YHDESTOISTA LUKU.
Vance Corliss seisoi salin nurkassa nojaten soittokoneeseen ja syventyneenä vilkkaaseen keskusteluun eversti Trethawayn kanssa. Jälkimmäinen oli virkeä, teräväkatseinen ja voimakkaan näköinen mies ja näytti huolimatta harmaista hiuksistaan ja yli kuudestakymmenestä vuodestaan kolmenkymmenen ikäiseltä. Hän oli vanha, kokenut kaivosinsinööri, taitonsa ja maineensa vuoksi arvossapidetyimpiä alallaan, ja edusti amerikkalaista yhtiötä, joka oli yhtä mahtava kuin Corlissin edustama englantilainen. Nämä kaksi miestä olivat tulleet keskenään hyviksi ystäviksi, ja ammattiasioissa he jo olivat ehtineet olla toisilleen suureksi avuksi. Ja oli hyvä, että he vetivät yhtä köyttä, nuo kaksi, joiden hallussa ja vallassa olivat ne mahtavat rahavarat, joilla kaksi kansallisuutta edisti tuon napaseutujen rajamaan kehitystä.
Huone oli täpötäynnä väkeä ja ilma sakeana tupakansavusta. Satakunta nahkoihin ja lämpimänvärisiin villavaatteihin puettua miestä seisoskeli katselijoina seinävierillä. Puheensorina antoi kaikelle yleisen toveruuden leiman. Huolimatta eriskummallisesta ulkonäöstään huone ei niin paljon muistuttanut julkista huvittelupaikkaa kuin kotoista olohuonetta, johon perheenjäsenet päivätyön jälkeen kokoontuvat, öljylamput ja talikynttilät tuikkivat himmeästi savun läpi, ja suuret, kuumuuttaan hehkuvat rautauunit ratisivat ja rätisivät tervetuliaisiksi.
Lattialla pyöri toistakymmentä paria valssin sävelten tahdissa. Kiilloitettuja paidanrintoja ja hännystakkeja ei näkynyt. Miehillä oli päässä suden- tai majavannahkalakit, joiden tupsukoristeiset korvalaput lepattivat, ja jaloissa hirven- tai mursunnahasta valmistetut jalkineet, mokkasiinit tai muclucit. Siellä täällä naisillakin oli mokkasiinit, mutta useimmat tanssivat kevyissä, silkkisissä tanssikengissä. Huoneen toisessa päässä olevan suuren avoimen oven kautta näkyi toinen huone, jossa oli vieläkin enemmän tungosta. Tanssisoiton tauotessa kuului tästä huoneesta korkkien pauketta ja lasien kilinää, jota säesti arpanappulain ja rulettipallojen lakkaamaton naksutus ja raksutus.
Salin pienempi ovi avautui, ja jäistä ilma-aaltoa seurasi huoneeseen turkkeihin kääriytynyt nainen. Kylmä viima syöksähti lämpimään muodostuen usvaksi, joka lähellä lattiaa kiertyen ja kiemurrellen verhosi tanssijain jalat, kunnes kuumuus sen lopulta voitti.
"Te tulette kuin kylmän kuningatar, Lucile", tervehti eversti
Trethaway tulijaa.
Tämä nyökäytti päätään, naurahti ja keskusteli iloisesti Trethawayn kanssa riisuessaan päällysvaatteitaan. Mutta Corlissia hän ei ollut huomaavinaankaan, vaikka tämä seisoi tuskin metrin päässä hänestä. Puolisen tusinaa tanssijoita odotti kärsivällisesti pienen välimatkan päässä, että hän lopettaisi juttelunsa everstin kanssa. Piano ja viulu soittivat paraikaa schottischin alkusoittoa, ja Lucile kääntyi lähteäkseen. Mutta äkillinen mielijohde sai Corlissin astumaan hänen luokseen. Hän ei ollut sitä laisinkaan suunnitellut, ei uneksinutkaan tekevänsä mitään sellaista.
"Olen hyvin pahoillani", hän sanoi.
Lucilen silmät säihkyivät suuttumuksesta hänen kääntyessään Corlissin puoleen.
"Tarkoitan mitä sanon", toisti Corliss ojentaen kättään. "Olen hyvin pahoillani. Minä käyttäydyin kuin raakalainen ja pelkuri. Annatteko minulle anteeksi?"
