KAHDEKSAS LUKU.
"Ja miksi minä en olisi ylpeä rodustani?"
Fronan posket punoittivat ja silmät säkenöivät. He olivat molemmat muistelleet lapsuuttaan, ja hän oli kertonut Corlissille äidistään, jota hän vain himmeästi muisti. Valkeaihoiseksi ja vaaleatukkaiseksi, tyypilliseksi germaaniksi hän itse äidin kuvitteli, ja isän ja vanhan Andyn kertomukset olivat tätä kuvaa varmentaneet ja täydentäneet. Keskustelu oli sitten kääntynyt rotuun yleensä, ja Frona oli innostuksen puuskassa lausunut ajatuksia, jotka tuntuivat vanhoillisemmasta Corlissista vaarallisilta eivätkä oikein tosiseikkojen mukaisilta. Hän piti itseään liian ennakkoluulottomana voidakseen tuntea rotu- tai kansallisuusylpeyttä ja oli nähnyt sopivaksi nauraa Fronan epäkypsille vakuutuksille.
"Kaikki kansat", hän jatkoi, "pitävät itseään parhaana rotuna, se on aivan yleinen ominaisuus ja lapsellista, luonnollista itserakkautta, hyvin terveellistä ja hyvin hyvää, mutta siitä huolimatta ilmeisesti väärää. Juutalaiset uskoivat olevansa Jumalan valittu kansa ja luulevat vieläkin —"
"Ja niinpä he ovatkin jättäneet syvän jäljen historiaan", keskeytti
Frona.
"Mutta aika ei ole osoittanut heidän käsitystään oikeaksi. Ja teidän tulee ottaa huomioon vielä toinenkin puoli. Paremman kansan täytyy pitää kaikkia muita huonompina. Tämä sopii juuri teille. Oli kerran suurempaa olla roomalainen kuin kuningas, ja kun roomalaiset joutuivat vastatusten teidän hurjien esi-isienne kanssa Germanian metsissä, niin he nostivat pään pystyyn ja sanoivat: 'He ovat huonompaa kansaa kuin me, barbaareja'."
"Mutta nyt me olemme olemassa. Me olemme ja roomalaiset eivät ole.
Aika ratkaisee. Tähän asti me olemme kestäneet koetuksen, ja kaikki
merkit antavat aihetta uskoa, että me vastedeskin tulemme kestämään.
Meillä on parhaat edellytykset!"
"Itserakkautta!"
"Odottakaahan! Tutkitaanpa asiaa!"
Puhuessaan Frona vaistomaisesti oli tarttunut Corlissin käteen. Kosketus sai hänen sydämensä kiivaasti lyömään, veren kuohahtamaan ja ohimot sykkimään. Naurettavaa, mutta suloista, hän ajatteli. Tällä tavalla hän mielellään jatkaisi väittelyä vaikka aamuun asti.
"Tutkitaanpa asiaa", toisti Frona ja veti kätensä pois joutumatta vähääkään hämilleen. "Me olemme taistelija- ja työntekijärotua, maanvalloittajia. Me teemme työtä ja taistelemme ja olemme kestäneet työssä ja taistelussa, vaikka toivoa olisi kuinka vähän tahansa. Me olemme sitkeitä ja vastustusvoimaisia, mutta kykenemme siitä huolimatta mukautumaan mitä erilaisimpiin oloihin. Voiko intiaani, neekeri tai mongoli koskaan kukistaa teutonia? Varmasti ei! Intiaanilla on kyllä kestävyyttä, mutta ei mukautuvaisuutta; jos hän ei mukaudu, niin hän kuolee, jos hän koettaa mukautua, niin hän kuolee kuitenkin. Neekerillä on mukautuvaisuutta, mutta hänellä on orjan luonto ja häntä täytyy johtaa. Kiinalainen pysyy paikallaan. Anglosaksilainen tai, jos niin tahdotte, teutonilainen rotu on kaikkea, mitä muut eivät ole, sillä on kaikkea, mitä muilta puuttuu. Mikä rotu voisi nousta meitä kukistamaan?"
