YHDEKSÄS LUKU.
Vance Corliss edistyi melko nopeasti yrityksessään mukautua pohjolan elämään ja huomasi, että mukautuminen kävi varsin helposti. Vaikka hänen oma kielensä ei taipunutkaan kirouksiin, niin hän täysin tottui muiden voimasanoihin syvämietteisimmässäkin keskustelussa. Carthey, muuan pieni texaslainen, joka jonkun aikaa oli hänen palveluksessaan, aloitti tai lopetti keskimäärin joka toisen lauseen lievällä täytesanalla "saakeli." Se oli hänelle ihmetyksen, pettymyksen, hämmennyksen ja minkä muun tahansa äkillisen mielenliikutuksen alati toistuva ilmaisu. Eri äänensävyllä ja korolla lausuttuna tämä monipuolinen voimasana pystyi ilmaisemaan kaikkia tavallisen kielen vivahduksia. Aluksi se Corlissista joka kerta tuntui kiusalliselta ja vastenmieliseltä, mutta ennen pitkää hän tottui siihen, oppipa siitä pitämäänkin ja sitä hartaasti odottamaan. Kerran Cartheyn ajokoira menetti toisen korvansa tuimassa ottelussa erään Hudsonlahden koiran kanssa, ja kun nuorukainen kumartui eläimen yli ja havaitsi vahingon, niin hänen huuliltaan kuuluvan "saakelin" samalla hellästi hyväilevä ja liikuttavan harras sävy oli Corlissille kuin ilmestys. Nasaretista tuli muutakin kuin pahaa, hän päätteli, ja kuten aikoinaan Jakob Welse hän sen mukaan muodosteli elämänkatsomustaan.
Dawsonin seuraelämällä oli kaksi puolta. Kasarmeissa, Welsen kodissa ja muutamissa muissa perheissä otettiin jokainen sivistynyt mies mielihyvällä vastaan, ja hän sai täällä seurustella oman säätynsä naisten kanssa. Täällä oli teekutsuja, päivällisiä, tanssiaisia ja hyväntekeväisyysiltamia, kuten maailmassa yleensä, mutta nämä kaikki eivät kuitenkaan täydellisesti tyydyttäneet miehiä. Alhaalla kaupungissa seurusteltiin toisella, aivan erilaisella, mutta yhtä suositulla tavalla. Kun maa oli liian nuori, jotta siellä olisi ollut klubielämää, niin yhteiskunnan miespuoliset jäsenet ilmaisivat miehuutensa kokoontumalla ravintoloihin — papit ja lähetyssaarnaajat olivat ainoat poikkeukset tästä miehuuden ilmaisutavasta. Ravintoloissa hierottiin ja päätettiin kauppoja, suunniteltiin uusia yrityksiä, juoruiltiin ja keskusteltiin päivän tapahtumista, ja hyvä, yleinen toverihenki vallitsi. Mitä erilaisimmat ihmiset tapasivat toisensa siellä; rahakuninkaat ja koiravaljakon ajajat, vanhat kullanetsijät ja vastatulleet olivat saman arvoisia. Ja arvattavasti sen vuoksi, että sahoja ja rakennusaineita oli niukalti, ravintolat saivat tyydyttää pelihuoneistojen ja kiilloitettujen tanssilattiain tarpeen. Koska nyt Corlissin pakostakin piti mukautua maan tapoihin, niin hän pian kotiutui tännekin. Ja Carthey, joka piti häntä suuressa arvossa, puhui itsekseen: "Saakeli, parasta hänessä sentään on, että hän pitää siitä niin saakelisti!"
Mutta mukautumisessa on aina tuskallisiakin kohtia, ja vaikka Corlissin yleinen muutos kävikin helposti, niin oli toisin, mikäli se koski Fronaa. Tällä tuntui olevan omat lakinsa, aivan erilaiset kuin muilla ihmisillä, ja hän näytti luulevan, että nainen sai tehdä sellaista, mikä olisi tuntunut sopimattomalta kapakkaelämään tottuneista miehistäkin. Ja tämä seikka aiheutti hänen ja Corlissin ensimmäisen kiusallisen epäsovun.
