KUUDESTOISTA LUKU.
Jouluviikon alussa alkoi tulva French Hillille. Corliss ja Bishop eivät olleet kiirehtineet kertomaan löydöstään; he tutkivat paikan tarkasti, ennenkuin mittasivat alueet, ja antoivat vain muutamille harvoille läheisille tuttaville salaisuudesta tiedon. Näitä olivat Harney, Trethaway, muuan vastatullut hollantilainen, jolta pakkanen oli vienyt molemmat jalat, pari upseeria, eräs Del Bishopin hyvä ystävä, jonka kanssa hän oli ollut kullanhaussa Blanck Hills Countryssä, tienristeyksessä asuva pesijävaimo ja — Lucile. Hän joutui mukaan Corlissin toimesta, joka itse mittasi ja merkitsi hänen alueensa; eversti sai sen sijaan tehtäväkseen viedä hänelle perille kutsun tulla rikastumaan.
Maan tavan mukaan nämä osalliset tarjoutuivat luovuttamaan puolet voitostaan molemmille löytäjille. Corliss ei suostunut ehdotukseen. Del oli samaa mieltä, vaikkakaan ei samoista siveellisistä vaikuttimista. Hänellä oli ilmankin tarpeeksi. "Minä saan näinkin kaksi kertaa suuremman hedelmätilan ostetuksi kuin olin tuuminut", hän selitti, "ja jos saisin enemmän rahaa, niin en totta totisesti ymmärrä, mitä minä sillä tekisin."
Suuren kultalöydön jälkeen Corliss piti luonnollisena, että hänen piti hankkia toinen palvelija, mutta kun hän eräänä päivänä toi telttaan teräväsilmäisen kalifornialaisen, vimmastui Del.
"Ei ikimaailmassa!" hän huusi raivoissaan.
"Mutta tehän olette nyt rikas mies", vastasi Vance, "eikä teidän tarvitse tehdä työtä."
"Rikas, hitto vieköön", karjui toinen. "Välipuhe on sellainen, että te ette saa erottaa minua palveluksestanne, ja minä aion pysyä siinä juuri niin kauan kuin minua haluttaa — ymmärrättekö?"
Perjantaiaamuna kaikki osakkaat kokoontuivat valtion asiamiehen luo saadakseen osuutensa merkityiksi kirjoihin. Uutinen levisi heti kaikkialle, viiden minuutin kuluttua olivat ensimmäiset matkalla paikalle, ja puolta tuntia myöhemmin koko kaupunki oli jalkeilla. Estääkseen mielivaltaisuutta, kuten rajapaalujen siirtoa ja julistusten hävittämistä löytöalueellaan, Vance ja Del saatuaan asiansa valtion asiamiehen luona suoritetuiksi lähtivät paikalle. Mutta koska heillä oli hallituksen sinetit omistuskirjoissaan, eivät he pitäneet kiirettä, ja keskeytymätön ihmisvirta riensi heidän ohitseen. Puolitiessä Del sattui katsahtamaan taakseen ja näki St. Vincentin, joka nopein askelin ja asiaankuuluva reppu selässä kiiruhti eteenpäin. Juuri sillä kohden tie teki jyrkän mutkan, eikä ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.
"Älkää sanoko minulle mitään. Olkaa niinkuin ette tuntisi minua", varoitti Del kiivaasti ja veti puhuessaan karvalakin kasvoilleen, niin että oli aivan mahdotonta tuntea häntä. "Kas, tuolla on avanto! Painautukaa vatsallenne juomaan ja olkaa niinkuin ette näkisi mitään. Ja jatkakaa sitten yksin matkaanne. Minulla on nyt täällä omia asioita järjestettävänä. Ja äitinne rakkauden kautta, älkää sanoko sanaakaan minulle eikä tuolle otukselle. Älkää näyttäkö sille naamaanne!"
Corliss totteli ihmeissään ja astui tiensyrjään, laskeutui pitkäkseen lumeen ja ammensi vettä tyhjällä maitoastialla. Bishop kumartui ikäänkuin sitoakseen mokkasiininsa hihnaa. Juuri kun St. Vincent ehti hänen kohdalleen, hän sai solmun sidotuksi ja ryntäsi kuumeisella kiireellä eteenpäin, ikäänkuin olisi tahtonut voittaa takaisin hukkaanmenneen ajan.
"Odottakaahan, hyvä mies!" huusi kirjeenvaihtaja hänelle.
