KYMMENES LUKU.
Seuraavana aamuna Bash, muuan Jakob Welsen intiaaneista, tuli Corlissin luo tämän vielä ollessa makuulla. Hän toi Fronalta lyhyen kirjelapun, jossa tämä pyysi kaivosinsinööriä niin pian kuin mahdollista tulemaan hänen luokseen. Muuta ei sanottu, ja Corliss mietti miettimistään, mitä tämä oikeastaan tiesi. Mitä Frona tahtoi hänelle sanoa? Tuo tyttö oli hänelle vielä monessa suhteessa tuntematon suure — nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, eilisen päivän kokemuksen valossa — niin että hänen oli mahdotonta arvata. Tahtoiko Frona ehkä kartoittaa hänet luotaan selvistä, helposti arvattavista syistä? Käyttää sukupuolensa oikeuksia hyväkseen ja nöyryyttää häntä vielä enemmän? Sanoa, mitä hän hänestä ajatteli, kylmästi harkituin sanoin? Vai katuiko hän, tahtoiko hän hyvittää sen ansaitsemattoman töykeyden, jota oli häntä kohtaan osoittanut? Kirje ei ilmaissut katumusta eikä suuttumusta, ei antanut mitään johtolankaa, se sisälsi vain muodollisesti esitetyn toivomuksen, että hän tulisi Fronaa tervehtimään.
Ihmekö siis, jos Corliss oli sekä levoton että utelias astellessaan hänen luokseen puolenpäivän lähetessä. Hän ei tiennyt, ollako hyvin arvokas vai ei, ja päätti, että Fronan esiintymisen sävy saisi määrätä hänenkin kantansa. Mutta kiertelemättä, suoralla tavallaan, jota Corliss jo oli oppinut ihailemaan, Frona heti poisti hänen epäilyksensä ja riensi häntä vastaan. Ensimmäinen silmäys hänen kasvoihinsa, ensimmäinen kädenkosketus, ennenkuin Frona oli sanonut sanaakaan, ilmaisivat Corlissille, että kaikki oli hyvin.
"Olen iloinen siitä, että tulitte", alkoi Frona. "En saa rauhaa itseltäni, ennen kuin olen nähnyt teidät ja sanonut teille, miten pahoillani olen eilisestä ja miten häpeissäni —"
"No älkäähän nyt! Eihän se niin vaarallista ollut." He seisoivat vielä, ja Corliss astui askelen häntä lähemmäksi. "Vakuutan teille, että osaan panna arvoa teidän menettelyynne. Teoreettisesti katsoen se oli ylevä ja ansaitsi suurinta kiitosta, mutta suoraan sanoen siinä oli paljon —"
"Aivan niin."
"Paljon moittimisen aihetta yhteiskunnan kannalta katsottuna. Ja ikävä kyllä me emme voi jättää sitä asianhaaraa huomioon ottamatta. Mutta mitä minuun itseeni tulee, niin teillä ei ole syytä olla pahoillanne eikä häpeissänne mistään."
"Se oli hyvin ystävällisesti sanottu", huudahti Frona herttaisesti, "mutta se ei ollut totta, ja sen te kyllä itsekin tiedätte. Te tiedätte, että tarkoititte hyvää, te tiedätte, että minä loukkasin teitä, häpäisin teitä, te tiedätte, että minä käyttäydyin kuin torimuija, ja te tiedätte, että minä olin teistä aivan kauhea."
"Ei, ei!" Corliss nosti kättään ikäänkuin suojatakseen Fronaa hänen omilta iskuiltaan.
"Kyllä! Ja minulla on äärettömästi syytä hävetä. Voin sanoa vain yhden seikan puolustuksekseni: nainen oli liikuttanut minua syvästi — niin syvästi, että olin itkemäisilläni. Silloin te astuitte näyttämölle — tiedätte, mitä teitte — ja säälini häntä kohtaan herätti minussa suuttumuksen teihin, ja — niin, minä kiihdyin ja hermostuin niin, etten ole koskaan elämässäni kokenut mitään sen kaltaista. Se oli kai hysteeristä. Oli miten oli, minä en ollut oma herrani."
"Me emme kumpikaan olleet sitä."
