YHDESKOLMATTA LUKU.
"Niin, mikä oikeastaan on kaiken tarkoitus?" Corliss ojentautui veltosti ja nosti jalkansa pöydälle. Hän ei ollut erityisen huvitettu, mutta eversti Trethaway tahtoi välttämättömästi keskustella vakavasti.
"Siinähän se pulma juuri onkin! Tuo vanha ja alati uusi kysymys, jonka ihminen singahuttaa kaikkeutta vasten kasvoja." Eversti etsi jotain lompakostaan. "Katsokaahan" — hän otti esiin kuluneen paperipalasen, jolle oli jotain kirjoitettu — "tämän minä kopioin jostakin monta vuotta sitten. Kuulkaahan! 'Mikä merkillinen kummitus onkaan ihminen, tuo tomusta kokoonpantu sairaalloinen muodostuma, joka vuoroin liikuttelee jalkojaan, vuoroin makaa unen horrostilassa, joka tappaa, syö, kasvaa, ja synnyttää omia pienoiskuviaan, tuo olento, jonka hiukset ovat kuin maan ruoho ja jonka kasvoista kimaltaa kaksi silmää, olento, jonka luulisi saavan lapset säikkymään. Olento-raukka, joka niin turhan vuoksi ristiriitaisine himoineen ja haluineen on viskattu tänne lukemattomien kärsimysten keskelle, raa'an luonnon valtaan, olento, jonka omat esi-isät ovat petoja ja jonka kohtalona on riistää kanssaihmisiltä heidän henkensä. Rajattoman lapsellinen, usein ihailtavan rohkea, usein liikuttavan hyvä. Milloin hän istuutuu keskustelemaan hyvästä ja pahasta ja jumaluuden olemuksesta, milloin nousee taistelemaan munankuoresta tai kuolemaan aatteen puolesta!' Ja mikä on tarkoitus?" hän kysyi kiivaasti ja heitti paperin pöydälle, "tämän sairaan tomuolennon tarkoitus?"
Corliss haukotteli vastaukseksi. Hän oli ollut matkoilla koko päivän ja kaipasi vuoteeseensa.
"Tässä minä olen, minä eversti Trethaway, en ole enää nuori, mutta melko hyvin säilynyt, minulla on hyvä yhteiskunnallinen asema, varallisuuteni ei ole aivan mitätön, minun ei tarvitse rasittaa itseäni työllä, ja kuitenkaan en nauti elämästäni, vaan aherran naurettavalla innolla, joka paremmin sopisi minua puolta nuoremmalle miehelle. Ja minkä vuoksi? Syödäkseni, tupakoidakseni ja nukkuakseni, ja mitä ruokaan, tupakkaan ja vuoteisiin tulee, niin ei tässä matoisessa maailmassa liene toista niin viheliäistä kolkkaa kuin tämä takamaa, jota sanotaan Alaskaksi."
"Mutta juuri teidän ripeä elämännehän tekee teille mahdolliseksi pysyä voimissa", vastusteli Corliss.
"Fronan oppeja", pisteli eversti.
"Ja minun ja teidän."
"Ja tomuolennon —"
"Tomuolentoa elävöittää aate, jota te ette ota huomioon — velvollisuuden, rodun, jumaluuden aate."
"Ja mikä on palkka?" kysyi Trethaway.
"Jokainen hengenveto. Kevätkorento elää vain tunnin."
Eversti kohautti olkapäitään, oli vaiti hetkisen ja tunnusti sitten: "No niin, en minä voi olla pessimisti, vaikka koettaisinkin. Kaikkihan me olemme saaneet palkkamme ja minä runsaammin kuin useimmat muut. Koska sisin tarkoitus on meiltä salattu, niin tyytykäämme siihen, mikä on meitä lähempänä. Siten saamme tässä elämässä parhaan palkan."
"Aivan hedonistinen johtopäätös."
