SEITSEMÄS LUKU.
On sanomattakin selvää, että Vance Corliss hartaasti halusi jälleen tavata tytön, jolle hän oli antanut yösijan teltassaan. Hän ei ollut tullut ottaneeksi valokuvauskonetta mukaansa tänne pohjolaan, mutta siitä huolimatta hänen muistiinsa oli nopeasti välähtänyt jonkinlainen valokuva. Se oli vienyt vieläkin lyhyemmän hetken kuin valokuvan ottaminen. Väikkyvä valo- ja värivaikutus täynnä eloa oli tarkkana pienoiskuvana painunut mielen salaisiin sopukkoihin — ja niin kuva oli valmis. Säteilevä päivänpaiste kallion mustaa seinää vastaan, solakka, harmaapukuinen olento, joka kirkkaana ilmestyksenä tuli näkyviin sillä kohdalla, missä valo ja varjo tapasivat toisensa, aamunraikkaat, hymyilevät kasvot kultaloisteen ympäröimänä.
Tätä kuvaa hän katseli usein, ja mitä enemmän hän katseli, sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa jälleen tavata Frona Welse. Hän odotti tätä tapaamista jännittyneenä, ja se viehätti hänen mieltään niin kuin muutos aina ihmistä viehättää. Frona oli hänelle jotain uutta ja tuoretta, nainen, joka oli toisenlainen kuin kaikki muut, jotka hän oli tavannut. Ja tästä tenhoavasta tuntemattomasta kaksi kirkkaanruskeata silmää hymyili hänelle, ja käsi, jonka kosketus oli niin pehmeä ja ote niin luja, huiskutti hänelle terveisiksi. Tämä kaikki kiehtoi kuin synti.
Vance Corliss ei ollut mikään houkkio eikä myöskään ollut elänyt erakkona, mutta kasvatus oli tavallaan antanut hänen elämälleen jonkilaisen puritaanisen suunnan. Oman ajatuskyvyn herääminen ja tietopiirin laajeneminen olivat kyllä heikontaneet ankaran äidin lapsuudenaikaista vaikutusta, mutta eivät olleet hävittäneet sitä perinjuurin. Se säilyi hänen sielussaan, sangen hämäränä tosin, mutta kuitenkin olennaisena osana hänestä. Hän ei voinut päästä siitä, se vaikutti, joskin huomaamattomasti, hänen käsitykseensä asioista, teki hänen mielikuvansa kieroksi ja määräsi hyvin usein hänen arvostelunsa naisista. Hän ylpeili suvaitsevaisuudestaan myöntäessään, että oli olemassa kolmenlaisia naisia; hänen äitinsä oli myöntänyt olevan vain kahta lajia. Mutta hän oli jättänyt äidin kannan taakseen. Olihan aivan selvää, että on olemassa kolmea lajia — hyvät, huonot ja osaksi hyvät, osaksi huonot. Että viimeksimainitut tavallisesti tulivat huonoiksi, hän varmasti uskoi. Keskitiellä oli ajanpitkään mahdotonta pysyä. Se oli väliaste, joka merkitsi siirtymistä korkeasta alhaiseen, hyvästä huonoon.
Kaikki tämä saattoi kyllä pitää paikkansa, mutta määritelmiin perustuvat johtopäätökset eivät voi olla muuta kuin dogmaattisia. Mitä hyvä oli ja mitä paha? Siitähän kaikki riippui. Ja tässä juuri hänen äitinsä kuiskasi hänelle haudan takaa. Eikä hänen äitinsä yksin, vaan monet muodon orjuuteen vaipuneet sukupolvet aina siihen voimakkaaseen esi-isään asti, joka ensimmäisenä irtautui maasta ja katsoi alas siihen. Sillä monet sukupolvet erottivat Vance Corlissin maasta, ja tietämättään hän perikatonsa uhalla pyrki jälleen sen yhteyteen.
Fronaan hän ei kuitenkaan sovittanut perittyjä määritelmiään. Hän ei huolinut sijoittaa häntä mihinkään luokkaan. Hän ei uskaltanut, vaan lykkäsi arvostelunsa mieluummin vastaiseksi, kunnes olisi hankkinut tietoonsa enemmän tosiseikkoja. Siinä viettelys taas oli, tosiseikkojen hankkiminen, tuo ratkaiseva kohta, jossa puhtaus uneksien tavoittaa lokaa eikä tahdo nimittää sitä loaksi — kunnes itse on loan saastuttama. Ei, Vance Corliss ei ollut vajonnut lokaan. Ja koska puhtaus on pelkkä suhteellinen käsite, niin hän ei myöskään ollut puhdas. Hänen kätensä eivät olleet loasta puhtaat sen vuoksi, että hän olisi niitä huolellisesti hoitanut, vaan sen vuoksi, ettei kohtalo ollut johtanut häntä lokaisia teitä. Hän ei ollut hyvä sen vuoksi, että tahtoi olla, sen vuoksi, että paha olisi ollut hänelle vastenmielinen, vaan sen vuoksi, ettei hänellä ollut ollut tilaisuutta tulla huonoksi. Tästä ei toiselta puolen kuitenkaan saa päättää, että hän olisi vajonnut paheeseen, jos hänellä olisi ollut siihen tilaisuus.