"Nyt te ette pysy totuudessa. Minä tein väärin, mutta te hillitsitte itsenne silloin niin kuin nytkin. Mutta istuutukaahan! Tässä me seisomme, ikäänkuin te tahtoisitte olla valmis juoksemaan tiehenne, kun minä taas alan raivota."
"Ette kai te sentään ole niin julma", sanoi Corliss naurahtaen ja työnsi taitavasti tuolinsa niin, että valo lankesi Fronan kasvoille.
"Sanokaamme mieluummin, että te ette ole sellainen pelkuri. Kyllä minä mahdoin olla kauhea eilen. Minähän melkein olin lyödä teitä. Ja aivan varmasti te olitte rohkea silloin, kun ruoska uhkasi teitä. Ettehän te edes nostanut kättänne puolustautuaksenne."
"Tulevathan koirat, joita teidän ruoskanne kohtaa, siitä huolimatta nuolemaan kättänne ja saamaan hyväilyjä."
"Ergo?" kysyi Frona suoraan.
"Ergo, siihen ei voi perustaa mitään", sanoi Corliss kaksimielisesti.
"Mutta joka tapauksessa te siis annatte minulle anteeksi?"
"Niinkuin itse toivon saavani anteeksi."
"Silloin minä olen iloinen — mutta tehän ette ole tehnyt mitään, mitä teidän pitäisi saada anteeksi. Te toimitte käsityksenne mukaan ja minä omani mukaan. Kas, nyt minä sen keksinkin!" Hän löi käsiään yhteen ilosta. "En minä ollut vihainen teille eilen enkä käyttäytynyt sopimattomasti teitä kohtaan enkä edes uhannut teitä. Kaikki tyyni oli ihan persoonatonta. Te vain edustitte yhteiskuntaa, joka herätti minun vihani ja suuttumukseni, ja sen edustajana te saitte kestää hyökkäyksen. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän ja annan täyden tunnustuksen teidän kekseliäisyydellenne. Mutta samalla kuin te nyt tällä tavoin vapautatte itsenne kaikesta syyllisyydestä ettekä enää myönnäkään tehneenne väärin minua kohtaan eilen, te teette sen tänään. Te pidätte minua kaiken sen edustajana, mikä teistä on ahdasmielistä, alhaista ja halveksittavaa, ja se on hyvin väärin. Vain muutama hetki sitten minä sanoin, että teidän katsantotapaanne teoreettisesti saattoi pitää oikeana. Mutta se ei ole oikea, kun yhteiskunta otetaan lukuun."
"Mutta te käsitätte minut väärin, Vance. Kuulkaahan!" Frona tarttui hänen käteensä, ja hän oli tyytyväinen saadessaan kuunnella. "Minä olen aina pysynyt siinä vakaumuksessa, että kaikki, mikä on olevaista, on hyvää. Myönnän vallitsevan yleisen mielipiteen oikeutuksen, valitan, että niin täytyy olla, mutta myönnän sen, sillä ihminen on sellaiseksi luotu. Mutta myönnän sen vain yhteiskunnan jäsenenä. Minä itse yksilönä katson niitä asioita toiselta kannalta. Ja miksi en tekisi sitä? Miksi eivät yksilöt saisi katsoa asioita siltä kannalta? Ettekö ymmärrä? Nyt minä pidän teitä syyllisenä. Eilen joella te ette kunnioittanut minun katsantotapaani. Te käyttäydyitte yhtä ahdasmielisesti kuin se yhteiskunta olisi käyttäytynyt, jota te edustatte."
"Te siis tahdotte saarnata kahta oppia", totesi Corliss, "toista valittuja, toista joukkoja varten. Te tahdotte olla kansanvaltainen teoriassa ja ylimysvaltainen käytännössä. Totta tosiaan, teidän kantanne on läpeensä jesuiittamainen."
"Luultavasti te ensi hetkenä olette valmis myöntämään, että kaikki ihmiset syntyvät vapaiksi ja samanarvoisiksi, että he syntyessään saavat joukon luonnollisia oikeuksia. Kuitenkin te aiotte antaa Del Bishopin tehdä työtä hyväksenne. Mikä tasa-arvoisen ja vapaan miehen oikeus saa hänet tekemään teidän työtänne ja teidät antamaan sen tapahtua?"
