KAHDESKYMMENES LUKU.
Siellä, missä luonto on kova ja karu, ihmisetkin helposti tulevat samanlaisiksi. Elämä on ystävällistä ainoastaan lauhkeissa maissa, missä aurinko heloittaa lämpimänä ja maa on antelias. Britannian sumuinen, kostea ilmanala tekee asukkaista juoppoja, ruusunhohtoiset itämaat houkuttelevat loistaviin lootus-unelmiin. Pohjolan raju ja hurja valkoihoinen jättiläinen ei peittele vihaansa, vaan iskee muitta mutkitta nyrkkinsä vihamiestä vasten kasvoja. Notkea, velttoliikkeinen etelämaalainen hymyilee lempeästi, odottaa tilaisuutta ja suorittaa tekonsa takaapäin, kun ei kukaan näe, harkitusti ja herättämättä melua. Tarkoitus on molemmilla sama, keinot vain erilaiset, ja niihin juuri ilmanala ja sen seurausilmiöt määräävästi vaikuttavat. Molemmat ovat syntisiä ihmisiä, kuten vaimosta syntyneet ammoisista ajoista ovat olleet, mutta toinen tekee syntinsä avoimesti, Jumalan kaikkinäkevien silmien edessä, toinen — ikäänkuin Jumala ei näkisi — verhoaa vääryytensä kaunisteltuun vaippaan ja peittelee sitä kuin jotain salaperäistä pyhää.
Tällaiset ovat ihmisen tavat aina sen mukaan, miten aurinko hänen ylitsensä paistaa ja tuulet hänen maillaan puhaltelevat, riippuvaiset hänen suvustaan, hänen isänsä ja äitinsä perinnöstä. Jokainen ihminen on useitten voimien yhteisvaikutuksen tulos, joiden painostus on häntä itseään voimakkaampi ja jotka muovaavat hänen olentonsa ennakolta määrättyyn muotoon. Mutta jos hänellä on terveet jalat, niin hän voi karata ja joutua uuden painostuksen alle. Hän voi pakenemistaan paeta, jokainen uusi painostus lyö häneen leimansa, ja lopullinen muoto on kaikkien vaikutusten yhteinen tulos. Vaihda kehdossa makaava lapsi toiseen, ja alhaissyntyinen orja kykenee kantamaan purppuraa yhtä majesteetillisesti kuin synnynnäinen ruhtinas, ja kuninkaan lapsi anoo almua yhtä nöyrästi ja ryömii ruoskan alla yhtä viheliäisenä kuin konsanaan hänen alhaisin alamaisensa. Tyhjävatsainen Chesterfield, joka sattuu saamaan hyvän aterian, ahmii yhtä vilpittömästi kuin minkä sikolätin asukkaat tahansa. Ja epikurolainen oppii eskimon likaisessa majassa ylistämään valaan ja mursun rasvaa — tai kuolee.
Niinpä vasta-asutetussa, kylmässä, kolkossa ja vihamielisessä pohjolassa etelän velttous pian kirposi ihmisistä, ja he alkoivat uutterasti ahertaa. Samalla irtautui heistä viljalti sivistyksen kiiltokuorta — kaikki sen turhamaisuus, suurin osa sen heikkoutta ja ehkä joitakin sen hyviäkin puolia. Olkoonpa niinkin, mutta he säilyttivät suuret perintötavat ja elivät ainakin rehellisesti, nauroivat vilpittömästi ja katsoivat toinen toistansa suoraan silmiin.
Siksi ei naisten, jotka ovat syntyneet 53:nnen leveysasteen eteläpuolella ja kasvaneet elämän päivänpuolella, ole hyvä liikuskella pohjolassa, ellei heidän luonteensa ole voimakas ja luja. Olkootpa he kuinka hennot ja lempeät ja tunteelliset tahansa, olkoonpa, että heidän silmänsä eivät ole kadottaneet loistoaan eivätkä kummeksivaa katsettaan ja että heidän korvansa ovat tottuneet vain helliin sanoihin, jos vain heidän elämän käsityksensä on terve ja horjumaton, jos he sen avulla kykenevät ymmärtämään ja antamaan anteeksi, niin heille ei tapahdu mitään pahaa, ja he saavat ymmärtämystä osakseen. Ellei, niin he saavat nähdä ja kuulla sellaista, mikä heitä loukkaa, saavat kärsiä paljon ja kadottavat uskonsa ihmisiin, ja se on onnettominta, mitä heille voi sattua. Heitä pitäisi silloin hellästi hoivata, ja se olisi heidän miehisten sukulaistensa tehtävä, mitä läheisempien, sitä parempi. Olisi myöskin viisasta etsiä heille asunto Dawsoniin päin viettävältä vuorenrinteeltä tai vielä kernaammin vastarannalta, Yukonin länsipuolelta. Heidän ei pitäisi kulkea ulkosalla ilman turvaa ja seuraa, ja tuvan takana oleva rinne olisi sopivin paikka heidän lepäillä ja hengittää raitista ilmaa. Siellä heidän korviaan ei särkisi kovaa elämänkamppailua käyvien miesten karkea puhe.