"Te unohdatte slaavit", huomautti Corliss viekkaasti.
"Slaavit!" Hänen varmuutensa katosi. "Te olette oikeassa, slaavit! Ainoat poikaset tässä nuorten miesten ja harmaapartojen maailmassa. Mutta he kuuluvat tulevaisuuteen, ja tulevaisuus ratkaisee. Sillä välin me valmistaudumme. Ehkä pääsemme niin paljon heistä edelle, että voimme estää heidät kasvamasta. Tiedättehän, että espanjalaiset kukistivat aztekit sillä, että he paremmin tunsivat kemian ja osasivat valmistaa ruutia. Emmekö me, joilla on kaikki maailman apukeinot hallussamme ja jotka kokoamme itsellemme kaikki sen tiedot, emmekö me kykenisi tukahduttamaan slaaveja, ennenkuin heidän viiksensäkään ovat alkaneet kasvaa?"
Vance Corliss pudisti päätään ja nauroi.
"Niin, tiedän kyllä, että innostun liikaa ja puhun järjettömyyksiä", huudahti Frona. "Mutta sittenkin yksi syy, jonka vuoksi me olemme maan suola, on juuri se, että uskallamme sanoa sen."
"Ja minä voin vakuuttaa, että innostuksenne tarttuu", vastasi Corliss. "Katsokaa vain, minäkin alan hehkua. Me emme ole Jumalan, vaan Luonnon valittu kansa, me anglit, saksit ja normannit ja viikingit, ja me saamme periä maan. Nouskaamme ja lähtekäämme!"
"Nyt te vain pilkkaatte minua, ja sitäpaitsihan me jo olemme nousseet ja lähteneet. Miksi te olette tullut pohjolaan, ellette valtaamaan rodun perintöä?"
Kuullessaan askelten lähestyvän hän käänsi päätään ja tervehti tulijaa huudahtaen: "Minä vetoan teihin, kapteeni Alexander! Pyydän teitä todistamaan!"
Poliisikapteeni hymyili jäykkään, iloiseen tapaansa tervehtiessään
Fronaa ja Corlissia. "Todistamaanko?" hän kysyi. "Mielelläni!"
"Todistakaatte, veikot: on uljas joukko tää —",
hän lausui jylhä juhlallisuus syvässä äänessään. Sanat soveltuivat niin hyvin Fronan tunnelmaan, että hän joutui aivan haltioihinsa ja silmänräpäyksessä ojensi upseerille molemmat kätensä. Corlissiin tämä teki kiusallisen vaikutuksen. Se oli epämiellyttävää. Hän ei pitänyt siitä, että Frona niin tuhlaili noilla lämpöisillä, voimakkailla käsillään. Niinkö hän suosi kaikkia miehiä, joiden sanat ja teot häntä miellyttivät? Hän sai kernaasti kiertää sormensa hänen kätensä ympärille, mutta näytti kevytmieliseltä, kun sama suosio tuli seuraavan tulijan osaksi. Hänen näin miettiessään Frona oli ehtinyt selittää, mistä oli kysymys, ja kapteeni Alexander ryhtyi todistamaan.
"Minä en tiedä paljoa teidän slaaveistanne enkä muistakaan roduistanne, paitsi että he ovat hyviä ja vahvoja työntekijöitä; mutta sen tiedän, että valkoinen mies on maailman suurinta ja parasta rotua. Ajatelkaahan nyt esimerkiksi intiaania! Valkoinen mies tulee ja voittaa hänet kaikessa, tekee työtä paremmin, kestää enemmän, kalastaa ja metsästää paremmin. Niin kauas taapäin kuin tarut kertovat, Alaskan intiaanit ovat olleet kuorman kantajia. Mutta heti opittuaan temput kullankaivajat kantoivat suurempia taakkoja ja kestivät kauemmin kuin intiaanit. Viime toukokuussa, kuningattaren syntymäpäivänä, meillä oli yhden, kahden, kolmen, neljän ja viiden miehen kanoottien kilpasoutu joella — ja me voitimme intiaanit joka kilpailussa. Ja kuitenkin he ovat soutaneet syntymästään asti, ja useimmat meikäläiset eivät olleet nähneetkään kanoottia ennen kuin aikamiehinä."
