KAHDEKSASTOISTA LUKU.
"Nukkekodilla" oli suurenmoinen menestys. Mrs Schovillen ihastuksenpurkaukset olivat niin rajattomat ja liioittelevat, että Jakob Welse, joka sattui seisomaan lähellä häntä, heitti leimuavan katseen hänen paksuun, valkoiseen kaulaansa ja itsetiedottomasti puristi sormensa ikäänkuin tahtoen kuristaa olemattoman henkitorven. Dave Harney oli myöskin ylen ihastunut esitykseen, vaikkakin Noran filosofia tuntui hänestä hiukan epäilyttävältä, ja hän vannoi puritaanisten jumaliensa kautta, että aasimaisempaa tolvanaa kuin Torvald ei olisi voinut löytää kummaltakaan pallonpuoliskolta. Miss Mortimer, joka muuten ei hyväksynyt sitä suuntaa, jota Ibsen edusti, myönsi, että näyttelijät olivat pelastaneet kappaleen, Matt Mc Carthy taas selitti julkisesti, ettei hän syyttänyt Nora-kultaa mistään; valtion asiamiehelle hän kuitenkin kahden kesken tunnusti, ettei olisi haitannut, jos sinne tänne olisi sovitettu jokunen laulunpätkä ja pukutanssi.
"Tietysti Nora-pikkuinen oli oikeassa", väitti hän Harneylle heidän kulkiessaan Fronan ja St. Vincentin jäljessä. "Minä tahtoisin nähdä —"
"Kalossit —"
"Hitto vieköön sinut kalosseinesi!" huusi Matt raivoissaan.
"Minä vain sanon", jatkoi Harney häiriytymättä, "että kalossien hinta nousee pilviin asti, kunhan ehditään jäänlähtöön. Kolme unssia parilta, siitä voit lyödä vetoa. Nyt saat parin unssilla ja voit pistää kaksi unssia taskuusi. Hyvä kauppa, Matt, vai mitä?"
"Pahus vieköön sinut kauppoinesi päivinesi! Minä ajattelen koko ajan
Nora-lapsukaista."
He jättivät hyvästi Fronalle ja St. Vincentille ja jatkoivat vähitellen matkaansa tähtien alla seurahuonetta kohti.
Gregory St. Vincent huoahti kuuluvasti:
"Viimeinkin!" "Miksi viimeinkin?" kysyi Frona osoittamatta uteliaisuutta.
"Viimeinkin saan tilaisuuden sanoa teille, miten suurenmoinen olitte. Te esititte loppukohtauksen ihanasti, niin hyvin, että minusta tuntui siltä, kuin olisitte todella ainiaaksi kadonnut elämästäni."
"Mikä onnettomuus!"
"Se oli kauheata!" "Mitä vielä!"
"Se oli. Sovitin kaiken itseeni. Te ette ollut Nora, te olitte Frona, enkä minä Torvald, vaan Gregory. Kun te olitte lähdössä ja seisoitte matkatamineissa, laukku kädessä, oli minun miltei mahdotonta pysyä paikallani ja lausua viimeiset sanani. Ja kun ovi paukahti kiinni ja te olitte poissa, oli esirippu ainoa pelastukseni. Se saattoi minut jälleen todellisuuteen, muuten olisin syössyt teidän jälkeenne katsojain silmien edessä."
"Merkillistä, miten osa voi vaikuttaa esittäjäänsä", sanoi Frona miettiväisenä.
"Tai pikemmin — —" alkoi St. Vincent.
Frona ei vastannut, ja he kulkivat ääneti eteenpäin. Frona oli yhä illan lumoissa, ja hänen Norana tuntemansa haltioituminen ei ollut vielä haihtunut. Sitäpaitsi hän luki St. Vincentin rivien välistä, ja häntä painosti se arkuus, mitä nainen tuntee kohdatessaan miehen suuren lähestymisen kynnyksellä.
Oli kirkas, kylmä yö, ei liian kylmä — vain neljäkymmentä astetta pakkasta —, ja maa verhoutui pehmeään valovaippaan. Se ei levinnyt tähdistä, ei myöskään kuusta, joka viipyi jossakin maan toisella puolella. Kaakosta luoteeseen taivaanrantaa reunusti hillityn vihreä valojuova, josta tämä kalpea hohde sai alkunsa.
Äkkiä valkea valovyö aivan kuin heijastajan heittämänä ilmestyi taivaanlaelle. Yö muuttui silmänräpäyksessä aavemaiseksi päiväksi ja tuntui taas palatessaan entistään mustemmalta. Mutta kaakosta päin alkoi näkyä äänetöntä liikettä. Hehkuva, vihertävä valolähde kiehui ja kuohui, vuoroin laskeutuen, vuoroin ylöspäin pyrkien ja ojennellen suuria, ruumiittomia käsiään ylempiä ilmakerroksia kohti. Uudelleen jättiläissalama välähti halki avaruuden, taivaanrannasta sen lakeen ja eteenpäin, yhä eteenpäin, aina toiseen taivaanrantaan asti. Mutta kaari ei kestänyt, ja sen alla ammotti musta yö. Taas uudestaan ilmestyi valo; leveämpänä, kestävämpänä, syvempänä, tuhlaten säteitä oikealle ja vasemmalle se häikäisevänä polkuna tavoitteli taivaanlakea, sivuutti sen ja painui kohti maan toista rantaa. Taivaan silta oli viimein valmiina, ja se kesti.
Tämä valon voitto karkoitti hiljaisuuden maasta, ja kymmentuhatta susikoiraa päästi ilmoille haikean, yksiäänisen ulvonnan. Fronaa vapisutti, ja St. Vincent laski kätensä hänen vyötäisilleen. Nainen tunsi miehen kosketuksen ja samalla epämääräisen onnen värähdyksen. Hän ei vastustellut. Ja susikoirain valittaessa hänen jalkainsa alla ja revontulten räiskyessä hänen päänsä yläpuolella hän painautui lähemmäksi miestä.
"Tarvitseeko minun puhua?" kuiskasi mies.
Frona laski väsyneen päänsä hänen olalleen, ja he katsoivat yhdessä taivaan leimuavaa holvia, jolta tähdet himmenivät ja katosivat. Kiihtyen ja taas laimeten, ikäänkuin valtavan poljennon mukaan sykähdellen loistava väritulva levisi yli taivaan. Korkeuden kangaspuissa kutoutui majesteetillisesta purppurasta ja syvästä merenvihreästä liekehtivin kutein ja säkenöivin loimin hienonhieno, läpikuultava ja satumainen harso, joka kevyesti laskeutui kummeksivan yön silmäin eteen.
Äkkiarvaamatta röyhkeä musta käsivarsi hajoitti taivaan sillan. Valokaari särkyi säpäleiksi. Avautui pimeitä kuiluja; ne laajenivat ja yhtyivät toisiinsa. Värien ja valon voitetut joukot painuivat arasti taivaanrantaa kohden. Yön holvikupu kaareutui jälleen mittaamattoman korkeana, tähdet palasivat yksitellen, ja susikoirien ulvonta alkoi uudelleen.
"Minulla on sinulle niin vähän tarjottavana, rakkaani", sanoi mies miltei katkera sävy äänessään. "Kulkijan epävakainen kohtalo."
Ja nainen otti hänen kätensä, painoi sitä rintaansa vasten ja toisti sanat, jotka eräs jalo nainen ennen häntä oli lausunut: "Maja ja palanen leipää sinun kanssasi, Richard."