Frona ajeli mielellään koirineen purevassa pakkasessa, joka pisteli poskia ja sai veren kiihkeästi virtailemaan suonissa, ruumis eteenpäin taivutettuna ja joka hetki jokainen jäsen jännitettynä. Ja eräänä marraskuun päivänä ensimmäisen pakkasen tultua ja lämpömittarin osoittaessa 65 astetta [Fahrenheitia] alle nollan hän otti esiin rekensä, valjasti koiransa sen eteen ja hurautti aika vauhtia joen vartta vievää tietä pitkin. Heti päästyään kaupungin ulkopuolelle hän hyppäsi reestä ja alkoi juosta sen vieressä. Ja sillä tavoin, vuoroin juosten, vuoroin ajaen, hän suhahti rantatörmän alla sijaitsevan intiaanikylän läpi, teki kahdeksan mailin kierroksen Moosehide Creekiin päin ja sieltä takaisin, kulki joen poikki jäätä myöten ja kiiti useita tunteja myöhemmin Yukonin länsirantaa pitkin vastapäätä kaupunkia. Hänellä oli mielessä palata samaa tietä, jota halkojen ajajat käyttivät, mutta mailin päässä risteyksestä hän ohjasikin pehmeihin lumikinoksiin ja antoi hengästyneitten koiriensa hiljakseen lönkyttää eteenpäin.
Pitkin jäänreunaa ja ulkonevien rantakallioitten alitse hän raivasi tiensä. Milloin hän teki mutkia välttääkseen esiin pistäviä kallionkielekkeitä, milloin taas hipaisi aivan läheltä jyrkkiä seinämiä. Ja niin hän äkkiarvaamatta aivan koiriensa edessä huomasi naisen, joka istui lumessa ja tuijotti joen yli sumupeitteiseen Dawsoniin päin. Hän oli itkenyt, ja se riitti karkoittamaan Fronan epäröimisen ja estämään häntä jatkamasta matkaansa. Jäähelmeksi kangistunut kyynel oli pysähtynyt naisen poskelle, ja hänen silmänsä olivat sameat ja kosteat; niistä kuvastui toivoton, rajaton tuska.
"Voi!" huudahti Frona seisahduttaen koirat ja astuen naisen luo. "Oletteko loukkautunut? Voinko auttaa teitä?" hän kyseli, mutta vieras pudisti vain päätään. "Mutta te ette saa istua täällä. On lähes seitsemänkymmenen asteen pakkanen, ja te paleltuisitte muutamassa hetkessä. Teidän poskenne ovat jo valkoiset." Frona hieroi pakkasen puremia paikkoja kiivaasti kourallisella lunta ja näki lämpimän punan vähitellen palaavan.
"Pyydän anteeksi." Nainen nousi hieman kankeasti jaloilleen. "Ja kiitos teille, mutta minun on aivan lämmin, kuten näette." Hän veti turkkia lujemmin ympärilleen. "Olin vast'ikään hetkiseksi istuutunut."
Frona huomasi, että nainen oli hyvin kaunis, ja hänen naisensilmänsä ehti silmänräpäyksessä panna merkille upeat nahat, puvun kuosin ja hameen alta pilkistävien mokkasiinien helmikoristeet. Kaikki tämä samoin kuin se seikka, että kasvot olivat hänelle vieraat, herätti hänessä vaistomaisen halun poistua.
"Enkä minä ole loukannut itseäni. Tulin vain hiukan alakuloiseksi katsoessani tätä surullista, ääretöntä valkeutta, siinä kaikki."
"Niin, voin kyllä ymmärtää sen", vastasi Frona jääden melkein vastoin tahtoansa paikalleen. "Tällaisessa maisemassa mahtanee olla paljon surumielistä, vaikka se ei koskaan vaikuta minuun sillä tavoin. Minulle se esiintyy ankarana ja juhlallisena, mutta ei surumielisenä."
