KAHDESKOLMATTA LUKU.
Kevään tullen alkoi Dawson tyhjenemistään tyhjetä. Jotkut lähtivät sen vuoksi, että olivat hankkineet itselleen kaivososuuksia, toiset taas siksi, että eivät olleet sitä tehneet, ostivat saatavissa olevat koirat ja huristivat Dyeaa alas, niin kauan kuin jää kesti. Sattumalta keksittiin, että Dave Harney omisti useimmat näistä koirista.
"Aiotteko tekin lähteä?" kysyi Jakob Welse häneltä eräänä päivänä, kun keskipäivän aurinko ensi kerran lämmitti, niin että tuntui.
"Enpä taida lähteä. Minä saan kolme dollaria puhdasta voittoa mokkasiiniparista, ostin niitä nähkääs varastoon, puhumattakaan saappaista. Kuulkaahan, Welse, eikö niin, että te koetitte nolata minut siinä sokerijutussa, vai miten?"
Jakob Welse hymyili.
"Mutta hitto vie, minä olen hoitanut asiani hyvin. Onko teillä kumikalosseja?"
"Ei ole, loppuivat alkutalvesta."
Dave nauraa hikersi. "Ja se, joka sai ne loppumaan, ei ollut kukaan muu kuin minä omassa persoonassani."
"Älkäähän nyt! Minä olin antanut kauppiaalle määräyksen, että niitä ei saanut myydä tukuittain."
"Eikä myytykään. Pari mieheen ja pari sataa ostajaa, mutta minun rahoillani ne maksettiin eikä kenenkään muun. Niin, tehän kysyitte, lähdenkö minä minnekään. En kai tänä vuonna. Huuhdonta on käsissä."
Hendersonilla tehtiin huhtikuun puolivälissä löytö, joka näytti lupailevan suurenmoisia tuloksia, ja se houkutteli St. Vincentin lähtemään Stewart-joelle. Vähää myöhemmin Jakob Welse, jolla oli etuja valvottavina Gallagher Gulchissa ja joka oli iskenyt silmänsä White-joen kuparikaivoksiin, lähti samoille seuduille, ja Frona seurasi häntä, sillä huvi ja virkistys oli isänkin matkan varsinainen tarkoitus. Nyt olivat myöskin Corliss ja Del Bishop, jotka kuukauden ajan olivat kierrelleet Mayon ja Mc Questionin seutuja, asettuneet Hendersonin vasemman haaran varrelle, missä heillä oli joukko kaivosalueita tutkittavinaan.
Mutta toukokuuhun päästäessä kevät oli edistynyt niin pitkälle, että virtajäitten kulkeminen alkoi käydä vaaralliseksi, ja kelin ollessa viimeisillään kullanetsijät lähtivät Stewart-joen suulla sijaitseville saarille, missä he asettuivat tilapäiseen leiriin tai nauttivat asumuksien omistajien vieraanvaraisuutta. Corliss ja Bishop sijoittuivat Tienhaaraan (saari oli saanut nimensä siitä, että maahan tulevilla matkueilla oli tapana tässä hajaantua ja lähteä eri tahoille), missä Tommy Mc Phersonilla oli mukava asunto. Paria päivää myöhemmin Jakob Welse ja Frona palasivat uskaliaalta retkeltä White-joelle ja pystyttivät telttansa Tienhaaran yläpäässä kohoavalle kukkulalle. Kevään ensimmäiset "heikkokintut" saapuivat uupuneina perille ja asettuivat leiriin jäänlähtöön asti. Lisäksi oli vielä matkustajia, jotka kelirikon pakottamina tulivat maihin rakentamaan ruuhia ja odottamaan avovettä tai tekemään kanoottikauppoja saarelaisten kanssa. Huomattavin näistä oli paroni Courbertin.
"Oh! Suurenmoista! Loistavaa! Eikö olekin?" hän huudahti Fronan tavatessa hänet ensi kerran pian hänen saapumisensa jälkeen.
"Mikä?" kysyi Frona ja ojensi kätensä.
"Te, te — —" Hän nosti lakkiaan. "Hyvin ihana!"
"Olen varma —", alkoi Frona.
"Ei, ei!" Hän pudisti innokkaasti kiharaista päätään. "En tarkoita teitä. Katsokaa!" Hän kääntyi ja osoitti kanoottia, josta Mc Pherson vastikään oli puijannut häneltä kolminkertaisen hinnan.
"Vai niin, kanootti!" Fronan ääni kuulosti hieman pettyneeltä.
"Ei, ei! Pardon!" Hän polki suutuksissaan maata. "Se ei ole niin. En tarkoita teitä. Enkä kanoottia. Se on — oh! Nyt minä keksin sen! Se on teidän lupauksenne. Eräänä päivänä, muistatteko, madame Schovillen luona, me puhuimme kanootista ja minun taitamattomuudestani, joka on surullinen, ja te lupasitte, te sanoitte —" "Että antaisin teille ensimmäisen opetuksen." "Ja eikö se ole ihanaa? Kuulkaa! Ettekö kuule? Veden loisketta — oh, loisketta — syvällä pinnan alla. Pian vesi virtaa vapaana. Tässä on kanootti! Tässä minä tapaan teidät! Ensimmäinen opetustunti! Ihanaa, ihanaa!"
