuksinen jättiläinen, jonka nimeä Morganson ei saanut tietää. Hänen jäljessään veti kahdeksan koiraa John Thompsonin ohjaamaa rekeä. Viimeisenä kulkueessa oli ruotsalainen Olsson.
"Pulska mies", arvosteli häntä Morganson. Valkeaa lumimaisemaa vastaan piirtyivät ihmiset ja koirat tarkkoina, selvinä varjokuvina; ne näyttivät liikkuvan aivan koneellisesti, niinkuin pahvikuviot, joilla on vain kaksi ulottuvaisuutta. Morganson painoi pyssyn oikeaa olkapäätänsä vasten, tunsi äkkiä sormiensa jäykistyvän ja huomasi, että hänen vasen kätensä oli paljaana. Nähtävästi hän oli huomaamattaan ottanut kintaan kädestään, — nyt hän kiireesti veti sen takaisin käteensä. Ihmiset ja koirat lähestyivät yhä, ja hän näki selvästi niiden hengityksestä muodostuneen huurun hajoavan kylmään ilmaan. Kun kulkueen etumainen mies oli viidenkymmenen yardin päässä, otti Morganson kintaan oikeasta kädestään, vei etusormensa liipaisimelle ja tähtäsi. Tuskin oli laukaus kajahtanut, kun etumainen mies kiepahti ympäri ja kaatui samassa lumeen.
Hämmentyneenä Morganson ampui John Thompsonia liian alas, sillä Thompson vain horjahti ja putosi istualleen. Morganson tähtäsi ylemmäksi ja laukaisi uudelleen. John Thompson kaatui selälleen kuormansa päälle.
Nyt Morganson kohdisti koko huomionsa Olssoniin. Tämä oli lähtenyt pötkimään pakoon Mintoon päin, ja koirat, saavuttuaan paikalle, missä etumaisen kaatuneen ruumis sulki tien, pysähtyivät. Morganson laukaisi pakenevaa ruotsalaista kohti, mutta ei osannut. Olsson tuupertui istualleen lumeen. Morganson ampui vielä kaksi laukausta, mutta samalla tuloksella; hän pysähtyi aikoessaan juuri ampua kolmannen kerran. Oli vain yksi laukaus jäljellä, ja siitä laukauksesta riippui Morgansonin elämä ja kuolema.
Epätoivoisena hän seurasi Olssonin liikkeitä. Jättiläinen pyörähti hullunkurisesti, koukisti koko ruumiinsa ja lähti kuvaamattoman nopeasti juoksemaan jälkiä pitkin. Morganson kohotti taas pyssynsä ja tähtäsi. Hänen sormensa olivat jäykät ja hän löysi vaivoin liipaisimen.
"Herra, auta!" huusi hän ääneensä ja laukaisi.
Olsson kaatui selälleen, kääntyi äkkiä kasvot maata kohti ja alkoi heittää kuperkeikkaa. Vihdoin hän liikautti viimeisen kerran kättään ja jäi hievahtamattomaksi.
Morganson heitti pyssyn luotaan ja kiiruhti alas rannalle. Nyt ei ollut enää syytä piileksiä.
Hänet pysähdytti koirien kiukkuinen murina. Johtaja, tavattoman iso koira — puoleksi newfoundlantilainen, puoleksi hudsonilainen — seisoi vaaleatukkaisen jättiläisen pään luona ja seurasi pörhistetyin karvoin ja hampaitaan näyttäen jokaista Morgansonin liikettä. Muutkin seitsemän koiraa pörhistivät karvojaan ja murisivat. Morganson astui kokeiksi vielä askelen eteenpäin, mutta samassa koko lauma koetti syöksyä hänen kimppuunsa.
Silloin hän pysähtyi ja alkoi milloin uhkaavasti milloin leikillisesti puhutella eläimiä. Hänen tätä tehdessään kiintyi hänen huomionsa ensimmäiseen vainajaan, ja häntä hämmästytti kalpeus, minkä kuolema ja pakkanen olivat levittäneet tämän kasvoille. John Thompson makasi selällään reessä kuorman päällä; hänen päänsä oli vajonnut kahden säkin väliin jääneeseen aukkoon leuka ylöspäin, niin että Morganson näki ainoastaan mustan parran.