"Ja järjellinen. Todistan sen teille heti. Minä voisin ostaa ruokaa ja vaatteita parillekymmenelle, mutta itse elän vain yhden puolesta; miksi en elättäisi edes kahta?"
Corliss veti jalkansa pöydältä ja ojentautui suoraksi. "Toisin sanoen?"
"Minä menen naimisiin ja tuotan yhteiskunnalle hermokohtauksen.
Sellaisista ne pitävät, se on niiden palkka."
"En voi epäillä muuta kuin yhtä naista", sanoi Corliss epäröiden ja ojensi kätensä.
Trethaway pudisti sitä hitaasti. "Hän se on."
Corliss hellitti kädenpuristuksensa, ja tyytymättömyys kuvastui hänen kasvoistaan. "Entä St. Vincent?"
"Se on arvoitus vain teille, ei minulle."
"Siis Lucilen —?"
"Ei, ei suinkaan. Hänellä oli pieni eriskummallinen päähänpisto, ja hän toteutti sen näppärästi."
"Minä en käsitä." Corliss hieroi kädellään otsaansa.
Trethawayn huulet vetäytyivät ylimieliseen hymyyn. "Ei teidän tarvitsekaan. Kysyn teiltä vain, tahdotteko tulla todistajana vihkiäisiini."
"Mielelläni. Mutta kylläpä te kuljitte kiertoteitä päästäksenne perille. Se ei ole teidän tapaistanne."
"Niin kävi silloinkin, kun puhuin hänen kanssaan", sanoi eversti ja kiersi ylpeästi viiksiään.
* * * * *
Luoteisalueen ratsastavan poliisin kapteeni on virka-asemansa nojalla oikeutettu hätätilassa toimittamaan porvarillisen vihkimisen samoinkuin rankaisemaan lainrikoksista. Siksi eversti Trethaway eräänä päivänä meni kapteeni Alexanderin luo ja sopi hänen kanssaan siitä, että vihkiminen tapahtuisi seuraavana aamupäivänä. Sieltä tuleva sulhasmies lähti Fronan luo. Hän kiiruhti selittämään, että Lucile ei ollut pyytänyt häntä tulemaan, mutta — no niin, asia oli niin, että Lucile ei tuntenut seudun naisia, ja lisäksi eversti tiesi, kenen Lucile tahtoisi pyytää todistajaksi, jos hän rohkenisi. Hän toimi siis omalla vastuullaan. Ja hän tiesi, että tämä yllätys tuottaisi Lucilelle suuren ilon.
Frona hämmästyi äärettömästi kuullessaan uutisen. Eihän ollut kulunut kuin pari päivää siitä, kun Lucile oli käynyt hänen luonaan vaatimassa häneltä St. Vincentiä, ja nyt oli eversti Trethawayn vuoro. Hän oli jo silloin tajunnut, että Lucile salasi häneltä jotain, mutta nyt hänen käytöksensä tuntui kaksin verroin vilpilliseltä. Oliko siis sittenkin totta, että Lucile möi rakkautensa? Nämä ajatukset lensivät nopeasti hänen aivojensa läpi, sillä välin kuin eversti levottomana katseli häntä. Hän oli vastaamaisillaan kieltävästi ja tiesi, että hänen piti vastata pian, mutta Trethawayn rohkeus, jota hän ei voinut olla ihailematta, sai hänet muuttamaan mielensä. Niin hän melkein vastoin tahtoaan kuunteli sydämensä ääntä ja lupasi tulla.
Tunnelma oli kuitenkin hieman painostava ja kylmä, kun nuo neljä seuraavana päivänä tapasivat toisensa kapteeni Alexanderin yksityisessä työhuoneessa. Lucile näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun millä hetkellä tahansa ja kaikin voimin koettavan hillitä mielenliikutusta, jota häneltä ei olisi saattanut odottaa. Frona puolestaan ei yrityksistään huolimatta saanut herätetyksi eloon myötätuntoa, joka olisi karkoittanut jäykkyyden heidän väliltään. Tämä vaikutti vuorostaan Vanceen ja teki hänen käytöksensä everstiäkin kohtaan pingoitetuksi.