Bishop katsahti nopeasti taakseen ja painalsi eteenpäin. St. Vincent lähti juoksemaan ja sai hänet hetken kuluttua kiinni.
"Viekö tämä tie —?"
"French Hillille", keskeytti Del. "Siitä voitte olla varma! Juuri tämä tie! Hyvästi vain!"
Hän syöksyi kauheata vauhtia eteenpäin, ja sanomalehtimies juoksi hänen perässään ilmeisesti yrittäen pysyä hänen seurassaan. Corliss näki heidän menevän ymmärtämättä vielä hituistakaan kaikesta tästä, mutta kun hän huomasi kullankaivajan äkkiä poikkeavan oikealle kädelle, Adams Creekille vievälle tielle, selvisi hänelle kaikki, eikä hän voinut olla itsekseen naurahtamatta.
Myöhään illalla Del lopen uuvuksissa, mutta riemuiten tuli heidän telttaansa.
"En minä tehnyt hänelle mitään", hän huusi, ennenkuin oli vielä sisälläkään. "Antakaa minulle jotain syötävää." Hän tarttui teekannuun ja antoi kuuman virran valua alas kurkustaan. "Silavaa tai vanhoja mokkasiineja tai kynttilänpätkiä, kaikki kelpaa."
Sitten hän heittäytyi peitteelle ja alkoi hieroa kankeita säärilihaksiaan, sill'aikaa kuin Corliss käristi silavaa ja pani papuja hänen lautaselleen.
"Mitäkö sille kuuluu?" hän jutteli ihastuksissaan ja suu täynnä. "Siitä voitte olla rauhassa, että se ei tullut French Hillin harjanteille. 'Miten pitkä matka sinne on, hyvä mies?' (Del matki St. Vincentin alentuvaista äänensävyä.) 'Kuinka pitkä matka sinne on?' (Alentuvaisuus oli kadonnut.) 'Miten pitkä matka on French Hillille?' (Nöyrästi.) 'Kuinka pitkälti luulette sinne olevan?' (Hyvin nöyrästi ja ääni vapisten pidätetyistä kyynelistä.) 'Kuinka pitkä' — — —"
Kullankaivaja remahti nauramaan, sai teen väärään kurkkuun ja rupesi yskimään niin, että kertomus keskeytyi.
"Minnekö jätin sen?" hän jatkoi selvittyään yskästään. "Sille selänteelle, jolla Indian-joen lähteet ovat, hän jäi tuulen pieksämänä, hengästyneenä, aivan menneenä miehenä. Töintuskin oli miestä kömpimään lähimpään telttaan, siinä kaikki. Minulla on myöskin viisikymmentä mailia takanani, niin että nyt en aio muuta kuin nukkua. Hyvää yötä! Älkää herättäkö minua aamulla."
Hän kääriytyi peitteisiin, ja Vance kuuli hänen pian unissaan mutisevan: "Kuinka pitkä matka sinne on, hyvä mies? Kuulkaahan, kuinka pitkä matka sinne on?"
* * * * *
Lucile tuotti Corlissille pettymyksen.
"Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä häntä", hän sanoi eversti Trethawaylle. "Minä luulin, että hän nyt voisi tulla riippumattomaksi seurahuoneen elämästä."
"Voitto ei tule heti paikalla", huomautti eversti.
"Mutta voisihan hän ottaa kiinnityksen, niin lupaava kun hänen palstansa on. Sitä paitsi minä olen suorastaan tarjonnut hänelle muutaman tuhannen korottoman lainan, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Ei muka tarvinnut sitä, oli kyllä hyvin kiitollinen ja sanoi, että olin tervetullut hänen luokseen, milloin vain tahdoin tulla."
Trethaway hymyili ja leikki kellonvitjoillaan. "Niin, mitä arvelette? Te ja minä vaadimme varmaan elämältä täälläkin jotain muuta kuin niin sanotun jokapäiväisen leivän. Hän kaipaa seurustelua aivan niinkuin me muutkin, ehkä enemmänkin. Ajatelkaa, että hän joutuisi pois seurahuoneelta — miten sitten kävisi? Voisiko hän mennä sotilasasuntoihin ja tehdä kapteenin puolison tuttavuutta, käydä kohteliaisuuskäynneillä mrs Schovillen luona tai seurustella tuttavallisesti Fronan kanssa? Huomaatteko nyt? Tahtoisitteko te keskellä päivää näyttäytyä hänen seurassaan kadulla?"