"Ei", sanoi Corliss. "Minun pitäisi hiukan muodostella kantaani tasa-arvoisuudesta ja oikeuksista."
"Ja jos te ryhdytte sitä muodostelemaan, niin joudutte häviölle, sillä silloin te ainoastaan pakostakin lähestytte minun kantaani, joka ei ole ensinkään niin jesuiittamainen eikä niin hurja kuin miksi te olette sen tuominnut. Mutta älkäämme nyt hukuttautuko viisasteluihin. Minä tahdon saada tietää mitä voin. Kertokaa minulle sen vuoksi tästä naisesta."
"Aihe ei ole juuri erikoisen miellyttävä", vastusteli Corliss.
"Mutta minä tahdon saada tietää."
"Se tieto ei voi olla terveellinen."
Frona löi kärsimättömästi kengänkärkeään lattiaan ja tutki häntä tarkasti.
"Hän on kaunis, hyvin kaunis", hän koetti alkaa. "Eikö teistäkin?"
"Kaunis kuin kadotus."
"Mutta kaunis joka tapauksessa", väitti Frona itsepäisesti.
"On kyllä, jos niin tahdotte sanoa. Ja yhtä julma, kova ja säälimätön kuin kaunis."
"Ja kuitenkin hänen kasvonsa olivat pehmeät ja hänen silmänsä kyyneleiset, kun hän istui yksin tien vieressä ja minä tapasin hänet siellä. Ja naisen vaisto sanoo minulle, että minä näin hänestä puolen, jolle te olette sokea. Ja se näky oli niin valtava, että kun te ilmestyitte, niin minun mieleeni ei mahtunut mitään muuta kuin valitus 'voi surkeutta, surkeutta!' Ja hän on nainen niinkuin minäkin, ja minä luulen, että me olemme hyvinkin samanlaiset. Ajatelkaahan, hän siteerasi Browningia —"
"Ja viime viikolla", keskeytti Corliss, "hän hävitti pelissä kolmekymmentätuhatta Jack Dorseyn kultaa — Dorseyn, jonka koko omaisuus jo oli kahdesti pantattu. Mies löydettiin seuraavana aamuna lumesta."
Frona ei vastannut, vaan astui palavan kynttilän luo ja pisti sormensa liekkiin. Sitten hän ojensi sitä Corlissia kohti, niin että tämä saattoi nähdä punoittavan ja kirvelevän ihon.
"Kas, minä käytän vertausta. Tuli on hyvin hyvä, mutta minä käytän sitä väärin ja saan rangaistukseni."
"Te unohdatte", väitti Corliss vastaan, "että tuli vaikuttaa sokeasti, luonnonlaille kuuliaisena. Lucile toimi vapaasti. Mitä hän on päättänyt tehdä, sen hän on tehnyt."
"Te itse unohdatte, että Dorsey aivan samoin toimi vapaasti. Mutta te sanoitte Lucile. Onko se hänen nimensä? Minä tahtoisin tuntea hänet paremmin."
Corliss alkoi toden teolla kauhistua. "Älkää sanoko niin! Te loukkaatte minua, kun puhutte tuolla tavoin."
"Ja miksi, jos saan luvan kysyä?"
"Koska — koska —"
"Niin, miksi?"
"Koska minä kunnioitan naista syvästi. Frona, te olette aina vaatinut suoruutta, ja nyt minä voin käyttää sitä hyväkseni. Se loukkaa minua kunnioitukseni takia teitä kohtaan, koska en saata kärsiä saastutuksen lähestyvän teitä. Kun minä näin teidät tuon naisen seurassa tiellä, niin — te ette voi käsittää, miten kärsin."
"Saastutuksen?" Fronan huulet puristuivat, ja tuskin huomattava voitonriemun välke loisti hänen silmistään.
"Niin juuri, saastutuksen, loan", toisti Corliss. "On sellaista, mitä hyvän naisen on paras olla tietämättä. On mahdotonta kahlata loassa ja säilyä tahrattomana."
