KAHDESTOISTA LUKU.
"Mr Harney, hauska tavata teidät! Dave, eikö niin, Dave Harney?" Dave Harney nyökäytti päätään, ja Gregory St. Vincent kääntyi Fronan puoleen. "Te huomaatte, miss Welse, miten pieni maailma on. Mr Harney ja minäkään emme ole aivan vieraita toisillemme."
Kultakuningas tutki puhujan kasvoja, kunnes muisti alkoi kirkastua. "Odottakaahan!" hän huudahti St. Vincentin aikoessa sanoa jotain. "Luulen päässeeni perille teistä. Teillä ei ollut partaa siihen aikaan. Katsotaanpas, — '86, syksyllä '87, kesällä '88 — kas silloin se oli! Kesällä vuonna '88 minä kuljin lautalla Stewart-jokea alas, lastina hirvenlihaa, ja koetin kiiruhtaa parhaani mukaan ehtiäkseni perille, ennenkuin lihat pahenisivat. Niin, ja te tulitte Yukonia alas Linderman-veneellä. Ja minä väitin, että oli keskiviikko, ja toverini, että oli perjantai, ja te oikaisitte ja sanoitte, että oli sunnuntai, niin kai se oli. Yhdeksän vuotta sitten! Ja me vaihdoimme paistit jauhoihin ja hiivaan ja — ja — ja sokeriin! Hitto vie! Hauska nähdä teidät!"
He paiskasivat kättä uudestaan.
"Tulkaa minua tervehtimään", kutsui Harney jättäessään heidät. "Minulla on aika sievä pieni mökki tuolla kukkulalla ja toinen Eldoradon rannalla. Oveni on aina avoinna. Tulkaa ja viipykää niin kauan kuin haluatte. Ikävää, että minun pitää jättää teidät niin pian, mutta minun täytyy pistäytyä seurahuoneelle perimään saataviani — sokeria. Miss Frona kertoo kyllä teille."
"Te olette hämmästyttävä, mr St. Vincent!" Frona oli lyhyesti selostanut Harneyn sokeripulajutun ja palasi nyt mieltäkiinnittävämpiin asioihin. "Maa oli kai autiona kahdeksan vuotta sitten, ja te kuljitte siis tosiaankin silloin sen läpi. Kertokaa minulle siitä!"
Gregory St. Vincent kohautti olkapäitään.
"Siitä ei voi paljoakaan kertoa. Se oli surkean epäonnistunut juttu, pelkkiä ikäviä kokemuksia eikä mitään, mistä kannattaisi ylpeillä."
"Kertokaa kuitenkin! Sellaiset seikat huvittavat minua. Ne tuntuvat olevan todellisempaa, varsinaisempaa elämää kuin tavalliset jokapäiväiset tapahtumat. Sanoitte epäonnistunut. Se edellyttää yritystä saavuttaa jotain. Mitä te yrititte?"
St. Vincent huomasi Fronan peittelemättömän harrastuksen, ja se oli hänelle mieleen. "Hyvä, jos tahdotte, niin voinhan kertoa teille muutamin sanoin kaiken, mitä minulla on kerrottavana. Olin saanut mielettömän päähänpiston raivata uuden tien maailman ympäri ja innokkaana tiede- ja sanomalehtimiehenä, ennen kaikkea sanomalehtimiehenä, olin päättänyt samota läpi Alaskan, mennä jäätä pitkin Beringin salmen poikki ja matkustaa Eurooppaan Pohjois-Siperian kautta. Aie oli suurenmoinen, nuo seudut kun olivat suurimmaksi osaksi koskematonta maata, mutta minä epäonnistuin. Pääsin onnellisesti salmen poikki, mutta Itä-Siperiassa minun kävi hullusti. Tamerlan oli kaikkeen syypää, niin olen tottunut puolustautumaan."
"Mikä Odysseus!" Mrs Schoville löi käsiään yhteen ja liittyi heidän seuraansa. "Nykyajan Odysseus! Miten runollista!"
"Mutta Othello hän ei ole", vastasi Frona. "Hänen kielensä on laiska. Hän lopettaa kertomuksensa juuri kun on tullut jännittävimpään kohtaan ja salaperäisesti viitannut kaukaisessa muinaisuudessa eläneeseen mieheen. Te menettelette väärin meitä kohtaan, mr St. Vincent, ja me olemme aivan onnettomat, kunnes te selitätte, miten Tamerlan pakotti teidät keskeyttämään matkanne."