"Tahtoisitteko itse?" kysyi Vance.
"Hyvin mielelläni", vastasi eversti epäröimättä.
"Niin minäkin, mutta —" Hän vaikeni ja tuijotti synkästi tuleen. "Mutta mitä sanotte hänen innokkaasta seurustelustaan St. Vincentin kanssa? Hehän ovat aina yhdessä."
"Niin, se ihmetyttää minua", myönsi Trethaway. "St. Vincentin minä kyllä ymmärrän. Hän tahtoo pitää monta rautaa tulessa, ja onhan Lucilella oivallinen kultapalsta French Hillin edullisimalla alueella. Huomatkaa mitä sanon, Corliss, me voimme aivan varmasti määrätä päivän, jolloin Frona suostuu tulemaan St. Vincentin vaimoksi — jos hän koskaan suostuu."
"Ja se on —?"
"Se päivä, jolloin St. Vincentin ja Lucilen suhde on lopussa."
Corliss näytti miettiväiseltä, ja eversti jatkoi:
"Mutta Lucilea minä en ymmärrä. Miten ihmeessä sellainen mies kuin
St. Vincent voi häntä miellyttää?"
"Hänen makunsa ei ole huonompi kuin — kuin muidenkaan naisten", puuttui Vance kiivaasti puheeseen. "Minä olen varma siitä, että —"
"Fronalla ei ole huono maku, eikö niin?"
Corliss teki äkkikäännöksen ja astui huoneesta jättäen eversti
Trethawayn hymyilemään juroa hymyään.
Vance Corliss ei voinut aavistaakaan, miten moni ihminen tuona jouluviikkona suoraan tai epäsuorasti ajoi hänen asiaansa. Varsinkin kahdella miehellä se oli sydämellä, toisella hänen tähtensä, toisella Fronan tähden. Eldoradossa, aivan French Hillin lähellä, oli Pete Whipplen kaivos. Hän oli vanhimpia maahanmuuttaneita, ja hänen vaimonsa oli tummaihoinen, ei erittäin kaunis alkuasukas, jonka intiaaniäiti noin kolmekymmentä vuotta sitten Kutlihissa, Suuren Deltan mailla, oli joutunut venäläisen turkiskauppiaan vaimoksi. Eräänä sunnuntaiaamuna Bishop astui heidän tupaansa saadakseen jutella hetkisen Whipplen kanssa, mutta vaimo sattui olemaan yksin kotona. Hänen englanninkielensä oli kauheaa sekasotkua, joka tuotti kuulijalle kärsimystä, niin että Bishop päätti lähteä tiehensä heti kun oli polttanut piipullisen ja täyttänyt kohteliaisuuden vaatimukset. Mutta kun vaimo oli päässyt jutun alkuun, ei Bishop tyytynytkään yhteen piipulliseen, vaan täytti ja poltti toisen toisensa jälkeen, ja jos vaimo joskus näytti aikovan vaieta, niin hän kehoitti häntä jatkamaan. Hän kuunteli ja mörähteli ja naureskeli itsekseen tuon tuostakin pistäen väliin "hemmettejään", jotka tarkoin ilmaisivat hänen mielenkiintonsa monia eri asteita ja vivahduksia.
Kesken kertomustaan nainen otti ränstyneestä arkusta esiin vanhan, kuluneen, nahkakantisen kirjan ja pani sen pöydälle heidän välilleen. Vaikk'ei hän avannutkaan sitä, niin hän kuitenkin lakkaamatta sekä katsein että kädenliikkein viittasi siihen, ja joka kerta, kun hän sen teki, tuli Bishopin silmiin ahne kiilto. Lopulta, kun vaimo ei enää osannut sanoa mitään uutta ja oli toistanut samat asiat useaan kertaan, Del veti kultapussinsa taskustaan. Mrs Whipple otti vaa'an punnuksineen esiin ja punnitsi sadan dollarin arvosta kultaa. Sen jälkeen Del Bishop lähti kulkemaan ylös telttaansa päin tiukasti puristaen saalistaan ja ryntäsi Corlissin luo, joka istui vuoteellaan paikaten mokkasiinejaan.
"Vielä minä sille näytän", huusi hän tullessaan, näpsäytti kirjaa sormellaan ja heitti sen vuoteelle.
