KUUDES LUKU.
"Niin, kapteeni, teidän täytynee myöntää, että meidän on pakko hiukan liioitella tilanteen vakavuutta?" Jakob Welse auttoi nahkaturkkia vieraansa ylle ja jatkoi: "En tarkoita, ettei se olisi vakava, vaan että se ei saa tulla vakavammaksi. Olemmehan me kaksi ennenkin taistelleet nälänhätää vastaan. Meidän täytyy peloittaa heitä ja tehdä se nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Jos Dawsonista poistetaan 5,000 miestä, niin elintarpeet riittävät. Jos nuo 5,000 levittävät huhun nälänhädästä Dyeaan ja Skaguayhin, niin he estävät 5,000 uutta miestä tulemasta tänne jäätiköitten yli."
"Aivan oikein! Ja te voitte olla varma tarmokkaasta yhteistoiminnasta järjestysvallan taholta, mr Welse." Puhuja, harmaatukkainen mies, jolla oli päättäväinen ilme, tanakka vartalo ja sotilaan ryhti, käänsi kauluksensa korville ja tarttui ovenripaan. "Olen jo huomannut, että vastatulleet teidän ansiostanne alkavat myydä varustuksiaan ja ostella koiria. Mikä rynnäkkö tästä tuleekaan rannikolle, kunhan joki jäätyy! Ja kun yksikin mies myy tuhat naulaa elintarpeita ja lähtee tiehensä, niin se merkitsee, että jäljelle jää yksi tyhjä vatsa vähemmän ja että toinen, joka jää, tulee täytetyksi. Milloin Laura lähtee?"
"Tänään aamupäivällä, mukanaan 300 miestä, joilla ei ole ruokaa.
Olisipa niitä 3,000!"
"Amen! Ja milloin odotatte tyttärenne saapuvan?"
"Minä päivänä tahansa." Jakob Welsen silmät saivat lämpimän ilmeen. "Toivon, että tulette luoksemme päivälliselle, kun hän on tullut ja otatte mukaanne muutamia nuorukaisianne kasarmista. Minä en tiedä kaikkien nimiä, mutta viekää heille kuitenkin terveiseni. Olen laiminlyönyt seuraelämän — ei ole ollut aikaa — mutta tahdon pitää huolta siitä, että tyttö saa huvitella. Hän tulee suoraa tietä Yhdysvalloista ja Lontoosta ja voisi helposti tuntea itsensä yksinäiseksi täällä. Ymmärrättehän?"
Jakob Welse sulki oven, työnsi tuoliaan hiukan taapäin ja asetti jalkansa tulisijan rautaristikkoa vasten. Puolen minuuttia tyttömäinen olento välkkyi tulen valossa hänen silmäinsä edessä sulautuen sitten vaalean, saksalaistyyppisen naisen kuvaksi.
Ovi avautui. "Mr Welse, mr Foster lähetti minut kysymään, saako hän edelleen menetellä allekirjoittamienne määräysten mukaisesti, mitä ruokavarastoihin tulee?"
"Kyllä, mr Smith. Mutta sanokaa, että hän jakaa vain puolet säädetystä määrästä. Jos jonkun osuus on tuhat naulaa, niin antakaa hänelle viisisataa."
Hän sytytti sikarin ja nojautui taas selkäkenoon tuolissaan.
"Kapteeni Mc Gregor pyytää päästä puheillenne, sir."
"Antakaa hänen tulla."
Kapteeni Mc Gregor astui huoneeseen ja jäi seisomaan esimiehensä eteen. Uusi maailma oli lapsuudesta asti kovin kourin pidellyt tätä skotlantilaista, mutta hänen ahavoituneitten kasvojensa jokainen piirre ilmaisi ankaraa oikeudenmukaisuutta, ja päättäväinen leuka julisti katsojalle, että oli edullisinta olla rehellinen, jos joutui tekemisiin sen omistajan kanssa. Tätä varoitusta vahvisti nenä, joka oli vino ja poikki hakattu, sekä pitkä arpi, joka kulki pitkin otsaa ja katosi harmahtavien hiusten peittoon.
"Tunnin kuluttua me irroitamme köydet, sir, ja olen tullut saamaan viimeisiä määräyksiä."
"Hyvä!" Jakob Welse käänsi tuoliaan. "Kapteeni Mc Gregor!"
"Mitä, sir?"