Nainen epäröi, ja hänen katseensa, jonka kokemukset olivat tehneet teräväksi ja tarkaksi, etsi Corlissin menettelyn vaikutinta. Sitten hänen kasvojensa ilme kävi pehmeäksi, ja hän puristi ojennettua kättä. Hänen silmissään oli lämmin, kostea kiilto.
"Kiitos", hän sanoi.
Mutta odottavat miehet olivat käyneet kärsimättömiksi, ja Lucile pyörähti tiehensä kauniin nuorukaisen kanssa, jolla oli keltainen siperialainen sudennahkalakki. Corliss tuli takaisin toverinsa luo selittämättömän tyytyväisenä ja ihmetellen tekoansa.
"Se on kirottu häpeä." Everstin katse seurasi yhä vielä Lucilea, ja Vance ymmärsi. "Corliss, minä olen elänyt kuusikymmentä vuotta ja elänyt ne hyvin, mutta tiedättekö, nainen on minulle salaperäisempi ilmiö nyt kuin koskaan. Katsokaa heitä, katsokaa heitä kaikkia!" Hänen katseensa kulki koko joukon yli. "Perhosia he ovat, pelkkää valoa ja laulua ja naurua, ja tanssivat tanssimistaan aina kadotuksen portille asti. Ei vain Lucile, vaan muut myös. Katsokaahan nyt Mayta, jolla on madonnan otsa ja kieli kuin katupojalla. Ja Myrtle — totta totisesti on kuin joku Gainsborough'n vanhoista englantilaisista kaunottarista olisi astunut kankaaltaan huvitellakseen vuosisadan loppuun Dawsonin tanssisaleissa. Ja Laura tuolla, miten ihana hän olisikaan äitinä! Ettekö voi nähdä häntä pitäen lasta käsivarrellaan ja painaen sitä rintaansa vasten? He ovat kyllä parhaat joukosta, tiedän sen, uusi maa houkuttelee aina parhaat, mutta kaikki ei kuitenkaan ole niinkuin olla pitäisi, Corliss, jokin on hullusti. Minun kiihkokauteni on jo ohi, ja minä näen selvemmin ja tarkemmin. Minusta tuntuu, kuin pitäisi uuden Kristuksen nousta julistamaan uutta pelastusta nykyajalle — taloudellista tai yhteiskunnallista, se on yhdentekevää. Maailma tarvitsee sitä."
Huone tyhjeni aika-ajoin melkein kokonaan, kun yleisöä tanssien väliajoilla virtaili suuresta ovesta toiseen huoneeseen, missä korkit paukkuivat ja lasit kilisivät. Eversti Trethaway ja Corliss menivät seuraavalla kerralla virran mukana ravintolaan, missä viisikymmentä miestä ja naista seisoskeli. He joutuivat Lucilen ja keltaisen sudennahkalakin naapureiksi. Mies oli kieltämättä hauskan näköinen, ja poskille kohonnut puna ja silmien lämmin hehku vain korostivat hänen kauneuttaan. Olisi ollut väärin väittää hänen olevan juovuksissa, sillä hän saattoi täydellisesti hallita itseään, mutta hän oli tuon autuudentunteen vallassa, jonka rypäleen mehu tuottaa. Hän puhui hiukan kovaäänisesti, ja hänen kielensä oli kerkeä ja kekseliäs — sanalla sanoen: hän oli juuri tuossa epämääräisessä tilassa, jossa sekä paheet että hyveet pyrkivät liioiteltuihin ilmauksiin.
Kun hän kohotti lasiansa, niin hänen vieressään seisova mies sattui töytäisemään hänen käsivarttaan. Sudennahkalakki pyyhkäisi viinin hihastaan ja sanoi suoraan, mitä ajatteli moisesta kömpelyydestä. Hänen sanansa eivät olleet erikoisen kohteliaat, ja oli odotettavissa, että ne herättäisivät pahaa verta. Ja sen ne tekivätkin; toisen miehen nyrkki osui sudennahkalakin alle niin voimakkaasti, että lakin omistaja horjahti Corlissia kohden. Mutta loukattu mies ei vieläkään jättänyt uhriaan rauhaan. Naiset hiipivät pois huoneesta jättäen taistelukentän miehille, joista toiset yrittivät sekaantua asiaan, toiset taas tahtoivat antaa asianomaisten tapella rauhassa ja rehellisesti.
