SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
"Väsyttääkö?"
Jakob Welse laski molemmat kätensä Fronan olkapäille, ja hänen silmistään loisti kaikki se rakkaus, jota kankea kieli ei pystynyt ilmaisemaan. Joulukuusen kynttilät olivat palaneet loppuun, illan juhlallisuudet ohi, ja parisenkymmentä lasta oli vastikään onnellisina lähtenyt lumikenttien halki koteihinsa, viimeinenkin vieras oli poistunut, ja jouluaatto ja joulupäivä olivat sulautumaisillaan yhteen.
Frona palkitsi isän hellyyden iloisella katseella, ja he istuutuivat suuriin, mukaviin nojatuoleihin kummallekin puolen tulisijaa, jossa viimeiset halonmyhkyrät olivat raunioiksi sortumaisillaan.
"Ja ensi vuonna tähän aikaan, mitenkähän on silloin?" näytti Jakob Welse kysyvän hehkuvalta halolta, ja aivan kuin ennustaen tämä äkkiä leimahti liekkiin ja hajosi räiskyväksi kipinäsateeksi.
"Ihmeellistä", hän jatkoi ja karkoitti tulevaisuusajatukset tullakseen iloisemmalle mielelle. "Nämä viimeiset kuukaudet, jotka sinä olet ollut täällä luonani, ovat olleet kuin pitkä, keskeytymätön ihme. Me olemme tavanneet toisiamme hyvin vähän, sittenkuin sinä olit lapsi, Frona, ja joskus ajatellessani minun on vaikea tajuta, että sinä todella olet minun lapseni, luu minun luustani ja veri minun verestäni. Dyean pörrötukkaista villikissaa, tuota tervettä, luonnollista pikku olentoa, ei ollut vaikea huomata oikeaksi Welseksi. Mutta nyt, naisena, sellaisena kuin olet ollut Yukonia pitkin tultuasi — ei, minä en tunne sinua, minä — —" Hän ei keksinyt sanoja ja ojensi avuttomana kättään. "Minä melkein toivon, etten olisi antanut sinulle kasvatusta, että olisin pitänyt sinut luonani, että me olisimme kokeneet ja uskaltaneet, onnistuneet ja epäonnistuneet yhdessä. Silloin minä olisin tuntenut sinut nyt, kun me istumme tässä tulen ääressä. Nyt minä en tunne sinua. Siihen Fronaan, jonka minä tunsin, on tullut lisäksi jotain — miksi sitä sanoisinkaan — jotain monimutkaista, jota minä en ymmärrä."
"Ei." Hän viittasi Fronaa pysymään vaiti. Tämä tuli isänsä luo, polvistui hänen jalkainsa juureen, painoi päänsä hänen syliinsä ja tarttui lujasti ja lämpimästi hänen käteensä. "Ei, tuota en aikonut sanoa. En löytänyt oikeita sanoja. Anna minun koettaa uudestaan. Kaiken alla sinussa on säilynyt syntyperäsi leima. Kun lähetin sinut luotani, tiesin panevani sen vaaralle alttiiksi, mutta minä luotin veren voimaan ja uskalsin. Lähdettyäsi epäilin ja pelkäsin, odotin ja rukoilin ajatuksissani ja toivoin, joskus uskaltamatta luottaa toivon toteutumiseen. Ja sitten koitti tuo päivien päivä. Kun minulle kerrottiin, että sinun veneesi lähestyi, tuntui minusta siltä, kuin olisi toisella puolellani astunut kuolema, toisella ikuinen elämä. 'Onko hän kestänyt, onko hän kestänyt?' — nuo sanat pyörivät aivoissani ja olivat tehdä minut hulluksi. Oliko Welse pysynyt Welsenä? Oliko veri voittanut? Oliko nuori vesa varttunut suoraksi, solakaksi ja voimakkaaksi, raikkaan vehreäksi ja elinvoimaiseksi? Vai oliko se kuihtunut ja surkastunut, olivatko sen elämännesteet kuivuneet tuossa maailmassa, joka oli niin toisenlainen kuin pieni, yksinkertainen ja luonnollinen Dyean maailma?