Nähdessään olevansa aivan voimaton hillitsemään koiria Morganson poikkesi tallatulta tieltä ja alkoi syvässä lumessa kahloen ja muodostaen suuren kaaren pyrkiä rekien taakse. Johtajansa esimerkkiä seuraten koko koiralauma kääntyi sinnepäin. Morganson liikkui hyvin hitaasti; hän näki selvään, kuinka eläimet kääntyivät häntä kohti, ja koetti peräytyä. Se oli vähällä onnistuakin hänelle, kun äkkiä johtaja villisti ulvoen ryntäsi eteenpäin ja upotti hampaansa hänen sääreensä. Epätoivoisin ponnistuksin Morganson riistäytyi irti.
Hän alkoi huutaa koirille, mutta hänen vihainen äänensä ei tehonnut niihin vähääkään. Ne pörhistivät karvojaan, painoivat jalkansa lujasti lumeen ja murisivat kiukkuisesti. Silloin Morganson muisti Olssonin, käänsi koirille selkänsä ja lähti kulkemaan jälkien suuntaan. Hän ei kiinnittänyt huomiota haavoittuneeseen jalkaansa, josta vuoti runsaasti verta. Valtimo oli vahingoittunut hänen sitä tietämättään.
Kaikkein enimmän ihmetytti häntä ruotsalaisen kasvojen tavaton kalpeus, tämän saman ruotsalaisen, jonka hän vast'ikään oli nähnyt niin punaposkisena ja terveyttä uhkuvana. Nyt hänen kasvonsa olivat kuin marmoria. Vaaleine hiuksineen ja silmäripsineen hän enemmän muistutti marmoriin hakattua kuvaa kuin ihmistä, joka vielä eli joitakuita minuutteja sitten.
Morganson otti kintaat kädestään ja alkoi tutkia vainajan taskuja. Ihmeekseen hän ei löytänyt kukkaroa eikä kultahiekkapussiakaan. Povitaskusta hän löysi pienen lompakon ja jäykistynein sormin hän kiireesti tarkasti sen sisällystä. Siellä oli kirjeitä ulkomaalaisin merkein ja leimoin, muutamia kuitteja, laskuja ja maksuosoituksia 800 dollarin arvosta. Siinä kaikki. Rahaa ei ollut.
Hän liikahti palatakseen rekien luo, mutta tunsi äkkiä jalkansa kuin maahan naulituiksi. Hän loi katseensa alas ja huomasi seisovansa hyytyneen veren keskellä. Repeytyneet housut ja mokkasiinit olivat punaisen jääkuoren peitossa.
Nopealla kiskaisulla hän irroitti jalkansa ja kompuroi rekiä kohti. Hänet nähdessään johtajakoira ja sen jäljestä koko lauma alkoi taas murista.
Morganson itki hiljaa ja alkoi huojutella itseään voimattomasti edestakaisin. Sitten hän irroitti silmäripsistään niihin tarttuneet jäätyneet kyynelet.
Tämä oli pilaa. Viekas kohtalo kujeili hänen kanssaan. Taivasta kohti viipottavine partoineen nauroi kuollut John Thompson hänelle.
Ymmärryksensä menettäen hän alkoi harhailla rekien ympäri milloin sekavasti ja voimattomasti kiroillen koiria, milloin rukoillen raukeasti niiltä elämäänsä, elämäänsä, joka oli noihin rekiin kuormattuna. Äkkiä hän rauhoittui. Miksi hän tässä näyttelee narrin osaa? Selvintä on hakea teltasta kirves ja palattuaan murskata sillä koirain kallot! Hän niille näyttää!