"Minä olin ajatellut teille muuta työtä talveksi, mutta olen muuttanut mieltä ja päättänyt antaa teidän kuljettaa Lauraa. Voitteko arvata miksi?"
Kapteeni Mc Gregor siirsi painonsa toiselta jalalta toiselle, ja ovela, irvistyksenkaltainen hymy vilkkui hänen silmäkulmillaan. "Taitaa olla kova edessä", hän mörähti.
"Minä en olisi voinut keksiä sopivampaa miestä. Mr Bally antaa teille yksityiskohtaiset ohjeet, kunhan olette laivassa. Mutta antakaa minun vain sanoa teille, että ellemme saa tarpeeksi miehiä peloitetuksi lähtemään seudulta, niin Fort Yukonissa tulee olemaan ankara puute. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän."
"Sen vuoksi ei mitään ylellisyyttä! Te otatte kolmesataa miestä mukaanne, voi sattua, että kaksi kertaa niin monta lähtee samaa tietä, kun joki ehtii jäätyä. Teillä tulee olemaan tuhat henkeä ruokittavananne talvella. Antakaa heille määrätyt ruokaosuutensa — työn palkaksi — ja katsokaa, että he tekevät työtä. Haloista 6 dollaria syleltä, ja ne on pinottava rantaan, sellaiselle paikalle, mihin höyrylaivat voivat laskea maihin. Jos eivät tee työtä, niin saavat olla ilman ruokaa. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän."
"Tuhat miestä voi tuottaa ikävyyksiä, jos saavat laiskotella. Ja he voivat tehdä sen joka tapauksessa. Pitäkää huolta siitä, etteivät he silloin saa haltuunsa elintarvevarastoja. Jos niin kävisi, niin — täyttäkää velvollisuutenne."
Toinen nyökäytti jurosti päätään. Hän puristi itsetiedottomasti kätensä nyrkkiin, ja otsan arpi kävi tulipunaiseksi.
"Satamassa on viisi höyrylaivaa jäissä. Älkää antako kevättulvan turmella niitä ja sijoittakaa ennen kaikkea niiden lasti suureen tavara vajaan. Siten te voitte paremmin suojella sitä ja estää sitä kastumasta. Lähettäkää sanankuljettaja Fort Burriin pyytämään mr Carterilta kolme miestä. Hän ei tarvitse heitä. Circle Cityssä ei ole paljoakaan tehtävää. Poiketkaa sinne matkalla ja ottakaa puolet mr Burdwellin miehistä. Te tulette tarvitsemaan heitä, teiltä ei tule puuttumaan levottomuuksia eikä revolverinäytelmiä. Älkää taipuko! Pitäkää ohjakset kireällä alusta alkaen. Muistakaa, että se, joka ensin ampuu, pääsee leikistä ehjin nahoin. Älkää hetkeksikään unohtako varastoja!"
"En, sir!" mutisi kapteeni Mc Gregor vastaukseksi ja lähti huoneesta.
"John Melton — mr John Melton, sir. Voiko hän päästä puheillenne?"
"Katsokaahan nyt, Welse, mitä tämä merkitsee?" John Melton seurasi kirjurin kintereillä ja melkein kaatoi hänet kumoon rynnätessään eteenpäin heiluttaen paperia kädessään yhtiön päämiehen silmien edessä. "Lukekaa tämä! Mitä siinä sanotaan?"
Jakob Welse loi silmäyksen paperiin ja katsoi sitten kylmästi ylös.
"Tuhat naulaa elintarpeita!"
"Sitähän minäkin sanon, mutta se mies, joka teillä on liikkeessänne, väittää vastaan. Hän sanoo, että se merkitsee viittäsataa naulaa."
"Hän on aivan oikeassa."
"Mutta —"
"Siinä sanotaan tuhat naulaa, mutta liikkeessäni se merkitsee vain viittäsataa."
"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?" Mies työnsi kuitin uudestaan toisen silmien eteen.
"On kyllä."
"Mitä te sitten aiotte tehdä?"
"Antaa teille viisisataa. Mitä te sitten aiotte tehdä?"
"Kieltäytyä vastaanottamasta niitä."
"Hyvä! Silloin meillä ei ole syytä keskustella enempää tästä asiasta."