"Se oli päivien päivä, ja kuitenkin kärsin silloin sanomattomia epäilyksen ja odotuksen tuskia. Tiedät, että olin yksin elänyt vuosikausia ja yksin taistellut, ja sinä, ainoa omainen, olit ollut kaukana poissa. Olinko erehtynyt antaessani sinun lähteä? — — Kun sinun veneesi tuli esiin niemekkeen takaa, niin minua melkein peloitti katsoa sinnepäin. Ei kukaan ole koskaan sanonut minua pelkuriksi, mutta sinä hetkenä olin lähempänä pelkuruutta kuin koskaan aikaisemmin. Minun olisi ollut helpompi katsoa kuolemaa kasvoista kasvoihin. Se oli mieletöntä. Miten minä olisin voinut tietää, olivatko nuo vuodet tehneet sinulle hyvää vai pahaa, kun näin sinut pienenä pilkkuna joella? Kuitenkin katsoin katsomistani, ja ihme alkoi, ja minä sain varmuuden. Sinä seisoit peräsimen ääressä. Sinä olit Welse. Tuo tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta totta on, että se merkitsi hyvin paljon. Sitä käytöstä saattoi odottaa oikealta Welseltä, ei tavalliselta naiselta. Ja kun Bishop putosi jokeen ja sinä ryhdyit toimeen yhtä tarmokkaasti kuin vastikään hoitaessasi peräsintä ja äänesi kaikui ja intiaanit taipuivat tahtoosi — silloin tuo päivä oli päivien päivä."
"Minä koetin aina parastani — ja muistin", kuiskasi Frona. Hän hiipi ylemmäksi, kunnes sai käsivartensa isän kaulaan ja päänsä hänen rintaansa vasten. Isä hyväili häntä toisella kädellään ja antoi toisen leikkiä hänen loistavilla kultakiharoillaan.
"Sanoin äsken, että suvun leima ei ollut sinusta hävinnyt, mutta sinussa oli samalla jotain uutta. Minä olen tarkannut ja tutkinut ja koettanut päästä sen perille. Olen ylpeänä istunut sinun vieressäsi pöydässä, mutta samalla tuntenut mitättömyyteni. Kun puhut pikkuasioista, niin minä olen kyllin suuri seuratakseni sinua; kun puhut suurista asioista, olen liian pieni. Minä luulen tuntevani sinut, ymmärtäväni sinua, silloin sinä äkkiä olet kadonnut, minä olen pettynyt. Hullu vain ei tunne omaa tietämättömyyttään, minä olen kyllin viisas tunteakseni omani. Mitä minä tiedän taiteesta, runoudesta, musiikista? Ja ne ovat sinulle suuria asioita, merkitsevät sinulle enemmän kuin ne pikkuasiat, joita minä pystyn ymmärtämään. Ja minä olin sokeasti, mielettömästi toivonut, että me voisimme olla saman hengen lapsia, niinkuin olemme samaa lihaa ja verta. Minusta on tuntunut katkeralta, mutta minä olen oppinut ymmärtämään, ettei toisin voi olla.
"Mutta kuitenkin ajatus, että oma lapseni joutuu kauas minusta, kasvaa minun ylitseni, huumaa minua. Hyvä Jumala! Minä olen kuullut sinun lukevan Brovningiasi — ei, ei, älä sano mitään — ja tarkannut ilmeitten vaihtelua kasvoillasi, ylevyyttä ja intohimoa, joka niistä kuvastui, ja sillä välin ovat sanat sisällyksettöminä kaikuneet korviini. Se on ollut viedä minulta järjen. Ja mrs Schoville istuu siinä teeskennellen järjetöntä ihastusta eikä ymmärrä enempää kuin minäkään! Olisin voinut kuristaa hänet.
"Ja joskus öisin olen salaa kuin varas sulkeutunut huoneeseeni tutkimaan Brovningiasi. Sanat ovat minulle sisällyksettömät. Olen lyönyt nyrkillä päähäni kuin mielipuoli, ikäänkuin se auttaisi minua ymmärtämään. Minun elämäni on kulkenut määrättyä, syvää ja kapeata uraa pitkin, jolta se ei ole päässyt poikkeamaan. Minä olen tehnyt tehtäväni ja tehnyt sen hyvin, mutta nyt en enää voi lähteä uusille urille. Minua, joka olen voimakas ja tottunut hallitsemaan, joka olen uhmannut kohtaloa, minua, joka voisin ostaa tuhat tuollaista maalaajaa ja runoniekkaa sieluineen päivineen, minua pilkkaavat muutamat painetut paperiarkit, jotka saa parilla senttipahasella."