Tienhaaran naapurisaarta nimitettiin Roubeaun saareksi, ja sen erotti edellisestä kapea salmeke. Tänne saapui eräänä päivänä St. Vincent, kun jää enää vaivoin kannatti ja hänen koiransa pikemin uivat kuin juoksivat maihin. Hän kulkikin viimeisenä sen talven jäitä. Hän joutui asumaan John Borgin, harvasanaisen, synkän erakon tupaan. Onnettomuudekseen hän kaikista tarjona olevista asumuksista valitsi juuri tämän ja päätti jäädä sinne odottamaan avovettä.
"All right!" sanoi Borg hänen kysyessään asuntoa. "Heittäkää kapineenne tuonne nurkkaan. Bella laittaa vuoteenne kuntoon."
Sitten hän ei sanonut sanaakaan, ennenkuin illalla ilmoitti: "Te olette kyllin vanha keittääksenne itse ruokanne. Kun nainen on saanut ruokansa valmiiksi, niin saatte pitää huolta omastanne."
Nainen eli Bella oli kaunis, nuori intiaanityttö, kaunein, minkä St. Vincent koskaan oli nähnyt. Hänen ihonsa ei ollut likaisen tumma kuten intiaanien tavallisesti, vaan vaalean pronssinvärinen, kasvonpiirteet olivat pehmeämmät ja sulavammat kuin useimmilla hänen rotunsa naisilla.
Illallisen jälkeen Borg istui pöydän ääressä nojaten kyynärpäitään pöytään ja leukaansa ja poskiansa suuriin, muodottomiin käsiinsä, poltti pahanhajuista siwashtupakkaa ja tuijotti suoraan eteensä. Tuijottamista olisi luullut syväksi mietiskelyksi, jos katse olisi ollut inhimillisempi tai jos hän olisi silloin tällöin muuttanut sen suuntaa; nyt hänen ilmeensä oli kuin unissakulkijan.
"Oletteko kauankin ollut tässä maassa?" kysyi St. Vincent yrittäen aikaansaada keskustelua.
Borg suuntasi synkeät silmänsä häneen ja näytti katsovan hänen sisäänsä ja lävitsensä ja samalla kuitenkin unohtaneen koko hänen olemassaolonsa. Hän tuntui hautovan mielessään jotain suurta ja tärkeää — luultavasti syntejään, arveli kirjeenvaihtaja hermostuneesti pyöritellen savuketta sormissaan. Tämä oli jo ehtinyt tuoksuvina savurenkaina haihtua ilmaan, ja hän aikoi ottaa toisen, kun Borg äkkiä avasi suunsa:
"Viisitoista vuotta", hän sanoi ja vaipui uudelleen kaameaan mietiskelyynsä.
Ainakin puolen tuntia tämän jälkeen St. Vincent istui ikäänkuin noiduttuna ja tutki hänen läpitunkemattomia kasvojaan. Pää oli luonnottoman suuri ja raskas, niin että tarvittiin hänen paksu häränkaulansa sitä kannattamaan. Oli kuin runsaskätinen, antelias luonto itse olisi sen noin suurikokoiseksi laatinut, ja kaikilla sen osilla oli alkuperäisyyden leima. Tuuheissa, paksuissa pörröhiuksissa oli siellä täällä harmaita täpliä, ja niiden välissä kiemurteli sormenpaksuisia, painavia, kiillottoman mustia kiharoita, jotka tuntuivat pilkkaavan vanhuutta. Takkuinen parta, joka paikoitellen jätti posket paljaiksi, toisin paikoin taasen muodosti tuuheita mättäitä, oli paljon harmaampi. Se rehenteli hänen kasvoillaan ja valui sotkuisena rinnalle, mutta ei onnistunut peittämään kuoppaisia poskia eikä kokoonpuristunutta suuta. Huulet olivat ohuet, ja suu ilmaisi julmuutta, mutta vain intohimotonta julmuutta. Otsa ei näyttänyt kuuluvan näihin kasvoihin, ja kuitenkin se juuri tarvittiin täydellistämään niiden epäsäännöllisyyttä. Sillä se oli jalomuotoinen ja voimakas, korkea ja leveä otsa. Se oli valtavan hengen tyyssija ja varustus; kaikkitietäväisyys olisi voinut asustaa sen turvissa.
