NELJÄSTOISTA LUKU.

"Oh, miss Welse, suolaveden, voimakkaan suolaveden ja mahtavat aallot ja raskaat veneet, jotka kestävät kaikki säät, ne minä tunnen. Mutta suolatonta vettä ja noita kevyitä kanootteja, munankuoria, keijujen kuplia, jotka henkäys, huokaus, pelkkä sydämen liian voimakas sykähdys saa kumoon, niitä minä en laisinkaan ymmärrä." Paroni Courbertin hymyili säälien itseään ja jatkoi: "Mutta se on ihastuttavaa, suurenmoista. Minä olen katsonut ja kadehtinut. Toivon kerran saavani oppia."

"Se ei ole vaikeata", puuttui St. Vincent puheeseen. "Eihän, miss
Welse? Ruumis ja mieli vain tarkoin tasapainossa —"

"Aivan kuin nuorallatanssijalla."

"Te olette parantumaton", nauroi Frona. "Minä luulen aivan varmasti, että te osaatte ohjata kanoottia aivan yhtä hyvin kuin mekin."

"Tekö siis osaisitte — te, nainen?" Ranskalainen maailmankansalainen ei voinut olla alituisesti ihmettelemättä yankee-naisten itsenäisyyttä ja toimintakykyä. "Mitä te olette oppinut?"

"Kun olin hyvin pieni tyttö, opin taidon Dyeassa intiaaneilta. Mutta ensi keväänä, kun jäät ovat lähteneet joesta, me annamme teille ensimmäisen opetuksen, mr St. Vincent ja minä. Sitten te olette oppinut jotain uutta palatessanne sivistyksen helmaan. Te tulette varmaan pitämään siitä."

"Niin viehättävän opettajan johdolla", mutisi paroni ritarillisesti. "Mutta luuletteko te, mr St. Vincent, että minä koskaan opin niin paljoa, että se on minusta hauskaa. Onko se teistä hauskaa, teistä, joka aina pysyttelette taustassa harvasanaisena, salaperäisenä, ikäänkuin voisitte, mutta ette tahtoisi tehdä meitä osallisiksi laajojen kokemustenne ikuisesta viisaudesta." Hän kääntyi äkkiä Fronan puoleen. "Kerroinhan teille, että me olemme vanhoja ystäviä. Siksi minulla on oikeus tehdä hänelle kiusaa. Eikö olekin, mr St. Vincent?"

Gregory nyökäytti päätään, ja Frona sanoi: "Te olette tietysti nähneet toisenne jossain maailman äärissä."

"Yokohamassa", vastasi St. Vincent lyhyesti, "yksitoista vuotta sitten, kirsikkain kukinta-aikaan. Mutta paroni Courbertin tuomitsee minua väärin ja osuu samalla arkaan kohtaan. Minä pelkään näet puhuvani liian paljon itsestäni, kun kerran pääsen alkuun."

"Se olisi ystävienne syy; te olette heidän marttyyrinsa", puolusteli Frona. "Kertomuksenne ovat niin mieltäkiinnittäviä, että ystävänne eivät malta olla vaatimatta yhä uusia."

"Kertokaahan meille kanoottijuttu", pyysi paroni. "Oikein hyvä ja pöyristyttävä."

He istuutuivat lähemmäksi mrs Schovillen roihuavaa takkavalkeata, ja St. Vincent kertoi Box Canyonin valtavasta pyörteestä, White Horse-koskien suvannon kauhistavasta kurimuksesta ja pelkurimaisesta toveristaan, joka kiersi rantoja pitkin ja antoi hänen suoriutua omin neuvoin — yhdeksän vuotta sitten, kun Yukonia pitkin ei vielä kuljettu.

Puolta tuntia myöhemmin mrs Schoville ryntäsi sisään, Corliss kintereillään.