"Mutta mistä tämä johtuu?" kysyi Corliss.
"Sitä en tiedä, tiedän vain, että niin on. Minä vain totean, että niin on. Tiedän, että me teemme, mitä he eivät kykene tekemään, ja että me teemme paremmin sen, mihin he kykenevät."
Frona nyökäytti voitonriemuisesti päätään Corlissille.
"Tulkaa, tunnustakaa joutuneenne häviölle, niin että voimme mennä päivälliselle! Ainakin tällä hetkellä olette tappiolla. Varmat tosiseikat airoista ja hihnoista kumoavat teidän oppinne kokonaan. Juuri niin minä ajattelin. Tulevaisuusko? Saammepa nähdä! Mutta menkäämme nyt sisään, niin saamme kuulla, mitä isäni ajattelee asiasta — ja mr Kellar. Juhlikaamme yhdessä anglosaksien ylemmyyttä!"
* * * * *
Pakkanen ja heikkous eivät voi sietää toisiaan. Pohjola antaa verelle voimaa ja pontta, jota lämpimässä ilmanalassa ei tavata. Olihan siis aivan luonnollista, ettei Fronan ja Corlissin välinen ystävyyssuhdekaan voinut olla laimea. He tapasivat toisensa usein Fronan isän katon alla ja liikkuivat paljon ulkona yhdessä. He miellyttivät toisiaan, eivätkä erimielisyydet voineet häiritä sitä tyydytystä, jota yhdessäolo kummallekin tuotti. Frona piti Corlissista sen vuoksi, että hän oli mies. Hän ei olisi voinut hurjimmissakaan unelmissaan kuvitella liittyvänsä mieheen, jolta puuttui miehekkyyttä, vaikkapa hän henkisesti olisi ollut kuinka ylevä tahansa. Voimakkaan miehen näkeminen tuotti hänelle iloa, miehen, jonka ruumiin täytyi miellyttää itse Luojaansa ja jonka voimaa uhkuvat lihakset kertoilivat uroteoista ja työstä. Mies oli hänelle ennen kaikkea taistelija. Hän uskoi luonnolliseen valintaan ja sukupuolivalintaan ja oli vakuutettu siitä, että jos ihminen kerran oli saanut kykyjä ja mahdollisuuksia, niin hänen oli niitä käytettävä ja ne voivat olla hänelle vain hyväksi. Samaa hän uskoi vaistoistakin. Jos hän tunsi mieltymystä johonkin henkilöön tai asiaan, niin tämä mieltymys oli hänelle itselleen hyväksi. Jos hän iloitsi jalosta ihmismuodosta ja voimakkaista lihaksista, niin miksi hän olisi vastustellut? Miksi hän ei rakastaisi ruumista ja rakastaisi häpeämättä? Hänen rotunsa ja kaikkien rotujen historia varmensi hänen vakaumustaan. Kaikkina aikoina heikot ja veltostuneet miehet olivat saaneet väistyä maailman kiistakentältä. Vain voimakkaat voivat periä maan. Hän oli syntynyt voimakkaista ja tahtoi voimakkaitten seurassa koettaa onneaan.
