VIIDES LUKU.
Jakob Welse oli todellakin mahtava ja merkillinen mies. Hän oli jättiläisliikemies maassa, jossa ei ollut kauppaa, yhdeksännentoista vuosisadan täysin kehittynyt tuote yhteiskunnassa, joka oli yhtä alkuperäinen kuin muinoisten vandaalien. Teollisuuden mahtavana, yksinoikeutettuna valtiaana hän hallitsi riippumattominta ihmisjoukkoa, mikä koskaan on kaikilta maan ääriltä kokoontunut samalle seudulle. Taloudellisen elämän lähetyssaarnaajana, kaupan Pyhänä Paavalina hän julisti tarkoituksenmukaisuuden ja voiman oppia. Hän uskoi ihmisen luonnollisiin oikeuksiin, oli itse kansanvaltaisuuden kannattaja — ja joka miehen täytyi alistua hänen yksinvaltansa alle. Jakob Welsen ja kansan hyväksi, Jakob Welsen kautta, se oli hänen hallitusohjelmansa, hänen kirjoittamaton evankeliuminsa. Omin voimin hän oli laajentanut valtaansa, kunnes se ulottui alueille, jotka vastasivat toistakymmentä Rooman maakuntaa. Hänen ukaasinsa saivat väestön luoteen ja vuoksen tavoin liikehtimään sadantuhannen mailin laajuisella alueella, ja kaupunkeja kasvoi maasta ja katosi hänen käskystään.
Ja kuitenkin hän oli yksinkertainen mies. Hän näki ensi kerran päivän valon La Plata joen varrella leviävällä aavikolla sinisen taivaan alla, missä maan vihreä ruoho hyväili hänen alastonta pikku ruumistaan. Ensimmäiseksi hänen silmänsä kohtasivat hevoset, jotka yhä satuloituina lempeästi kummeksuen katsoivat ihmettä. Sillä hänen isänsä, joka oli turkismetsästäjä, oli vain poikennut tieltä, jotta hänen vaimonsa saisi rauhassa synnyttää. Tunnin tai parin kuluttua nuo kaksi, joita nyt oli kolme, olivat taas hevosten selässä ja saavuttivat pian toverinsa. Matka ei ollut viivästynyt, aikaa ei ollut menetetty. Seuraavana aamuna hänen äitinsä keitti suuruksen leiritulella ja ratsasti sitten viidenkymmenen mailin matkan auringonlaskuun asti.
Metsästäjä-isä polveutui sitkeästä walesilaisesta heimosta, joka menneinä aikoina oli vähitellen muuttanut Ohioon ahtaaksi käyneestä Idästä, ja äiti oli Ontarioon muuttaneiden irlantilaisten siirtolaisten tytär. Molemmilta vanhemmiltaan hän peri vaeltamishalun, kuumeentapaisen innon päästä eteenpäin, niin kauas kuin mahdollista. Elämänsä ensimmäisenä vuonna, ennenkuin vielä oli oppinut käyttämään jalkojaan, Jakob Welse oli hevosen selässä kulkenut läpi tuhannen mailin laajuisen aavikon ja viettänyt talven metsästysmajassa pohjoisessa, Punaisen joen lähteillä. Mokkasiinit olivat hänen ensimmäiset jalkineensa, hirvenrasva hänen ensimmäinen mieliruokansa. Ensimmäiset yleiskäsitteet, jotka hän itselleen loi, olivat, että maailman muodostivat suuret erämaat ja valkeat aavikot ja että siinä asui intiaaneja ja valkeita metsästäjiä, sellaisia kuin hänen isänsä. Kaupunki oli ryhmä hirvennahoista tehtyjä asumuksia, kauppapaikka sivistyksen tyyssija ja kaupanhoitaja melkein itse kaikkivaltias Jumala. Joet ja järvet olivat olemassa etupäässä sen vuoksi, että ihminen saisi kulkea niitä pitkin. Tältä kannalta hän ei voinut käsittää vuorten tarkoitusta, mutta hän ei antanut niiden häiritä itseään, vaan luki ne selittämättömien asioitten luokkaan. Ihmiset kuolivat joskus. Mutta heidän lihansa ei kelvannut syötäväksi, ja heidän nahkansa oli arvoton, — ehkäpä sen vuoksi, että se ei ollut karvainen. Eläinten nahat olivat sitä vastoin kallisarvoiset, ja jos niitä oli jonkun verran, saattoi niillä ostaa koko maailman. Eläimet olivat luodut ihmisten pyydettäviksi ja nyljettäviksi. Hän ei tiennyt, miksi ihmiset olivat luodut — ellei kenties kauppamiestä varten.
