KOLMASTOISTA LUKU.
Gregory St. Vincentistä tuli ennen pitkää tärkeä tekijä Dawsonin seuraelämässä. Sanomalehtimiesliiton edustajana hän oli tuonut muassaan joukon parhaita suosituksia ja oli niin ollen tervetullut vieras kaikkialle, minne tuli. Vähitellen kaikki tiesivät, että hän oli suuri tutkimusretkeilijä, joka oli nähnyt ja kokenut monenlaista joka maan kolkassa. Ja kuitenkin hän oli niin vaatimaton, ettei hänen sankarimaineensa ärsyttänyt ketään, ei edes miehiäkään. Vähän väliä hänen tielleen sattui vanhoja tuttuja. Jakob Welsen hän oli tavannut St. Michaelsissa syksypuoleen vuotta '88, vähän ennen kuin kulki Beringin salmen poikki jäätä myöten. Noin kuukautta myöhemmin Isä Barnum (joka oli tullut Lower-joelta pitämään huolta sairaalasta) oli kohdannut hänet parin sadan mailin päässä St. Michaelsista pohjoiseen. Kapteeni Alexander, poliisiupseeri, oli yht'aikaa hänen kanssaan sattunut käymään Englannin lähetystössä Pekingissä. Ja Bettles, muuan toinen paikkakunnan vanhimmista asukkaista, oli nähnyt hänet Fort o' Yukonissa yhdeksän vuotta takaperin.
Ja niin Dawson, joka aina katsoi satunnaisia kävijöitä karsain silmin, otti hänet avosylin vastaan. Varsinkin hän oli naisten suosikki. Huvitusten keksijänä ja toimeenpanijana hän sai johdon käsiinsä, ja pian sillä alalla ei saatu mitään aikaan ilman häntä. Hän ei ainoastaan tullut avustamaan näytäntöjen toimeenpanemisessa, vaan huomaamatta ja ikäänkuin luonnostaan koko hankkeen johtajaksi. Frona poti, kuten hänen ystävänsä väittivät, Ibsen-kuumetta, ja niin oli päätetty esittää "Nukkekoti", jossa Frona sai Noran osan. Corlissin, joka tavallaan oli vastuunalainen yrityksestä koska hän ensiksi oli sitä ehdottanut, piti olla Torvaldina, mutta hänen harrastuksensa näytti laimenneen; ainakin hän pyysi vapautusta syyttäen kiireellisiä töitä. Vastustelematta St. Vincent otti Torvaldin osan esittääkseen. Corliss oli läsnä yhdessä harjoituksessa. Lieneekö syynä ollut, että hän oli väsynyt neljänkymmenen mailin ajosta vai että Torvaldin useita kertoja piti panna kätensä Noran vyötäisille ja leikkien hyväillä hänen korvaansa, seuraus oli, että Corliss ei koskaan tullut toista kertaa.
Paljon työtä hänellä kyllä oli, ja milloin hän ei ollut matkoilla, hän useimmiten keskusteli Jakob Welsen ja eversti Trethawayn kanssa. Suuria yrityksiä heidän puheensa koski, sitä todistaa parhaiten se, että yksin Welsen osuus niissä nousi miljooniin. Corliss oli ennen kaikkea työn ja toiminnan mies, ja huomatessaan, että hänen perusteelliset teoreettiset opintonsa tarvitsivat käytännöllisen kokemuksen tukea, hän innostui tekemään työtä kahta uutterammin. Jopa hän ihmetteli niiden henkilöiden tietämättömyyttä, jotka olivat antaneet hänelle niin vastuunalaisen toimen vain hänen opintomenestyksensä perusteella, ja tämän hän sanoi Trethawayllekin. Eversti, joka kyllä huomasi, mitä Corlissilta puuttui, piti hänestä hänen suoruutensa vuoksi ja ihaili hänen työintoaan ja nopeaa käsityskykyään.
Del Bishop, joka aikaisemmin ei ollut suostunut tekemään kenenkään muun työtä kuin omaansa, oli ruvennut Corlissin palvelukseen, koska hän siten saattoi paljon paremmin valvoa omaa etuaan ja oikeastaan oli oma herransa. Hänellä oli mitä parhaat työkalut ja oivallinen koiravaljakko, ja hänen päätehtävänään oli tutkia jokien poukamia ja pitää silmät ja korvat avoinna. Hetkeksikään hän ei unohtanut olevansa "Pocket-kaivaja" ja alituisesti hän etsiskeli pocket'eja [vanhoja joenuoman syvennyksiä, joihin kultaa on kerääntynyt], eikä tämä harrastus mitenkään estänyt häntä täyttämästä velvollisuuttaan.