Hän vaikeni hetkeksi ja silitti Fronan hiuksia.
"Mutta palaanpa vielä asiaan. Minä olin yrittänyt mahdottomia, taistellut välttämättömyyttä vastaan. Olin lähettänyt sinut luotani hankkimaan itsellesi sitä, mitä itseltäni puuttui, ja haaveillut, että me sittenkin pysyisimme yhtenä. Ikäänkuin kaksi ja kaksi olisi kaksi. Tulos on, että veri yhdistää meidät, mutta sinä olet oppinut vieraan kielen. Kun puhut sitä, niin minä olen mykkä. Ja katkerinta kaikesta on, että minä tiedän, että uusi kieli on suurempi. En tiedä, miksi olen sanonut kaiken tämän, tunnustanut heikkouteni —"
"Isä, sinä suurin miehistä!" Frona kohotti päätään ja katsoi häntä onnesta hymyillen silmiin samalla työntäen taapäin tuuheita teräksenharmaita hiuksia, jotka peittivät isän korkeata otsaa. "Sinä, joka olet taistellut niin valtavan taistelun ja saanut suurempia aikaan kuin yksikään näistä maalaajista ja runoniekoista! Sinä, joka niin hyvin tunnet kehityksen lain! Etkö sinä saisi kuulla samaa valitusta oman isäsi huulilta, jos hän nyt istuisi vieressäsi ja katsoisi sinua ja työtäsi?"
"Kyllä, kyllä! Sanoinhan, että ymmärrän. Älkäämme keskustelko sitä — — — hetken heikkous. Minun isäni oli suuri mies."
"Niin on minunkin."
"Hän pyrki eteenpäin elämänsä loppuun asti. Hän taisteli suuren, pitkän taistelun."
"Niin minunkin."
"Ja taisteli kuolemaan asti."
"Niin minunkin isäni tulee tekemään. Niin me kaikki Welset teemme."
Jakob Welse pudisti Fronaa leikillisesti, hänen hyvä tuulensa palasi jälleen. "Mutta minä aion myydä kaiken — kaivokset, liikkeen, kaiken — ja tutkia Browningia."
"Siis taistelua sittenkin. Sinä et voi luonnollesi mitään, isä."
"Miksi sinä et ollut poika?" kysyi isä äkkiä. "Miten mainio mies sinusta olisi tullut! Nyt, kun olet nainen, luotu tekemään jonkun miehen onnelliseksi, sinun täytyy jättää minut — huomenna, ylihuomenna, vuoden kuluttua, kuka tietää kuinka pian. Nyt tiedänkin, minne ajatukseni on pyrkinyt. Tunnen tämän kohtalon välttämättömyyden ja oikeudenmukaisuuden, niinkuin tiedän sinunkin sen tuntevan. Mutta mies, Frona, kuka on mies?"
"Älä puhu siitä", vastusteli Frona. "Kerro minulle isäsi taistelusta, viimeisestä suuresta, yksinäisestä taistelusta Treasure Cityssä. Heitä oli kymmenen yhtä vastaan, ja hän taisteli hyvin. Kerro!"
"Ei, Frona! Huomaatko, että me nyt ensi kerran elämässämme keskustelemme vakavasti isänä ja tyttärenä. Sinä et ole saanut äidin kasvatusta etkä isänkään, sillä minä luotin vereen ja annoin sinun mennä. Mutta tulee jolloin äidin neuvo on tarpeen, ja sinä, sinä et ole koskaan äitiä tuntenut."
Frona tunsi hetken vakavuuden eikä enää vastustellut. Hän odotti, mitä isä sanoisi, ja hiipi entistä lähemmäksi häntä.
"Sano minulle, mikä on sinun ja tuon miehen St. Vincentin, suhde?"
"En — en tiedä. Mitä tarkoitat?"