Eversti Trethaway näytti pudistaneen kaksikymmentä vuotta voimakkailta hartioiltaan, eikä ikäero sulhasen ja morsiamen välillä ensinkään häirinnyt Fronaa hänen nähdessään heidät yhdessä. "Hän on elänyt elämänsä hyvin", ajatteli hän ja katsahti sitten vaistomaisesti, ikäänkuin salaa toivoen, Corlissiin. Mutta jos sulhanen oli nuortunut, niin sama tunnustus täytyi antaa Corlissillekin. Heidän viime tapaamisensa jälkeen hän oli luopunut ruskeista viiksistään, ja sileiksi ajellut kasvot, jotka uhkuivat terveyttä ja voimaa, näyttivät ihmeteltävän poikamaisilta, ja siitä huolimatta paljas ylähuuli ilmaisi lujuutta ja päättäväisyyttä, jota siinä aikaisemmin ei ollut huomannut. Sitä paitsi piirteet näyttivät käyneen voimakkaammiksi, ja silmiin, joiden katse aina oli ollut lempeä ja luja, oli nyt tullut lisäksi jotain karua ja kovaa, jonka elämän kamppailu ja toimeliaisuus tuovat muassaan — se toimintakyvyn ja tarmon leima, joka on ominainen jokaiselle toiminnan miehelle, ajakoonpa hän sitten koirilla, kyntäköön merta tai ohjailkoon valtakuntien kohtaloita.
Kun yksinkertaiset juhlamenot olivat ohitse, Frona suuteli Lucilea, mutta tältä ei jäänyt huomaamatta, että hän ei tehnyt sitä välittömästi, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Trethaway, joka alusta alkaen oli huomannut Fronan kylmyyden, käytti tilaisuutta hyväkseen keskustellakseen hänen kanssaan, sillä välin kuin kapteeni Alexander ja Corliss kohteliaasti onnittelivat hänen vaimoaan.
"Mitä nyt, Frona?" kysyi eversti kiertelemättä. "Toivottavasti ette tullut tänne vastoin tahtoanne. Olen pahoillani, en teidän tähtenne, sillä jos olette teeskennellyt, niin ette sitä ansaitse, vaan Lucilen tähden. Te teette väärin häntä kohtaan."
"Tässä on ollut teeskentelyä alusta alkaen." Fronan ääni vapisi. "Minä tein parhaani — olin toivonut onnistuvani paremmin — mutta en voinut teeskennellä tunteita, joita minulla ei ole. Olen pahoillani, mutta — — olen pettynyt. Ei, en voi selittää, kaikkein vähimmin teille."
"Puhukaamme suoraan, Frona! Tarkoitatte St. Vincentiä."
Hän nyökäytti päätään.
"Silloin tiedän, mitä teillä on mielessä. Ensiksikin" — hän katsahti sivullepäin ja kohtasi Lucilen levottoman katseen — "ensiksikin hän äskettäin kävi teidän luonanne ja sanoi teille, mitä ajatteli St. Vincentistä. Toiseksi te juuri sen vuoksi ajattelette, että hänen sydämellään ei ole mitään tekemistä tämän päivän tapahtuman kanssa, että hän ei välitä minusta vähääkään, lyhyesti sanoen, että hän menee naimisiin minun kanssani saavuttaakseen yhteiskunnallisen aseman ja tullakseen rikkaaksi. Eikö niin?"
"Eikö siinä sitten ole kylliksi? Voi, eversti Trethaway, minä olen pettynyt, surkeasti pettynyt hänen suhteensa, teidän suhteenne ja itseni suhteen."