* * * * *
Vance Corliss kuivasi viimeisen tinalautasen ja asetti sen hyllylle, sytytti piippunsa ja heittäytyi lavitsalle tuijottamaan French Hillillä sijaitsevan mökkinsä sammalilla tiivistettyyn kattoon. Mökki oli harjanteen päässä, lähellä Eldorado Creekiä, yleisen kulkutien reunassa, ja sen ainoa ikkuna loisti iltaisin iloisesti myöhäisille kulkijoille.
Ovi potkaistiin auki, ja Del Bishop tulla kompuroi tupaan halkotaakka selässään. Hengitys oli peittänyt hänen kasvonsa niin lujaan huurteeseen, että hän ei voinut puhua. Tämä tila oli miehelle aina sangen tuskallinen, ja hän pisti sen vuoksi päänsä kiireimmän kaupalla uunin yläpuolelle, kuumaan ilmavirtaan. Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin kuura alkoi sulaa ja valua virtoina tulikuumalle uunille, jolle vesipisarat hurjasti hyppelivät. Sitten jää alkoi lohkeilla parrasta, putoilla palasina uunin kannelle ja pihisten uiskennella siinä, kunnes se kuumina höyryinä haihtui yläilmoihin.
"Tehän havainnollistatte kaikki aineen kolme ilmenemismuotoa", nauroi Vance matkien Bishopin kivettynyttä ilmettä, "kiinteän, juoksevan, ja höyrymäisen. Hetken päästä te kai esitätte kaasua."
"S-s-se oli hyvin sanottu", sai Bishop vaivoin lausutuksi irroitellessaan itsepäistä jääsirua ylähuulestaan, kunnes se viimein räiskähtäen putosi uunille.
"Miten kylmää mahtaa olla, Del? Viisikymmentä?"
"Vai viisikymmentä!" toisti kullankaivaja äärettömän halveksivalla äänellä kasvojansa kuivaten. "Elohopea on tuntikausia ollut jäässä, ja pakkanen on kiristynyt kiristymistään. Vai viisikymmentä! Minä panen uudet kintaani teidän vanhoja pieksujanne vastaan siitä, että ei ole hiukkastakaan alle seitsemänkymmenen."
"Niinkö luulette?"
"Lyödäänkö vetoa?"
Vance nyökkäsi nauraen päätään.
"Celsiusta vai Fahrenheitia?" kysäisi Bishop alkaen äkkiä epäillä.
"No jos te niin välttämättä tahdotte saada vanhat pieksuni, niin voitte saada ne ilman vedonlyöntiäkin", vastasi Vance ollen loukkaantuvinaan toisen heikkouskoisuudesta.
Del suutahti ja heittäytyi toiselle vuoteelle. "Sanoitteko nyt mielestänne jotain hyvin kekseliästä?" Kun ei saanut vastausta, luuli hän osanneensa oikeaan, kääntyi selälleen ja alkoi hänkin tutkia kattosammalia.
Neljännestunnissa hän ehti kyllästyä tähän ajanvietteeseen. "Eikö pelattaisi vähän korttia ennen maatapanoa?" hän ehdotti.
"Miksikäs ei!" Corliss nousi pystyyn, ojentautui suoraksi ja siirsi öljylampun hyllyltä pöydälle. "Riittääköhän tuo öljy?" tuumi hän katsottuaan miten korkealle se ulottui säiliössä.
Bishop otti kortit esiin ja tutki lampun sisällystä. "Niin, tietysti minä olen unohtanut täyttää sen. Nyt on liian myöhäistä. Kai se nyt tämän pelin ajaksi riittää."
Corliss otti kortit ja alkoi sekoittaa, mutta keskeytti äkkiä ja sanoi: "Meillä on pitkä matka edessä, Del, noin kuukauden päästä, maaliskuun puolivälissä luultavasti, Stuart-jokea pitkin Mc Questionille, Mc Questionia ylös ja takaisin pitkin Mayoa; sitten maitse Mazy Maylle, Henderson Creekille."
"Indian-joen varrella?"
"Ei", vastasi Corliss jakaessaan, "vaan juuri Stuartin ja Yukonin yhtymäkohdan alapuolella. Ja sitten takaisin Dawsoniin ennen jäänlähtöä."
Kullankaivajan silmät loistivat. "Siellä vasta tulee meille touhua, totisesti! Oletteko saanut vihiä jostain?"