Vanhemmaksi päästyään hän kehitteli käsityksiään, mutta elämänkulku antoi hänelle alituisesti aihetta lapselliseen, kunnioituksensekaiseen ihmettelyyn. Vasta hänen mieheksi tultuaan ja nähtyään puolet kaikista Yhdysvaltain kaupungeista tuo lapsellisen ihmettelyn ilme katosi hänen silmistään, ja ne tulivat täysin teräviksi ja valppaiksi. Kun hän poikana joutui kosketuksiin kaupunkien kanssa, niin vanhat mielikuvat osaksi muuttuivat, ja uusia tuli niiden rinnalle. Ihmiset, jotka elivät kaupungeissa, olivat veltostuneita. Heillä ei ollut kompassia päässään ja he eksyivät helposti. Sen vuoksi he mieluimmin asuivat kaupungeissa. Koska he saattoivat vilustua ja koska he pelkäsivät pimeyttä, niin he nukkuivat katon alla ja lukitsivat ovensa yöksi. Naiset olivat lempeitä ja kauniita, mutta he eivät jaksaneet kulkea pitkiä päivämatkoja lumikengillä. Kaikki kaupunkilaiset puhuivat liian paljon. Sen takia he myöskin valehtelivat eivätkä kyenneet paljoakaan aikaansaamaan kättensä työllä. Lopuksi he olivat keksineet erään uuden inhimillisen voimakeinon, jota sanottiin "puijaukseksi". Jos kenen mieli sitä käyttää, niin hänen oli oltava tuiki varma asiastaan, muuten hän saattoi joutua koville sen vuoksi. Puijaus oli hyvä keino — kunhan sitä vain osasi käyttää.
Vaikka hän melkein koko elämänsä ajan elikin metsissä ja vuorilla, niin hän myöhemmin kuitenkin oppi tietämään, ettei kaupunkien tarvinnut olla ensinkään huonoja ja että mies saattoi elää kaupungissa ja kuitenkin olla mies. Hän oli tottunut taistelemaan luonnonvoimia vastaan, ja kauppataistelu yhteiskunnallisia voimia vastaan veti häntä puoleensa. Kaupan ja pörssin mestarit huikaisivat, mutta eivät sokaisseet häntä, hän tutki heitä ja pyrki saamaan selville heidän voimansa salaisuuden. Ja edelleen hän merkiksi siitä, että Nasaretistakin tulee jotain hyvää, parhaassa miehuuden iässä otti vaimokseen kaupungissa kasvaneen naisen. Mutta yhä hän tahtoi päästä "niin kauas kuin mahdollista", eikä peritty intohimo jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin he lähtivät matkaan ja Dyean rannalle, metsän reunaan, rakensivat hirsistä suuren kauppatalon. Ja täällä hän aikojen kuluessa oppi arvostelemaan asioita oikealta kannalta ja yhdisteli ja eritteli yhteiskunnan ilmiöitä aivan samoin kuin aikaisemmin luonnonilmiöitä. Hän huomasi niiden välillä vallitsevan vastaavaisuuden suhteen. Molemmat olivat samojen lakien alaiset, samat totuudet vallitsivat molemmissa. Kilpailu oli luomisen salaisuus, taistelu edistyksen ehto ja edellytys. Maailma oli luotu voimakkaita varten, ja ainoastaan voimakkaat saivat periä sen. Kaikessa vallitsi ikuinen oikeus. Olla oikeudenmukainen oli samaa kuin olla voimakas, tehdä syntiä samaa kuin olla heikko. Rehellisen miehen puijaaminen oli epärehellistä, puijaajan puijaaminen oikeuden miekalla iskemistä. Alkuperäisen voiman sijana oli käsivarsi, uuden ajan voiman sijana ovat aivot. Mutta vaikka taistelu olikin vaihtanut paikkaa, niin se kuitenkin oli sama kuin muinoinkin, ihminen kamppaili nyt kuten jo ammoisina aikoina maailman herruudesta ja sen iloista. Mutta miekka oli saanut väistyä kassakirjan, haarniskoitu ritari verkapukuisen liikemiehen ja hallinnollisen vallan keskus kauppavaihdon tyyssijan tieltä. Uuden ajan harkitseva tahto oli voittanut menneisyyden sokean intohimon. Taipumaton maa totteli vain voimaa. Järki merkitsi enemmän kuin ruumiillinen voima; siksi mies, jolla oli järkeä, parhaiten kelpasi alkuperäisten olojen herraksi.