Mutta päästäkseen teltalle oli hänen kierrettävä koirat ja reet. Hän poikkesi ladulta ja kahloi pehmeässä lumessa. Äkkiä hän tuskallista pyörrytystä tuntien pysähtyi. Kaatumisen uhallakaan ei hän mennyt eteenpäin. Kauan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, horjuen raadelluilla, kuolettavasta heikkoudesta vapisevilla jaloillaan. Hän katsahti alas ja näki taas jalkojensa ympärille hyytyneen veriläiskän. Verta tulvi aivan niinkuin äskenkin. Hän ei ollut luullut haavaa niin vakavaksi. Hän teki ponnistuksen kumartuakseen tarkastamaan jalkaansa. Silloin hänestä yht'äkkiä tuntui, kuin lumi olisi pyrkinyt ylöspäin, ja hän liikahti kuin väistääkseen iskua. Hänet valtasi hirveä pelko, ja hän ojentautui vaivoin. Häntä peloitti lumi, joka pyrki ylöspäin häntä kohti…
Sitten lumen valkea kimallus muuttui mustaksi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Morganson ymmärsi makaavansa lumessa. Häntä ei pyörryttänyt enää. Hänen päänsä yläpuolella riippuva hämähäkinverkko oli kadonnut, mutta vieläkään ei hän voinut nousta. Ei ollut voimia, ja koko ruumis tuntui oudolta ja puisevalta. Epätoivoisin ponnistuksin hänen onnistui kääntyä kyljelleen ja saada näkyviinsä reet ja Thompsonin taivasta kohti törröttävä musta parta. Hän näki johtajakoirankin, joka nuoli tiellä poikittain makaavan miehen kasvoja.
Morganson alkoi katsella sitä hänelle oudon uteliaisuuden valtaamana. Koira oli kiihtynyt ja kärsimätön. Aika-ajoin se päästi lyhyen haukahduksen, aivan kuin herättääkseen herransa, ja piti tätä tarkoin silmällä teroittaen korvansa häneen päin ja heiluttaen häntäänsä. Viimein se istui takajaloilleen, käänsi kuononsa taivasta kohti ja alkoi valittavasti ulvoa. Koko lauma alkoi samassa ulvoa.
Nyt maatessaan lumessa ei Morganson enää tuntenut pelkoa. Hän uneksui. Hän näki itsensä kuolleena, kangistuneena, lumen peittämänä, ja tuntien syvää sääliä itseään kohtaan hän itki hetkisen. Mutta ei hän pelännyt. Sisäinen taistelu oli lakannut. Koettaessaan avata silmänsä hän huomasi, että kyynelet olivat jäätyneet niihin paksuksi kerrokseksi. Hän ei sitä koettanut edes särkeä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää. Hän ei ollut koskaan unissaankaan luullut kuolemaa niin helpoksi, ja hän pahoitteli, että oli niin paljon kärsinyt ja taistellut turhaan näiden viikkojen kuluessa. Häntä samoinkuin kaikkia muitakin oli kuolemanpelko tuskastuttanut, mutta nyt hän oli saanut kokea, ettei kuolema tuota kärsimyksiä, vaan että kaikki hänen kärsimyksensä oli aiheuttanut — elämä. Elämä oli panetellut kuolemaa. Se oli arvotonta ja loukkaavaa.
Mutta hänen oli mahdoton vihastua ja loukkaantua. Elämän valhe ja petos eivät merkinneet enää mitään, kun hän jo lähestyi sitä rajaa, jonka yli jokaisen ihmisen on käytävä.
Häntä alkoi nukuttaa, ja hän tunsi vaipuvansa suloiseen, hellään unohdukseen, joka lupasi runsasta helpotusta ja lepoa. Hän kuuli vielä heikosti koirien ulvonnan, ja hänen aivoissaan vilahti viimeinen, silmänräpäyksellinen ajatus, että hänen ruumiinsa alistumisen vuoksi pakkanen nyt ei enää häntä kiusaa… Mutta sitten, päivän sammuessa, lakkasi hänen ajatuksensakin työskentelemästä ja valaisemasta, ja syvään huokaisten Morganson vaipui uneen.