"Onpa kyllä. Minä en halua tästä lähin olla teidän kanssanne missään tekemisissä. Olen tarpeeksi rikas hankkiakseni itse vuorten tuolta puolen mitä tarvitsen, ja sen teenkin ensi vuonna. Meidän liikesuhteemme ovat tästä hetkestä ainiaaksi lopussa."
"Minä en voi sille mitään. Teillä on kolmensadantuhannen dollarin arvosta kultaa minun hallussani. Menkää mr Atshelerin luo ja nostakaa ne heti."
Mies astui raivoissaan edestakaisin huoneessa.
"Enkö minä voi saada niitä tuhatta naulaa? Taivas varjelkoon, mies!
Minä olen maksanut ne. Ette kai aio tappaa minua nälkään?"
"Kuulkaahan nyt, Melton!" Jakob Welse keskeytti puheensa kopsauttaakseen tuhan sikaristaan. "Mitä te nyt oikeastaan ajatte takaa? Mitä te tahdotte?"
"Tuhat naulaa elintarpeita."
"Omaa vatsaanne varten?"
Bonanzan kuningas nyökäytti päätään.
"Juuri niin." Vaot Jakob Welsen otsassa tulivat selvemmin näkyviin. "Te huolehditte omasta vatsastanne, minä kahdenkymmenentuhannen ihmisen vatsasta."
"Mutta Tim Mc Ready sai eilen tuhat naulaansa."
"Vähennys astui voimaan vasta tänään."
"Mutta miksi juuri minun pitää joutua kärsimään?"
"Miksi te ette tullut eilen ja Tim Mc Ready tänään?"
Melton ei tiennyt mitä sanoa, ja Jakob Welse vastasi itse olkapäitään kohauttaen omaan kysymykseensä:
"Juuri siitä se johtuu eikä mistään suosikkijärjestelmästä. Jos te vetoatte Tim Mc Readyyn, niin minä puolestani vetoan siihen, että te ette tullut eilen. Parempi on, että molemmat syytämme sallimusta. Te kestitte nälänhädän Forty Milessa. Te olette valkoinen mies. Teidän rikkautenne ei oikeuta teitä saamaan naulaakaan enempää, kuin repaleinen vanhus, jolla ei ole penniäkään, tai vasta syntynyt lapsi saa. Luottakaa minuun! Niin kauan kuin minulla on naulankaan verran ruokaa, niin teidän ei tarvitse kärsiä nälkää. Antakaa nyt minulle kättä, olkaa iloisen näköinen ja koettakaa tyytyä osaanne."
Yhä vielä kuohuksissaan, vaikkakin pahin myrsky jo oli tyyntynyt, Bonanzan kuningas kuitenkin pudisti tarjottua kättä ja syöksyi sitten ovesta ulos. Ennenkuin se ehti sulkeutua hänen jälkeensä, muuan notkea yankee livahti huoneeseen, koukisti toisen mokkasiinin verhoaman jalkansa, veti sillä tuolin alleen, istuutui ja alkoi tuttavallisesti:
"Tuota noin, eivät kai ihmiset oikein pidä tästä uudesta ruoanjakelukomennosta vai mitä?"
"Kas, Dave! Tekö siinä olette?"
"Niinpä luulisin. Sitähän minun piti sanoa, että kyllä niitä tulee lähtemään täältä laumoittain pakoon, kunhan joki jäätyy."
"Niinkö luulette?"
"Luulen totisesti."
"Sepä hauska kuulla. Juuri sitä maa tarvitsee. No lähdettekö tekin?"
"En ikipäivinä." Dave Harney heitti päänsä taapäin keikaroivan itsetyytyväisenä. "Kuljetin kimpsuni ja kampsuni eilen kaivokselle — en hetkeäkään liian aikaisin. Mutta tuota noin, sitten tapahtui jotain hullua. Sokeri oli kaikki viimeisessä reessä, ja juuri siinä, missä tie kääntyy Klondykesta Bonanzaan, jää murtui, enkä sen jälkeen ole nähnyt jälkeäkään reestä enkä sokerista. Viimeinen reki ja kaikki sokeri! Ja siksi minä nyt poikkesin saamaan sadan naulan verran — valkoista tai ruskeata, samantekevä!"
Jakob Welse pudisti päätään ja hymyili, mutta Harney veti tuolinsa lähemmä.
"Teidän kirjurinne sanoi, ettei hän tiennyt, saisiko hän antaa minulle, ja kun minulla ei ollut teiltä lupakirjaa, niin sanoin, että käyn teidän puheillanne, ymmärrättekö? En minä välitä siitä, mitä se maksaa. Antakaa vain tasan sata naulaa, se riittää."
