KOLMASKOLMATTA LUKU.
Kevät lempeine, lämpimine tuulahduksineen oli tullut kuin taikavoimalla ja viipyi nyt lyhyen, unelmoivan hetken, ennen kuin puhkesi kesän täyteen kukkaan. Lumi oli kadonnut alamailta ja laaksoista ja pysytteli enää vain jääpeitteisten harjanteitten pohjoisrinteillä. Jäänlähtö oli käsissä ja jokainen puro tulvillaan. Päivä päivältä aurinko nousi aikaisemmin ja laski myöhemmin, kello kolmelta alkoi valjeta ja yhdeksältä oli vieno hämärä. Pian oli se aika käsissä, jolloin taivas vyöttäytyy kultavyöhön ja keskiyö on valoisa kuin keskipäivä. Pajut ja haavat olivat kauan olleet umpulla ja verhoutuivat paraikaa raikkaaseen, nuoreen vehreyteensä; männyistä tihkui tuore pihka.
Luonto-äiti oli herännyt talviunesta ja ryhtynyt kiireisiin kevättoimiinsa. Sirkat soittelivat öisin hiljaisissa tuvissa, ja aurinko houkutteli esiin hyttyset ontoista puista ja kallionraoista — suuret, surisevat, hyväntahtoiset olennot, jotka olivat saaneet alkunsa menneenä kesänä, maanneet talven tainnoksissa ja nyt virkosivat suristakseen lyhyen hetken ja kuollakseen uudelleen. Kaikki maan ja ilman mateleva, ryömivä ja lentävä elämä heräsi henkiin ja kiiruhti kypsymään, lisääntymään ja kuolemaan. Ne tiesivät kaikki niin hyvin, että kunhan ne ovat hetkisen hengittäneet tätä suloista ilmaa, tulee pitkä, kylmä halla, eivätkä antaneet ajan kulua hukkaan. Törmäpääskyset kaivoivat taas tunneleitaan pehmeihin saviäyräihin, ja rastaat lauloivat kuusien oksilla. Tikka rummutteli lakkaamatta puitten latvoissa, ja syksyllä metsän kätkössä teeri kuherteli ja pöyhisteli upeassa höyhenpuvussaan.
Mutta Yukon-joki ei ollut tietävinäänkään tästä hermostuneesta kiireestä. Sen tuhannet mailit nukkuivat kylmää, jäykkää, kuollutta unta. Etelästä palaavat villihanhiparvet pysähtyivät sen rannalle päästyään, etsivät turhaan katseillaan avovettä ja jatkoivat urheasti matkaansa pohjoista kohti. Siellä täällä vesi oli murtautunut pinnalle, mutta yökylmät saivat sen uudelleen jäätymään. Tarina kertoo, että Yukon kerran pysyi kolme kesää perätysten jäässä, ja siitä, joka on nähnyt joen, ei tämä tunnu niinkään uskomattomalta.
Mutta kesä odotteli hartaasti avovettä, ja uninen Yukon alkoi päivisin ojennella jäykistyneitä jäseniään, niin että natisi. Sinne tänne syntyi jäähän aukkoja, jotka laajenemistaan laajenivat, tai muodostui repeämiä, jotka yhä kasvoivat eivätkä enää jaksaneet jäätyä umpeen. Sitten jää irtautui rannoista ja kohosi mahtavaksi valliksi. Mutta vieläkään joki ei tahtonut myöntyä. Työ oli hidasta, ja ihminen, joka on tottunut hallitsemaan luontoa kääpiöntaituruudellaan ja joka kykenee nostamaan maasta vesipatsaita ja hillitsemään putouksia, ei voinut mitään niille tuhansille ja taas tuhansille miljoonille tonneille jäätä, jotka eivät tahtoneet antaa virran viedä itseään Beringin mereen.
Tienhaarassa oli kaikki valmiina jäidenlähtöä varten. Vesitiet ovat aina olleet valtateistä ensimmäiset, ja Yukon oli koko maan ainoa valtatie. Ne, jotka olivat matkalla jokea ylöspäin, tervasivat ruuhiaan ja varustivat sauvoimiaan rautakärjillä, ja ne, joilla oli matka myötävirtaa, tilkitsivät jokiveneitään ja veistivät kirveillä ja puukoilla vara-airoja. Jakob Welse kuljeskeli joutilaana ja nautti häiriytymättömästä levosta, ja Frona oli hyvillä mielin ja uskoi, että olo teki isälle hyvää. Mutta paroni Courbertin oli kuin kuumeessa. Hänen etelämainen verensä nousi kapinaan pitkän talvilevon jälkeen, ja lämmin auringonpaiste kiihoitti hänen mielikuvitustaan.