Corliss katsoi kysyvästi häneen ja avasi kirjan. Paperi oli vuosien kellastamaa ja kosteudesta turmeltunutta, ja kirja oli venäjäksi. "En minä tiennytkään, että te osaatte venäjää, Del", sanoi hän leikillisesti. "Minä en osaa lukea riviäkään."
"En minäkään eikä Whipplen eukko liioin. Häneltä minä tämän sain. Mutta hänen isäukkonsa — hän oli täysi ryssä, kuten tiedätte — hän luki sitä ääneen. Ja niin Whipplen eukko tietää, mitä ukko tiesi, ja minä tiedän myös."
"Ja mitä te kolme sitten tiedätte?"
"Siitä olisi paljon kerrottavaa", vastasi Bishop sävyisästi. "Odottakaa te vain ja tarkatkaa minun merkkitultani, ja kun näette sen savun nousevan, niin tekin saatte tietää."
* * * * *
Matt Mc Carthy tuli jouluviikolla jäätiköitten yli Dyeasta Dawsoniin, sai selville Fronan ja St. Vincentin suhteen eikä ollut siitä hyvillään. Dave Harney antoi hänelle tarkat tiedot, ja niitä täydensi vielä Lucile, jonka kanssa hän oli hyvissä väleissä. Mahdollisesti hän antoi muiden ennakkoluulojen vaikuttaa itseensä — miten olikaan, hän asettui niiden puolelle, jotka eivät suosineet kirjeenvaihtajaa. Heidän oli mahdotonta sanoa, miksi he eivät pitäneet St. Vincentistä, totta oli vain, että tämä yleensä ei ollut miesten suosiossa. Se voi ehkä johtua siitä, että hän naisten rajattoman ihailun esineenä saattoi kaikki kilpailijansa varjoon, sillä hänen käytöksestään miesseurassa ei kenelläkään voinut olla pahaa sanaa sanottavana. Hän ei milloinkaan esiintynyt kerskailevasti eikä ylimielisesti ja oli vähintään yhtä toverillinen kuin he muutkin.
Matt ei kuitenkaan vielä tyytynyt Lucilen ja Harneyn tiedonantoihin — varsinkaan, koska hän kuultuaan Lucilen ja asianomaisen henkilön läheisestä suhteesta ei katsonut voivansa pitää edellisen antamia tietoja aivan luotettavina — ja langetti oman tuomionsa vasta tavattuaan St. Vincentin itsensä Jakob Welsen luona. Lämminsydämisenä ja nopeana panemaan päätöksensä täytäntöön Matt ei kauan viivytellyt. "Minun pitää menetellä arvoni mukaisesti, nyt kun olen näitä Eldoradon suuruuksia", hän selitti kulkiessaan rinnettä ylös Dave Harneyn luo korttia pelaamaan. Itsekseen hän lisäsi: "Ja jos ei paholainen pidä poikastaan silmällä, niin kyllä minä sen teen hänen sijastaan."
Mutta useammin kuin kerran illan kuluessa hän sai aihetta epäillä omaa arvosteluaan. Hän vaivasi pääparkaansa, mutta ei tullut hullua viisaammaksi. St. Vincent teki kuin tekikin luotettavan vaikutuksen. Hän oli yksinkertainen, hilpeä, luonnollinen, kansanvaltainen mielipiteiltään, laski leikkiä ja antoi hyvätuulisesti muiden laskea leikkiä kustannuksellaan. Matt ei huomannut hänessä teeskentelyn jälkeäkään.
"Nuuskikoot koirat hautaani", hän tuumi itsekseen katsoen kättä, joka oli täynnä valtteja. "Vanhuusko se alkaa jäähdyttää verta suonissani? Mitä syytä minulla olisi olla suutuksissani siitä, että naiset pitävät noin kauniista pojasta, että ne suloiset olennot hymyilevät hänelle ja lämpenevät nähdessään hänet? Kirkkaat silmät katsovat mieluimmin urhoollisia miehiä. He kauhistuvat sodan julmuutta ja verisyyttä, mutta kukapa pikemmin saisi heidät kadottamaan sydämensä kuin juuri tuollainen sotamies julmuri? Ja miksipä ei? Poika on ollut urhoollinen, ja tytöt palkitsevat häntä hellillä hymyilyillään. En minä sen vuoksi saa nimittää häntä paholaisen penikaksi. Hyi sinua, Matt Mc Carthy-vanhus, jolta elämän nesteet jäätyvät ja kesä katoaa sydämestä. Mikä vanha mörkö sinusta onkaan tullut? Mutta odotapas vielä hiukkasen, Matt", lisäsi hän ajatuksissaan. "Odotapas, kunnes saat tietää, miten hän antaa kättä."
