VIIDESTOISTA LUKU.
Mutta Corliss tuli sittenkin Fronan luo, jopa ennen päivän päättymistä. Pieni katkera itsetutkistelu oli osoittanut hänelle, miten lapsellinen hän oli ollut. Epäonnistuminen koski häneen kylläkin kovasti, mutta ajatus, että he nyt eivät voisi olla mitään toisilleen, että viimeinen vaikutelma, minkä Frona hänestä oli saanut, olisi huono, koski yhtä kovasti, jopa tavallaan kovemminkin. Ja kaiken tämän lisäksi hän oli todenteolla häpeissään. Hän oli luullut voivansa kohdata tällaisen pettymyksen miehekkäämmin, varsinkin koska ei edeltäkäsin suinkaan ollut varma asiastaan.
Hän meni siis Fronan luo, saattoi hänet sotilasasunnoille ja onnistui hänen avullaan poistamaan epäsoinnun, jonka aamupäivä oli jättänyt heidän välilleen. He keskustelivat järkevästi, ilman katkeruutta, olisipa Corliss pyytänyt anteeksikin, ellei Frona olisi häntä siitä estänyt.
"Te ette ole tehnyt mitään, mistä ansaitsisitte moitetta", hän sanoi. "Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, niin olisin arvattavasti menetellyt samoin ja ollut vielä paljon kiivaampi. Sillä kiivas te todella olitte!"
"Mutta jos te olisitte ollut minun asemassani ja minä teidän", vastasi Corliss tehden heikon yrityksen laskea leikkiä, "niin teidän ei olisi laisinkaan tarvinnut olla kiivas."
Frona hymyili iloisena siitä, että Corlissin mieli ei enää ollut aivan yhtä raskas.
"Mutta valitettavasti meidän yhteiskuntamme viisas järjestys ei salli sellaista osien vaihtoa", lisäsi Corliss etupäässä jotain sanoakseen.
"Ahaa! Tässä minun jesuiittamaisuuteni taas tulee näkyviin", nauroi Frona. "Minä voisin asettua yhteiskunnan viisaan järjestyksen yläpuolelle."
"Ette kai tarkoittane, että — että —"
"Kas niin, tietysti te olette kauhuissanne kuten tavallisesti. Ei, en minä olisi niin julkea, että puhuisin suoraan suuni puhtaaksi, mutta minä voisin antaa hienon vihjauksen ja siten päästä samaan tulokseen, vaikkakin hienotunteisemmin. Erotus on siis aivan epäoleellinen."
"Voisitteko todella?" kysyi Corliss.
"Varmasti voisin, jos asianhaarat vaatisivat. Minä en voisi antaa sen, minkä uskon elämäni onneksi, luisua käsistäni taistelematta siitä. Sen tekevät ainoastaan kirjasankarit ja hempeämieliset ihmiset. Minun isälläni on aina tapana sanoa, että minä olen taistelijaluonne. Siitä, mitä pidän suurena ja pyhänä, siitä taistelisin, vaikka taivas lankeaisi päälleni."
"Te olette tuottanut minulle niin paljon iloa, Vance", sanoi hän heidän erotessaan parakkien portilla. "Ja kaikki tulee jatkumaan kuten ennenkin. Ja muistakaa, minä tahdon tavata teidät yhtä usein tai mieluummin useammin kuin tähän asti."
Mutta muutaman muodollisen käynnin jälkeen Corliss unohti tien Jakob Welsen kotiin ja upottautui työhönsä. Menipä hän aika-ajoin ulkokultaisuudessa niin pitkälle, että onnitteli itseään Fronan vastauksen johdosta ja kuvitteli mielessään, miten surulliseksi perhe-elämän koko tulevaisuus olisi muodostunut, jos Frona ja hän kaikkine ristiriitaisine mielipiteineen olisivat joutuneet yhteen. Mutta tämä oli vain satunnaista. Tavallisesti Fronan ajatteleminen tuotti hänelle nälkää, miltei ruumiillisen nälän kaltaista, ja sen ainoa parannuskeino oli raskas työ, jota ei koskaan saanut puuttua. Mutta kaikki matkat, leirielämä ja kaivosmittaukset vapauttivat hänet ajattelemasta Fronaa vain hänen valveilla ollessaan. Nukkuessaan hän ei voinut pitää puoliaan, ja Del Bishop, joka oli paljon hänen kanssaan, kiinnitti huomiota hänen rauhattomuuteensa ja kuunteli tarkoin hänen unessa lausumiaan sanoja.