"Se johtuu siitä, että meidän elämämme ovat kulkeneet eri teitä", lausui toinen miettivä ilme kasvoillaan. "Kaikki riippuu meistä eikä maisemasta. Jos meitä ei olisi, niin maisema pysyisi samana, mutta ilman inhimillistä merkitystään. Näinkin sama ajatus on puettu sanoiksi:
"On ihmissieluun totuus kätkettynä, sit' kaukaa etsien et koskaan löydä."
Fronan silmät kirkastuivat ja hän jatkoi:
"Sen asuntona meiss' on kussakin sisäinen, syvin keskus, —
"ja — ja — miten se onkaan? Olen unohtanut."
— "mutta siellä se lihan kahleihin on kytkettynä —"
Nainen keskeytti äkkiä ja puhkesi kovaan nauruun, jonka katkera sävy sai Fronan sisäisesti värisemään. Hän teki liikkeen aikoen palata koiriensa luo, mutta nainen ojensi tuttavallisesti — aivan niinkuin Fronalla itsellään oli tapana — kätensä häntä kohden ja voitti heti hänen sydämensä.
"Jääkää hetkiseksi juttelemaan kanssani", sanoi vieras nainen houkutellen. "Siitä on niin kauan, kun viimeksi tapasin naisen, joka" — hän pysähtyi etsimään sanaa — "joka osasi lausua Paracelsusta. Te olette — minä tunnen teidät, kuten huomaatte — te olette Jakob Welsen tytär, Frona Welse, eikö totta?"
Frona nyökäytti päätään, epäröi ja katsahti salaa tarkkaavaisesti naiseen. Hän oli täysin tietoinen suuresta, anteeksiannettavasta uteliaisuudestaan, rehellisestä halustaan oppia tietämään enemmän. Tämä olento oli niin samanlainen kuin hän ja niin erilainen — vanha kuin vanhin ihmissuku ja nuori kuin nuorin ruusuposkinen pienokainen, sinkautettu tänne kauas sytyttämään ja polttamaan ja ikuinen kuin ihmissuku itse — mikä erotti heidät toisistaan, tämän naisen ja hänet? Hänen viisi aistiansa eivät ilmaisseet hänelle erotusta, kaikkien elämän lakien mukaan sitä ei ollut, ainoastaan yhteiskunnan kastijärjestelmän ja yleisen mielipiteen lakien mukaan he eivät olleet samanlaiset. Näin hän ajatteli niinä hetkinä, joina hänen etsivä katseensa tutkiskeli toisen kasvoja, ja tilanteessa oli hänen mielestään jotain ylevää ja samalla kauhistavaa, ikään kuin jos verho olisi vedetty syrjään ja jumaluuden salaisuus olisi paljastunut. Hänen mieleensä johtuivat sanat: "Hänen jalkansa koskettaa kadotuksen polkuja; hänen huoneensa on haudan tiellä, matkalla kuolleitten kammioihin", ja samassa hetkessä hän elävästi muisti naisen tuttavallisen, sanoitta suostuttelevan käden ojennuksen, katsoi toisaalle, yli surullisen, äärettömän valkeuden, ja hänestäkin päivä alkoi tuntua surumieliseltä.
Hän tunsi hermostuksentapaista väristystä ruumiissaan, mutta sanoi aivan rauhallisesti: "Tulkaa, lähtekäämme liikkeelle, niin että veri pääsee kiertämään. En aavistanutkaan, että oli näin kylmää, ennen kuin pysähdyin." Hän huusi koirilleen: "Hei, Sandy, King, hei!" Ja taas vieraan naisen puoleen kääntyen hän jatkoi: "Minun on oikein kylmä ja teidän —"
"Aivan lämmin tietysti. Te olette juossut, ja vaatteenne ovat kosteat, jota vastoin minä vain olen pitänyt veren tasaisesti liikkeessä. Näin teidät, kun hyppäsitte reestä sairaalan alapuolella ja katositte alas jokea kuten lumikenttien Diana. Kuinka minä kadehdinkaan teitä! Te mahdatte nauttia siitä äärettömästi!"
"Niin teenkin", vastasi Frona yksinkertaisesti. "Minä olen kasvanut yhdessä koirien kanssa."