"Voi, voi! Se ei koskaan lähde! Ei koskaan!" Ja hän seisoi ja katsoi itsepäistä jäätä ja sinkautteli sille kohteliaita haukkumasanoja. "Tämä on salaliitto, Bijouraukka, salaliitto meitä vastaan!" Hän hyväili Bijou'ta, uudenuutukaista kanoottiaan, ikäänkuin se olisi ollut hevonen.
Frona ja St. Vincent nauroivat ja saarnasivat hänelle kärsivällisyyden evankeliumia, mutta sen hän tuomitsi kadotuksen pohjimmaiseen kuiluun. Jakob Welse keskeytti hänet.
"Katsokaa, Courbertin! Eikö tuolla liiku jotain, tuolla vastaisella rannalla, etelään kallionkielekkeestä?"
"Kyllä näen. Sehän on koira."
"Se liikkuu aivan liian hitaasti ollakseen koira. Frona, tuohan minulle kiikari!"
Courbertin ja St. Vincent riensivät sitä hakemaan, mutta jälkimmäinen tiesi sen säilytyspaikan ja palasi voitonriemuisena. Jakob Welse nosti kiikarin silmiensä eteen ja katsoi tarkasti joen toiselle rannalle. Se oli mailin etäisyydellä saaresta, ja aurinko huikaisi niin että oli vaikea erottaa mitään selvästi.
"Se on mies." Hän antoi kiikarin paronille ja tuijotti paljain silmin samaan suuntaan. "Mitähän tämä merkitsee?"
"Hän ryömii", huudahti paroni. "Mies ryömii nelinkontin. Katsokaa!"
Hän ojensi vapisevin käsin kiikarin Fronalle.
Huikaisevan valkoisen aavikon takaa oli vaikea keksiä niin pientä tummaa kappaletta, varsinkin kun se vain himmeästi erottautui samoin tummasta, pensaitten ja maan muodostamasta taustastaan. Mutta Fronan onnistui kuitenkin riittävän selvästi nähdä mies, ja kun hänen silmänsä tottuivat valoon, hän erotti jokaisen liikkeen, varsinkin sen jälkeen kuin mies oli tullut myrskyn kaataman hongan luo. Frona odotti jännittyneenä, miten kävisi. Kaksi kertaa mies turhaan pani kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen paksun rungon yli. Kolmannella kerralla hän äärettömien ponnistuksien jälkeen sai rintansa rungon yläreunan tasalle ja kaatui avuttomasti päistikkaa sen toisella puolella olevaan risuläjään.
"Se on mies." Frona ojensi kiikarin St. Vincentille. "Ja hän jaksaa tuskin ryömiä eteenpäin. Hän kaatui vast'ikään hongan toiselle puolelle."
"Liikkuuko hän?" kysyi Jakob Welse. St. Vincent pudisti päätään vastaukseksi. Silloin Welse haki pyssynsä teitänsä ja laukaisi kuusi laukausta peräkkäin ilmaan.
"Hän liikkuu!" St. Vincent seurasi tarkasti miehen liikkeitä. "Hän ryömii rantaan päin. Mitä? — — Ei, odottakaahan! — — Aivan niin! Hän makaa maassa ja nostaa hattuaan tai jotain muuta kepin nenässä ilmaan. Hän heiluttaa sitä." Jakob Welse ampui taas kuusi laukausta. "Hän heiluttaa uudestaan. Nyt hän laski sen alas ja makaa aivan liikkumattomana."
Kaikki kolme katsoivat kysyvästi Jakob Welseen. Tämä kohautti olkapäitään. "Enhän minä voi tietää mitään. Valkoihoinen tai intiaani, luultavasti nälkään nääntymäisillään tai ehkä jotenkin loukkaantunut."
"Mutta hänhän voi olla kuoleman kielissä", sanoi Frona rukoilevalla äänellä, ikäänkuin hänen isänsä, joka oli saanut niin paljon aikaan, olisi kaikkivoipa.
"Me emme voi tehdä mitään."
"Voi kauheata, kauheata!" Paroni väänteli käsiään. "Hän kuolee meidän silmiemme edessä, emmekä me voi tehdä mitään. Ei", huudahti hän äkkiä päättäväisesti, "niin ei saa käydä! Minä lähden sinne jäitten yli."
Hän olisi suoraa päätä syössyt rantaa, ellei Jakob Welse olisi tarttunut häntä käsivarteen. "Älkää hätäilkö, paroni, pysykää rauhallisena!"
"Mutta —"
"Ei mitään muttaa. Tarvitseeko mies ruokaa vai lääkkeitä vai mitä?
Odottakaa hetkinen! Me yritämme yhdessä."
"Ottakaa minut mukaan" ehdotti St. Vincent heti paikalla. Fronan silmät loistivat.