Päivä päivältä hän lisäsi havaintovarastoaan kultahiekkakerrostumista ja maaperän laadusta käyttääkseen sitä hyväkseen keväällä, kunhan routa sulaisi ja puroissa virtaava vesi auttaisi häntä seuraamaan kultasuonia joenuomasta reunamille ja lähteelle asti.
Corliss oli kelpo työnantaja, maksoi hyvän palkan ja piti oikeutenaan vaatia miehiltään samaa kuin itseltäänkin. Ne, jotka antautuivat hänen palvelukseensa, joko karaistuivat entistä voimakkaammiksi työntekijöiksi ja pysyivät hänen luonaan tai jättivät hänet ja moittivat häntä kiivaasti. Jakob Welse pani paljon arvoa tähän ominaisuuteen ja kiitteli kaivosinsinööriä milloin vain sai siihen tilaisuuden. Frona oli tyytyväinen sitä kuullessaan, sillä hän piti siitä mistä isäkin ja oli erikoisesti tyytyväinen siitä, että Corliss sai kiitosta osakseen. Mutta tämä eli nyt niin vajonneena työhönsä, että he tapasivat toisensa harvemmin kuin aikaisemmin, jotavastoin St. Vincent anasti yhä suuremman osan hänen ajastaan. St. Vincentin terve, optimistinen elämänkatsomus miellytti Fronaa, ja hänen ulkonainen olemuksensa vastasi Fronan luonnollisen ihmisen, rotuihmisen, ihannetta. Ensimmältä hän, kuten jokunen muukin, oli hieman epäillyt St. Vincentin merkillisten seikkailujen todenperäisyyttä, mutta hänen kertomataitonsa ja monet todistukset, jotka vahvistivat hänen sanojaan, olivat haihduttaneet kaikki epäilykset. Sen, joka vähänkin tunsi maapallon eri osia, täytyi tunnustaa, että hän oli kerrottavastaan selvillä. Nuori Soley, joka edusti Bannock's News-yhtiötä, ja Fairweatherin palveluksessa oleva Holmes muistivat hänen suurta huomiota herättäneen paluunsa ihmisten ilmoille vuonna '91. Ja Sid Winslow, joka oli ollut Pacific Coast-lehden toimittajana, oli tutustunut häneen matkailijaklubissa vähän sen jälkeen kuin hän oli astunut maihin Yhdysvaltain tullialuksesta, jossa hän oli tullut pohjoisesta. Lisäksi Frona selvästi huomasi, että kokemukset olivat painaneet leimansa koko hänen maailmankatsomukseensa. Sitä paitsi hänessä oli voimakasta alkuperäisyyttä ja intohimoista rotuylpeyttä, joka veti vertoja Fronalle itselleen. Corlissin pysytellessä poissa he olivat paljon yhdessä, tekivät ajoretkiä koiravaljakolla ja tulivat vähitellen hyviksi tuttaviksi.
Tämä ei tietystikään ollut Corlissille mieleen, varsinkaan, koska kirjeenvaihtaja useimmiten oli läsnä silloinkin, kun hän joskus ehti hetkisen olemaan Fronan seurassa. Corlissia St. Vincent ei miellyttänyt, ja muutkin miehet, jotka olivat selvillä seurahuoneen tapahtumasta, pysyttelivät epäröivällä kannalla hänen suhteensa. Trethaway oli ollut kyllin varomaton pari kertaa lausuakseen hänestä halventavan arvostelun, mutta hänen ihailijansa puolustivat häntä niin kiivaasti, että eversti siitä lähtien hienotunteisesti pysyi vaiti. Kerran Corliss kuullessaan mrs Schovillen puhkeavan ylenpalttisiin ylistyksiin uskalsi epäluuloisesti hymähtää, mutta Fronan äkillinen punastuminen ja hänen kulmakarvojensa rypistyminen saivat hänet hillitsemään itsensä.
Toisen kerran hän ajattelemattomasti tuli maininneeksi seurahuoneella sattuneen mellakan. Hän oli kiihoittunut ja olisi varmaan kertonut tuon illan tapahtumat tavalla, joka ei olisi ollut hänelle itselleen suuremmaksi kunniaksi kuin mr St. Vincentillekään, ellei Frona olisi tietämättään sulkenut hänen huuliaan, ennenkuin hän oli oikeastaan päässyt alkuunkaan.