Silti ei kenenkään silmä eikä korva voinut olla avoimempi henkisen elämän ilmiöille kuin hänen. Mutta hän vaati näiltäkin voimaa. Ei mitään haparoimista, epävarmuutta, pelokkuutta eikä pikkumaista valitusta. Sielun ja mielen tuli toimia yhtä nopeasti, päättäväisesti ja varmasti kuin ruumiinkin. Ihmisen henki ei ollut luotu vain kuolemattomuusunelmia varten. Sen tuli taistella ja tehdä työtä niinkuin ruumiinkin. Tuli olla sekä työ- että lepopäiviä. Hän osasi kyllä antaa arvoa heikon ihmisen suloiselle tai ylevälle laululle ja rakastaa häntä tämän suloisuuden ja ylevyyden takia, mutta hänen rakkautensa olisi ollut täyteläisempi, jos tuolla laulajalla olisi ollut voimakas ruumiskin. Hän uskoi olevansa oikeudenmukainen. Hän antoi lihalle mitä lihan on ja hengelle mitä hengen on. Molempien sopusuhtaisuus oli hänen ihanteensa. Harvinaiset hengenlahjat ja huono ruoansulatus eivät muodostaneet onnistunutta yhtymää. Uljas metsänasukas ja heikkosäärinen runoilija! Hän saattoi ihailla edellisen jäntereitä ja jälkimmäisen laulua, mutta hänelle olisi ollut mieluisampaa, Jos ne alusta alkaen olisi yhdistetty.
Entä Vance Corliss? Ensiksikin heidän välillään oli olemassa tuo tuiki välttämätön fysiologinen heimolaisuus, joka teki Corlissin käden kosketuksen Fronalle mieluisaksi. Jos sielut kulkevat samoja teitä, mutta ruumiit eivät voi sietää toisiaan, niin onni on hiekalle perustettu, ja rakennus on ikiajoiksi oleva epävakainen ja horjuva. Toiseksi Corlissilla oli sankarin ruumiinvoima ilman raakalaisen karkeutta. Hänen jäntereensä olivat kehittyneet enemmän laatuun kuin kokoon nähden, ja laadun kehitys tekee muodon kauniiksi. Jättiläinen ei aina ole sopusuhtainen muodoltaan, ja lihas voi olla suuri olematta kaunis.
Ja lopuksi seikka, joka ei silti ollut vähimmän tärkeä — Vance Corliss ei ollut henkisesti kuollut eikä rappeutunut. Frona tunsi, että hän oli terve ja voimakas, että hän oli noussut maasta, mutta ei halveksinut sitä. Tietysti hän ei tätä kaikkea selvitellyt itselleen muuten kuin itsetiedottomasti. Hänen johtopäätöksensä eivät olleet ajatuksia, vaan tunteita.
Vaikka he riitelivät ja olivat eri mieltä lukemattomista asioista, niin kuitenkin syvällä kaiken pohjalla vallitsi särkymätön sopusointu. Frona piti Corlissista hänen rauhallisen vakavuutensa ja hänen vapauttavan, rakastettavan hyvätuulisuutensa takia; vakavuus ja leikillisyys yhtyivät hänessä. Hän piti hänen ritarillisuudestaan, joka ilmeni teoissa eikä vain sanoissa. Hän piti siitä tavasta, jolla hän esitti tarjouksensa Happy Campissa tahtoessaan antaa hänelle intiaanin oppaaksi ja matkarahat takaisin Yhdysvaltoihin. Hän kykeni toimimaan eikä vain puhumaan. Hän piti hänestä hänen ulkomuotonsa ja sen luontaisen vapaamielisyyden takia, jonka hän varmaan uskoi piilevän hänen sisimmässään, vaikka hän usein esiintyikin ahdasmielisenä. Hän piti hänen ajatustavastaan. Vaikka se olikin jonkin verran akateeminen, hiukan uuden ajan skolastiikan myrkyttämä, niin se kuitenkin antoi hänelle oikeuden lukea itsensä älyaatelistoon. Hän ei antanut tunteen eikä mielenliikutuksen vaikuttaa järkeen. Jos kaikki nämä tekijät yhtyivät hänessä, niin hänen elämänsä ei voinut kulua hukkaan. Mutta hänen pahin vikansa oli Fronan mielestä ahdasmielisyys, joka ehkäisi kaikkia mainittuja tekijöitä, ahdasmielisyys, joka peitti hänen oikean mielenlaatunsa. Mutta Frona ymmärsi, ettei tämä vika ollut parantumaton ja että uusi elämä oli oivallinen parannuskeino. Hänessä oli yllin kyllin kulttuuria, hänen piti vain oppia tuntemaan lisää elämän tosiseikkoja.