"Voi tätä mäkeä! Olen aivan hengästynyt!" hän läähätti riisuessaan käsineitään. "Koskaan ei minulla ole ollut näin huono onni", huudahti hän seuraavassa hetkessä. "Tästä näytelmästä ei tule koskaan mitään. Ainakaan minä en tule olemaan rouva Linden! Kuinka minä voisin? Krogstad on lähtenyt Indian-joelle, eikä kukaan tiedä, milloin hän palaa. Krogstad (Corlissille) on mr Maybrick, kuten tiedätte. Ja mrs Alexander on hermostunut eikä voi liikkua minnekään. Tänään ei siis voi olla harjoitusta, se on aivan surkeata!" Hän asettui näyttämöasentoon ja lausui: "Niin, sen tein ensi hädässä! Mutta siitä on vuorokausi kulunut, ja tällä ajalla olen huomannut uskomattomia seikkoja tässä talossa! Helmerin täytyy saada tietää kaikki! Tämän onnettoman salaisuuden täytyy tulla ilmi! Voi Krogstad, te tarvitsette minua ja minä minä tarvitsen teitä, ja te olette kaukana Indian-joella enkä minä saa enää koskaan nähdä teitä."

Muut taputtivat käsiään.

"Ainoa palkkani siitä, että lähdin ulos ja annoin teidän kaikkien odottaa, oli, että tapasin tämän lystikkään herrasmiehen." Hän työnsi Corlissia peremmälle. "Vai niin, ettekö te ole tavanneet toisianne! Paroni Courbertin, mr Corliss. Jos te teette suuren löydön, niin minä neuvon teitä myymään mr Corlissille. Hänellä on Kroisoon varat, ja hän ostaa kaiken, mikä kannattaa. Ja jos ette onnistukaan niin hyvin, niin myykää kuitenkin. Katsokaa, hän on ihmisystävä ammatissaankin. Mutta voisitteko uskoa (hän kääntyi koko seuran puoleen), tämä lystikäs herrasmies tarjoutui saattamaan minua mäkeä ylös perille asti ja juttelemaan koko matkan, mutta kieltäytyi jyrkästi tulemasta sisään katsomaan harjoitusta. Mutta hänen saatuaan kuulla, ettei harjoitusta olekaan, mieli kääntyi kuin tuuliviiri. Tässä hän nyt on ja väittää käyneensä Miller Creekillä, mutta meidän kesken puhuen ei kukaan voi tietää, mitä pimeyden tekoja —"

"Pimeyden tekoja! Katsokaahan!" keskeytti Frona osoittaen merenvahapiippua, joka pisti esiin Vancen takintaskusta. "Piippu! Onnittelen!"

Hän ojensi kätensä, ja Corliss pudisti sitä iloisesti.

"Kaikki on Delin syytä", hän nauroi. "Kun minä kerran astun suuren, valkoisen valtaistuimen eteen, niin hän saa vastata siitä synnistä."

"Edistysaskel se on joka tapauksessa", väitti Frona. "Nyt ei puutu muuta kuin pieni viaton kirous silloin tällöin."

"Vakuutan teille, etten ole aivan oppimaton silläkään alalla", vastasi Corliss. "Koiria ei voi muuten ajaa. Kyllä minulla on varastossa voimasanoja hiidestä perunamaahan ja takaisin taas, jos suvaitsette, kadotuksen alimpaan kuiluun. Kautta Faaraon luiden ja Juudaan veren vaikuttavat aika hyvin ajokoiriin, mutta parasta sanavarastoani en valitettavasti voi naisille esittää. Lupaan teille kuitenkin, kautta kaikkien hiiden —"

"Kauheata!" huusi mrs Schoville työntäen sormet korviinsa.

"Madame", sanoi paroni Courbertin vakavasti. "On tosiasia, surkuteltava tosiasia, että pohjolan koirat saattavat useampia sieluja kadotukseen kuin kaikki muut syyt yhteensä. Eikö totta? Jätän asian herrojen ratkaistavaksi."

Sekä Corliss että St. Vincent todistivat juhlallisesti samaa ja saivat hyvin keksityillä, tärisyttävillä koirajutuillaan mrs Schovillen kerran toisensa jälkeen puhkeamaan huudahduksiin.

* * * * *

St. Vincent ja paroni jäivät aterialle valtion asiamiehen rouvan luo jättäen Fronan ja Corlissin kahden kesken kulkemaan rinnettä alas. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta pidentääkseen kävelyään he tekivät mutkan oikealle ja kulkivat lukemattomien, alas kaupunkiin vievien jalkapolkujen ja ajoteitten poikki. Oli kirkas pakkaspäivä joulukuun keskivaiheilla; kalpea puolipäivänaurinko oli vaivoin jaksanut nousta eteläisen taivaanrannan takaa, epäonnistunut yrityksessään kohota taivaanlaelle ja alkoi nyt häpeissään laskeutua maan alle. Sen viistot säteet taittuivat liiteleviin huurrehiukkasiin, niin että koko ilma oli täynnä kimaltelevaa timanttiusvaa, joka loisti, säteili ja säihkyi valoa ja tulta, kylmää kuten ympäröivä avaruus.