Kullankaivaja yhdisteli havaintojaan ja teki useista pikkuhuomioista oikean johtopäätöksen. Tähän ei tarvittukaan varsin suurta älykkäisyyttä. Tuo yksinkertainen seikka, ettei Corliss enää käynyt Fronaa tervehtimässä, riitti todistamaan, että hän oli kosinut ja saanut rukkaset. Mutta Del meni askelta edemmäksi ja päätteli, että St. Vincent oli kaikkeen syypää. Hän oli useita kertoja nähnyt kirjeenvaihtajan Fronan seurassa milloin missäkin ja oli siitä vihoissaan.
"Kyllä minä vielä sille näytän", hän murahteli eräänä iltana heidän asustaessaan teltassaan Gold Bottomin tienoilla.
"Mille sille?" kysyi Corliss.
"Millekö? Sille sanomalehtiherralle, sille juuri!"
"Ja mistä syystä?"
"Hm! Periaatteelliset syyt. Miksi te ette antanut minun nutistaa sitä sinä iltana seurahuoneen edustalla?"
Corliss nauroi muistaessaan tuon tapahtuman. "Miksi te löitte häntä,
Del?"
"Yleinen periaate", tämä tokasi vastaukseksi ja pysyi sitten vaiti.
Mutta rankaisuhalukaan ei saanut Del Bishopia unohtamaan pääharrastustaan, ja paluumatkalla hän pysähtyi Eldoradon ja Bonanzan tienristeykseen.
"Kuulkaahan, Corliss", hän äkkiä alkoi. "Tiedättekö te, mitä merkitsee 'saada hajua jostakin'?" Hänen isäntänsä nyökäytti myöntävästi päätään. "Hyvä, minä olen saanut hajua eräästä asiasta. Minä en ole koskaan pyytänyt teiltä mitään, mutta nyt tahtoisin, että te viipyisitte täällä huomiseen. Tuntuu siltä, kuin ei hedelmätilani olisikaan enää kaukana. Tunnen aivan selvästi kypsien appelsiinien tuoksun."
"Olkoon menneeksi", myöntyi Corliss. "Mutta vielä parempi on, että minä lähden suoraa päätä Dawsoniin ja te tulette jälkeenpäin, kun olette nuuskinut tarpeeksenne."
"Ei — ei", vastusteli Del. "Minä sanoin, että olin saanut hajua jostakin, ja te pääsette osalliseksi leikistä. Te ette ole tyhmä mies ja olette lukenut hiton paljon kirjoistanne. Kemiassa ja muussa semmoisessa te olette aika mestari, mutta kun pitää lukea ilman rillejä, mitä luonto on kirjoittanut maan pintaan, silloin teidän nöyrä palvelijanne on hyvä olemassa. Nyt on niin, että minä olen keksinyt teorian."
Corliss nosti kätensä ylös ja oli kauhistuvinaan niin valtavaa uutista. Kullankaivajaa alkoi suututtaa.
"Niin, naurakaa te, naurakaa! Mutta se perustuu juuri teidän omaan mieliteoriaanne syöpymisistä ja joen uoman muutoksista. En minä turhanpäiten ollut kahta vuotta meksikolaisten luona pocketeja etsimässä. Mistä te luulette, että tämä Eldoradon kulta tulee, joka on aivan rosoista eikä näytä koskaan olleen veden huuhdonnan alaisena. Häh? Tähän te tarvitsitte silmälasejanne. Kirjat ovat tehneet teidät lyhytnäköiseksi. Mutta sama se! Ei tässä nyt ole juuri pocketeista kysymys, mutta kyllä minä tiedän, mitä ajan takaa. En minä ole vain huvin vuoksi tutkinut laaksojen pohjia. Minä osaisin minuutissa ilmoittaa teille kirjanoppineille enemmän Eldoradon laaksonpohjan maaperästä kuin te itse saisitte tutkituksi koko kuukauden pitkinä sunnuntaina. Mutta mitä siitä, älkää panko pahaksenne. Jääkää te tänne minun kanssani huomiseen, niin voitte sitten ostaa tilan minun tilani vierestä, sen minä takaan."