"Mainiota!" huudahti Frona iloisesti ja innostuneena. "Te sanoitte, että hänen nimensä on Lucile, te olette kertonut minulle tosiseikkoja hänestä, ja teillä on varmasti tiedossa monia muita. Jos on mahdotonta kahlata loassa ja pysyä tahrattomana, niin kuinka on teidän laitanne?"
"Mutta minä olen —"
"Mies, tietysti. Hyvä! Koska te olette mies, niin te saatte antautua kosketuksiin loan kanssa; koska minä olen nainen, niin en saa tehdä sitä. Saastutus tarttuu, eikö niin? Kuinka te siis rohkenette olla täällä minun luonani? Ulos!"
Corliss nosti nauraen kättään. "Minä antaudun. Teidän muodollinen logiikkanne on minulle liikaa. Minä en voi muuta kuin turvautua korkeampaan logiikkaan, jota te ette tunnusta."
"Ja se on?"
"Voiman logiikka. Mies ei tingi vaatimuksistaan naiseen nähden."
"Silloin minä ahdistan teitä omalla pohjallanne", jatkoi Frona kiihkeästi. "Ajatelkaa vain Lucilea. Mitä mies on tahtonut, sen hän on saanut. Niin olette te ja kaikki miehet tahtoneet aikojen alusta. Sitä Dorsey-raukkakin tahtoi. Te ette voi vastata, antakaa siis minun sanoa jotain tuon korkeamman logiikan johdosta, jota te nimitätte voimaksi. Minä olen tavannut sen ennen; minä tunsin sen teissä eilen, reessä."
"Minussa?"
"Teissä juuri, kun ojentauduitte ja tahdoitte tarttua minuun. Te ette voinut masentaa alkuperäistä intohimoa ettekä tiennyt, että olitte sen vallassa. Mutta minä kuvittelen, että teidän kasvojenne ilme hyvin suuresti muistutti luolaihmisen ilmettä hänen varastaessaan naista. Te olisitte voinut tehdä minulle väkivaltaa."
"Silloin pyydän teiltä anteeksi. En voinut uneksiakaan —"
"Kas niin, nyt te jo pilaatte kaiken. Minä — minä suorastaan pidin teistä sen vuoksi. Ettekö muista, että minäkin olin luolaihminen, joka heilutti ruoskaa päänne yläpuolella? Mutta nyt te ette pääsekään minusta vähällä, herra Kaksimieli, vaikka olettekin luopunut taistelusta." Fronan silmät loistivat vallattomasti, ja hänen poskiinsa muodostui pienet hymykuopat. "Aikomukseni on vetää naamari teidän kasvoiltanne."
"Minä olen pehmeä kuin savi savenvalajan käsissä", vastasi Corliss nöyrästi.
"Silloin teidän täytyy johdattaa mieleenne yhtä ja toista. Ensiksi, kun minä olin hyvin nöyrä ja puolustelin itseäni, niin te teitte sen minulle helpommaksi sanomalla, että tuomitsitte käytökseni ainoastaan sen vuoksi, että se oli yhteiskunnan kannalta väärä. Muistatteko?"
Corliss nyökäytti päätään.
"Sitten hetken kuluttua, kun te olitte syyttänyt minua jesuiittamaisuudesta, minä käänsin keskustelun Lucileen ja sanoin, että tahdon saada tietää kaiken minkä voin."
Taas hän nyökäytti päätään.
"Ja minä sain tietää juuri sen, mitä odotinkin. Sillä ei kulunut kuin pari minuuttia, ennenkuin te aloitte puhua loasta ja saastutuksesta ja mudassa kahlaamisesta sovelluttaen kaiken tämän minuun. Siinä ovat teidän molemmat kantanne, herraseni. Te ette voi pitää kiinni muuta kuin toisesta, ja olen vakuutettu, että valitsette jälkimmäisen. Minä olen oikeassa, te teette sen. Ja te ette ollut rehellinen tuomitessanne käytöstäni vain yhteiskunnan kannalta katsottuna. Minä pidän rehellisyydestä."
"Niin", alkoi Corliss, "minä olin tietämättäni epärehellinen. Mutta en tiennyt sitä, ennen kuin tarkempi selvittely teidän avullanne avasi silmäni. Sanokaa mitä tahdotte, Frona, mutta minun käsitykseni naisesta on sellainen, että hänen ei tule joutua tekemisiin minkään epäpuhtaan kanssa."