Mutta sudennahkalakki ei näyttänytkään olevan halukas taistellen selviytymään pälkäästä, jonka itse oli aikaansaanut, vaan koetti käsillään kasvojaan suojellen päästä pakoon. Väkijoukko kehoitti meluten häntä puolustautumaan ja tappelemaan. Hän kokosi kaiken rohkeutensa aikoen yrittää, mutta kun vastustaja taas karkasi hänen päällensä, niin se petti, ja hän vetäytyi syrjään.
"Antakaa hänen olla! Hän ansaitsee sen!" huudahti eversti Vancelle, kun tämä näytti aikovan sekaantua asiaan. "Hän ei tahdo tapella. Jos hän tahtoisi, niin luulenpa, että antaisin hänelle anteeksi."
"Mutta minä en siedä nähdä häntä noin rääkättävän. Kun hän edes puolustautuisi, niin se ei näyttäisi niin kurjalta."
Veri virtasi nuorukaisen nenästä ja silmän yläpuolella olevasta naarmusta, kun Corliss asettui väliin. Hän koetti pidättää miehiä erillään toisistaan, mutta työnsi kuumaveristä hyökkääjää liian voimakkaasti taaksepäin, niin että tämä kadotti tasapainonsa ja kaatui. Kapakkatappelussa on jokaisella puoluelaisia, ja ennenkuin Vance ehti huomatakaan, löi eräs miehen ystävistä häntä niin, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Del Bishop, joka oli tunkeutunut paikalle, hyökkäsi suoraa päätä sen miehen kimppuun, joka oli ahdistanut hänen isäntäänsä, ja ottelu tuli yleiseksi. Väkijoukko jakautui puolueisiin ja otti osaa mellakkaan.
Eversti Trethaway unohti, että hänen kiihkokautensa oli ohi, ja ryntäsi heiluttaen kolmijalkaista tuolia kädessään ketterästi taistelun tuoksinaan. Pari ratsupoliisia, jotka olivat vapaina virantoimituksesta, seurasi häntä, ja muutaman muun avulla he suojelivat sudennahkalakkista miestä.
Vaikka tappelu oli hurja ja meluisa, niin se ei kuitenkaan häirinnyt asioitten rauhallista kulkua muualla kuin juuri itse tappelupaikalla. Ravintolan toisessa päässä jatkui juomain tarjoilu, ja viereisestä huoneesta kuului soitto ja tanssi. Pelurit eivät olleet keskeyttäneet peliänsä, ja vain lähimpien pöytien ääressä osoitettiin jonkun verran mielenkiintoa koko juttua kohtaan.
"Hakataan se maahan ja viskataan ulos!" irvisteli Del Bishop taistellessaan hetkisen Corlissin rinnalla.
Corliss irvisti takaisin ja koetti torjua nyrkiniskulla erään vantteran koiranajajan hyökkäyksen. Tämä kaatui maahan, mutta veti Corlissin muassaan taistelevien jalkoihin, painoi hänet lujasti itseään vasten, ja äkkiä Corliss tunsi vastustajansa iskevän hampaansa hänen korvaansa. Salamannopeasti hän näki tulevaisuutensa, itsensä korvapuolena, ja samassa silmänräpäyksessä hän keksien pelastuskeinon painoi peukalonsa vasten miehen silmiä. Tappelupukareita kaatui hänen päälleen, ja moni tallasi häntä jaloillaan, mutta kaikki tuntui hänestä himmeältä ja kaukaiselta. Hän tiesi vain, että kun hän painoi peukaloitaan syvemmälle, niin miehen hampaat vavahtivat. Hän painoi vielä hiukkasen (— vielä vähän ja mies olisi kadottanut näkönsä —), ja hampaat hellittivät otteensa.