"Sehän kuulostaa aivan kreikkalaiselta."
Frona ei vastannut, ja he kävelivät vaiti eteenpäin. Frona olisi tahtonut puhua suunsa puhtaaksi, mutta ei rohjennut. Hän olisi tahtonut oman sielunsa autuudeksi oppia tuntemaan toverinsa katkerat, rikkaat elämänkokemukset ja saada tietää, millaiseksi ne olivat muodostaneet hänen käsityksensä maailmasta. Ja hän tunsi sääliä ja surua ja tyytymättömyyttä siitä, ettei tiennyt mitä sanoa eikä mitä oikeastaan ajatella. Ja hänelle oli suuri helpotus, kun toisen ääni katkaisi hiljaisuuden.
"Kertokaa", pyysi nainen hartaasti ja melkein käskevästi, "kertokaa minulle itsestänne! Te olette äsken tullut tänne. Missä olitte sitä ennen? Kertokaa!"
Näin vaikeus tavallaan oli voitettu, ja Frona jutteli itsestään teeskennellen tyttömäistä viattomuutta, ikään kuin ei olisi lainkaan käsittänyt toisen asemaa eikä hänen huonosti salattua katkeruuttaan siitä, mitä hän oli kadottanut ja mitä Fronalla oli jäljellä.
"Tuossa on tie, jolle te aiotte." He olivat kiertäneet viimeisen kallionkielekkeen, ja Fronan kumppani osoitti kädellään kohtaa, missä vuoret väistyivät syrjään muodostaen rotkon, jonka kautta halkoja ajettiin joen poikki kaupunkiin. "Siellä minä eroan teistä", hän lopetti.
"Mutta ettekö ole matkalla Dawsoniin?" kysyi Frona. "Alkaa jo olla myöhäistä, ja teidän olisi paras kiiruhtaa."
"Ei — — minä — —"
Naisen kiusallinen epäröiminen sai Fronan huomaamaan oman ajattelemattomuutensa. Mutta sanottua ei saanut sanomattomaksi.
"Me menemme yhdessä kaupunkiin", sanoi hän rohkeasti ja jatkoi osoittaen ymmärtävänsä toisen epäröimisen syyt: "Minä en välitä siitä."
Silloin veri syöksähti naisen kylmiin kasvoihin, ja hänen kätensä ojentautui tutulla tavalla.
"Ei, ei, pyydän teitä", sai hän vaivoin sanotuksi. "Pyydän teitä — — — minä — — — minä mieluummin vielä jatkan hiukkasen kävelyäni. Katsokaa! Nyt joku tulee." He olivat nyt ehtineet halkotielle, ja Fronan kasvot hehkuivat niinkuin vieraan naisen äsken. Kevyt, koirain vetämä reki ilmestyi juuri kallioitten välistä aivan heidän eteensä. Ajaja juoksi valjakkonsa vieressä ja huiskutti kättään naisille.
"Vance!" huudahti, kun mies käänsi koiransa hankeen ja pysähdytti reen. "Mitä te täällä teette? Aikooko teidän yhtiönne ryhtyä halkokauppoihinkin?"
"Ei, niin hullusti ei ole laita." Hänen kasvonsa loistivat tapaamisen ilosta hänen puristaessaan Fronan kättä. "Mutta Carthey aikoo jättää minut — lähtee tutkimusretkille jonnekin Pohjoisnavalle päin luullakseni — ja minä poikkesin tänne joen taakse kysymään De Bishopilta, tahtoisiko hän astua palvelukseeni."