St. Vincent naurahti ja näytti vain hyvin vastenmielisesti alistuvan kertomaan matkoistaan. "Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian, hävitti hän tulella ja miekalla valtioita ja kaupunkeja maan tasalle ja hajoitti heimoja kuin tuhkaa tuuleen. Suuri kansakunta kulki sekasortoisin joukoin yli maan paeten hurjien valloittajien verenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin, arktisen alueen rajoille, siten syntyi mongolilainen asutus — enkö väsytä teitä?"
"Oi, ette suinkaan!" huudahti mrs Schoville. "Tämä on hurmaavaa!
Teidän kertomatapanne on niin eloisa. Se johtaa minun mieleeni —"
"Macaulayn", sanoi St. Vincent hyväntahtoisesti nauraen. "Te tiedätte, että olen sanomalehtimies, ja hänellä on ollut voimakas vaikutus tyyliini. Mutta lupaan koettaa kertoa yksinkertaisemmin. Palataksemme asiaan, jos näitä mongoliheimoja ei olisi ollut, niin minun matkani ei olisi keskeytynyt. Sen sijaan, että minun täytyi naida ihrainen prinsessa ja oppia heimojen välisen sodankäyntitavan salaisuudet ja varastamaan poroja, olisin voinut muitta mutkitta rauhassa matkustaa Pietariin."
"Oi niitä sankareita, tästähän joutuu aivan kiihdyksiin, eikö totta, Frona? Mutta kertokaa nyt porojen varastamisesta ja ihraisesta prinsessasta!"
Valtion asiamiehen rouva loisti ihastuksesta katsoessaan St. Vincentiin, ja saatuaan Fronalta kehoituksen jatkaa tämä kertoi edelleen:
"Rannikon asukkaat olivat eskimoja, iloisia, tyytyväistä ja rauhaa rakastavaa kansaa. He kutsuivat itseään nimellä 'Oukilion' eli merenmiehet. Minä ostin heiltä koiria ja ruokaa, ja he kohtelivat minua oivallisesti. Mutta he olivat Chow Chuen-kansan, sisämaassa asuvan, myös hirvimiehiksi nimitetyn heimon alamaisia. Chow Chuenkansa oli hurjaa, sotaista väkeä, jolla oli kaikki villien mongolien julmuus ja heidän paheellisuutensa kaksinkertaisena. Heti kun olin lähtenyt rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, ryöstivät minulta kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi."
"Mutta eikö siellä ollut venäläisiä?" kysäisi mrs Schoville.
"Venäläisiäkö? Chow Chuen-kansan keskuudessa?" St. Vincentin täytyi nauraa. "Maantieteellisesti he kyllä kuuluvat valkean tsaarin valta-alueeseen, mutta valtiollisesti eivät. Lienevätkö edes koskaan kuulleet hänestä puhuttavankaan. Älkää unohtako, että Siperian koilliskolkka peittyy napaseutuja verhoavaan usvaan, on 'terra incognita', minne ei moni ole jalallaan astunut ja mistä ei kukaan ole palannut."
"Mutta tehän —"
"Minä satun olemaan poikkeus. Miksi he minut säästivät, en tiedä. Mutta niin sattui käymään. Ensi alussa minua kohdeltiin kurjasti, naiset ja lapset löivät minua, pukunani oli turkit, jotka olivat täynnänsä syöpäläisiä, ja ravintonani muiden ruoanjätteet. Heillä ei ollut sydäntä nimeksikään. Kuinka onnistuin kestämään tuon kaiken, on minulle arvoitus; tiedän ainoastaan, että alkuaikoina tuon tuostakin mietin itsemurhaa. Siitä minut tuona aikana pelasti vain se seikka, että kärsimykset ja alennustila pian tekivät minut siihen liian tylsäksi ja järjettömäksi. Olin puolikuollut vilusta ja nälästä ja kärsin sanomatonta kurjuutta ja pahoinpitelyä — ihmekö siis, jos muutuin elukan kaltaiseksi.