"Olkoon menneeksi! Voinhan minä levätä ja tutkia muistiinpanojani, sill'aikaa kuin te nuuskitte iänikuista joenuomaanne."
"Enkö minä sanonut, että olen jo saanut hajua jostakin?" kysyi Del moittivasti.
"Ja enkö minä luvannut jäädä? Mitä muuta te voitte vaatia?"
"Saada hankkia teille hedelmätilan, en muuta. En mitään muuta kuin että te tulette mukaan nuuskimaan hiukkasen."
"En minä kaipaa teidän mahdottomia hedelmätilojanne. Minä olen väsynyt ja rasittunut; ettekö voisi jättää minua rauhaan? Minä olen mielestäni liiankin myöntyväinen, kun olen suostunut teidän mieliksenne jäämään tänne. Te voitte kyllä hukata aikaa nuuskimiseen, mutta minä aion pysyä teltassa. Ymmärrättekö nyt?"
"Hitto vie, olettepa te kiitollinen. Kautta Metusalemin hyppyjen, minä otan eropassit kahden minuutin päästä, ellette sitä ennen ammu minua kuoliaaksi. Tätä varten minä sitten olen valvonut öitä ja tuuminut teoriaani ja koko ajan aikonut ottaa teidät mukaan, sill'aikaa kuin te olette kuorsannut ja mutissut Fronasta ja taas Fronasta —"
"Riittää jo! Vaiti!"
"Hemmetissä! Jos minä en tietäisi enempää kullankaivamisesta kuin te kosimisesta —"
Corliss ryntäsi häntä kohti, mutta Del väistyi syrjään, puristi, kätensä nyrkkiin, pyörähti sivullepäin ja asettui vakavaan puolustusasentoon.
"Odottakaahan vähän", hän huusi, kun Corliss näytti uudestaan aikovan hyökätä hänen kimppuunsa. "Silmänräpäys vain! Jos minä annan teille selkään, tuletteko silloin minun kanssani tuonne rinteelle?"
"Tulen."
"Ja jos ette saa selkäänne, niin saatte ampua minut. Se on rehellistä peliä! Kas niin!"
Vancella ei ollut mitään voitonmahdollisuuksia, ja sen Del hyvin tiesi. Hän leikki vastustajansa kanssa, oli milloin hyökkäävinään, milloin peräytyvinään, veti Corlissia nenästä ja katosi tuon tuostakin hänen näkyvistään mitä kiusoittavimmalla tavalla. Vance huomasi pian, että hän ei hallinnut ruumistaan, ja hänen seuraava huomionsa oli, että hän makasi lumessa ja vähitellen tuli tajuihinsa jälleen.
"Mi-mitä te teitte minulle?" hän sammalsi kullankaivajalle, jonka sylissä hänen päänsä lepäsi ja joka hieroi hänen otsaansa lumella.
"Te kelpaatte te", sanoi Del nauraen auttaessaan horjuvaa toveriaan jaloilleen. "Te olette oikeata lajia. Minä kyllä näytän teille konstini joskus. Teillä on vielä paljon, paljon opittavaa, mitä ei löydy kirjoista. Mutta nyt ei ole aikaa. Nyt meidän täytyy pystyttää telttamme tänne, ja sitten te tulette minun kanssani tuonne rinteelle."
"Heh-heh", hihitti hän myöhemmin, kun he asettelivat Yukon-uunin savutorvea paikoilleen. "Vähän hidas ja likinäköinen, ei oikein voinut seurata minua. Mutta kyllä te vielä opitte."
"Ottakaa kirves ja lähdetään!" komensi hän, kun teltta oli valmiina.
Del kulki edellä Eldoradon uomaa ylös, lainasi taltan, lapion ja pannun eräästä majasta ja painalsi French Creekin suulla kohoavia harjanteita kohti. Vance tunsi itsensä vielä hiukan araksi, mutta oli jo saanut hyvän tuulensa takaisin ja nautti tilanteesta. Hän kulki aivan liioitellun nöyrästi voittajansa kintereillä, ja hänen ylenpalttinen myöntyväisyytensä ja kuuliaisuutensa palvelijaansa kohtaan huvitti tätä sanomattomasti.