Hän oli sanalla sanoen hyvin suojatun elämän tulos. Koko ikänsä hän oli elänyt terveellisessä asunnossa. Ilma, jota hän oli hengittänyt, oli ollut parasta, mitä keinotekoisesti oli voitu aikaansaada. Hän oli ottanut aurinkokylpyjä kauniilla ilmalla ja saanut pysyä sisällä kun satoi. Ja tullessaan siihen ikään, jossa ihminen valitsee hyvän tai pahan, elämänsä suunnan, hänellä ei ollut liian paljon tekemistä, jotta hän olisi voinut poiketa siltä oikealta tieltä, jota pitkin äiti oli opettanut häntä konttaamaan ja tepastelemaan ja jota pitkin hän nyt pää pystyssä jatkoi kulkuaan ajattelematta, mitä tien kummallakin puolella saattoi olla.
Samaa elinvoimaa ei voi kahdesti käyttää. Jos se kerran on kulutettu johonkin, niin sitä ei ole jäljellä muuhun. Niin oli Vance Corlissinkin laita. Yliopistoajan öinen lueskelu ja terveelliset ruumiinharjoitukset olivat vaatineet kaiken sen voiman, minkä hänen hyvä ruoansulatuksensa sai irti terveellisestä, monipuolisesta ravinnosta. Kun hänellä joskus oli voiman ylijäämää, niin hän kulutti sen loppuun äitinsä ja niiden moitteettomien ja sievistelevien teeseurojen piirissä, joiden ympäröimänä äiti eli. Tulos oli hyvin miellyttävä nuori mies, jonka takia kenenkään neidon äidin ei tarvinnut olla huolissaan, hyvin terve nuori mies, joka ei tuhlannut voimiaan huikentelevaiseen elämään, hyvin oppinut nuori mies, joka oli suorittanut vuori-insinööritutkinnon Freibergissä ja filosofiankandidaattitutkinnon Yalessa, ja lopuksi hyvin suljettu, maltillinen nuori mies.
Hänen suurin hyveensä oli, ettei hän ollut kangistunut siihen kaavaan, jonka monet esi-isät olivat muovailleet ja johon äiti oli tahtonut saada hänet sopimaan. Jonkinlaisen atavismin kautta häneen oli siirtynyt tuon voimakkaan esi-isän piirteitä, joka ensiksi oli irtautunut maasta. Mutta tähän asti tuo perintö oli vain uinunut hänessä. Hän oli mukautunut ympäristöönsä, eikä hänelle ollut ilmautunut tilaisuutta toteuttaa mahdollisuuksiaan. Mutta kun tilaisuus kerran tulisi, niin oli varmaa, että hän mukautuisi uusien olojen uusiin vaatimuksiin. Vertaus vierivästä kivestä voinee kyllä pitää paikkansa, mutta kuitenkin kyky pysyä muotoihin kangistumatta on ihmisen parhaita ominaisuuksia. Tämä kyky oli Vance Corlissin itsensä tietämättä hänen oivallisin aarteensa.
Mutta palatkaamme asiaan! Hän tunsi voimakasta ja puhdasta iloa ajatellessaan Frona Welsen tapaamista ja katseli usein päivänpaisteista kuvaa, jota hän säilytti mielessään. Hän kulki solan kautta, järvien poikki ja jokea alas niin nopeasti kuin runsaat matkarahat sallivat (lontoolaiset yhtiöt eivät kitsastele), mutta kuitenkin Frona ehti neljätoista päivää häntä aikaisemmin Dawsoniin. Hän voitti lopulta esteet rahojen avulla, mutta Welsen nimi oli tehokkaampi talismani kuin mitkään raha-aarteet. Hänen saavuttuaan perille kului pari viikkoa asunnon hankkimiseen, suosituskirjeitten perille viemiseen ja yleensä kotiutumiseen. Mutta kaikki tulee aikanaan, ja niin hän eräänä iltana joen jäädyttyä suuntasi mokkasiiniensa kärjet Jakob Welsen taloa kohti. Mrs Schoville, valtion asiamiehen vaimo, antoi hänen nauttia arvoisasta seurastaan.