"Mutta emmekö me voi olla kuin jumalat, jotka tuntevat hyvän ja pahan?"
"Me emme ole jumalia." Corliss pudisti surumielisesti päätään.
"Mutta miehet kai toki ovat?"
"Tuo on uudenaikaisen naisen puhetta", sanoi Corliss kulmiaan rypistäen. "Tasa-arvoisuus, äänioikeus ja muuta sellaista."
"Älkää nyt viitsikö", vastusteli Frona. "Te ette tahdo ettekä voi ymmärtää minua. Minä en ole mikään naisasianainen, minä en aja uuden naisen, vaan uuden naisellisuuden asiaa. Ja sen vuoksi, että minä olen suora, sen vuoksi, että tahdon olla luonnollinen ja rehellinen ja tosi, ja sen vuoksi, että olen johdonmukaisesti oma itseni, sen vuoksi te käsitätte ja tuomitsette minut väärin. Minä koetan olla johdonmukainen ja luulen onnistuvani aika hyvin. Mutta te ette voi nähdä mitään järkeä minun johdonmukaisuudessani, ehkä siksi, ettette ole tottunut johdonmukaisiin, luonnollisiin naisiin, vaan pikemminkin tunnette vain kasvihuonekukkia — noita kauniita, avuttomia, hyvin pyöristettyjä ja täyteläisiä pikku olentoja, jotka ovat niin siunatun viattomia ja syntisen tietämättömiä. He eivät ole luonnollisia eivätkä voimakkaita eivätkä voi antaa lapsilleenkaan luonnollisuutta eikä voimaa perinnöksi."
Hän vaikeni äkkiä. He kuulivat jonkun astuvan eteiseen ja raskaitten, pehmeitten askelten lähestyvän.
"Olemmehan me ystäviä?" lisäsi Frona kiireesti ja Corliss vastasi katseellaan.
"En kai häiritse, vai mitä?" Dave Harney irvisti merkitsevästi ja katsoi juhlallisesti ympärilleen, ennen kuin tuli kättelemään.
"Ette ensinkään", vastasi Corliss. "Me olemme kiusanneet toisiamme niin kauan, että odottamalla odotimme, että kuka tahansa tulisi. Jos te nyt ette olisi tullut, niin me pian olisimme riidelleet, eikö totta, miss Welse?"
"Minusta hän ei kuvaa tilannetta aivan täsmällisesti", sanoi Frona hymyillen. "Kyllä me jo olimme alkaneet riidellä."
"Te näytätte hiukan kiihoittuneilta", arvosteli Harney ja antoi koko velton ruumiinsa vaipua lepotuolin patjoihin.
"Mitä kuuluu nälänhädästä?" kysyi Corliss. "Onko yhteiskunnan puolelta ryhdytty toimenpiteisiin?"
"Ei tarvittu yhteiskunnan apua. Miss Fronan isäukko ehti edelle. Pelästytti heidät puolikuoliaiksi, luulen minä. Kolmetuhatta meni jäätä pitkin jokea ylös töihin, puolitoistatuhatta lähti myötävirtaa etelään, ja heti markkinat tulivat helpommiksi. Niin juuri Welse oli laskenutkin, että kaikki olivat odottaneet hintain nousua ja pidättäneet hallussaan kaikki elintarpeet, jotka heidän oli onnistunut saada kynsiinsä. Muutamien olo tuli sen kautta kahta tukalammaksi, ja niin he aika joukolla lähtivät meren rannikolle päin ja veivät kaikki koirat mennessään. Minä sanon teille" — hän nousi juhlallisesti istumaan — "nyt kannattaa ostaa koiria. Niiden hinnat tulevat nousemaan huikeasti keväällä, kun tavarain kuljetus pääsee vauhtiin. Minä olen jo saanut kokoon sata otusta ja aion saada sata dollaria nettoa jok'ikisestä."
"Niinkö luulette?"