ja Frona piti hänestä myös hänen itsensä takia, mikä on aivan toista kuin pitää niistä osista, jotka sattuivat muodostamaan hänet. Sillä ei ole mikään outo ilmiö, että kaksi osaa yhdistettyinä eivät aikaansaa ainoastaan summaansa, vaan kolmannen suureen, jonka olennaiset piirteet eivät sisälly kumpaankaan tekijään. Niinpä tässäkin. Frona piti Corlissista hänen itsensä takia, sen selittämättömän takia, jota ei voinut eritellä itsenäiseksi osaksi eikä osien summaksi, tuon selittämättömän, joka on Uskon kulmakivi ja jonka olemuksen perille filosofia ja tiede aina turhaan ovat pyrkineet. Mutta jostakusta pitäminen ei Frona Welselle ollut samaa kuin rakkaus.
Vance Corlissia veti Frona Welsen puoleen ennen kaikkea hänen sisäinen kaipuunsa takaisin maahan. Hänen luonteensa oli niin kokoonpantu, että mitä erilaisimmat naiset turhaan olivat etsineet hänen suosiotaan. Hän oli heitä alituisesti tavannut, mutta ainoakaan ei ollut saanut hänen sydäntään liian nopeasti lyömään. Vaikka hän oli tuntenut yhä kasvavaa sopusoinnun puutetta, minkä aina täytyy käydä miehen ja naisen rakkauden edellä, niin ei yksikään niistä Eevan tyttäristä, jotka olivat sattuneet hänen tielleen, ollut vastustamattomasti tullut täyttämään tyhjää sijaa. Rakkauden koskematon ydin, määriteltäköönpä se sitten miten tahansa, ei koskaan ollut hänelle paljastunut. Kun hän tapasi Fronan, niin se äkkiä täysin puhjenneena ilmeni hänelle. Mutta hän käsitti sen kokonaan väärin luullen sitä uuden ja oudon viehätykseksi.
Moni sivistyneen säädyn mies on antanut kaipauksen luontoon määrätä kohtalonsa. Ja vastoin terveen järjen ja siveellisen voiman vastaväitteitä nuo miehet ovat ottaneet vaimoikseen talonpoikaistyttöjä tai tarjoilijattaria. Ja ne, jotka ovat saaneet onnettomuuden osakseen, ovat olleet valmiit aiheettomasti syyttämään vaistoa, jota seurasivat. Sillä jokaisessa tuollaisessa palaamistapauksessa vaisto oli terve, mutta olosuhteet, aika ja paikka olivat epäedulliset, ja sattuma sai määrätä, sattuiko valinta ravintolaneitoon vai talonpoikaistyttöön.
Oli onni Vance Corlissille, että olosuhteet olivat edulliset ja että Frona omasi sen sivistyksen, jota ilman hän ei voinut tulla toimeen, ja sen puhtaan, raikkaan luonnontunnun, jota hän kaipasi. Hänen kasvatuksensa ja sivistyksensä oli hämmästyttävä. Corliss oli ennen tavannut nuoria naisia, joilla oli pintapuolinen tieteellinen sivistys, mutta Fronan ei ollut vain pintapuolinen. Edelleen hän kykeni elävöittämään vanhoja totuuksia, ja hänen tulkintansa jokapäiväisistäkin ilmiöistä oli yhtenäinen, täsmällinen ja uusi. Corliss ei voinut olla lämpenemättä kuullessaan hänen viehättävää, innostunutta filosofoimistaan, vaikkakin se hänen piintyneen vanhoillisessa mielessään herätti levottomuutta. Vaikka hän usein ei voinutkaan yhtyä Fronan intohimoisesti puolustamiin mielipiteihin, niin hän kuitenkin tunsi, että hänen rehellisyytensä ja innostuksensa eivät voineet olla pahasta.