"Minä tiedän", hän sanoi. "Mr St. Vincent on minulle kertonut. Hän näki teidät luullakseni ensi kerran sinä iltana. Te taistelitte urhoollisesti hänen puolellaan — te ja eversti Trethaway. Hän lausui ihastuksensa peittelemättä, oli tosiaan oikein haltioissaan."
Corliss teki kädenliikkeen, joka ilmaisi, ettei asia hänen mielestään ansainnut mitään huomiota.
"Älkäähän nyt! Hänen sanojensa mukaan te esiinnyitte loistavasti, ja se oli minusta hyvin hauska kuulla. Mahtaa olla suurenmoista ja terveellistä antaa alkuperäiselle luonnolle silloin tällöin vapaat ohjakset. Suurenmoista meille, jotka olemme heittäneet taaksemme luonnon ja tulleet heikoiksi ja liikakypsiksi. Pudistaa pois kaikki ulkokultaisuus ja riehua myrskyn lailla. Ja kuitenkin sisäisin minämme katsoo kaikkea rauhallisena ja intohimottomana ja sanoo: 'Tämä on minun toinen minäni. Katsokaa! Minä, joka nyt olen levossa, hallitsen kuitenkin kaikkea. Tämä minun toinen, muinainen, hurja, vanhempi minäni raivoaa silmittömästi kuin peto, mutta minä olen erilläni kaikesta, tuomitsen ja käsken hänen jatkaa tai lopettaa! Voi, jospa olisin mies!"
Corliss ei voinut olla leikillisesti hymyilemättä, ja Frona asettui heti puolustuskannalle.
"Sanokaa minulle, Vance, miltä se tuntui! Enkö kuvannut sitä oikein?
Oliko teillä se tunne, että olitte kaiken yläpuolella, katselijana?"
Corlissin mieleen johtui sen hetken ylpeys, jolloin hän oli lyönyt miehen tajuttomaksi, ja hän nyökäytti päätään.
"Ja te olitte ylpeä?" kysyi Frona hellittämättä. "Vai häpesittekö?"
"Hiukan kumpaistakin, mutta enemmän edellistä kuin jälkimäistä", tunnusti Corliss. "Sillä hetkellä tunsin luullakseni mieletöntä riemua; sitten jäljestäpäin tuli häpeä, ja minä valvoin puolen yötä."
"Entä lopuksi?"
"Lopuksi olin kai ylpeä. En voinut sille mitään. Kun aamulla heräsin, tuntui minusta siltä, kuin olisin ansainnut kannukseni. Olin rajattoman ylpeä, ja rintani paisui tuon tuostakin tyytyväisyydestä omaan itseeni — vaistomaisesti, en ollut oikeastaan itse siitä tietoinen. Sitten häpeä palasi, ja minä koetin keksiä järkisyitä puolustuksekseni saadakseni takaisin kadottamani kunnioituksen itseäni kohtaan. Lopuksi ylpeys kuitenkin pääsi voitolle. Taistelu oli ollut rehellinen ja kunniallinen, enkä minä ollut etsinyt sitä. Parhaat vaikuttimet pakottivat minut siihen. Minä en kadu ja menettelisin aivan samoin uudestaan, jos tarvittaisiin."
"Se on oikein se!" Fronan silmät säteilivät. "Entä miten mr St.
Vincent suoriutui?"
"Hänkö? — — — Hyvin kai, minun luullakseni. Minä pidin niin tarkoin silmällä toista minääni, etten kiinnittänyt siihen huomiota."
"Mutta hänhän ehti tarkata teitä."
"Mahdollisesti. Minä tunnustan laiminlyöntini. Olisin ollut huomaavaisempi, jos olisin tullut ajatelleeksi, että asia oli teille mielenkiintoinen — suokaa minulle anteeksi. Olin aivan liian keltainen ehtiäkseni yht'aikaa itse pitämään puoliani ja tarkkaamaan lähimmäisiäni."
Corliss oli lähtiessään tyytyväinen siitä, ettei ollut saanut sanotuksi, mitä oli aikonut, eikä voinut olla ihailematta St. Vincentiä, joka älykkäästi oli ennakolta torjunut kaikki epäedulliset huomautukset kertomalla asian hänelle ominaisella, miellyttävän vaatimattomalla tavalla.