Tilaisuus tuli piankin, kun St. Vincent, Frona vastapelaajanaan, sai kaikki kolmetoista tikkiä.
"Iso slammi", huusi Matt. "Vincent, poikaseni, hyvin pelattu! Kättä päälle!"
Vincentin kädenpuristus ei ollut liioitellun lämmin, eikä myöskään veltto, mutta Matt pudisti epäilevästi päätään. "Mitä tämä touhu auttaa?" mutisi hän itsekseen sekoittaessaan kortteja seuraavaa jakoa varten. "Sinä vanha höperö! Koeta nyt ensin saada selville, mitä pikku Frona tästä asiasta ajattelee, ja ryhdy sitten vasta toimimaan."
"Mc Carthy on aika velikulta", vakuutti Dave Harney myöhemmin tullen St. Vincentin avuksi, jota irlantilaisen karkeat pilapuheet eivät jättäneet rauhaan. Ilta oli loppuun kulunut, ja vieraat vetivät päällysvaatteita ylleen. "Eikö hän kertonut teille, mitä hän näki tuomiokirkossa ulkomailla käydessään? Se oli jotenkin tähän tapaan, näin hän on sen minulle kertonut. Hän tuli tuomiokirkkoon jumalanpalveluksen aikana ja näki papit ja kuoripojat kauhtanoissaan ja katsoi, kun pyhää savua suitsutettiin, ja ajattele, Dave', sanoi hän minulle, 'siellä ne sauhuttivat, vaikka ei ollut yhtään hyttystä näkyvissä'."
"Totta joka sana", tunnusti Matt punastumatta. "Oletteko sitten koskaan kuulleet siitä kerrasta, kun Dave ja minä saimme hyvät humalat tiivistetystä maidosta?"
"Voi kauheata!" huusi mrs Schoville. "Mutta miten se on mahdollista?
Kertokaa!"
"Se oli siihen aikaan, kun Forty Milessa oli kova kynttiläpula. On pakkanen, ja Dave hiipii minun koppiini kuluttamaan hetken aikaa ja iskee silmänsä minun maitoastiaani 'Mitäs sinä sanoisit kulauksesta Moranin hyvää whiskyä?' sanoo hän ja katsoo maitoastiaa. Minulle tuli vesi suuhun jo ajatellessani, se täytyy minun tunnustaa. 'Mutta ei siitä kannata puhua', sanon minä, 'kun pussi on tyhjää täynnä'. 'Kynttilät maksavat kymmenen dollaria tusina', sanoo hän, 'dollarin kappale. Annatko minulle kuusi pulloa maitoa, jos saat pullon parasta lajia tuota ainetta?' 'Miten sinä sitä saisit?' sanon minä. 'Luota minuun', sanoo hän. 'Anna tänne kannut. Ulkona on kylmä, ja minulla on muutama kynttilävalin!' Ja tämä on täyttä totta, sanon minä teille, ja jos joskus tapaatte Bill Moranin, niin hän voi sen todistaa. Niin, Dave Harney vei kuusi kannua, antoi maidon jäätyä kynttilävalimiin ja möi sen kynttilöinä Bill Moranille whiskypullosta."
Niin pian kuin Harney naurulta sai äänensä kuuluville, sanoi hän: "Kaikki on, niinkuin Mc Carthy kertoo, mutta hän on jättänyt puolet pois. Etkö arvaa, Matt?"
Matt pudisti päätään.
"Niin, minulla ei silloin ollut yhtään maitoa eikä paljoa sokeriakaan, ja siksi minä laimensin kolme maitokannullista vedellä, ja se riitti kynttilöiden tekoon. Ja sillä tavoin minulla oli maitoa kahviini kuukaudeksi."
"Nyt olisi minun vuoroni, Dave", selitti Mc Carthy, "ja jos sinä nyt et olisi minun isäntäni, niin minä voisin saada naiset kauhistumaan sinun hävyttömiä kujeitasi. Mutta saat nyt olla rauhassa tämän kerran, Dave. Sano nyt hyvästi vieraillesi, meidän pitää päästä liikkeelle."