"Sain sanan Parkerilta, joka on työssä Mayon varsilla, eikä Mc Phersonkaan ole vedellyt unia Hendersonilla — niin, häntä te ette tunnekaan. He eivät pidä suurta melua, ja eihän voi sanoa mitään varmaa, mutta — —"
Bishop nyökäytti päätään tietävästi, ja Corliss käänsi valttikortin esille. Del ryhtyi laskemaan ja oli juuri saavinaan tulokseksi kaksikymmentäneljä, kun ulkoa alkoi kuulua ääniä ja ovea jytistettiin kiivaasti.
"Astukaa sisään", hän huusi, "älkääkä pitäkö niin pahaa melua. Katsokaahan" — hän kääntyi Corlissin puoleen ja levitti korttinsa pöydälle — "viisitoista — kahdeksan, viisitoista — kuusitoista ja kahdeksan tekee kaksikymmentäneljä. Minulla on onni matkassa, minulla!"
Corliss nousi nopeasti jaloilleen. Bishop käänsi päätään. Kaksi naista ja mies olivat raskain askelin astuneet tupaan ja seisoivat ovella äkkinäisen valon huikaisemina.
"Kautta kaikkien profeettojen! Cornell!" Bishop pudisti miehen kättä ja veti häntä peremmälle. "Muistattehan Cornellin, Corliss, Jake Cornellin?"
"Kuinka minä olisin voinut unohtaa!" vastasi insinööri lämpimästi ja pudisti miehen kättä. "Se oli viheliäinen yö, jona te annoitte meille yösijan viime syksynä, yhtä surkea kuin hirvenpaisti, jota saimme aamiaiseksi, oli erinomaista."
Jake Cornell, joka oli julman näköinen ja pörröinen kuin metsäläinen, nyökäytti päätään ja laski suuren kopsapullon pöydälle. Hän nyökäytti toistamiseen ja tuijotti hurjasti ympärilleen. Huomattuaan uunin hän meni sen luo, nosti kantta, sylkäisi suun täydeltä keltaista sylkeä ja palasi pitkin askelin takaisin.
"Totta kai minä sen yön muistan", alkoi hän puhua jylisevällä äänellä jään lohkeillessa hänen partaisilta poskiltaan. "Ja on riivatun hauska nähdä teidät taas, sen minä sanon." Äkkiä hän näytti muistavan jotain ja lisäsi hiukan nolona: "Toisin sanoen, me olemme kaikki riivatun iloiset nähdessämme teidät, eikö totta, tytöt?" Hän kääntyi ja kehoitti päätään nyökäyttäen seuralaisiaan tulemaan lähemmäksi. "Blanche, kultaseni, mr Corliss — hm — — hauska tehdä teidät tutuiksi keskenänne. Cariboo Blanche, sir, Cariboo Blanche."
"Hauska tavata teidät." Cariboo Blanche ojensi ujostelematta kätensä ja katsoi Corlissia suoraan silmiin. Hän oli kaunispiirteinen, vaaleaihoinen nainen, jonka ulkomuoto kerran oli ollut miellyttävä, mutta jonka piirteet nyt olivat käyneet teräviksi ja koviksi kuin ahavoituneen miehen.
Tyytyväisenä seurustelutaitoonsa Jake Cornell rykäisi ja esitti
toisen seuralaisensa. "Mr Corliss — Neitsyt, saanko esitellä. Hm!"
Nähdessään Corlissin silmissä kysyvän ilmeen hän toisti: "Niin juuri,
Neitsyt. Ei mitään muuta."
Tyttö hymyili ja kumarsi, mutta ei ojentanut kättään. Corliss oli hänen arvostelunsa mukaan kaupunkilaisherra, ja hänen rajoitettu kokemuksensa sanoi hänelle, että sellaisten keskuudessa ei pidetä hienona antaa kättä.
Corliss haparoi kädellään ilmaa, kumarsi sitten ja katsoi häneen uteliaasti. Neitsyt oli tumma kaunotar, jolla oli matala otsa ja moitteeton vartalo, ja niin alhaista lajia kuin tuo kauneus olikin, niin hänen elämää uhkuva olemuksensa ei kuitenkaan voinut olla viehättämättä Corlissia. Hän näytti olevan elämää tulvillaan, ja hänen nopeat, vaistomaiset liikkeensä tuntuivat johtuvan punaisen veren ja elinvoiman yltäkylläisyydestä.
"Kaunis ja terve ilmestys tuo, vai mitä arvelette?" kysyi Jake
Cornell tyytyväisenä seuraten isäntänsä katsetta.
"Älkää nyt taas siinä lörpötelkö, Jake!" tokaisi Neitsyt vastaan
ja veti suunsa halveksivasti suppuun tehdäkseen vaikutuksen
Vanceen. "Minun mielestäni teidän paremmin sopisi pitää huolta
Blanche-raukasta."