* * * * *
Kaksi miestä ja yksi nainen! Mitkä tekijät voisivat aikaansaada valtavamman inhimillisen murhenäytelmän kuin nämä kolme? Kuten aina on käynyt ihmiskunnan historiassa aina niiltä ajoilta lähtien, jolloin ensimmäinen esi-isä laskeutui puuhun rakennetusta pesästään ja alkoi kulkea pää pystyssä, niin kävi nyt Dawsonissa. On selvää, että oli vähäpätöisempiäkin tekijöitä, joista Del Bishop ei suinkaan ollut vähimmin vaikuttava, hän kun toimeliaana miehenä epäröimättä puuttui asioihin ja kiiruhti niiden kulkua. Tämä tapahtui Corlissin ja Del Bishopin ollessa matkaleirissä Miller Creekin lähellä. Jälkimmäisen piti siellä koota haltuunsa suuri määrä niukasti kultaa tuottavia maaosuuksia, joita ainoastaan suurliike saattoi edullisesti käyttää hyväkseen.
"Minä en tuota totisesti tuhlaakaan kynttilöitä, kun kerran maailmassa olen tehnyt löydön", tokaisi kullankaivaja selvittäessään kahvia jääpalasella. "En totta totisesti."
"Öljyäkö sitten?" kysyi Corliss, voiteli samassa paistinpannun silavalla ja kaatoi siihen jotain seosta.
"Öljyä, hitto vie! Te ette näe minun jälkiäni savulta, kun minä lähden kulkemaan luvattuun maahan taskut pullollaan ja silmät paistaen kuin auringot. Kuulkaas! Mitäs pitäisitte nyt juuri tällä hetkellä mehukkaasta paistista sipulin ja paistettujen perunain ja vihanneksien kera? Armias auta, jos en minä sitä ensimmäiseksi tilaa! Ja sitten pidetään viikko umpeen hauskaa — Seattlessa tai Friscossa, samantekevää ja sitten —"
"Sitten rahat ovat lopussa ja mars työnhakuun taas!"
"Kautta sukupuunne, ee-i!" huusi Bishop täyttä kurkkua. "Minä suljen rahapussin niin että lupsahtaa, ennenkuin lähden hummaamaan, ja sitten, kun se on ohi, niin mars Etelä-Kaliforniaan. Jo aikoja sitten minä olen vesi suussa ajatellut hedelmäinviljelystilaa; sen saa sieltäpäin neljälläkymmenellä tuhannella. Sitten ei tarvitse raataa tällä tavoin ja saada kelvotonta ruokaa vaivan palkaksi. Kaikki on valmiiksi ajateltuna, palkkaan miehiä töitä tekemään, pehtorin pitämään heitä silmällä, ja minä, koko ihanuuden omistaja, elän sillä, mitä maa tuottaa. Tallissa aina pari arohevosta valmiina satuloitaviksi, kun minun tekee mieli lähteä pocketeja etsimään. On siellä pocketeja kuulemma idässäpäin."
"Eikö teillä taloa olisikaan viljelyksillänne?"
"Olisi toki! Hajuherneitä pitkin seiniä ja takapuolella vihannesmaa — turkinpapuja ja pinaattia ja retiisejä, kurkkuja ja parsaa, turnipsia, porkkanoita, kaalia ja muuta semmoista. Ja sisällä muija, joka vetäisi minua kotiin taas, kun olen pocket-jahdilla. Kuulkaas, tehän tiedätte kaiken, mikä kaivostöihin kuuluu. Oletteko te koskaan kiertänyt maailmaa ja nuuskinut pocketeja? Ettekö? No varokaa sitä sitten! Ne ovat pahemmat kuin viina, hevoset ja kortinpeluu. Naisetkin ovat ilmaa vain, jos tulevat liian myöhään. Jos te joskus tunnette pocketkuumeen oireitakaan, niin menkää heti paikalla naimisiin. Se on ainoa pelastuksen keino, eikä sekään aina auta. Minun olisi pitänyt tehdä se aikoja sitten, silloin minusta olisi tullut jotakin. Hitto, miten paljon hyvää minulta on elämässäni mennyt hukkaan vain pocketien takia! Minä sanon teille, Corliss, teidän pitää mennä naimisiin ja nyt heti paikalla. Minä puhun suoraa puhetta. Varokaa itseänne ettei teidän käy niinkuin minun, älkääkä pysytelkö nuorenamiehenä kauemmin kuin Jumala tahtoo."