"Näin jäljestäpäin se on kuin unennäköä. Eräitä aukkoja muistini ei pysty täyttämään. Muistan hämärästi, että minut sidottiin rekeen ja että minua kuljetettiin pitkiä matkoja toisesta leiristä toiseen. He näyttelivät kai minua, kuten me näyttelemme norsuja ja villi-ihmisiä. Kuinka kauas eri suuntiin tällä tavoin sain matkustella näissä hämärän maissa, sitä en uskalla sanoa, mutta varmastikin tulin kulkeneeksi tuhansia penikulmia. Tullessani tajuihini ja uudelleen ihmiseksi olin ainakin tuhannen mailin päässä siitä paikasta, missä minut vangittiin.
"Oli kevätaika, ja kun avasin silmäni, tuntui minusta siltä, kuin olisin palannut kaukaisesta, unohdetusta menneisyydestä. Vyötäisilläni oli hirvennahkahihna, joka myös oli kiinnitetty rekeen. Pidin molemmin käsin hihnasta kiinni aivan kuin posetiivinsoittajan apina, sillä hihna oli syönyt ihoni araksi ja täyteen haavoja. Äkkiä lensi päähäni sukkela keino, päätin tekeytyä taipuisaksi ja nöyräksi. Sinä iltana tanssin ja lauloin ja tein parhaani huvittaakseni kiusaajiani, sillä olin päättänyt, etten enää antautuisi siihen kohteluun, joka oli pimittänyt sieluni. Hirvimiehet ja merenmiehet kävivät kauppaa keskenään ja merenmiehet valkoihoisten, varsinkin valaanpyytäjien, kanssa. Niinpä minä kerran myöhemmin huomasin, että eräällä naisella oli pelikortit, ja tein niillä muutamia jokapäiväisiä temppuja, jotka saivat kansan aivan ymmälle. Esitin heille myöskin juhlallisesti, kuten sopii, niitä harvoja silmänkääntäjäntemppuja, jotka satuin tuntemaan. Seurauksena oli, että arvoni heti tunnustettiin, sain parempaa ruokaa ja paremmat vaatteet.
"Lyhyesti sanoen minusta nyt vähitellen tuli vaikutusvaltainen henkilö. Ensin vanhukset ja naiset tulivat kysymään minulta neuvoja, myöhemmin päällikötkin. Mitättömät lääketieteelliset tietoni, joita aina olin valmis tarjoamaan, olivat minulle hyvään tarpeeseen, ja minä tulin korvaamattomaksi. Minä, entinen orja, saavutin aseman heidän johtomiestensä joukossa, ja niin pian kuin olin perehtynyt heidän tapoihinsa, tunnustettiin minulle ylin määräämisvalta niin rauhan kuin sodankin toimissa. Porot olivat heidän vaihtotavaraansa, heidän arvoyksikkönsä, ja alituisesti me joko ryöstelimme niitä naapuriheimoilta tai saimme puolustaa omia laumojamme heidän hyökkäyksiltään. Minä paransin heidän sodankäyntitapansa, opetin heille edullisempia menetelmiä ja sain heidän yrityksensä menestymään niin vauhdikkaasti, ettei ainoakaan naapuriheimo kyennyt tekemään heille vastarintaa.
"Mutta vaikka olinkin tullut mahtavaksi mieheksi, niin en silti ollut päässyt sen lähemmäksi vapautta. Se oli todella naurettavaa; olin nyt mennyt liian pitkälle ja tehnyt itseni liian arvokkaaksi heille. Heidän ystävällisyydellään ei nyt ollut rajoja, mutta toisaalta he pitivät minua mustasukkaisen tarkasti silmällä. Sain mennä ja tulla ja komennella mieleni mukaan, mutta kun kauppamatkueet lähtivät rannikolle, niin en saanut seurata niitä. Se oli liikkumisvapauteni ainoa rajoitus.