"Niin, asia on niin, että meidän on käynyt varsin hullusti", kertoi Jake. "Blanchen jalat kastuivat tuolla joella vähän matkan päässä ja ovat kai nyt paleltuneet."
Blanche hymyili Corlissin taluttaessa häntä uunin luona olevalle
tuolille ja puri huultaan, etteivät muut huomaisi, miten hän kärsi.
Kun Neitsyt ryhtyi riisumaan hänen märkiä jalkineitaan, kääntyi
Corliss toisaalle, ja Bishop lähti etsimään sukkia ja mokkasiineja.
"Ei se noussut ylemmäksi kuin nilkkoihin", selitti Cornell tuttavallisesti, "mutta riittää sekin tällaisena iltana."
Corliss nyökäytti myöntävästi päätään.
"Näimme, että täällä oli valoa, ja — hm — sitten me tulimme.
Ettehän pane pahaksenne?"
"En, en suinkaan —"
"Ettekö pidä meitä tunkeilevina?"
Corliss sai hänet rauhoittumaan laskien kätensä hänen olalleen ja painaen hänet ystävällisesti istumaan. Blanche huoahti helpotuksesta. Hänen märät sukkansa olivat ripustetut kuivamaan ja höyrysivät jo jalkojen nauttiessa Bishopin avaroitten siwash-töppösien suloisesta lämmöstä. Vance tarjosi Cornellille tupakkaa, mutta tämä otti esiin kourallisen sikareja ja ojensi kaikille.
"Hävyttömän huonoa tietä juuri näillä tienoin", hän huomautti pasuunaäänellään samassa heittäen kaunopuheisen katseen pöydälle asettamaansa pulloon. "Lähteensilmät tekevät jään petolliseksi, ja ennenkuin arvaatkaan, se murtuu." Hän kääntyi uunin ääressä istuvan naisen puoleen. "Miltä tuntuu, Blanche?"
"Suloiselta", tämä vastasi laiskasti ojennellen ruumistaan ja asetellen jalkojaan, "vaikka sääret eivät olekaan yhtä norjat kuin lähtiessämme."
Cornell katsoi kysyvästi isäntäänsä, otti sitten pullon ja alkoi kaataa siitä neljään tinapikariin ja tyhjään mehulasiin.
"Miltähän maistuisi lasi totia?" puuttui Neitsyt puheeseen. "Tai punssia? Onko teillä sitruunamehua?" Hän kääntyi Corlissin puoleen. "Onko? Mainiota!" Nyt hän suuntasi mustat silmänsä Deliin. "Hei, kokki! Kattila tulelle ja vettä kiehumaan! Katsokaa tänne, kaikki tyynni! Tämä on Jaken lempijuoma, antakaa minun näyttää teille. Onko teillä sokeria, mr Corliss? Entä muskottia? Tai kanelia? Sama se! Pitäkää kiirettä, kokki!"
"Eikö hän ole kultainen?" sanoi Cornell Vancelle tuttavallisesti heidän katsellessaan, miten Neitsyt hämmensi höyryävää lientä.
Mutta Neitsyt välitti nyt vain Corlissista. "Älkää kuunnelko häntä", hän neuvoi. "Hän on nyt jo enemmän kuin puoleksi sekaisin; joka pysähdyspaikassa on maistellut."
"No, no kultaseni —", vastusteli Jake.
"Älä sinä sano minua kullaksesi", kivahti Neitsyt nyrpeästi. "Minä en pidä sinusta."
"Miksi et?"
"Siksi — —" Hän kaatoi punssin huolellisesti pikareihin ja tuumi. "Siksi, että sinä haiset tupakalle. Ja juopottelet. Minä pidän siivoista, parrattomista nuorista miehistä."
"Älkää huoliko hänen loruistaan", varoitti Cornell. "Tuon hän sanoo vain saadakseen minut aivan järjiltäni."
"Kas niin", komensi Neitsyt. "Nouskaa pystyyn nyt ja kippis!"
"Kenen malja", huusi Blanche uunin luota.
Kohotetut pikarit jäivät keskitiehen.
"Kuningattaren, Jumala häntä siunatkoon", ehdotti Neitsyt innokkaasti.
"Ja Billin", keskeytti Del Bishop.
Taasen lasit nousivat hiukkasen.
"Minkä Billin", kysyi Neitsyt epäillen.
"Mc Kinleyn."
Neitsyt hymyili armollisesti. "Kiitos, kokki, te olette kunnon mies. No, nyt aletaan uudestaan. Tämä malja juodaan seisoaltaan. Eläköön kuningatar, Jumala häntä siunatkoon, ja Bill Mc Kinley!"