Corliss nauroi.
"Totta minä tarkoitan. Minä olen teitä vanhempi ja tiedän, mitä sanon. Ja nyt Dawsonissa on tyttö, jonka minä tahtoisin nähdä teidän hallussanne. Te olette luodut toisianne varten, te kaksi."
Corliss ei ollut enää sillä asteella, jolla Bishopin sekaantuminen olisi tuntunut hänestä röyhkeydeltä. Hän oli tullut huomaamaan, miten leirielämä, makaaminen samojen peitteitten alla, tasoittaa kaikki luokkaeroavaisuudet ja tekee miehet veljiksi keskenään. Siksi hän vain jatkoi paistamistaan ja oli vaiti.
"Miksi ette ryhdy leikkiin ja vie häntä?" kysyi Del itsepäisesti. "Ettekö muka ole rakastunut? Kyllä minä tiedän, että te olette, mitäs te muuten tulisitte kotiin niinkuin leijailisitte yläilmoissa aina kun olette tavannut hänet. Leikkikää leikki loppuun, niin kauan kuin teillä on tilaisuus. Niin, niin, semmoinen se minullakin kerran oli, Emmy nimeltä, herttaisin kullanmuru, mitä ajatella saattaa, ja me sovimme mainiosti yhteen. Mutta minä etsin pocketeja, etsin ja etsin ja annoin ajan valua käsistäni. Ja sitten suuri, musta halkokauppias rupesi häntä mielistelemään, ja minä päätin puhua suuni puhtaaksi, mutta tahdoin ensin saada nuuskituksi yhden pocketin lisää, ei enempää kuin yhden ainoan, ja kun palasin, niin hän oli rouva Joku Muu. Olkaa te siis varuillanne. Siellä se nyt on se kynäherra, se otus, jota minä vähän kuritin seurahuoneen ulkopuolella. Siellä se panee parastaan ja pääsee suosioon, ja te täällä kiertelette maita ihan niinkuin minä ja annatte avioliiton luisua sormistanne. Huomatkaa, mitä minä sanon, Corliss! Jonakin kauniina pakkaspäivänä te tulette Dawsoniin ja tapaatte heidät talosilla. Niin tässä käy. Ja sitten teillä ei ole muuta iloa tässä elämässä kuin kullanetsintä."
Ajatus oli Corlissille niin vastenmielinen, että hän vihaisesti käski
Bishopia vaikenemaan.
"Mitä? Miksi?" kysyi tämä niin murheellisen näköisenä, että Corlissin täytyi nauraa.
"Mitä te sitten tahdotte, että minä tekisin?" hän kysyi.
"Mitäkö? Sen minä sanon teille kuin ystävälle ainakin. Heti kun olette tullut takaisin, niin te menette hänen luokseen. Sopikaa kohtauksista hänen kanssaan, niin usein, että teidän pitää panna ne paperille muistiin taaksenne kaikki. Olkaa hyvin paljon hänen kanssaan, niin ettei tuo toinen pääse väliin. Älkää laskeutuko tomuun hänen eteensä — ei hän ole sitä lajia — mutta älkää myöskään olko liiaksi olevinanne. Juuri keskiväliltä. Ja sitten joskus, kun näette, että on hyvällä tuulella ja hymyilee teille, niin kuin hänellä on tapana, niin kosikaa. Enhän minä voi tietää, mitä hän teille sanoo, sen saatte itse kuulla. Muta älkää viivytelkö liikaa. Parempi aikaisin kuin ei milloinkaan. Ja jos se kynäherra tulee häiritsemään, niin antakaa sille päin naamaa — niin että tuntuu. Se saa hänet rauhoittumaan. Tai vielä parempi on, jos sanotte hänelle pari sanaa kahden kesken. Sanokaa, että teillä on hiton paha sisu ja että teillä on vanhemmat oikeudet siihen löytöön ja että jos hän tulee sinne nuuskimaan, niin hakkaatte häneltä pään poikki." Bishop nousi, ojentautui suoraksi ja meni ulos ruokkimaan koiria. "Älkää unohtako hakata siltä päätä poikki", hän huusi mennessään. "Ja jos se tuntuu teistä pahalta, niin kutsukaa minut apuun. Silloin hänen ei tarvitse kauan odottaa."