"Älä koskaan unohda, Frona, että valintasi on vapaa, että viimeinen sana on sinun. Kuitenkin minä mielelläni olisin selvillä — — — minä voisin — — — ehkä — — — voisin kenties neuvoa sinua, en mitään muuta. Mutta neuvon — — —"
Tässä kaikessa oli jotain sanomattoman pyhää, mutta Frona ei kuitenkaan voinut puhua. Sen sijaan että hän olisi sanonut yhden ratkaisevan sanan, hän tunsi, miten ajatukset tulvivat hänen mieleensä. Voiko isä sittenkään ymmärtää? Eikö heidän välillään ollut jotain, joka esti häntä käsittämästä niitä vaikuttimia, mitkä hänelle, Fronalle, olivat määrääviä? Voisiko isän synnynnäinen filosofia, jonka tervettä totuutta Frona itse niin voimakkaasti puolusti, sittenkään luoda hänelle samoja elämänlakeja, kuin Frona itse saavuttamaansa filosofiaan nojaten oli asettanut toimintansa ohjeiksi. Mutta sitten hän tuli ikäänkuin ulkoapäin ajatelleeksi omia ajatuksiaan ja epäilyksiään ja karkoitti ne luotaan, koska ne eivät olleet rehelliset isää kohtaan, ja sanoi päättäväisesti:
"Meidän välillämme ei ole mitään, isä. Mr St. Vincent ei ole sanonut mitään. Me olemme hyviä ystäviä, pidämme toisistamme, me olemme hyvin hyviä ystäviä — siinä kaikki."
"Sanoit, että pidätte toisistanne, että sinä pidät hänestä. Silläkö tavalla kuin naisen tulee pitää miehestä, jotta hän kunniallisesti voi liittää elämänsä häneen, antautua hänelle? Voisitko hetken tullen sanoa niinkuin Ruth: 'Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi minun Jumalani'?"
"En — tai kenties, mutta minä en voi, en uskalla ajatella enkä olla ajattelematta, sanoa enkä olla sanomatta sitä — nyt. Se on suurin tunnustus. Kun se tulee, niin sen pitää tulla ilman että kukaan tietää, kuinka tai miksi, valtavana, kirkkaana salamana, ilmestyksenä, salaamatta mitään, saattaen kaiken ilmi totuuden häikäisevään kirkkauteen. Niin minä ainakin kuvittelen."
Jakob Welse nyökäytti päätään vaiti miettien ja osoittaen, että hän ymmärsi, mutta jatkoi omia ajatuksiaan. "Mutta miksi sinä tätä kysyit, isä? Miksi aloit puhua mr St. Vincentistä? Onhan minulla ollut muitakin miesystäviä."
"Mutta muut eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta kuin St. Vincent. Meidän kahden täytyy olla rehellisiä toisiamme kohtaan ja antaa toisillemme anteeksi se tuska, jonka siten toisillemme tuotamme. Minun mielipiteenihän merkitsee yhtä vähän kuin kenen muun hyvänsä, ja erehtyväisyys on kaikkien ihmisten yhteinen kirous. Minä en voi selittää tunteitteni syytä. Mutta lyhyesti sanoen minä en pidä Vincentistä."
"Varsin yleinen arvostelu miesten kesken", vastasi Frona vastustamattomasti joutuen puolustuskannalle.
"Yksimielisyys vahvistaa vain minun kantaani", selitti isä ilmeisesti haluamatta saada aikaan väittelyä. "Mutta minä en saa unohtaa, että arvostelen häntä miehen tavalla. Hänen naissuosionsa täytyy johtua siitä, että naiset arvostelevat toisin kuin miehet, aivan samoin kuin he ruumiillisesti ja sielullisesti eroavat miehistä. Tämä on liian vaikeata selittää, minä olen itselleni uskollinen ja koetan olla oikeudenmukainen."
"Mutta etkö voi esittää mitään määrätympää?" kysyi Frona pyrkien paremmin ymmärtämään hänen kantaansa. "Etkö voi tarkemmin määritellä tunnettasi?"
"Tuskinpa uskallan. Välittömiä tunteita ei juuri voi sanoin ilmaista. Mutta voinhan koettaa. Welsen suvussa ei koskaan ole ollut pelkuria. Pelkuruuteen ei koskaan voi luottaa, se on hiekalle rakentamista tai kuin inhoittava tauti, joka salassa tekee hävitystyötään ja millä hetkellä hyvänsä voi puhjeta esiin."