Mutta Fronan pahin vika hänen silmissään oli, että hän niin vähän välitti sopivaisuudesta. Nainen oli hänelle jotain niin sanomattoman pyhää, ettei hän kärsinyt nähdä hyvän naisen astuvan vaarallisia teitä. Jos hyvä nainen tuolla tavoin pani itsensä vaaralle alttiiksi, jos hän astui niiden rajojen yli, jotka hänen sukupuolensa ja asemansa hänelle asettivat, niin hän teki sen kevytmielisyydestä. Niin Corliss uskoi. Ja senlaatuinen kevytmielisyys oli sukua — ei, hän ei voinut sanoa sitä ajatellessaan Fronaa, vaikka tämän ajattelemattomat teot usein loukkasivat häntä. Kuitenkin ne loukkasivat häntä vain, kun hän ei ollut Fronan seurassa. Ollessaan hänen kanssaan, katsoessaan hänen silmiinsä, jotka aina vastasivat hänen katseeseensa, tai tervehtiessä pitäessään hänen kättään omassaan, tuota kättä, jonka puristus aina oli vilpitön, hänestä tuntui varmalta, että kaikki hänessä oli hyvää ja totta.
Ja hän piti Fronasta monin eri tavoin ja monen eri seikan vuoksi. Hänen mielijohteittensa ja halujensa vuoksi, jotka eivät koskaan olleet alhaiset. Ja hengittäessään pohjolan ilmaa hän jo oli oppinut pitämään hänestä sen toverillisuuden vuoksi, joka ensin oli loukannut häntä. Muistakin hänen ominaisuuksistaan, kuten esimerkiksi hänen teeskentelemättömyydestään, jota hän ennen oli erehtynyt luulemaan kainouden puutteeksi, hän äkkiä huomasi oppineensa pitämään. Ja juuri edellisenä päivänä hän miltei erehdyksestä oli joutunut keskustelemaan Fronan kanssa Kamelianaisesta. Frona oli nähnyt Bernhardtin ja kertoi ihastuneena muistoistaan. Corliss kulki sen jälkeen kotiin alakuloisena ja kipu sydämessä, koettaen saattaa Fronan sopusointuun sen ihanteen kanssa, jonka äiti oli häneen istuttanut ja jonka mukaan viattomuus oli samaa kuin tietämättömyys. Mutta seuraavana päivänä hän oli päässyt ratkaisuun — ja irroittanut taasen sormen äidin kädestä.
Hän piti Fronan hiuksien kimmellyksestä auringonpaisteessa ja niiden kultaloisteesta tulen valossa, niiden runsaista, oikullisista kiharoista. Hän piti hänen sievien jalkineiden verhoamista jaloistaan ja hänen harmaasäärystimisistä sääristään — jotka nyt Dawsonissa piiloutuivat hameiden peittoon. Hän piti hänen voimaa uhkuvasta solakkuudestaan, ja hänestä oli viehättävää kulkea hänen rinnallaan seuraten hänen askeltensa tahtia tai ainoastaan nähdä hänen astuvan huoneen poikki tai katua pitkin. Elämä ja elämänilo näyttivät kiihoittavan hänen vertaan ja pyöristävän jokaisen hyvinmuodostuneen lihaksen ja pehmeän piirteen täydellisen kauniiksi. Hän piti kaikesta tästä. Erittäinkin hän piti hänen lujan ja voimakkaan käsivartensa pyöreydestä, joka vain aivan liian pian turvaa etsien pujahti avaran hihan suojaan. Ruumiillisen ja sielullisen kauneuden rinnastaminen on hyvin yleistä normaalisesti kehittyneissä miehissä, ja tämä piti paikkansa Vance Corlissiinkin nähden. Jos hän piti toisesta, niin hän silti ei ollut panematta arvoa toiseen. Hän piti Fronasta kumpaisenkin ja samalla hänen itsensä vuoksi. Ja tämä tunne oli, hänen itsensä sitä tietämättä, rakkautta.