"Älkää nyt olko lapsellinen. Minä pidän teistä liian paljon antaakseni teidän noin pettää itseänne. Kaikki on käynyt liian nopeasti, siinä kaikki. Te ette ole voinut seurata asiain kulkua. Kuulkaahan nyt! Me olemme pitäneet sitä salassa, mutta hän kuuluu valittujen joukkoon, joilla on alueita French Hillillä. Hänen osuutensa on osoittautunut tuottavimmaksi kaikista, lupaa vähintään puolen miljoonaa, ja kaikki se kuuluu yksinomaan hänelle. Luuletteko, ettei hän niillä rahoilla voisi matkustaa minne tahansa ja hankkia itselleen asemaa? Mitä siis siihen tulee, niin te yhtä hyvin voisitte epäillä, että minä otan hänet rahojen tähden. Frona, hän pitää minusta, ja minä sanon teille, että hän on liian hyvä minulle. Toivon, että tulevaisuudessa voin osoittaa ansaitsevani hänet. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä! Teidän mielestänne hänen kiintymyksensä minuun on tullut kovin äkkiä, eikö totta? Mutta nyt voitte saada tietää, että meidän kiintymyksemme toisiimme on peräisin siltä ajalta, jolloin minä ensiksi tulin tähän maahan, ja että se siitä lähtien on kasvamistaan kasvanut. St. Vincent? Joutavia! Minä tiesin sen koko ajan. Lucile oli saanut päähänsä, että koko mies ei ollut teidän pikkusormennekaan arvoinen, ja sen vuoksi hän koetti vaikuttaa asiain kulkuun. Miten hän onnistui St. Vincentiin nähden, sitä ette saa koskaan tietää. Minä sanoin hänelle, että hän ei tuntenut Welsejä, ja niin hän sanoi itsekin jäljestäpäin. Kas niin se oli, uskokaa tai olkaa uskomatta." "Mutta mitä te ajattelette St. Vincentistä?"
"Se nyt ei oikeastaan kuulu tähän, mutta minä sanon teille rehellisesti, että olen samaa mieltä kuin Lucile. Mutta nyt tahtoisin saada tietää, miten aiotte suhtautua Lucileen?"
Frona ei vastannut, vaan palasi muitten luo. Lucile näki hänen tulevan ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin. "Hän on sanonut teille —?"
"Että minä olen lapsellinen hupakko. Ja taidanpa ollakin." Hän hymyili. "Varmastikin olen. En voi sitä nyt oikein selittää, mutta — —"
Kapteeni Alexanderin mieleen juolahti äkkiä jokin häitä koskeva sukkeluus, ja hän veti everstin muassaan uunin luo saadakseen sen kerrotuksi. Vance seurasi heitä.
"Tämä on ensi kerta", sanoi Lucile, "ja se merkitsee minulle enemmän, niin paljon enemmän kuin — — useimmille naisille. Minua peloittaa. Mutta minä rakastan häntä, rakastan sydämestäni!" Ja kun sukkeluus oli saatu kerrotuksi ja herrat tulivat takaisin, nyyhkytti hän: "Rakas, rakas Frona!"
Samassa silmänräpäyksessä — sopivampaa hän ei olisi voinut valita —
Jakob Welse astui sisään kolkuttamatta ja päällysvaatteet yllä.
"Kuokkavieras tulee", hän tervehti. "Joko kaikki on ohitse? Vai niin!" Lucile katosi hänen mahtaviin karhunnahkaturkkeihinsa. "Eversti, kätenne tänne, pyydän anteeksi tunkeutumiseni ja suon teille anteeksi, ettette kutsunut minua. Terve, Corliss! Kapteeni Alexander, hyvää päivää!"
"Mitä pahaa minä olen tehnyt?" valitti Frona, sai hänkin karhunnahkasyleilyn ja puristi isänsä kättä, niin että melkein otti kipeätä.
"Tahdoin tulla tänne avuksi", kuiskasi Jakob Welse ja vastasi Fronan kädenpuristukseen.