He kulkivat tässä lumotussa kirkkaudessa, lumi natisi heidän askeltensa alla, ja hengitys kohosi salaperäisinä, opaalinhohtoisina kiemuroina heidän huuliltaan. Kumpikaan ei puhunut eikä tahtonut puhua, niin kaunista oli kaikki. Heidän jalkainsa alla, taivaan mahtavan holvin kattamana, lepäsi "kultakaupunki" kuin musta pilkku valkealla lakeudella kurjana ja likaisena, ihmisen voimattomana uhkavaatimuksena äärettömyydelle.

Aivan läheltä kaikui äkkiä miesten kehoitushuutoja, ja he pysähtyivät. Kuului kimakkaa haukuntaa, narskuvia askelia, ja härmäinen susikoiravaljakko tempoi kielet riipuksissa ja kuolaisin suin rinnettä ylös ja kääntyi heidän edessään kulkevalle tielle. Reessä oli pitkä, kapea, kuusipuinen arkku, jonka muoto ilmaisi matkan tarkoituksen. Pari koiranajajaa, nainen, joka kulki kuin unissaan, ja mustapukuinen pappi olivat hautajaissaattueena. Muutamaa askelta edempänä koirilla taas oli jyrkkä nousu edessä, kuului haukuntaa, huutoja ja ruoskanläimäyksiä, ja tunnoton ruumis lähestyi lähestymistään jäiseen maahan kaivettua lepokammiotaan.

"Sortunut valloittaja."

Corliss huomasi, että heidän ajatuksensa olivat kulkeneet samoja teitä, ja vastasi: "Voi näitä vilua ja nälkää vastaan kamppailevia urhoja! Minusta on niin helppo käsittää, että maailmaa hallitsevat rodut ovat tulleet juuri pohjolasta, joka miehilleen kasvattaa voimakkaan uskalluksen ja kestävyyden, järkähtämättömän uskon ja kärsivällisyyden."

Frona loi häneen kaunopuheisen katseen.

"Me iskimme miekoin", lausui Corliss, "ja miekkani oli minulle rakas kuin ihana morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on miekkani kylpenyt, korppi on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme, ihmisten asunnot peittyivät liekkeihin, ja me makasimme niiden veressä, jotka portteja vartioivat."

"Mutta tunnetteko te myös tämän kaiken, Vance?"

"Luulen, että alan tuntea. Pohjola on opettanut minua ja opettaa yhä. Vanha saa uuden merkityksen. Mutta en sittenkään tiedä. Se on kuin ääretöntä itsensäihailua, suurenmoista unta."

"Mutta ettehän te ole mongoli ettekä neekeri ettekä polveudukaan heistä."

"Niin, minä olen isäni poika, ja sukuni palautuu noihin meren kuninkaihin, jotka eivät koskaan maanneet savuisten kattohirsien alla eivätkä tyhjentäneet simamaljaa kotoisen lieden ääressä. Täytyy olla jokin syy, miksi mustat rodut ovat takapajulla, miksi germaanit ovat levinneet laajemmalle kuin mikään muu rotu koskaan on levinnyt. Rodun perinnön täytyy merkitä jotain, muuten minäkään en olisi totellut sitä ääntä, joka kutsui minua tänne kauas pohjolaan."

"Se on suuri rotu, Vance! Puolet maasta on sen perintöä ja koko meri. Ja kaiken tämän se on saavuttanut muutaman kymmenen miespolven aikana, ajatelkaahan, ja tänä päivänä se ulottuu laajemmalle kuin koskaan. Hävittäjä ja musertaja kansankuntien joukossa! Rakentaja ja lakiensäätäjä! Vance, minun rakkauteni rotua kohtaan on intohimoinen, mutta Jumala antaa sen anteeksi, sillä siinä tunteessa ei ole mitään alhaista. Suuri rotu, suuret tarkoitusperät! Ja jos se kerran musertuu, niin se on musertuessaankin suuri. Muistatteko:

"Ygdrasilin saarni taipuu, mutta ei vielä taitu, vanha puu huokaa, ja Jötun Loke pääsee kahleistaan. Varjot voihkivat Helin tiellä, kunnes Surtin liekit ovat nielleet puun. Hrym purjehtii idästä, vedet kuohuvat, maailman käärme kiemuroi raivoissaan. Käärme ruoskii vettä, kotka kirkuu ja nokkii kuolleitten ruumiita. Nalgfarin alus levittää purjeensa. Surt tulee etelästä leiskuvin liekein, hänen miekastaan välkkyy Val-jumalan aurinko!"