Corlissin teki mieli hieroa silmiään. Lämmitysjohto Klondykessa! Mutta seuraavana hetkenä hän oli raskaitten oviverhojen välitse astunut hallista seurusteluhuoneeseen. Ja se oli todella seurusteluhuone! Hänen hirvennahkamokkasiininsa vajosivat hekumallisesti pehmeään mattoon, ja vastaiselta seinältä muuan Turnerin auringonnousu sattui hänen silmiinsä. Muitakin maalauksia ja kuparipiirroksia oli seinillä. Kahdessa mahtavassa uunissa roihusivat kuusihalkovalkeat. Huoneessa oli myös piano, ja joku kuului laulavan. Frona hypähti tuolilta ja astui ojennetuin käsin häntä kohti. Corliss oli luullut valokuvaansa täydelliseksi, mutta tämä tulikuva, tämä nuori olento, joka loisti lämpöä ja elämäniloa, himmensi sen kokonaan. Häntä miltei pyörrytti, kun hän piti Fronan molempia käsiä omissaan; se oli tuollainen hetki, jolloin selittämätön liikutus saa veren kuohumaan ja huumaa järjen. Mrs Schovillen huudahdukset, joiden ensimmäiset tavut hän sangen epäselvästi kuuli, saattoivat hänet jälleen tajuihinsa.
"Oi!" tämä huudahti. "Te siis tunnette hänet."
Ja Frona vastasi: "Kyllä, me olemme tavanneet toisemme matkalla Dyeasta, ja ne, jotka tapaavat toisensa Dyean tiellä, eivät voi unohtaa sitä koskaan."
"Miten runollista!"
Valtion asiamiehen vaimo löi kätensä yhteen. Hän oli lihavanlainen, neljänkymmenen ikäinen ja flegmaattinen luonteen laadultaan, mutta puhkesi päivät päästään kuitenkin tuon tuostakin huudahduksiin ja käsientaputuksiin. Hänen miehensä vakuutti salaa, että jos itse Jumala olisi suvainnut katsoa häntä kasvoista kasvoihin, niin hän olisi lyönyt pyöreät kätensä yhteen ja huudahtanut: "Miten runollista!"
"Miten se tapahtui?" hän jatkoi. "Hän auttoi kai teidät jonkin
hengenvaarallisen jyrkänteen yli tai jotain sen kaltaista, eikö niin?
Sanokaa, että hän teki sen! Ettekä te ole hiiskunut sanaakaan, mr
Corliss! Kertokaa pian, minä kuolen uteliaisuudesta!"
"Ei mitään sen kaltaista", kiiruhti Corliss vastaamaan. "Se oli aivan vähäpätöinen asia. Minä — se on me —"
Häntä melkein peloitti, kun Frona keskeytti hänet. Kuka saattoi tietää, mitä tämä merkillinen tyttö sanoisi.
"Hän osoitti minulle vieraanvaraisuutta, siinä kaikki", hän sanoi. "Ja minä vakuutan, että hänen paistetut perunansa ovat suurenmoiset ja hänen kahvinsa oivallista — kun on hyvin nälkä."
"Kiittämätön!" onnistui Corliss saamaan kuuluville ja ehti parahiksi saamaan hymyilevän katseen palkakseen, ennen kuin hänet esiteltiin eräälle komealle ratsupoliisiupseerille, joka seisoi uunin edessä keskustellen elintarvekysymyksestä pienen, vilkkaan miehen kanssa. Viimeksi mainittu oli silmin nähtävästi sekä tottumaton että tyytymätön valkeaan paidanrintaan ja kovaan kaulukseen.
Corliss, joka oli sattunut saamaan seurustelutaidon perintönä, kulki luontevasti ryhmästä toiseen Del Bishopin häntä suuresti kadehtiessa. Tämä istui jäykkänä ensimmäisellä tuolilla, jonka oli sattunut keksimään, ja odotti kärsivällisesti, että joku jättäisi hyvästi, jotta hän saisi nähdä, kuinka tämän toimituksen tuli tapahtua. Hän oli kuvitellut suurimman osan mielessään, tiesi, kuinka monen askelen päässä ovelta hän oli, ja oli vakuutettu siitä, että hänen tuli sanoa hyvästi Fronalle, mutta ei tiennyt, pitikö hänen antaa kättä koko seuralle vai eikö. Hän oli vain pistäytynyt Fronaa tapaamaan ja kysymään, miten hän jaksoi, ja oli pahaa aavistamatta joutunut seuraan.