"Pohjaan!" kuului Jake Cornellin ukkosääni, ja pikarit lyötiin pöytään, niin että paukahteli.
Vance Corliss huomasi, että tämä kaikki häntä huvitti. Hän muisti, mitä Frona oli sanonut, ja ajatteli ironisesti, että nytpä hän juuri oppi tuntemaan elävää elämää, kartutti kokemustensa sarjaa. Nämä olivat juuri Fronan sanat, ja ne pyörivät lakkaamatta hänen mielessään. Sitten Fronan kihlaus St. Vincentin kanssa muistui hänen mieleensä, ja hän teki Neitsyen onnelliseksi pyytämällä häntä laulamaan. Mutta Neitsyt ujosteli ja taipui vasta, kun Bishop oli esittänyt "Kiitävän pilven" lukemattomat säkeistöt. Neitsyen ääni oli heikko ja sen laajuus ehkä puolitoista oktaavia, alaäänien sävy oli sangen kummallinen ja ylä-äänet kuuluivat ohuilta ja eksyneiltä. Hän lauloi kuitenkin "Sun kultias en kaipaa" niin liikuttavasti, että Cornellin silmiin tuli kostea kiilto hänen kuunnellessaan pelkkänä korvana ja äkillisen, oudon hartauden valtaamana.
Kättentaputukset olivat vilkkaat, ja heti niiden tauottua Bishop esitti laulajattaren, "Bow Bellsin tenhottaren", maljan, ja Jake yhtyi tuumaan huutaen "pohjaan", niin että kajahteli.
* * * * *
Kahta tuntia myöhemmin Frona Welse koputti ovelle. Kiivas, selvä kolkutus tunki läpi sisällä vallitsevan hälinän ja sai Corlissin avaamaan oven.
Frona huudahti iloisesti huomatessaan, kenen luokse oli saapunut.
"Tekö — Vance! En tiennytkään teidän asuvan täällä."
Corliss pudisti hänen kättään ja asettui oviaukon tielle. Heidän takaansa kuului Neitsyen nauru ja Cornellin remuisa renkutus.
"Mitä nyt?" kysyi Corliss. "Onko jotain tapahtunut?"
"Minun mielestäni te voisitte pyytää minua sisään." Fronan äänessä oli moitetta ja kärsimättömyyttä. "Minä satuin astumaan jääsohjoon, ja jalkani voivat paleltua."
"Voi taivas varjele!" kuului Corlissin selän takaa Neitsyen rehevä ääni, ja Blanche ja Bishop yhtyivät hänen kanssaan nauramaan Cornellille, joka täyttä kurkkua puolustautui. Corlissista tuntui, kuin olisi kaikki veri hänen ruumiistaan syöksynyt poskiin. "Mutta te ette voi tulla sisään, Frona! Ettekö kuule?"
"Minun täytyy päästä." Frona piti kiivaasti puoliaan. "Jalkani ovat paleltumaisillaan."
Corliss alistui, väistyi syrjään ja sulki oven hänen jälkeensä. Joutuessaan niin äkkiä pimeydestä valoon Frona pysähtyi hetkiseksi, mutta sai pian näkönsä jälleen ja tarkasteli ympäristöään. Ahtaan huoneen ilma oli paksuna tupakansavusta, joka raittiista ulkoilmasta tulijaan vaikutti tympäisevästi. Pöydällä olevasta suuresta kattilasta kohosi kiemurteleva höyrypatsas ilmaan. Neitsyt puolustautui Cornellia vastaan pitkällä sinappikauhalla, pujahteli nopsasti takaa-ajajansa käsistä ja sivalsi tuon tuostakin keltaista voidetta hänen kasvoihinsa. Uunin luona istuva Blanche oli kääntynyt katsomaan, miten leikki päättyisi, ja Del Bishop istui lasi kädessä ja tervehti "hyvä"-huudoin jokaista onnistunutta lusikansivallusta. Kaikkien kasvot punoittivat.
Vance nojasi aivan hervottomana ovea vasten. Koko tilanne tuntui niin käsittämättömän mahdottomalta. Hänet valtasi mieletön halu nauraa, mutta hän sai esiin vain käheän yskähdyksen. Mutta Frona, jonka jalat kävivät yhä tunnottomammiksi, huomasi tarvitsevansa pikaista apua ja astui peremmälle. "Terve, Del!" hän huudahti.