Bella, joka pesi astioita ja asetti niitä hyllylle Borgin selän taa, sattui pudottamaan raskaan tinamaljan. Huoneessa oli hyvin hiljaista, niin että äkillinen räminä kuului sitäkin räikeämmältä. Samassa silmänräpäyksessä Borg kaatoi tuolinsa kumoon ja nousi liekehtivin silmin ja kasvot suonenvedontapaisesti kouristuneina jaloilleen. Bella päästi omituisen, eläimellisen kauhunkiljahduksen ja lysähti hänen jalkojensa juureen. St. Vincent tunsi hiustensa nousevan pystyyn ja kamalien, kylmien väreitten käyvän selkäpiitään pitkin. Sitten Borg nosti tuolinsa ja istui taas niinkuin äskenkin poski käden varassa ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä. Sanaakaan ei lausuttu, Bella jatkoi työtään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja St. Vincent pyöritti vapisevin sormin savukettaan ja epäili nähneensä unta.
Jakob Welse nauroi, kun sai kuulla tapahtuman. "Juuri hänen tapaistaan", hän sanoi, "sillä hänen tapansa ovat yhtä omituiset kuin hänen ulkomuotonsakin. Hän on lähimmäisiään vierova metsäläinen, on ollut maassa useampia vuosia kuin hänellä on täällä tuttavia. Totta puhuen en usko, että hänellä on ainoatakaan ystävää koko Alaskassa, ei edes intiaanien keskuudessa, vaikka hän aika-ajoin onkin paljon oleskellut heidän parissaan. He nimittävät häntä 'Surulliseksi pääksi', mutta 'Tuittupää' sopisi ainakin yhtä hyvin, sillä hän on äkkipikainen ja kovakourainen suuttuessaan. On siinä miehessä sisua! Jokin pieni väärinkäsitys syntyi kerran hänen ja Arctic Cityssä olevan asiamiehemme välillä — Borg oli muuten oikeassa, asiamies oli erehtynyt — ja sen jälkeen hän ei antautunut mihinkään tekemisiin yhtiön kanssa, vaan eli pelkällä lihalla kokonaisen vuoden. Sitten minä satuin tapaamaan hänet Tananassa, ja selitettyäni hänelle asian hän suostui jälleen ostamaan meiltä."
"Tytön hän on tuonut Whiten lähteiltä", kertoi Bill Brown St. Vincentille. "Welse luulee olevansa uranuurtaja niillä tienoilla, mutta siinä leikissä Borg milloin hyvänsä voisi saada hänet matiksi, sillä hän on ollut siellä vuosikausia sitten. Niin, kyllä hän on kummallinen mies! Minua ei huvittaisi olla hänen asuin toverinaan."
Mutta St. Vincent ei ollut millänsäkään isäntänsä omituisuuksista, sillä hän vietti enimmän osan aikaansa Tienhaarassa Fronan ja paronin seurassa. Eräänä päivänä hän kuitenkin syyttömästi joutui Borgin raivon uhriksi. Kaksi ruotsalaista, jotka olivat ammuskelleet oravia saaren toisessa päässä, oli tullut Borgin tuvalle tulitikkuja lainaamaan ja pysähtynyt juttelemaan päivänpaisteiselle pihamaalle. St. Vincent ja Borg pitivät heille seuraa, jälkimmäinen silloin tällöin lausuen jonkin yksitavuisen ajatuksen, ja Bella pesi vaatteita taempana, tuvan oven luona. Pesusaavi oli kotitekoinen ja kömpelö ja puolillaankin ollessaan liian raskas naisen kannettavaksi. St. Vincent huomasi Bellan vaivalloisesti retuuttavan sitä ja kiiruhti, häntä auttamaan.
Kantaen saavia välillään he nyt lähestyivät mäentörmää aikoen kaataa veden siitä alas. St. Vincent oli kompastua lumisohjossa, ja saippuavettä roiskahti ilmaan. Bellankin jalka luiskahti, ja sitten vuorotellen milloin toisen, milloin toisen. Bella nauraa hihitti, ja St. Vincent nauroi hänkin. Kevättä oli ilmassa ja heidän veressään, ja tuntui ihanalta elää. Vain talvinen sydän olisi sellaisena päivänä kieltänyt hymyilemästä. Taas Bella luiskahti ja putosi äkkiä istualleen maahan. Molemmat nauroivat iloisesti, ja St. Vincent tarttui hänen molempiin käsiinsä vetääkseen hänet ylös. Mutta yhdellä harppauksella ja vihaisesti karjuen Borg oli heidän kimpussaan, irroitti heidän kätensä ja työnsi St. Vincentin niin kiivaasti syrjään, että tämä horjahti muutamia askeleita taapäin ja oli kaatua. Sitten uudistui taanoisen illan kohtaus, Bella lyyhistyi ja mateli sohjossa, ja hänen herransa seisoi julmistuneena hänen edessään.
"Muistakaa", sanoi hän käheällä kurkkuäänellä kääntyen St. Vincentin puoleen. "Te nukutte ja keitätte ruokanne minun tuvassani. Se riittää! Jättäkää naiseni rauhaan!"
Tämän jälkeen kaikki kävi entistä kulkuaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. St. Vincent karttoi Bellaa ja näytti unohtavan hänen olemassaolonsa. Mutta ruotsalaiset palasivat omaan osaansa saarta nauraen tälle vähäpätöiselle tapahtumalle, joka kerran oli saava niin suuren merkityksen.