"Tuota noin", hän jatkoi rauhallisesti huomatessaan Welsen päättäväisen ja kielteisen päänpudistuksen. "Minä pidän niin hirveän paljon makeasta. Muistatteko niitä nekkuja silloin Preacher Creekissä? Kuinka se aika kuluu! Siitä on nyt kuusi vuotta, ei, enemmän, seitsemän, hitto vie! Mutta sitähän minun piti sanoa, että ennen minä olisin vailla mitä tahansa kuin sokeria. Ja mitä siihen sokeriin tulee, niin minulla on koira tuolla ulkona. Eiköhän ole paras ajaa varaston luo ja ottaa sokeri sieltä? Vai mitä?"
Mutta hän huomasi, että Jakob Welse aikoi sanoa "ei", ja kiiruhti jatkamaan:
"No, enhän minä tahdo väkisin ottaa, en millään ehdolla. Niin että jos teillä on sitä niukalti, niin minä voin tyytyä seitsemäänkymmeneenviiteen —" (hän tutki toisen ilmettä) "ja ehkäpä viiteenkymmeneenkin. Minä käsitän teidän asemanne enkä ole niin halpamainen, että kiusaisin teitä —."
"Älkää huoliko tuhlata sanoja, Dave! Meillä ei ole naulaakaan sokeria liikaa."
"Tuota noin, enhän minä väkisin, ja teidän tähtenne minä suostun kahteenkymmeneenviiteen."
"Te ette voi saada hitustakaan."
"Enkö pientä palaakaan? No niin, älkää nyt olko minulle vihainen. Unohdetaan, että minä olen teiltä pyytänyt! Minä tulen sitten toiste, kun sopii paremmin. Hyvästi siihen asti! Tuota noin!" Hän käänsi päätään ja näytti höristävän korviaan paremmin kuullakseen. "Tuo on Lauran vihellys. Tuletteko katsomaan sen lähtöä? Mennään yhdessä!"
Jakob Welse veti karhunnahkaturkit ylleen ja kintaat käteensä, ja he astuivat ulompien toimistohuoneitten läpi myymälähuoneeseen. Se oli niin suuri, ettei ollut tungoksen merkkiäkään, vaikka myymäläpöydän takana oli parisataa ostajaa. Moni oli vakavan näköinen, ja useampi kuin yksi heitti synkeän silmäyksen yhtiön päämieheen tämän kulkiessa ohi. Kauppa-apulaiset möivät kaikkea paitsi ruokavaroja, mutta juuri viimeksi mainittuja jokainen tahtoi saada. "Hän odottaa parempia hintoja, nälänhädän hintoja", kuiskasi muuan punapartainen kaivosmies pilkallisesti. Jakob Welse kuuli sanat, mutta ei kiinnittänyt niihin huomiota. Hän tiesi saavansa kuulla ne monta kertaa ja paljon ikävämmällä tavalla lausuttuina, ennenkuin hätä oli ohitse.
Ulkona katukäytävällä hän pysähtyi katsomaan julistuksia, joita oli naulattu rakennuksen seinään. Muutamat koskivat kadonneita, löydettyjä tai myytäviä koiria, kaikki muut kaupan olevia varusteita. Arkamieliset olivat jo joutuneet pelon valtaan. Jakob Welse huomasi Meltonin juttelevan pelokkaan näköisen vasta tulleen kanssa ja päätteli Bonanzan kuninkaan tyytyväisestä ilmeestä, että tämän oli onnistunut täyttää talvivarastonsa.
"Miksi ette koeta hankkia sokeria toisia teitä, Dave?" kysäisi Jakob
Welse osoittaen ilmoitustauluja.
Dave Harneyn katse ilmaisi moitetta. "Luuletteko, etten minä ole koettanut? Olen saanut koirieni käpälät melkein pilalle ajaessani sokeria takaa Klondyke Citystä aina Hospitaliin asti. Sitä ei saa mistään hinnasta."
He kulkivat pitkin sivukäytävää liikerakennuksen ovien ja mukavasti lumelle ojentautuneitten, odottavien ajokoirien ohi. Tätä lunta — ensimmäistä pysyvää tänä talvena — ympäristön kaivosmiehet olivat odottaneet voidakseen aloittaa tavarainsa kuljetuksen.