"Mutta minun nähdäkseni mr St. Vincent, jos kukaan, on mies, jota ei voi syyttää pelkuruudesta. Minun on mahdoton ajatellakaan sitä."
Hänen kasvojensa huolestunut ilme koski Jakob Welseen. "Minä en tiedä mitään pahaa St. Vincentistä. En voi todistaa, että hän olisi sitä, miltä hän näyttää. Kuitenkaan en voi tunteilleni mitään, olenhan vajavainen ihminen. Jotain olen kuitenkin kuullut, minulle on kerrottu eräästä kurjasta kapakkametelistä seurahuoneella. Huomaa, Frona, minä en sano mitään pahaa metelistä enkä paikasta — miehet ovat miehiä — mutta kerrotaan, että hän sinä iltana ei käyttäytynyt niinkuin miehen tulee."
"Mutta isä, sinähän sanoit, että miehet ovat miehiä. Meistä olisi parempi, jos he olisivat toisenlaisia, sillä maailma olisi silloin varmasti parempi, mutta meidän täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin he ovat. Lucile —"
"Ei, ei, sinä ymmärrät minut väärin. Minä en tarkoittanut häntä, vaan tappelua. Hän ei — — hän oli pelkuri."
"Mutta sinähän sanoit, että niin kerrotaan. Hän kertoi minulle siitä itse pian tapahtuman jälkeen, enkä luule, että hän olisi uskaltanut, jos — —"
"Minä en lausunut tätä minään syytöksenä", keskeytti Jakob Welse hänet äkkiä. "Olenhan kuullut sen vain huhuna, ja miesten ennakkoluulot häntä vastaan riittävät selittämään sen. Eihän sen sitäpaitsi tarvitse merkitä mitään. Minun ei olisi pitänyt mainita sitä, ovathan kelpo miehet ennenkin jänistelleet. Unohtakaamme nyt vain koko juttu. Minä tahdoin neuvoa sinua, mutta olen kenties menetellyt taitamattomasti. Mutta Frona", hän nosti tyttärensä kasvoja puoleensa, "muista ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta, ensimmäiseksi ja viimeiseksi, että olet minun tyttäreni ja että minä tiedän, että sinun elämäsi on sinun pyhää omaisuuttasi eikä minun, että on sinun asiasi määrätä sen suunta. Itsesi on sinun elämäsi elettävä, ja jos minä olisin vaikuttanut siihen, et olisi elänyt omaa elämääsi. Silloin et myöskään olisi ollut oikea Welse, sillä yksikään Welse ei ole vielä kärsinyt sortoa. Mieluummin he ovat kuolleet tai raivanneet itselleen tien kaukaisiin seutuihin. Niin, jos sinä esimerkiksi katsoisit parhaiten ja luonnollisimmin toteuttavasi yksilöllisyytesi tanssitalossa, niin minä olisin pahoillani, mutta huomispäivänä antaisin sinulle luvan mennä seurahuoneelle. Olisi typerää estää sinua, eikä se sitäpaitsi olisi meidän tapaistamme. Welset ovat aina olleet yksimielisiä, monta tappiota ja toivotonta tilannetta he ovat kestäneet yhtenä miehenä. Yleinen mielipide ei meikäläiselle merkitse mitään, se on olemassa niitä alhaisia henkiä varten, jotka ilman sitä vajoaisivat yhä syvemmälle lokaan. Heikkojen täytyy taipua tai taittua, ei voimakkaitten. Joukko ei ole mitään, yksilö on kaikki, yksilö hallitsee joukkoa ja laatii sille lait. Mitä siitä, mitä maailma sanoo! Käyköön miten käy, sinä olet kuitenkin minun tyttäreni ja menettelet niinkuin sinun Welsenä tulee, ja taivaan ja helvetin, itse Jumalan edessä me kaksi pysymme uskollisina toisillemme, Frona, me, joiden suonissa sama veri virtaa."
"Minä olen niin pieni sinun rinnallasi, isä", kuiskasi Frona, ja hänen suutelonsa hyväili Jakob Welseä kuin syksyn karisevan lehden lempeä kosketus.
Ja takkavalkean lämmön haihtuessa huoneesta isä kertoi heidän esiäidistään ja siitä voimakkaasta Welsestä, joka oli yksin taistellut suuren taistelun ja kuollut taistellessaan Treasure Cityssä.