"No niin, eversti, en tiedä, miten olette aikonut juhlia tätä päivää, ja se onkin yhdentekevää. Saatte kuitenkin luopua suunnitelmistanne. Minulla on pöytä katettuna kotona, ja siellä on myöskin ainoa rehellinen laatikko samppanjaa napapiirin tällä puolen. Te tietysti tulette mukaan, Corliss, ja —" Hänen katseensa liukui kapteeni Alexanderin ohitse, ja sekunnin vaitiolo syntyi.
"Tietysti." Vastaus tuli nopeasti, mutta Luoteisalueen korkein viranomainen oli kuitenkin ehtinyt ottaa huomioon kaikki tämän epävirallisen teon mahdolliset seuraukset. "Tulitteko ajaen?"
Jakob Welse nauroi ja osoitti jalkojaan, joissa oli mokkasiinit.
"Jalkaisinko, ei kiitos!" Kapteeni astui nopeasti ovea kohti. "Reet ovat kunnossa, ennenkuin olette valmiit lähtemäänkään. Kolme kappaletta, kilisevin kulkusin."
Trethawayn ennustus toteutui. Dawsonin asukkaat hieroivat silmiään, kun nuo kolme rekeä, ajajina kolme punatakkista poliisimiestä, hurauttivat sen pääkatua pitkin, ja hieroivat uudelleen nähdessään, ketkä istuivat reissä.
* * * * *
"Me aiomme viettää hiljaista elämää", kertoi Lucile Fronalle.
"Klondyke ei ole koko maailma, ja parashan meillä on jäljellä."
Mutta Jakob Welse oli hiukan eri mieltä. "Me olemme antaneet kannatuksemme tälle asialle", hän sanoi kapteeni Alexanderille, ja kapteeni Alexander sanoi, ettei hänen tapansa ollut peräytyä.
Mrs Schoville oli ensimmäinen, joka antoi ukkosen jyrähdellä, määräsi muitten naisten kannan ja oli alituisesti järkytetty ja suunniltaan.
Lucile ei aluksi seurustellut kenenkään muun kuin Fronan kanssa. Mutta Jakob Welsen, joka harvoin kävi vieraskäynneillä, saattoi usein tavata eversti Trethawayn kodista, ja tavallisesti hän vei jonkun muassaan sinne. "Onko teillä mitään erikoista tänä iltana?" oli hänellä tapana kysyä kohdatessaan sattumalta tuttaviaan. "Eikö, no tulkaa sitten minun kanssani." Joskus hän sanoi sen viattomasti kuin lammas, joskus taas käskevä ilme tuuheilla kulmillaan, ja sai tavallisesti toisen suostumaan. Näillä miehillä oli vaimot, ja niin hän kylvi hajaannuksen siemeniä vastapuolueen riveihin.
Pian huomattiin, että eversti Trethawayn luona oli tarjona muutakin kuin mietoa teetä ja juorupuhetta; siksi kirjeenvaihtajat, insinöörit ja matkustajat vaelsivat usein hänen kotiinsa vievää tietä, ja paikkakunnan johtavat miehet näyttivät heille esimerkkiä. Siten Trethawayn kodista tuli jonkinlainen keskus, ja kun se kerran oli saanut tukea kauppa-, raha- ja virkamiespiirien taholta, niin sen yhteiskunnallisen aseman täytyi olla taattu.
Ainoa ikävä seuraus mrs Schovillen ja hänen kaltaistensa naisten vastarinnasta oli, että heidän oma elämänsä tuli yksitoikkoisemmaksi ja että he kadottivat uskonsa eräihin homehtuneisiin, epäjohdonmukaisiin periaatteihin. Sitä paitsi kapteeni Alexander paikkakunnan ylimpänä virkamiehenä oli tärkeä henkilö, ja Jakob Welse merkitsi samaa kuin yhtiö, jonka kanssa ei ollut hyvä joutua huonoihin väleihin. Eipä siis aikaakaan, niin oli jäljellä vain puolisen tusinaa, jotka kaikesta huolimatta pysyivät kylmäkiskoisina, mutta heitä pidettiin eksyneenä laumana.