"Niin minä luulen. Meidän kesken sanoen — se on tietysti salaisuus — minä ensi viikolla lähetän pari miestä etelään ostamaan viisisataa otusta parasta lajia, mitä voi löytää. Niin minä aion. Minä olen liian kauan asustanut tässä maassa antaakseni tilaisuuden mennä sormieni lomitse."
Frona purskahti nauruun. "Mutta sokeripulaan te jouduitte, Dave."
"Enpä tiedä", hän vastasi hyvätuulisesti. "Tuosta minulle juolahti jotain mieleen. Minä olen saanut sanomalehden, joka on vain neljä viikkoa vanha, numeron SeattIen Tietosanomia."
"Ovatko Yhdysvallat ja Espanja —"
"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä." Pitkä yankee heilutti käsivarsiaan saadakseen aikaan hiljaisuuden ja keskeytti uteliaitten seuralaistensa kysymykset.
"Mutta oletteko lukenut sen?" tahtoivat molemmat tietää.
"Huhhuu, joka rivin, ilmoituksineen kaikkineen."
"Sanokaahan sitten", alkoi Frona, "onko —"
"Älkää nyt puhuko mitään, miss Frona, ennen kuin minä kerron teille kaiken järjestyksessä. Tuo sanomalehti maksoi minulle viisikymmentä dollaria — tapasin mieheni Klondyke Cityn tienkäänteessä ja ostin sen paikalla. Se hölmö olisi helposti saanut siitä sata, jos olisi odottanut, kunnes pääsi kaupunkiin asti."
"Mutta mitä siinä sanotaan? Onko —"
"Kuten sanoin, sanomalehti maksoi minulle viisikymmentä dollaria. Se on ainoa, joka on tullut maahan. Jokainen kuolee uteliaisuudesta kuulla uutisia. Siksi minä olen kutsunut valitun seuran tänne teidän vastaanottohuoneeseenne tänä iltana, se on ainoa sopiva paikka, ja he saavat lukea sitä ääneen vuorotellen niin kauan kuin tahtovat ja jaksavat — niin, tietysti, jos te suostutte antamaan paikan heidän käytettäväkseen."
"Tietysti he ovat tervetulleet! Ja te olette hyvin ystävällinen, kun —"
Dave työnsi luotaan kaikki kiitokset. "Niin juuri minä olin laskenutkin. Nyt sattuu olemaan niin kuin te sanoitte, että minä jouduin sokeripulaan. Siksi jokaisen vaimon ja tyttären, joka saa nähdä vilauksenkaan tuosta paperista tänä iltana, pitää pulittaa minulle viisi kupillista sokeria. Kuulitteko? Viisi suurta kuppia, valkoista, ruskeata tai palasokeria, ja minä otan heiltä velkasitoumuksen ja lähetän pojan huomenna kiertelemään paikasta toiseen ja perimään saataviani."
Frona joutui aluksi ymmälle, mutta pian hän alkoi taas nauraa. "Sepä tulee olemaan hullunkurista. Kyllä minä suostun, tulkoon sitten mitä tulee. Tänä iltana, Dave, eikö niin? Aivan varmasti siis tänä iltana?"
"Aivan varmasti. Ja te saatte tietysti lukea ilmaiseksi, kun lainaatte huoneenne tarkoitukseen."
"Mutta isän täytyy maksaa viisi kupillista. Teidän pitää jyrkästi vaatia ne häneltä."
Daven silmät vilkkuivat hyväksyvästi. "Kyllä hän nyt saa takaisin!"
"Ja minä", lupasi Frona, "pidän huolen siitä, että hän tulee voitettuna seuraamaan Dave Harneyn riemuvaunuja."
"Sokerirattaita", oikaisi Dave. "Ja huomisiltana minä otan lehden muassani seurahuoneelle. Silloin se ei enää ole tuore, niin että he saavat sen halvalla; yksi kuppi on luullakseni kohtuullista." Hän nousi istualleen ja hieroi kerskaillen luisevia käsiään. "Minä en ole tehnyt turhaa työtä sen jälkeen kuin laivakulku lakkasi, ja vaikka muut ihmiset valvoisivat kaiken yötä, niin he eivät kuitenkaan aamulla olisi tarpeeksi aikaisin ylhäällä ehtiäkseen ennen Dave Harneytä, ei edes sokeriasioissa."