Corlissista tuntui siltä, kuin olisi hänen vieressään kulkeva, turkkeihin puettu Frona ollut valkyria, joka leijaili ihmisten ja jumalien viimeisen häviön yllä, ja hän tunsi viehättyneenä veren oudosti, kiihoittavasti virtailevan suonissaan.

"Kalliot halkeavat, jättiläiset vapisevat; ihmiset astuvat Helin tietä, ja taivas ratkeaa. Päivä pimenee, maa painuu valtameren helmaan, taivaalta putoavat kirkkaat tähdet, tuli nielee elämän puun, liekit kohoavat itse taivasta kohti."

Hän seisoi vasten kimaltelevaa ilmaa, kulmakarvat ja silmäripset valkeina huurteesta; timanttiusva ympäröi hänen hiuksiaan ja kasvojaan, ja etelään kallistuva aurinko valoi hänen ylitseen punertavaa hohdettaan. Corlissille hän oli kuin rodun hengetär. Suvun muinaiset muistot saivat hänet valtoihinsa, ja nuo menneen ajan vaaleaveriset, keltatukkaiset jättiläiset tuntuivat hänestä niin omituisen läheisiltä. Hän katsoi Fronaan, ja suuri muinaisuus astui hänen eteensä, ja hän tunsi omassa olennossaan unohdettujen taistelujen temmellyksen ja raivon kaikua. Hän kuuli myrskyn ulvonnan ja Pohjanmeren vaahtopäisten aaltojen pauhinan, hän näki teräväkeulaiset sota-alukset ja mertakulkevat Pohjan miehet, nuo rotevat voimakasrintaiset luonnonvoimien jälkeläiset, miekan ja melan miehet, joitten ryöstö ja hävitys oli vitsauksena etelän lämpimille maille. Kahdenkymmenen vuosisadan taistelujen melske kaikui hänen korvissaan, ja alkuperäisyyden kaipuu tuli hänessä voimakkaaksi. Hän tarttui intohimoisesti Fronan käsiin.

"Olkaa ihana morsiameni, Frona! Ihana morsiameni rinnallani!"

Frona säpsähti ja katsoi häneen kysyvästi. Sitten hän käsitti Corlissin sanain täyden merkityksen ja vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi. Aurinko heitti viimeisen värähtelevän säteen yli maan ja katosi. Ilma lakkasi kimaltamasta, ja päivä pimeni. Kaukaa ylhäältä kuului ajokoirien surullinen ulvonta.

"Ei", keskeytti Corliss, nähdessään hänen aikovan sanoa jotain. "Älkää puhuko! Minä tiedän vastaukseni — teidän vastauksenne — niin — olin mieletön. Tulkaa, menkäämme alaspäin!"

Vasta kun he olivat jättäneet mäentörmän taakseen, kulkeneet tasangon poikki ja tulleet sahan kohdalla joelle, teki jokapäiväisen elämän hyörinä ja pyörinä heille mahdolliseksi puhua. Corliss oli kulkenut silmät alakuloisesti maahan luotuina, Frona pää pystyssä, katse levottomasti harhailen ja silloin tällöin heittäen silmäyksen toveriinsa. Kun heidän myllyn luona piti astua puusillan yli, oli tämä liukas, ja Corlissin estäessä Fronaa lankeamasta heidän katseensa kohtasivat toisensa.

"Minä — minä olen hyvin pahoillani", sanoi Frona epäröiden. Ja sitten ikäänkuin itsepuolustukseksi: "Se oli niin — — en ollut odottanut sitä — juuri nyt."

"Muuten te olisitte ollut varuillanne ja estänyt minua puhumasta?"

"Luulen, että olisin tehnyt sen. Minä en tahtonut tuottaa teille tuskaa —"

"Te siis odotitte, että tämä tulisi joskus."