Kun hän tämän jälkeen selvisi mellakasta ja pääsi jaloilleen tarjoilupöydän ääreen, niin hän oli kadottanut kaiken vastenmielisyyden tappelemista kohtaan. Hän oli huomannut kaikesta huolimatta olevansa hyvin samanlainen kuin muut miehet, ja ruumiinosan kadottamisen uhka oli pyyhkinyt pois kahdenkymmenen vuoden kulttuurin. Peli ilman panosta ei maistu peliltä, ja Corliss huomasi nyt myöskin, miten toisin todellinen tappelu, jossa elämä on panoksena, saa veren kuumenemaan kuin terveelliset ruumiinharjoitukset voimistelusalissa. Noustessaan jaloilleen hän näki erään oravannahkaturkkisen miehen kohottavan oluthaarikkaansa aikoen viskata sillä muutaman askelen päässä seisovaa Trethawayta päähän. Ja sormet, jotka olivat tottuneet käsittelemään koetinputkea ja vesivärejä, puristuivat nyrkkiin, ja hän survaisi haarikanheittäjää suulle. Ase kirposi miehen kädestä, ja hän itse horjahti maahan. Vance seisoi hetkisen kuin sokaistuna, sitten hän huomasi lyöneensä miehen tajuttomaksi — ensi kerran elämässään — ja tunsi ilon väristyksen ruumiissaan.
Eversti Trethaway kiitti häntä katseellaan ja huusi: "Lähtekää ulos!
Koettakaa päästä ovelle, Corliss!"
Syntyi aika mellakka, ennenkuin ovet voitiin saada auki, mutta eversti, joka ei ollut luopunut kolmijalkaisesta tuolistaan, sai vastustajat hajoitetuiksi, ja myrskyisä väkijoukko ryntäsi kadulle. Kuten tällaisissa tappeluissa on tapana, lakkasivat vihollisuudet heti tämän jälkeen, ja joukko hajautui. Molemmat poliisit palasivat puoluelaistensa avustamina sisään valvomaan järjestystä, mutta Corliss ja eversti jatkoivat sudennahkalakin ja Del Bishopin seuraamina matkaansa katua ylöspäin.
"Tuli ja leimaus! Tuli ja leimaus!" huudahti eversti Trethaway innoissaan. "Vielä sitä voimaa riittää! Minä tunnen itseni kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi tämän jälkeen. Corliss, kätenne! Onnittelen teitä sydämellisesti, oikein sydämellisesti! Suoraan sanoen minä en olisi uskonutkaan sitä teistä. Te hämmästytätte minua, sir, hämmästytätte suuresti."
"Niin itseänikin", vastasi Corliss. Kiihoitus oli rauennut, ja hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heikoksi. "Ja te olitte myöskin hämmästyttävä. Te käytitte sitä tuolia niin että —"
"No niin, kyllä minä todella suoriuduin aika hyvin. Näittekö — mutta katsokaahan tänne!" Hän piti asetta yhä vielä kädessään lujasti puristaen sitä ja yhtyi muiden kanssa nauramaan itselleen.
"Ketä minulla on kunnia kiittää, hyvät herrat?"
He olivat pysähtyneet kadunkulmaukseen, ja mies, jonka he olivat pelastaneet, ojensi kätensä.
"Nimeni on St. Vincent", hän jatkoi, "ja —"
"Miten se oli?" Del Bishop tuli äkkiä innostuneeksi asiasta.
"St. Vincent, Gregory St. Vincent —"
Bishopilla oli jo nyrkki ojossa, ja Gregory St. Vincent kellahti raskaasti lumihankeen. Eversti kohotti vaistomaisesti tuoliaan ja sai siten Corlissin avulla kullankaivajan pysymään alallaan.
"Oletteko järjiltänne, mies?" kysyi Vance.
"Senkin inhoittava otus! Toivon, että olisin lyönyt kovemmin!" oli vastaus. "No, olkoon sitten! Päästäkää minut, en minä lyö häntä enää. Päästäkää minut, minä menen kotiin. Hyvää yötä."
Kun he auttoivat St. Vincentin jaloilleen, niin Vance olisi voinut vannoa kuulleensa everstin salaa naureskelevan. Tämä tunnustikin sen myöhemmin selittäen:
"Se oli niin hullunkurista ja odottamatonta." Mutta hän hyvitti rikoksensa saattamalla St. Vincentin kotiin.
"Mutta miksi te löitte häntä?" kysyi Corliss neljännen kerran sen jälkeen kuin oli tullut asuntoonsa, mutta ei saanut vastausta.
"Inhoittava matelija", mutisi kullankaivaja irvistellen peitteittensä alta. "Miksi tekin estitte minut? Voi kun olisin lyönyt kahta vertaa kovemmin!"