"On se sentään merkillistä", uskalsi Dave Harney syvämietteisesti lausua heidän astuessaan pääkadun poikki joenrannalle, "hiton merkillistä, että minulla on kaksi viidensadan jalan kulta-aluetta, joiden arvo on viisi miljoonaa dollaria, niin totta kuin minusta kannattaa maksaa yhden sentin, eikä kuitenkaan palastakaan sokeria, millä saisin kahvini ja vellini makeaksi. Hitto vieköön koko tämän maan! Minä myyn kaiken, mitä minulla täällä on, ja lähden tieheni. Minä — minä menen takasin Valtoihin!"
"Sitä te ette tee", vastasi Jakob Welse. "Samaa te olette ennenkin uhkaillut. Te elitte vuoden pelkällä lihalla Stuart-joen varrella, jollen väärin muista. Te söitte lohenmahoja ja koiria pohjoisessa Tananan varrella, puhumattakaan siitä, että olette kestänyt kaksi nälkävuotta. Ettekä te kuitenkaan toistaiseksi ole lähtenyt tiehenne ettekä tule sitä tekemäänkään. Täällä te kuolette, niin totta kuin Lauran köysiä paraikaa vedetään kannelle. Ja minä odotan varmasti vielä kerran saavani pitää huolta teidän pesänselvityksestänne. Te olette kiinteä kappale täällä, ja itse te sen parhaiten tiedätte."
Kaiken aikaa Jakob Welse oli saanut vastailla ohikulkijoitten tervehdyksiin. Ne, jotka tunsivat hänet, olivat parhaasta päästä varhain maahan muuttaneita, ja hän tunsi heidät kaikki nimeltä. Mutta vasta tulleittenkin joukossa oli tuskin ainoatakaan, jolle hänen ulkomuotonsa ei ollut tuttu.
"Tekisi mieleni lyödä vetoa, että olen Pariisissa vuonna 1900", vastusteli Eldoradon kuningas heikosti. Mutta Jakob Welse ei kuullut. Laivalla soitettiin viimeistä kertaa, ja Mc Gregorin tervehtiessä päällikköään perämiehenkojusta Laura loittoni rannasta. Ilma raikui rannalle jääneitten onnentoivotuksista ja viimeisistä jäähyväishuudoista, mutta nuo kolmesataa, joilla ei ollut ruokaa ja joiden sen vuoksi täytyi kääntää selkänsä kultaisille unelmilleen, seisoivat hiljaa ja alakuloisina eivätkä paljoakaan vastanneet toisten huutoihin. Laura kulki perä edellä pitkin kanavaa, jonka se mursi rantajäihin, kääntyi myötävirtaan ja lähti päästäen viimeisen huudon täyttä vauhtia eteenpäin.
Väkijoukko harveni, ja jokainen lähti jatkamaan työtänsä. Jakob Welsen ympärille oli kokoontunut kymmeneen nouseva joukko tuttavia. Puhe koski nälänhätää, mutta se oli miesten puhetta. Dave Harneykin unohti kirota maata sokerinpuutteen takia ja ryhtyi sen sijaan laskemaan leikkiä vasta tulleitten kustannuksella, joita hän siwash-kielellä kutsui nimellä chechaquos. Kesken leikintekoa hänen tarkka silmänsä huomasi mustan pilkun, joka jääsohjossa kulki jokea alas. "Katsokaahan tuota!" hän huusi. "Kanootti jäissä!"
Kiemurrellen ja käännellen, vuoroin soutaen, vuoroin työntäen syrjään uiskentelevia jäälauttoja kanootissa olevat kaksi miestä yrittivät päästä lähemmäksi rantajään reunaa, jota pitkin he kulkivat etsien tietä rantaan. Höyrylaivan uurtaman uoman kohdalla he pistivät aironsa syrjään, ja nuolena vene lensi tyveneen veteen. Odottava väkijoukko otti heidät avosylin vastaan, auttoi heidät maihin ja nosti heidän kanoottinsa rannalle. Sen pohjalla oli kaksi nahkaista postilaukkua, pari peitettä, kahvi- ja paistinpannu ja melkein tyhjä eväspussi. Miehet olivat kylmästä niin kohmettuneet, että tuskin pysyivät jaloillaan. Dave Harney ehdotti whiskyä ja tahtoi heti paikalla saada heidät mukaansa, mutta toinen miehistä jäi kangistunein käsin tervehtimään Jakob Welseä.