Sill'aikaa kuin hän teltassa pani vähän ruokaa kääröön, hankkivat miehet kuuden-, seitsemänkymmenen jalan pituisen köyden ja sitoivat sen vyötäisilleen. Jakob Welse ja St. Vincent kiinnittivät itsensä kumpaiseenkin päähän ja paroni keskikohtaan. Hän vaati ruokamytyn osalleen ja sitoi sen hihnalla selkäänsä. Frona katsoi rannalta heidän etenemistään. Ensimmäiset sata yardia kävivät aivan helposti, mutta hän huomasi heti muutoksen, kun he olivat jättäneet taakseen jotakuinkin vahvan rantajään. Hänen isänsä, joka kulki etumaisena, tunnusteli jäätä edestä ja sivultapäin sauvallaan ja muutti suuntaa tuon tuostakin.
St. Vincent, joka oli viimeisenä, putosi ensimmäisenä jäihin, mutta ehti saada sauvansa ketterästi pistetyksi avannon poikki reunasta toiseen, ja molemmat muut kiskoivat hänet ylös. Frona näki heidän neuvottelevan hetkisen ja paronin kiivaasti osoittelevan ja huitovan käsillään. Sitten St. Vincent irroitti köyden vyötäisiltään ja kääntyi rantaa kohti.
"Huhhuhhuh", hän sanoi väristen astuessaan rantaäyrästä ylös Fronan luo. "Mahdotonta!"
"Mutta miksi muut eivät palanneet?" Fronan ääni kuulosti hiukan tyytymättömältä.
"He sanoivat tahtovansa yrittää vielä kerran. Tiedäthän, että
Courbertin on itsepäinen mies."
"Ja minun isäni aivan yhtä härkäpäinen", sanoi Frona hymyillen. "Mutta eikö sinun olisi paras muuttaa vaatteita? Teltassa on kyllä mitä tarvitset."
"Mitä vielä!" Hän heittäytyi nurmelle Fronan viereen. "Auringossa on lämmin."
Tunnin ajan he katseillaan seurasivat miehiä, jotka nyttemmin näyttivät kahdelta kaukaiselta, tummalta täplältä. He olivat päässeet keskelle jokea ja samalla kulkeneet lähes mailin virtaa ylöspäin. Frona käytti ahkerasti kiikaria, vaikkakin he usein katosivat näkyvistä jääharjanteitten taa.
"He tekivät väärin", kuuli hän St. Vincentin valittavan, "sanoessaan, että vain yrittäisivät vielä kerran. Muuten minä en olisi kääntynyt takaisin. Mutta he eivät sittenkään voi onnistua, se on tuiki mahdotonta."
"Mitä — ei — sittenkin! He kääntyvät takaisin", ilmoitti Frona.
"Mutta kuule! Mitä tämä merkitsee?"
Jäältä kuului kumeaa pauhinaa, joka muistutti kaukaista ukonjyrinää. Frona hypähti seisoalleen. "Gregory, eivät suinkaan jäät ole lähdössä?"
"Ei, ei, olen varma siitä. Kas, nyt se on ohi." Ääni, joka oli alkanut ylempää, oli painunut virtaa alas ja heikennyt kuulumattomiin.
"Mutta nyt taas!"
Pauhina alkoi uudelleen entistä kumeampana ja uhkaavampana ja sai rastaat ja oravat vaikenemaan. Juuri heidän kohdaltaan kuuluessaan se muistutti loitolla kulkevan junan jyrinää. Kolmannella kerralla jylinä kesti kauemmin ja oli vieläkin raivokkaampi, alkoi ylhäältäpäin ja heikkeni kuten edellisilläkin kerroilla.
"Voi, miksi he eivät pidä kiirettä!"
Nuo kaksi pilkkua olivat pysähtyneet nähtävästi keskustellakseen. Frona katsoi tarkkaavasti kiikarillaan joelle päin. Vaikka edellisten lisäksi oli kuulunut vieläkin yksi jyrähdys, ei hän voinut huomata jään mitenkään vavahtelevan. Se lepäsi rauhallisena, liikkumatta. Rastaat alkoivat uudestaan laulaa, ja oravat raksuttelivat iloisesti.
"Älä pelkää, Frona." St. Vincent kietoi suojelevasti käsivartensa hänen ympärilleen. "Jos vaara on tarjona, niin he tietävät sen paremmin kuin me ja ottavat ajasta vaarin."
"Minä en koskaan ole nähnyt jäitten lähtevän suuresta joesta", tunnusti Frona ja alistui rauhallisesti odottamaan.
Tuon tuostakin pauhina kuului uudestaan ja meni taas menojaan, mutta muuten jäät eivät osoittaneet minkäänlaisia repeämisen oireita, ja vähitellen nuo kaksi miestä useita kertoja vajottuaan pääsivät rantaan. Vesi valui heistä virtoinaan, ja he värisivät kylmästä rantatörmää noustessaan.