Del tunsi äänen, ja hänen ilmeensä muuttui. Hän kääntyi hitaasti ja vastenmielisesti Fronaan päin. Tämä oli heittänyt parkansa päähineen taapäin, ja hänen pakkasesta punaposkiset, raikkaat kasvonsa, joita tumma nahka reunusti, olivat kuin kimppu päivänsäteitä, jotka ovat päässeet tunkeutumaan kurjaan, pimeään onkaloon. Kaikki tunsivat hänet, sillä kukapa ei olisi tuntenut Jakob Welsen tytärtä. Neitsyt pudotti pelästyksestä huudahtaen sinappilusikan kädestään, ja Cornell hieroi tahriintunutta naamaansa ja vaipui nolona lähimmälle tuolille. Cariboo Blanche oli ainoa, joka säilytti mielenmalttinsa, hän vain hymyili hiljaa itsekseen.
Bishopin onnistui saada suustaan jotain tervehdyksentapaista, mutta sen jälkeen hän ei kyennyt katkaisemaan yleistä hiljaisuutta.
Frona odotti hetkisen ja sanoi sitten: "Hyvää iltaa teille kaikille!"
"Tätä tietä." Vance oli nyt tointunut ja johdatti Fronan uunin luo, missä hän sai tuolin vastapäätä Blanchea. "Riisukaa nyt nopeasti jalkineenne ja varokaa liikaa lämmintä. Koetan etsiä teille jotain."
"Saisinko hiukan kylmää vettä", pyysi Frona. "Se ehkäisee paleltumisen. Del kai voi hankkia sitä minulle."
"Toivottavasti ette ole pahasti paleltunut."
"En ole." Hän pudisti päätään ja katsoi Vanceen hymyillen, samalla vetäen kankeita mokkasiinejaan jalastaan. "Eivät ne ole ehtineet paleltua muuta kuin pinnalta. Pahimmassa tapauksessa nahka lähtee."
Kaamea hiljaisuus vallitsi tuvassa, Bishop ammensi vettä säiliöstä pieneen kulhoon, ja Corliss etsiskeli pienimpiä ja siroimpia kotijalkineitaan ja lämpimimpiä sukkiaan.
Frona lakkasi äkkiä hieromasta jalkojaan, katsahti ylös ja sanoi nauraen: "Älkää antako minun palelluttaa iloanne, niinkuin olen palelluttanut jalkani. Jatkakaa toki!"
Jake Cornell suoristautui ja rykäisi, ja Neitsyt sai ylen arvokkaan ilmeen kasvoilleen, mutta Blanche tuli Fronan luo ja otti pyyhinliinan hänen kädestään.
"Minä astuin sulaan samassa paikassa", sanoi hän laskeutuen polvilleen ja aikoen hieroa paleltuneita jalkoja, kunnes veri alkoi kiertää ja ne tulivat punaisiksi jälleen.
"Ehkäpä nämä jotenkuten menettelevät." Corliss heitti naisille mokkasiinit ja villasukat, joita he tuttavallisesti naureskellen alkoivat vetää Fronan jalkoihin.
"Mutta minkä ihmeen takia te olitte yksin liikkeellä tähän vuorokauden aikaan?" kysyi Vance. Sisimmässään hän ei voinut olla ihmettelemättä sitä levollisuutta ja mielenmalttia, millä Frona suhtautui tilanteeseen.
"Tiedän edeltäkäsin, että te tulette torumaan minua", vastasi Frona auttaen Blanchea ripustamaan märät vaatekappaleet uunin yläpuolelle kuivumaan. "Olin mrs Stantonin luona; mutta ensin teidän pitää saada tietää, että miss Mortimer ja minä olemme viikon vierailulla Pentlyillä. No niin, minä aioin lähteä Stantonilta ennen pimeän tuloa, mutta heidän pikku poikansa oli jotenkuten onnistunut saada lamppuöljyä suuhunsa, mr Stanton oli Dawsonissa ja — niin, me emme olleet varmoja siitä, että vaara oli ohitse, ennenkuin puolisen tuntia sitten. Mrs Stanton ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että palaisin yksin, mutta eihän siinä ollut minkäänlaista pelon syytä, minä vain en tullut ajatelleeksikaan, että jää voisi pettää tällä pakkasella."
"Millä te sen lapsen paransitte?" kysyi Del tahtomatta päästää keskustelua katkeamaan, kun se nyt kerran oli saatu käyntiin.
"Purutupakalla." Ja naurun tauottua Frona jatkoi: "Heillä ei ollut sinappia, enkä minä keksinyt muutakaan sen parempaa. Sitä paitsi Matt Mc Carthy kerran Dyeassa pelasti sillä minun henkeni, kun minussa oli kuristustauti. Mutta tehän lauloitte minun tullessani. Jatkakaa toki."
Jake Cornell änkytti, että he olivat laulaneet tarpeekseen.
"Entä te, Del. Laulakaa 'Kiitävä pilvi', niinkuin teillä on tapana jokimatkalla."
"Sen hän on jo laulanut", sanoi Neitsyt.
"Laulakaa te sitten. Olen varma siitä, että te osaatte laulaa."