"Hän on tulossa", hän ilmoitti. "Sivuutimme hänen veneensä tunti sitten. Se voi tulla esiin mutkasta minä hetkenä tahansa. Minulla on teille kirjeitä, tulen kyllä tuomaan ne teille vähän myöhemmin. Ensin minun täytyy saada jotain sisääni." Hän kääntyi mennäkseen Dave Harneyn kanssa, mutta pysähtyi äkkiä ja osoitti kädellään joelle päin. "Siinä hän onkin. Tulee juuri esiin rantakallion takaa."
"Juoskaa, pojat, ja katsokaa, että saatte whiskyä!" kehoitti Dave Harney häntä ja hänen toveriaan. "Sanokaa, että minä maksan, ja ottakaa kaksinkertaiset annokset. Ja suokaa anteeksi, etten tule juomaan teidän kanssanne, sillä minä aion jäädä tänne."
Klondyke, Yukonin sivujoki, toi muassaan suuret määrät jäitä, mahtavia lohkareita ja pehmeää sohjoa, ja ne työnsivät venettä Yukonin keskiuomaa kohti. Rannalla-olijat näkivät selvästi kamppailun — neljän miehen seisovan veneessä ja meloillaan raivaavan tietä ratisevien jääkappaleitten lomitse. Veneessä olevasta Yukon-uunista nousi sininen savupylväs suikerrellen ilmaan, ja pian saattoi nähdä naisen istuvan veneen perässä ja hoitavan pitkää perämelaa. Kun Jakob Welse tämän näki, niin hänen silmänsä välähtivät. Tämä oli ensimmäinen enne, ja se lupasi hyvää. Tyttö oli pysynyt Welsenä, taistelijana. Lukuvuodet eivät olleet tehneet häntä heikoksi. Hän oli ensi kertaa ollut kaukana kotoiselta maaperältä, mutta hän ei pelännyt sitä; hän saattoi palata iloisena ja luonnollisena.
Näin Jakob Welse mietti mielessään, kunnes vene jäitten piirittämänä ja puristamana ajautui rantajään reunaa vastaan. Muuan valkoihoinen — koko muu miehistö oli intiaaneja — hyppäsi veneestä ja koetti köyden avulla hillitä sen vauhtia ja johtaa sen höyrylaivan uomaan. Mutta yksiöisen jään reuna petti, ja mies vaipui virtaan. Raskas jäämöhkäle painoi veneen keulan sivullepäin, ja mies tuli näkyviin perän kohdalla. Viivyttelemättä nainen tarttui kädellään hänen kaulukseensa, ja samassa hetkessä hän lujalla äänellä käski intiaaneja huopaamaan. Yhä kannattaen miehen päätä vedenpinnan yläpuolella hän heitti koko painonsa peräsintä vasten ja ohjasi veneen perä edellä uomaan. Vielä jokunen veto, ja vene töksähti rantaan. Dave Harney tarttui nyt miehen kaulukseen, kiskoi hänet ylös ja lähetti hänet kalisevin hampain samaa tietä kuin postinkuljettajatkin.
Frona nousi seisomaan, ja hänen poskensa hehkuivat ankarasta ponnistuksesta. Jakob Welse epäröi. Hän seisoi niin lähellä, että olisi voinut kädellään tarttua veneen reunaan, mutta heidän välillään oli kolme vuotta. Seitsentoista vuotiaasta tytöstä oli tullut kaksikymmenvuotias nainen, muutos oli suurempi kuin hän oli voinut kuvitella. Hän ei tiennyt, syleilläkö tuota loistavaa, nuorta olentoa vai ojentaa hänelle kätensä ja auttaa hänet maihin. Mutta kukaan ei ehtinyt huomata hänen epäröimistään, sillä tyttö hypähti heti rannalle ja hänen syliinsä. Miehet, jotka seisoivat ylempänä, katsoivat toisaalle, kunnes nuo kaksi käsi kädessä nousivat rantatörmää ylös.
"Hyvät herrat, tässä on tyttäreni." Jakob Welsen kasvoista kuvastui rajaton ylpeys.
Frona heitti koko joukkoon toverillisen, hymyilevän katseen, ja joka mies tunsi, että nuo silmät hetkisen olivat katsoneet suoraan hänen omiinsa.