Hän ei ollut saanut paljoakaan varsinaista kasvatusta. Leiritulen ja kynttilän ääressä äiti oli opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan ja antanut hänelle joitakin tietoja uskonnosta; sen lisäksi hän itse oli hankkinut itselleen kirjatietoja mitä erilaisimmilta aloilta. Hän ei ollut koskaan oppinut enempää kuin jaksoi sulattaa. Hän kykeni käsittämään elämän tosiasioita, hänellä oli luonnonihmisen selvä ajatustapa ja avoin silmä.
Ja niin tapahtui kerran, että Jakob Welse eräänä varhaisena aamuna kulki Chilcootin yli ja katosi teille tietymättömille. Vuotta myöhemmin hän ilmestyi Yukonjoen suulla, Beringin-meren rannikolla sijaitseville venäläisalueille. Hän oli tehnyt kolmentuhannen mailin jokimatkan, kokenut paljon ja nähnyt suuren unen. Mutta hän ei ilmaissut ajatuksiaan, vaan ryhtyi työhön, ja eräänä päivänä ränstyneen jokilaivan ilkkuva vihellys tervehti keskiyön aurinkoa kostealla joenrannalla sijaitsevan Fort o' Yukonin luona. Saavutus oli suurenmoinen, sen toteuttamisesta voi Jakob Welse yksin kertoa, mutta tätä mahdottomuutta seurasi toinen, höyrylaivaa höyrylaiva ja yritystä yritys. Monen tuhannen mailin laajuisille alueille, jokien ja niiden sivujokien varsille, hän rakensi kauppa-asemia ja varastorakennuksia. Hän pakotti alkuasukkaat käyttämään valkoisen miehen kirvestä, ja joka kylään ja kylien välille kohosi halkopinoja hänen alustensa tarpeiksi. Eräälle Beringin-meren saarelle, siihen, missä joki ja valtameri yhtyivät, hän perusti suuren keskusaseman, ja Tyynen valtameren pohjoisosissa kulkivat hänen mahtavat valtamerihöyrylaivansa. Ja hänen toimistoissaan Seattlessa ja San Franciscossa tarvittiin kymmenittäin apulaisia järjestelmällisesti hoitamaan laajan liikkeen asioita.
Kansaa tuli tulvien maahan. Tähän asti nälkä oli karkottanut heidät sieltä, mutta nyt Jakob Welse oli siellä ruokavarastoineen; niin he viettivät talven pakkasissa ja kaivoivat kultaa jäätyneestä maasta. Jakob Welse rohkaisi heitä, hankki heille elintarpeita, merkitsi heidät yhtiön kirjoihin. Hänen höyrylaivansa kuljettivat heidät ylös pitkin Koyokuk-jokea menneinä Arctic Cityn aikoina. Missä vain löydettiin kultaa, sinne hän perusti liikkeen ja rakensi kauppatalon. Kaupunki syntyi pian sen ympärille. Hän tutki, teki laskelmia ja kehitti mahdollisuuksia. Väsymättömänä, lannistumattomana, teräksen loisto tummissa silmissään hän oli yht'aikaa kaikkialla läsnä ja teki kaiken. Liikennettä avattaessa uudelle joelle hän oli paikalla sekä matkan alussa että sen lopussa ja kiirehti ruokatavarain lähettämistä. Maan rajojen ulkopuolella hän hankki liikesuhteita, teki liittoja koko maailman yhtiöitten kanssa ja aikaansai erikoissopimuksia kuljetusmaksuista. Itse maassa hän möi elintarpeita, vaatetavaroita ja tupakkaa, rakensi sahoja, suunnitteli kaupunkialueita ja etsi kupari-, rauta- ja hiiliaarteita. Ja jotta kullankaivajat olisivat hyvin varustetut, hän hankki napaseudun mailta, aina Siperiasta asti, asukkaitten valmistamia lumikenkiä, mucluc'eja ja turkkeja.
Hän kantoi maata hartioillaan, huolehti sen tarpeista, teki työtä sen hyväksi. Joka unssi sen kultaa kulki hänen käsiensä kautta, samoin jok'ainoa postikortti ja luottamuskirje. Hän hoiti sen pankki- ja vaihtoasioita, kuljetti ja jakoi postin. Hän ei suvainnut kilpailua, peloitti maasta nylkemishaluiset rahamiehet, veti nenästä kilpailevia yhtiöitä, ja kun ei se auttanut, hän musersi ne todenteolla. Ja kaikesta tästä huolimatta hänellä riitti aikaa ja tilaisuutta muistaa äiditöntä tyttöään, kasvattaa häntä sitä asemaa varten, jonka oli hänelle luonut.