Hän katsoi Neitsyttä hymyillen silmiin, ja tämä nuori nainen esitti markkinaballaadin taiteellisemmin kuin itse aavistikaan. Fronan tulon aiheuttama painostava mieliala hälveni pian olemattomiin, ja tuvassa laulettiin, juotiin maljoja ja remuttiin kuten ennenkin. Fronakin kosketti toverillisesti huulillaan mehulasin reunaa ja huvitti osaltaan seuraa laulamalla "Annie Laurien" ja "Ben Boltin." Salaa hän pani merkille, miten voimakas juoma sai vähitellen Cornellin ja Neitsyen kokonaan valtoihinsa. Tämä oli hänelle uusi kokemus, ja hän iloitsi siitä, vaikkakin hänen samalla tuli sääli Corlissia, joka oli melko nolo isäntä.
Mutta tämä ei ollut säälin tarpeessa. Hän katsoi Fronaa ja koetti kuvitella mielessään, että joku niistä naisista, joihin hän oli tutustunut äitinsä teekutsuissa, olisi kolkuttanut ovelle ja astunut sisään tänne, niinkuin Frona oli tehnyt. Vielä eilen hänestä olisi ollut kiusallista nähdä Blanchen hierovan hänen jalkojaan, mutta nyt hän oli ylpeä siitä, että Frona salli sen tapahtua, ja tuli myötätuntoisemmaksi Blancheakin kohtaan. Lieneekö juoma vaikuttanut, mutta hän oli löytävinään kätkettyä kauneutta tuon naikkosen kuluneista piirteistä.
Frona oli saanut kuivaneet mokkasiininsa jalkaansa ja seisoi valmiina lähtemään, kärsivällisesti kuunnellen Jake Cornellin viimeistä, änkyttävää maljapuhetta, jota tämä nikotukseltaan tuskin sai lausutuksi.
"Sen miehen — hik! — miehen malja", hän jylisevällä äänellä huusi, "sen miehen — hik! — joka — joka on luonut —"
"Tämän siunatun maan", täydensi Neitsyt.
"Aivan niin, kultaseni. Sen miehen malja, joka on luonut tämän siunatun maan. Eläköön — hik! — eläköön Jak — Jakob Welse!"
"Ja Jakob Welsen tytär", huusi Blanche.
"Hyvä! Nouskaa seisomaan! Pohjaan!"
"Niin, 'sen tytön vertaista ei toista'", alkoi Del laulaa posket hehkuen.
"Minä tahtoisin puristaa teidän kättänne, vain kerran", sanoi Blanche hiljaa muiden melutessa.
Frona riisui kintaansa, jonka hän jo oli vetänyt käteensä, ja he puristivat lujasti toistensa käsiä.
"Ei, ei", sanoi Frona heti sen jälkeen Corlissille, joka oli pannut lakin päähänsä ja sitoi korvalappuja. "Blanche on kertonut minulle, että tästä on vain puoli mailia Pentlylle. Tie on selvä. Ei kukaan saa lähteä minua saattamaan."
"Ei ensinkään." Hänen äänessään oli tällä kertaa niin käskevä sävy, että Corliss viskasi lakin vuoteelle. "Hyvää yötä vain!" Hän hymyili koko meluavalle joukolle.
Mutta Corliss saattoi hänet ovelle ja astui ulos. Frona katsahti häneen. Päähine oli vain puoleksi hänen päänsä yli vedettynä, ja hänen kasvonsa loistivat lumoavasti tähtien valossa.
"Frona, minä — — minä tahtoisin —"
"Älkää olko huolissanne. Minä en kantele", kuiskasi Frona.
Corliss huomasi hänen kasvojensa ilkkuvan ilmeen, mutta koetti jatkaa. "Minä tahtoisin selittää teille, kuinka —"
"Tarpeetonta! Minä ymmärrän. Mutta samalla minun täytyy tunnustaa, etten erikoisesti ihaile teidän makuanne —"
"Frona!" Hänen äänensä oli niin kiusaantunut, ettei se voinut jäädä
Fronalta huomaamatta.
"Voi teitä hullua", hän nauroi. "Ikäänkuin minä en tietäisi kaikkea.
Kertoihan Blanche, että hän oli kastellut jalkansa."
Corliss painoi päänsä alas. "Frona, te olette ehjin naisluonne, minkä milloinkaan olen tavannut. Ja" — hän suoristautui, ja hänen äänensä kuului vakuuttavalta — "me emme vielä tiedä, miten meidän suhteemme päättyy."
Frona koetti estää, mutta hän jatkoi: "Minä tunnen, minä tiedän, että kaikki vielä muuttuu. Käyttääkseni teidän omia sanojanne: kaikki tekijät eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan. Mitä St. Vincentiin tulee, niin — — Minun omakseni te sittenkin tulette. Ja jos se tapahtuisi nyt heti, niin se ei olisi liian aikaista!"