Hän käänsi päätään ja katsoi uteliaasti Fronan kumppania. Hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja suuttumuksen puna nousi hänen poskilleen. Frona huomasi, että hän ei mitenkään voinut estää sitä, mikä nyt tapahtuisi, ja vaikka hänen mielessään syvimmällä kyti kapinoiva tunne sen julmuudesta ja vääryydestä, niin hän ei voinut muuta kuin odottaa pienen murhenäytelmän pikaista kärjistymistä. Nainen kohtasi Corlissin katseen miltei peräytyen, ikäänkuin väistääkseen uhkaavaa iskua ja hänen ilmeensä rukoili sääliä. Mutta mies katsoi häntä kauan kylmästi ja käänsi sitten hänelle tyynesti selkänsä. Kun hän teki tämän, huomasi Frona naisen kasvojen käyvän väsyneiksi ja harmaiksi; niistä kuvastui räikeästi sama kovuus ja välinpitämättömyys kuin äskeisestä naurusta, ja katkeruuden paholainen asettui väijymään hänen silmistään. Näkyi selvään, että sama paholainen juuri oli pääsemäisillään puhumaan hänen suunsa kautta. Mutta samassa nainen katsahti Fronaan, ja kaikki muut ilmeet paitsi tuota ääretöntä väsymystä väistyivät hänen kasvoiltaan. Hän hymyili miettiväisesti tytölle ja lähti sanaakaan sanomatta kulkemaan tietä pitkin rantaan päin.
Ja sanaakaan sanomatta Frona hypähti rekeensä ja ajoi tiehensä. Tie oli leveä, ja Corliss ohjasi koiransa hänen valjakkonsa rinnalle. Kytevä kapinantunne syttyi liekkiin, ja Frona näytti omistaneen itselleen hiukkasen vieraan naisen häikäilemättömyyttä.
"Voi teitä kelvotonta!"
Sanat kaikuivat hänen huuliltaan terävinä ja selvinä ja särkivät hiljaisuuden kuin ruoskan sivallus. Tämä oli niin odottamatonta ja niin raivoisaa, että Corliss joutui aivan ymmälle eikä tiennyt mitä tehdä tai sanoa.
"Teitä pelkuri raukkaa!"
"Frona! Antakaa minun —"
Mutta Frona keskeytti hänet. "Ei! Älkää sanoko mitään! Teillä ei voi olla mitään sanottavaa. Te olette käyttäytynyt alhaisesti. Minä olen pettynyt teidän suhteenne. Se on kauheata, kauheata!"
"Niin, oli kauheata — kauheata, että hän kulki teidän kanssanne, keskusteli teidän kanssanne, että teidät nähtiin yhdessä."
"Ennenkuin Jumalan aurinko lakkaa sinun ylitsesi paistamasta, en minä sinua hylkää", vastasi Frona.
"Mutta täytyyhän ajatella, mikä sopii —"
"Mikä sopii!" Hän kääntyi Corlissin puoleen ja päästi suuttumuksensa valloilleen. "Mitä te sitten olette, jos hän on sopimaton? Tekö tahdotte heittää ensimmäisen kiven, te tekopyhä teeskentelijä?"
"Te ette saa puhua minulle tuolla tavoin. Minä en salli sitä."
Corliss tarttui voimakkain ottein hänen rekeensä, ja suuttumuksestaan huolimatta Frona tunsi pienen mielihyvän väristyksen.
"Ettekö salli? Raukka!"
Corliss ojentautui ikäänkuin tarttuakseen häneen, ja Frona kohotti kokoonkäärittyä ruoskaansa lyödäkseen. Corliss ei hievahtanutkaan, se mainittakoon hänen kunniakseen; hänen kalpeat kasvonsa odottivat rauhallisina iskua. Silloin Frona käänsikin sen toisaalle, pitkä siima suhahti ilmassa ja osui koiriin. Kiivasti heiluttaen ruoskaa ilmassa hän nousi polvilleen rekeen ja kehoitteli eläimiään kiivaasti. Hänen valjakkonsa oli parempi, ja hän hurahti aika kyytiä Corlissin edelle. Hän tahtoi paeta tätä, mutta vielä enemmän omaa itseään ja yllytti koiriaan yhä rajumpaan vauhtiin. Hän ajoi ylös rantatörmää täyttä ravia ja pyrähti kuin tuulispää kaupungin läpi kotiin. Hän ei ollut ikinä elämässään ollut sellaisessa mielentilassa eikä tuntenut niin suurta suuttumusta. Ja jo nyt hän sekä häpesi että kauhistui ja pelkäsi itseään.