"Ei, nuori herraseni", sanoi hän St. Vincentille, joka lähti Fronan kanssa kulkemaan rinnettä alas. "Tänä iltana hänen vanha kasvatuspappansa saattaa hänet kotiin."
Mc Carthy nauroi hiljaiseen tapaansa ja tarjosi käsivartensa
Fronalle, sillä välin kuin St. Vincent yhtyen muiden kanssa nauramaan
nololle asemalleen peräytyi ja lyöttäytyi miss Mortimerin ja paroni
Courbertinin seuraan.
"Mitä se merkitsee, mitä minulle on kerrottu teistä ja Vincentistä?" kysyi Matt muitta mutkitta heidän erottuaan muista. Hän suuntasi harmaitten silmiensä läpitunkevan katseen tyttöön, mutta sai yhtä terävän katseen vastaukseksi.
"Miten minä tietäisin, mitä te olette kuullut?" sanoi Frona.
"Kun ihmiset puhuvat neitosesta ja miehestä, jotka molemmat ovat kauniit ja nuoret ja naimattomat, niin voiko se merkitä muuta kuin yhtä?"
"Mitä sitten?"
"Sitä, mitä on tärkeintä maailmassa."
"Mitä, mitä?" Frona oli hieman suutuksissaan eikä huolinut auttaa häntä.
"Avioliittoa tietysti", sai Matt sanotuksi. "Sanotaan, että näyttää siltä, kuin te kaksi tuumisitte sellaisia."
"Onko myös sanottu, että se on totta?"
"Eikö riitä, että näyttää siltä?" kysyi Matt.
"Ei — ja te olette niin vanha, että teidän pitäisi ymmärtää enemmän,
Matt. Mr St. Vincent ja minä — me olemme ystäviä, siinä kaikki.
Mutta olettakaamme, että olisi niinkuin te sanotte, entä sitten?"
"Kerrotaan vielä muutakin", jatkoi Mc Carthy. "Sanotaan, että St.
Vincent on hyvin läheisissä suhteissa erääseen kaupungin naikkoseen
— Lucile on hänen nimensä."
"Mitä siitä?"
Frona jäi odottamaan vastausta, ja Mc Carthy tuijotti häneen mykkänä.
"Minä tunnen Lucilen ja pidän hänestä", jatkoi Frona katkaistakseen hiljaisuuden ja ilmeisesti koettaen auttaa Mattia taas jäljille. "Tunnetteko te hänet? Ettekö pidä hänestä?"
Matt aikoi sanoa jotakin, rykäisi ja pysyi vaiti. Viimein hän epätoivoissaan sai sanotuksi: "Totisesti, Frona, minun tekisi mieli antaa teille vitsaa."
Frona nauroi. "Ettepä uskalla. Minä en enää juoksentele paljain jaloin Dyeassa."
"Älkää nyt kiusatko minua."
"En minä kiusaa. Ettekö pidä hänestä, Lucilesta?"
"Mitä siitä?"
"Aivan samaa minä äsken kysyin — mitä siitä?"
"No niin, minun pitää puhua teille selvää kieltä, ja muistakaa, että minä olen kyllin vanha ollakseni isänne. On sopimatonta, hävyttömän sopimatonta, että mies seurustelee hyvän nuoren tytön kanssa —"
"Kiitos", sanoi Frona nauraen ja niiasi. Sitten hän lisäsi puolittain katkerasti. "On ollut toisia, jotka —"
"Ketä tarkoitatte?" huudahti Matt kiivaasti.
"En ketään, jatkakaa vain. Mitä te sanoittekaan?"
"Että on häpeällistä, kun mies seurustelee teidän kanssanne ja samalla aikaa rakastelee hänen kaltaisiaan."
"Miksi?"
"Ja tulee suoraa päätä loasta ja saastuttaa teidän puhtautenne. Ja te voitte kysyä, miksi!"
"Mutta odottakaahan hiukkasen, Matt! Olkoon niin kuin te oletatte!"
"Viis minä olettamisista", hän mörähti. "Minä puhun tosiasioista."
Frona puri huultaan. "Olkoonpa niinkin, sama tuo! Mutta antakaa minunkin kosketella tosiasioita. Milloin te viimeksi tapasitte Lucilen?"
"Miksi te sitä tahdotte tietää?" kysyi Matt epäluuloisesti.
"Se on yhdentekevää. Sanokaa, milloin?"