"Te kelpaatte, ei teissä ole mitään vikaa." Del viskasi työaseet maahan ja tutki tarkoin lumisen maanpinnan nousuja ja laskuja. "Ottakaa nyt tämä kirves, kavutkaa tuonne mäelle ja hakatkaa minulle vähän kuivia halkoja."
Kun Corliss toi viimeisen sylyksensä, oli kullankaivaja poistanut lumen ja sammalen useilta kohdin, niin että maassa saattoi huomata ristinmuotoisen kuvion.
"Koetan päästä sen kimppuun kahdelta suunnalta", hän selitti. "Ehkä se löytyy täältä, ehkä tuolta, ehkä ylempää; mutta jos minun aavistuksissani on vähänkään perää, niin tämä on oikea paikka. Tuolla ylempänä kalliopohja on syvemmällä, siellä saisi kaivaa enemmän ja löytäisi kai myös enemmän, mutta tässä pääsee vähemmällä. Juuri tässä on rantaäyräs. Se ei voi olla paria jalkaa syvemmällä. Me tarvitsemme nyt vain osviittoja, sitten tungetaan sisään sivultapäin."
Puhuessaan hän sytytteli tulia sinne tänne paljaille kohdille. "Älkää nyt vain luulko, Corliss, että tämä on pocket'ien etsintää. Tähän kelpaa mikä oppipoika tahansa, mutta pocket'ien etsintä" — hän suoristi selkänsä ja puhui juhlallisella äänellä — "se on syvintä tiedettä ja hienointa taidetta. Se on tarkkaa työtä, ja siinä tarvitaan tuntoa sormenpäissä ja käsi, johon voi luottaa. Kun te olette kaksi kertaa päivässä polttanut pannunne sinisenmustaksi ja lapiollisesta soraa saanut huuhdotuksi muutaman sirusen kultahiekkaa, niin se on kullanhuuhtomista, semmoista se on. Sen minä teille sanon, että ennen minä seuraan pocket'in suonta kuin syön ruokaa."
"Kai te sittenkin tappelette vielä mieluummin."
Bishop jäi miettimään. Hän näytti yhtä tarkkaavaiselta, kuin jos olisi paraikaa huuhtonut noita muutamia kultahiekkasiruja. "En, en sittenkään. Ehdottomasti minä valitsisin pocket'ien kaivamisen. Minä sanoin teille, Corliss, että se on vaarallinen tauti. Jos te sen joskus saatte, niin teistä ei ole mihinkään. Siitä ei parane koskaan. Katsokaa minua! Opiumi-unetkin ovat vain leikkiä siihen verrattuina."
Hän meni erään tulen luo ja sammutti sen. Sitten hän kohotti talttaansa, teräskärki tunkeutui maahan, ja kuului kirkas helähdys, ikäänkuin taltta olisi osunut kallioon.
"Ei ole sulanut enempää kuin kaksi tuumaa", mörähti Del kumartuen maahan ja tunki sormensa kosteaan multaan. Edellisen vuoden lehdet olivat palaneet, mutta hän sai käsiinsä ja kiskoi maasta kourallisen juuria.
"Hemmetti!"
"Mitä nyt?" kysyi Corliss.
"Hemmetti!" toisti hän rauhallisella äänellä ja löi multaisia juuria pannun kylkeä vasten.
Corliss tuli lähemmäksi ja kumartui paremmin nähdäkseen. "Odottakaahan!" hän huudahti, otti käteensä pari kolme multakokkaretta ja hieroi niitä sormiensa välissä. Jotain kirkkaan keltaista alkoi loistaa.
"Hemmetti!" sanoi kullankaivaja melkein kuulumattomasti. "Siinä oli ensimmäiset kolikot. Se alkaa ruohon juurista ja jatkuu alas asti."
Pää käännettynä sivullepäin, nenä pystyssä, silmät suljettuina, pullistetuin ja värähtelevin sieraimin hän äkkiä nousi seisomaan ja haisteli ilmaa. Corliss katsoi ihmeissään ylös.
"Häh", mörähti kullankaivaja. Sitten hän veti syvän henkäyksen.
"Ettekö nyt tunne appelsiinien tuoksua?"