Hän ojensi kuten nälkäinen kätensä Fronaa kohti, mutta tämä oli arvannut hänen aikeensa, ennenkuin hän ehti sitä toteuttaa, pujahti nauraen pakoon ja juoksi kevyesti tietä alas.
"Tulkaa takaisin, Frona! Tulkaa takaisin!" huusi Corliss. "Minä olen pahoillani —"
"Ettepä olekaan", kuului vastaus. "Ja minä olisin pahoillani, jos te olisitte. Hyvää yötä!"
Corliss näki hänen katoavan pimeyteen ja astui tupaan. Hän oli ollut niin vajonneena muihin mietteisiin, että ensi hetkessä hämmästyi näkyä, joka häntä täällä kohtasi. Cariboo Blanche itki hiljaa itsekseen. Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, ja Corliss näki kyynelten vierivän hänen poskiaan pitkin. Bishopin kasvot näyttivät vakavilta. Neitsyt loikoi pää käsivarsien varassa pöydällä kaatuneitten pikarien ja punssilätäköitten seassa, ja Cornell seisoi kumartuneena hänen ylitseen, nikotteli ja hoki lakkaamatta: "Sinussa ei ole mitään vikaa, kultaseni, ei mitään vikaa."
Mutta Neitsyt oli lohduton. "Voi Jumala! Kun minä ajattelen sitä, mikä olen, ja sitä, mikä olen ollut — — — Mutta syy ei ole minun, sen minä sanon teille", huusi hän äkkiä kiivaasti. "Millaisten ihmisten lapsena minä olen syntynyt, sanokaahan? Mikä minun isäni oli? Juoppo, josta ei ollut mihinkään. Entä äitini sitten? Whitechapelista [Lontoon kurjin kortteli.] kotoisin. Kuka olisi antanut ropoakaan minun hyväkseni, jotta olisin saanut kasvatusta? Kuka välitti minusta vähääkään? Kuka, sanokaa se!"
Corlissin mielessä tapahtui äkillinen muutos. "Olkaa vaiti!" hän käski.
Neitsyt kohotti päätään, hänen hajalle päässeet hiuksensa törröttivät kuin raivottarella. "Oliko tuo teidän rakastettunne?" hän ilkkui. "Oliko?"
Corliss syöksyi raivoissaan häntä kohden kasvot valkeina ja ääni vihasta väristen.
Neitsyt kyyristyi kokoon ja nosti vaistomaisesti kädet kasvojensa suojaksi. "Älkää lyökö minua, sir", hän vikisi, "älkää lyökö minua!"
Corliss pelästyi omaa itseään ja odotti, kunnes sai mielenmalttiinsa takaisin. Sitten hän sanoi rauhallisesti: "Nyt saatte pukea vaatteet yllenne ja mennä matkoihinne. Kaikki kolme! Kas niin, ulos ja äkkiä!"
"Te ette ole mies, ette ole", uskalsi Neitsyt sanoa vihaisena huomatessaan, että pahoinpitelyn vaara oli ohitse.
Mutta Corliss kyyditsi hänet ensimmäisenä ovelle eikä ollut kuulevinaankaan.
"Täältä ajetaan naisia ulos", äyski tyttö raivoissaan, ja oli kompastumaisillaan kynnykseen.
"Ei hätää", marisi Jake Cornell rauhoittavasti, "ei hätää."
"Hyvää yötä. Olen pahoillani", sanoi Corliss Blanchelle sovinnollisesti hymyillen tämän astuessa ovesta.
"Keltanokka! Nulikka!" kirkui Neitsyt hänen jälkeensä, kun ovi jo oli sulkeutunut.
Corliss tuijotti ensin Del Bishopiin, sitten pöydällä vallitsevaan sekamelskaan, astui sitten huoneen poikki ja heittäytyi vuoteelle. Bishop nojasi kyynärpäätään pöytään ja imi piippuaan. Lamppu savusi, liekki lepatteli ja sammui, mutta hän istui yhä paikallaan, täytti piippunsa kerran toisensa jälkeen ja raapaisi lukemattomia tulitikkuja.
"Del! Oletteko hereillä?" kysyi Corliss viimein.
Del mörähti vastaukseksi.
"Minä olin aika lurjus, kun ajoin heidät ulos pakkaseen. Minua hävettää."
"Olitte kuin olittekin", vakuutti Del.
Pitkä hiljaisuus seurasi. Del koputti tuhan piipustaan ja nousi.
"Nukutteko?" kysyi hän.
Kun vastausta ei kuulunut, astui hän hiljaa vuoteen luo ja levitti peiton isäntänsä yli.