"Aikaisin eilen illalla, jos teidän niin välttämättä pitää saada se tietää. Mitä se nyt teitä hyödyttää?"
"Ja te tanssitte hänen kanssaan?"
"Pienen villin virginia-tanssin vain ja muutaman katrillin — niissä minä olen mestari."
Frona kulki eteenpäin hänen vieressään ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, lumi vain narisi heidän mokkasiiniensa alla.
"Mitä nyt?" kysäisi Matt onnettoman näköisenä.
"Mitä ajattelette?" kysyi hän uudestaan hetken vaitiolon jälkeen.
"Enpä juuri mitään", vastasi Frona. "Minä vain tuumin, kuka meistä on saastaisin, mr St. Vincent, te vai minäkö, joka olen hyvin tuttavallisesti seurustellut teidän molempien kanssa."
Mc Carthy ei ollut tottunut väittelemään yhteiskunnallisista kysymyksistä, ja vaikka hän epämääräisesti tunsi, että Frona on väärässä, niin hän ei voinut pukea ajatustaan sanoiksi. Siksi hän viisaasti, vaikk'ei erikoisen miehekkäästi, ohjasi keskustelun turvallisemmille aloille.
"Te olette ilkeä vanhaa Mattianne kohtaan", hän väitti, "joka tarkoittaa teidän parastanne ja sen vuoksi joutuu teidän pilkattavaksenne."
"En minä ole ilkeä."
"Olette kyllä."
"Niinkö?" Hän kumartui Mattin puoleen ja suuteli häntä. "Kuinka minä voisin olla suutuksissani, kun muistelen Dyean päiviä?"
"Niin, Frona kultaseni, tepä sen sanoitte. Minä olen vain tomua teidän jalkainne alla, te saatte astua minun ylitseni — mitä tahansa, kunhan ette ole minulle suutuksissanne. Minä voisin kuolla teidän edestänne, mennä vaikka hirteen voidakseni tehdä teidät onnelliseksi. Minä voisin tappaa sen miehen, joka teille tuottaa surua, vaikkapa vain hiukkasenkin, ja sitten mennä suoraa tietä kadotukseen hymyilevin kasvoin ja iloisin sydämin."
He olivat pysähtyneet Fronan oven eteen, ja hän puristi kiitollisena Mattin käsivartta. "En minä ole suutuksissani, Matt. Mutta paitsi isää te olette ainoa ihminen maailmassa, jonka olisin sallinut puhua tästä — tästä asiasta niinkuin te olette tehnyt. Ja vaikka minä pidän teistä niin paljon, Matt, ehkä enemmän nyt kuin koskaan, niin olisin kuitenkin hyvin pahoillani, jos mainitsisitte sen toiste. Teillä ei ole siihen oikeutta. Tämä asia koskee minua yksin. Ja te teette väärin —"
"Kun estän teitä sokeasti kulkemasta vaaraa kohti?"
"Vaikkapa niinkin, jos tahdotte."
Matt mutisi jotain, mitä ei voinut kuulla.
"Mitä te sanotte?" kysyi Frona.
"Että te voitte sulkea suuni, mutta ette sitoa käsiäni."
"Matt, rakas Matt, te ette saa!"
Vastauksena oli taas epäselvä murina.
"Ja minä tahdon, että te nyt heti lupaatte minulle, ettette sekaannu elämääni sanoin ettekä teoin."
"Sitä minä en lupaa."
"Teidän täytyy."
"Minä en tahdo. Sitä paitsi alkaa tulla kylmä seisoessa, ja teidän varpaanne voivat paleltua, nuo ruusunväriset pikku varpaat, joista minä joskus Dyeassa vedin tikkuja. Menkää sisään nyt vain, Frona pikkuinen, ja hyvää yötä."
Hän työnsi tytön ovesta sisään ja lähti tiehensä. Tultuaan rakennuksen nurkalle hän äkkiä pysähtyi ja katsoi lumelle lankeavaa varjoaan. "Matt Mc Carthy, sinä olet aika hupsu. Milloinpa kukaan Welse ei olisi itse tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Sinä käyttäydyt, niinkuin et koskaan olisi ollut tekemisissä sen itsepäisen sukukunnan kanssa, sinä kovan onnen poika."
Sitten hän jatkoi matkaansa yhä murahdellen itsekseen, ja joka murahduksen kuullessaan hänen jäljessään juokseva valpas susikoira pörrötti selkäkarvansa ja näytti hampaitaan.