"Odotin ja pelkäsin. Mutta minä olin toivonut — — — Vance, minä en tullut Klondykeen mennäkseni naimisiin. Pidin teistä alusta alkaen ja olen pitänyt enemmän ja enemmän — en koskaan niin paljoa kuin tänään, mutta —"

"Mutta te ette ole koskaan ajatellut minua mahdollisena aviomiehenänne — niin kai aiotte sanoa."

Puhuessaan hän katsoi Fronaa terävästi sivultapäin ja hänen kohdatessaan tämän tutun, avomielisen katseen ajatus, että hän nyt kadottaisi hänet, oli viedä häneltä järjen.

"Olen kyllä", Frona heti vastasi. "Minä olen ajatellut teitä sillä tavoin, mutta se ei ole oikein onnistunut, en tiedä miksi. Teissä on niin paljon, mistä pidän, niin paljon —"

Corliss koetti kädenliikkeellä saada hänet vaikenemaan, mutta hän ei antanut estää itseään.

"Niin paljon, mitä ihailen. Tunsin teitä kohtaan lämmintä ystävyyttä, läheistä, tositoverillista ystävyyttä, mutta en muuta. Muunlaatuista tunnetta en kaivannutkaan, mutta jos se olisi herännyt, niin se olisi ollut tervetullut."

"Tervetullut, niinkuin odottamaton, epämieluisa vieras."

"Miksi te ette auta minua, Vance, sen sijaan että teette tämän minulle vielä vaikeammaksi. Tiedän, että teistä tuntuu raskaalta, mutta luuletteko, että minä en kärsi. Kärsin teidän tuskanne takia ja lisäksi tiedän, että kun hylkään rakkaan ystävän kosinnan, tämä rakas ystävä luopuu minusta. Minun ei ole helppo erota ystävistäni."

"Ymmärrän, kaksinkertainen vahinko, sekä ystävä että kosija kadotetut. Mutta niiden sijaan ei ole vaikea saada uusia. Luultavasti paikkani oli täytetty jo ennenkuin puhuinkaan. Vaikka minä olisinkin pysynyt vaiti, olisi käynyt aivan samoin. Aika parantaa kaiken, tulee uusia tuttavuuksia, uusia ajatuksia ja kasvoja, miehiä, jotka ovat kokeneet hurmaavia seikkailuja —"

"Tuo ei hyödytä mitään, Vance, sanokaa mitä tahdotte. Minä en ala riidellä kanssanne. Voin ymmärtää, mitä tunnette —"

"Jos minä tunnun niin riidanhaluiselta, niin lienee paras, että jätän teidät rauhaan." Hän pysähtyi äkkiä, ja Frona seisahtui hänen viereensä. "Tässä tulee Dave Harney. Hän saattaa teidät kotiin. Tästähän on vain pari askelta."

"Te ette ole ystävällinen itsellenne ettekä minulle." Frona puhui taas täysin varmalla äänellä. "Minä en suostu siihen, että me näin eroamme ainiaaksi. Tämä kaikkihan sattui niin vast'ikään, että me emme voi suhtautua siihen järkevästi. Teidän täytyy tulla minun luokseni, kunhan me molemmat olemme rauhallisemmat. Te menettelette lapsellisesti." Hän vilkaisi hätäisesti lähestyvään miljoonanomistajaan. "Minä en katso ansainneeni tätä teiltä. En suostu luopumaan ystävyydestämme. Pysyn vaatimuksessani, että teidän pitää tulla minun luokseni ja että kaikki jää ennalleen."

Corliss pudisti päätään.

"Terve, terve!" Dave Harney nykäisi lakkiaan ja laahusti veltosti
katua pitkin heitä kohti. "Miksi ette tehneet, niinkuin minä neuvoin?
Koirat ovat nousseet dollarin puntaa kohti eilisestä ja nousevat yhä.
Iltaa, miss Frona ja mr Corliss! Onko meillä sama matka?"

"Miss Welsellä on." Corliss nosti lakkiaan ja kääntyi lähteäkseen.

"Minne teillä on kiire?" kysyi Dave.

"Eräs henkilö odottaa minua", valehteli Corliss.

"Älkää unohtako tulla minua katsomaan", muistutti Frona.

"Pelkään, että minulla nykyjään on liiaksi työtä. Hyvästi! Näkemiin,
Dave!"

"Varjelkoon!" Dave katsoi pitkään hänen jälkeensä. "Se mies osaa tehdä työtä. Aina ahkerana ja suurissa puuhissa. Miksikähän hän ei suostunut koirakauppoihin?"