"Viimeinkin!" Frona otti isänsä molemmat kädet omiinsa. "Minä luulin, ettette milloinkaan palaisi."
"Ohoh! Mutta juoksehan nyt hankkimaan meille päivällistä", nauroi
Jakob Welse. "Ei meillä ollut mitään hätää."
"Mutta mitä se sitten oli?"
"Stewart-joki on purkanut jäänsä ja laskenut ne Yukonin jäitten alle.
Kuulimme, kuinka ne natisivat tuolla keskellä jokea."
"Voi, se oli kauhistavaa, kaunistavaa!" huusi paroni. "Ja sitä onnetonta miesraukkaa emme voi pelastaa!"
"Voimmehan ehkä sittenkin. Päivällisen jälkeen koetamme, kelpaavatko koirat mihinkään. Mutta kiiruhda, Frona!"
Yritys pelastaa mies koirien avulla epäonnistui. Jakob Welse valitsi niistä älykkäimmät ja ajoi ne ruokamytyt selässä jäälle. Mutta ne eivät käsittäneet, mitä niiltä vaadittiin. Joka kerta, kun ne yrittivät palata, ne ajettiin iskuin, kivenheitoin ja kovin sanoin takaisin, mutta siitä ne vain hämmentyivät, loittonivat kappaleen matkaa, nostelivat märkiä, kylmiä käpäliään ja ulisivat surkeasti rantaan päin.
"Jos vain saisi ne toiselle puolelle, niin kaikki kävisi kuin leikki. Hei, annahan mennä! Juokse, Chook! Mirjam! Chook! Muuta ei tarvittaisi, kuin että yksi niistä saataisiin joen poikki."
Viimein Jakob Welsen onnistui saada Mirjam, Fronan valjakkokoira, seuraamaan paronin ja hänen äskeisiä jälkiä. Koira juoksi urheasti mistään esteistä välittämättä eteenpäin ja uiskenteli vähän väliä, mutta päästyään sille kohdalle, missä jäljet päättyivät, se istuutui neuvottomana jäälle ja palasi vinosti rantaan päin, astui maihin ylempänä olevalle asumattomalle saarelle ja lönkytti tuntia myöhemmin leiripaikalle ilman ruokamyttyä. Muut kaksi koiraa, jotka pysyttelivät kivenheiton matkan päässä rannasta, ratkaisivat pulman syömällä toistensa kantamukset. Tämän jälkeen päätettiin jättää yritys sikseen ja koirat kutsuttiin takaisin.
Iltapäivän kuluessa kuului joelta ehtimiseen jyminää, ja yön tullen se jatkui miltei keskeytymättä, mutta aamupuoleen kaikki oli ohitse. Joki oli noussut kahdeksan jalkaa ja tulvi monin paikoin yli äyräittensä. Jää ryski ja rusahteli taukoamatta, ja joka taholla avautui railoja.
"Stewartin jäät ovat pakkautuneet röykkiöiksi tuolla alempana saarten luona", selitti Jakob Welse. "Siksi vesi on noussut. Toinen sulku on syntynyt Stewartin suulle. Kun se murtuu, niin jäät sieltä lähtevät liikkeelle ja törmäävät alempana olevaa röykkiötä vastaan."
"Entä sitten? Entä sitten?" kyseli paroni maltittomasti.
"Sitten Bijou' pääsee uimaan."
Kun tuli valoisampaa, etsiskelivät he katseillaan miestä joen toiselta puolelta. Hän ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta heilutti heikosti kättään vastaukseksi heidän pyssynlaukauksiinsa.
"Nyt emme voi tehdä mitään, ennenkuin jäät ovat lähteneet, paroni, mutta sitten yritämme Bijou'lla. St. Vincent, eiköhän olisi paras, että noutaisitte mitä tarvitsette ja nukkuisitte täällä tämän yön. Me tarvitsemme kolme soutajaa, saamme ehkä Mc Phersonin mukaamme."
"Se on tarpeetonta", kiiruhti St. Vincent vastaamaan. "Salmen jää on kovaa kuin timantti, ja minä olen täällä auringonnousun aikaan huomisaamuna."
"Entä minä? Miksi ei minua oteta?" kysyi paroni Courbertin.
Frona nauroi. "Muistakaahan toki, ettemme vielä ole kertaakaan harjoitelleet."
"Ja huomenna ei taida olla aikaa siihen", lisäsi hänen isänsä. "Kun
jäät kerran pääsevät vapaiksi, niin se käy vauhdilla. Pelkään, että
St. Vincentin, Mc Phersonin ja minun pitää olla veneemme miehistönä.
Valitan, paroni! Jääkää meidän luoksemme vuodeksi, niin kelpaatte."
Mutta paroni Courbertin oli lohduton ja pahalla tuulella puolen tunnin ajan.