"Mutta korkea asema on aina horjuva, ja kun ryhdyin muuntelemaan heidän valtiomuotoaan, niin minun taas kävi hullusti. Minun oli onnistunut yhdistää parisenkymmentä naapuriheimoa liittoon, jonka kautta riitaisuudet tulivat ehkäistyiksi, ja minut valittiin tämän liiton päämieheksi. Mutta vanha Pi-Une oli mahtavin alipäälliköistä — jonkinlainen kuningas — ja ennenkuin hän luopui yliherruudesta, hän vaati minulta kaikenlaisia kunnianosoituksia. Ensimmäinen ehto oli, että minun piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Hän vaati sitä jyrkästi. Minä tarjouduin luopumaan päämiehenpaikasta, mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan ja sitten —"
"Ja sitten", toisti mrs Schoville äärimmilleen jännittyneenä.
"Sitten minä nain Ilswungan — nimi on Chow Chuenkieltä ja merkitsee villiporoa. Ilswunga-raukka! Hän oli kuin Swinburnen Iseult ja minä hänen Tristraminsa. Kun viimeksi näin hänet, leikki hän korteilla Irkutskin lähetysasemalla eikä suostunut menemään kylpyyn."
"Voi kauhistusta! Kello on kymmenen!" Mrs Schoville oli viimeinkin huomannut miehensä, joka antoi hänelle merkkejä huoneen ovelta. "Olen niin pahoillani siitä, etten voi kuulla kaikkea, mr St. Vincent, kuinka te pääsitte pakenemaan ja muuta sellaista. Mutta teidän pitää tulla minua tervehtimään. Minä olen aivan kuolemaisillani uteliaisuudesta."
"Ja minä kun luulin, että te olette ensikertalainen, heikkokinttu, näillä mailla", sanoi Frona vaatimattomasti, kun St. Vincent sitoi lakkinsa korvalappujen nauhat ja käänsi kauluksen pystyyn aikoen lähteä.
"Minä en pidä mahtipontisesta esiintymisestä", hän vastasi jäljitellen Fronan vaatimattomuutta. "Se ei tunnu luotettavalta ja onkin teeskentelyä. Ja sellaiseen lankeaa niin helposti. Katsokaahan noita veteraaneja, 'hapantaikinoita', kuten he ylpeästi nimittävät itseään. Vain sen vuoksi, että he ovat olleet maassa muutamia vuosia, he pitävät itseään oikeutettuina käyttäytymään raa'asti ja näyttämään metsistyneiltä, vieläpä ylpeilemään siitä. He eivät itse tiedä sitä, mutta kerskailua se on. Kehittäessään silmiinpistäviä erikoisuuksiaan he kehittävät teeskenteleväisyyttä itseään kohtaan, ja siten koko heidän elämänsä on valhetta."
"Minä en usko, että te olette aivan oikeassa", sanoi Frona puolustaen sankareitaan. "Olen aivan samaa mieltä kuin tekin asiasta ylimalkaan, vihaan teeskentelyä ja kerskailua, mutta useimmat näistä meidän veteraaneistamme olisivat erikoisia missä maassa ja missä olosuhteissa tahansa. Erikoisuus on heissä itsessään, se ilmaisee heidän olemustaan. Ja olen varma siitä, että juuri se saa heidät lähtemään vieraille maille. Tavallinen ihminen pysyy tietysti kotona."
"Minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, miss Welse", sanoi St. Vincent myöntyväisesti. "Minä en suinkaan tarkoittanut heitä kaikkia, vaan ainoastaan niitä harvoja heistä, jotka todella ovat teeskentelijöitä. Enemmistö on, kuten sanoitte, rehellistä, luonnollista, kunnon väkeä."
"Sittenhän meidän ei tarvitse riidellä. Mutta mr St. Vincent, ennenkuin lähdette, pyytäisin saada kysyä teiltä, tahtoisitteko huomisiltana tulla tänne? Me harjoittelemme näytelmäkappaleita jouluksi, ja minä tiedän, että te voisitte olla meille suureksi avuksi. Ja eiköhän se teistä itsestännekin olisi hauskaa? Kaikki täkäläiset nuoret ovat huvitettuja asiasta — virkamiehet, poliisiupseerit, matkustelevat herrasmiehet ja niin edespäin, puhumattakaan meidän kauniista naisistamme. Te tulette varmaan pitämään heistä."
"Aivan varmasti. Huomisiltana, niinhän sanoitte?" kysyi hän vielä hyvästellessään.
"Huomisiltana. Hyvää yötä!"
"Kelpo mies", tuumi Frona itsekseen palatessaan ovelta, "ja loistava rotunsa edustaja."