Keskusteltuaan juuri erään miss Mortimerin kanssa Ranskan symbolistisen koulun rappeutumisesta Corliss äkkiä joutui Del Bishopin lähettyville. Kullankaivaja tunsi hänet heti samaksi mieheksi, jonka hän silmänräpäyksen ajan oli nähnyt seisovan teltan ovella Happy Campissa. Ja hän oli äärettömän kiitollinen hänen vieraanvaraisuudestaan Fronaa kohtaan tuona yönä, jolloin hän itse oli joutunut tuuliajolle. Sillä kaikki Fronalle osoitettu ystävällisyys oli ystävällisyyttä häntäkin kohtaan, ja hän muistaisi sen totta totisesti niin kauan kuin hänellä olisi peitteen palastakaan. Hän toivoi, ettei isäntä itse ollut joutunut kärsimään. Miss Frona oli kertonut, että siellä oli vähän vuodevaatteita, mutta eihän silloin ollut kylmä yö, vaikka tuuli kovasti, niin että ei kai heidän ollut tarvinnut pahoin palella. Keskustelun aihe tuntui Corlissista niin vaaralliselta, että hän heti tilaisuuden sattuessa lähti tiehensä ja jätti kullankaivajan kaipaamaan ovea.
Mutta Dave Harney, joka ei ollut tullut vahingossa, varoi istuutumasta. Hän oli Eldoradon kuninkaita ja piti velvollisuutenaan elää sen arvon mukaisesti, jonka hänen miljoonansa seuraelämässäkin olivat hänelle hankkineet. Ja vaikka hän ei tietänytkään seuraelämän hienouksista muuta, kuin että piti käyttää riippuvia kellonvitjoja, ja vaikka kaikki hänen kokemuksensa oli kotoisin juomaseuroista, niin hän kuitenkin omasta mielestään oli hyvin onnistunut seuramies, oikea salonkisankari. Nokkelana hän liikkui paikasta toiseen pitkin, laahustavin askelin ja puettuna räikeänväriseen pukuun ja jutteli jokaisen kanssa, joka hänen tielleen sattui. Miss Mortimer, joka puhui Pariisin ranskaa, veti hänet syrjään ja alkoi keskustella symbolisteistaan, mutta hän antoi takaisin kanadalaisella sekasotkumurteella ja jätti neidin suu auki miettimään ehdotusta, että neiti möisi hänelle kaksikymmentäviisi naulaa sokeria, valkoista tai ruskeata. Mutta miss Mortimer ei suinkaan ollut ainoa, jolle tämä ehdotus tehtiin, sillä kaikki keskustelut hän taitavasti johti ruokaan ja lopulta tuohon ikuiseen ehdotukseen. "Valkoista tai ruskeata", hän joka kerta iloisesti lopetti keskustelunsa ja jatkoi matkaansa seuraavan uhrin luo.
Mutta varsinaisesti hän kuitenkin kruunasi seuraelämässä saavuttamansa menestyksen pyytäessään Fronaa laulamaan tuon liikuttavan laulun "Sun tähtes jätin kodin armahan." Frona ei sitä tuntenut, mutta hän pyysi Dave Harneytä hyräilemään sävelen, jotta hän osaisi säestää häntä. Daven äänessä oli enemmän voimaa kuin kauneutta, ja Del Bishop, joka lopultakin vapautui noloudestaan, yhtyi kähein äänin kertosäkeihin. Tämä vaikutti häneen niin virkistävästi, että hän jätti tuolinsa, ja kun hän viimein tuli kotiin, niin hän potkaisten herätti unisen asuintoverinsa saadakseen kertoa, miten hurjan hauskaa hänellä oli ollut Welsellä. Mrs Schoville nauraa hihitti ja piti laulua "niin erikoisena", ja kun ratsupoliisiupseeri ja muutamat muut englantilaiset isänmaanystävät alkoivat laulaa "God Save the Queen" ja "Rule Britannia", ja ameriikkalaiset vastasivat laulamalla "My Country", "Tis Of Thee" ja "John Brown", niin hän sai useita tilaisuuksia pitää kaikkea "niin erikoisena." Sitten paksu Alec Beaupien ehdotti marseljeesia, ja vihdoin seurue lähti kotimatkalle laulaen "Die Wacht am Rhein" kylmässä talviyössä.
"Älkää toiste tulko näinä iltoina", kuiskasi Frona Corlissille heidän erotessaan. "Me emme ole vaihtaneet kolmea sanaa, ja minä tiedän, että meistä tulee hyvät ystävät. — Onnistuiko Dave Harneyn saada teiltä sokeria?"
He nauroivat molemmat, ja Corliss kulki kotiin revontulten valossa koettaen selvittää niitä vaikutelmia, joita oli saanut mieleensä.