NELJÄSKOLMATTA LUKU.
"Herätkää, unikeot, herätkää!"
Frona hypähti vuoteeltaan Del Bishopin ensi kertaa huutaessa, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada hametta ylleen ja mokkasiineja paljaihin jalkoihinsa, oli hänen isänsä väliverhon toisella puolen vetänyt teltan oviliuskan syrjään ja juossut ulos.
Jäänlähtö oli alkamassa. Frona saattoi kolkossa hämärässä nähdä, miten jäätelit hipaisivat itse rantatörmää, nousivatpa paikka-paikoin sen ylikin, niin että suuria möhkäleitä sinkosi monen jalan päähän rannalle. Sadan yardin päässä joella valkea aavikko ja harmaa taivas aamuhämärässä sulautuivat yhteen. Kumeata jyskettä ja hiljaista rytinää kuului pimeydestä.
"Milloin jäät lähtevät liikkeelle?" kysyi hän Deliltä.
"Eivät ainakaan hituistakaan aikaisemmin kuin me tahtoisimme. Katsokaahan!" Hän osoitti jalallaan jään alta tulvivaa vettä, joka ahnaasti ryömi yhä lähemmäksi heitä. "Se nousee jalan verran kymmenessä minuutissa."
"Hätääkö?" vastasi hän ivallisesti Fronan kysymykseen. "Ei vähääkään. Täytyyhän niiden joskus lähteä. Nuo saaret" — hän osoitti kädellään virtaa alas — "eivät jaksa kestää suurempaa painetta. Jos ne eivät päästä jäitä menemään, niin jäät lakaisevat ne rauhassa tieltään. Sitä ei ole epäilemistäkään. Mutta minun täytyy luikkia takaisin taas. Meidän puolellamme on alavampaa maata. Viidentoista tuuman korkeudelta vettä lattialla, ja Mc Phersonin ja Corlissin voi käydä hullusti vuoteissaan."
"Sanokaa, että Mc Phersonin pitää olla valmiina sen varalta, että häntä tarvitaan", huusi Jakob Welse hänen jälkeensä ja sanoi sitten Fronalle: "Nyt St. Vincentin olisi aika tulla salmen poikki."
Paroni, joka seisoi rannalla paljain jaloin ja värisi, katsoi kelloaan. "Kymmentä vaille kolme", hän sanoi, ja hänen hampaansa kalisivat.
"Eikö teidän olisi paras mennä noutamaan mokkasiininne?" kysyi Frona.
"Kyllä te ehditte."
"Ja sitten ehkä koko suurenmoinen näytelmä jäisi minulta näkemättä.
Kuulkaa!"
Jostakin — oli mahdotonta päättää mistä — kuului voimakasta ryskettä, joka taas äkkiä taukosi. Jäät olivat lähteneet liikkeelle. Hitaasti, hyvin hitaasti ne kulkivat virtaa alas. Ei mitään vavahtelua, ei korviasärkevää melua eikä suurenmoisia, valtavia voimannäytteitä; ei mitään muuta kuin rauhallinen, valkoinen virta tiukkaan sulloutunutta jäätä, niin tiukkaan, ettei näkynyt tippaakaan vettä. Sen täytyi olla siellä jossakin syvällä pinnan alla, mutta sitä olisi tuskin uskonut. Kuului epäselvää surinaa ja hillittyä narsketta, mutta se oli niin hiljaista, että täytyi jännittää korvansa sitä kuullakseen.
"Voi! Missä se suurenmoinen näytelmä nyt on? Tämähän on petkutusta!"
Paroni pui vihoissaan joelle nyrkkiä, ja Jakob Welsen tuuheat kulmakarvat painuivat alaspäin ikäänkuin salatakseen silmien juroa hymyä.
"Hahaha! Minua naurattaa! Minä näytän sille pitkää nenää! Katsokaa, minä uhmaan sitä!"
Näin sanoen paroni Courbertin hypähti jäälautalle, joka oli melkein hipaissut hänen jalkojaan. Tämä tapahtui niin äkkiä, että kun Jakob Welse yritti tarttua häneen, hän oli jo poissa.
Jäitten vauhti oli jo lisääntynyt ja äskeinen heikko surina tullut äänekkäämmäksi. Taitavasti pysytellen tasapainossa, aivan kuin sirkusratsastaja, ranskalainen kulki vinhaa vauhtia eteenpäin pitkin joen reunaa. Hetki hetkeltä hänen ratsunsa tuli yhä epävakaisemmaksi, ja viisikymmentä jalkaa ratsastettuaan sen selässä hän hypähti ketterästi maihin. Nauraen hän palasi muitten luo ja sai vaivojensa palkaksi pari kolme voimakasta manausta Jakob Welsen miehekkäimmästä sanavarastosta.
"Minkä vuoksi?" kysyi Courbertin loukkaantuneena.
"Minkäkö vuoksi?" toisti Jakob Welse suuttuneena ja osoitti tasaisesti ohikiitävää virtaa.
Suuren jäälautan etumainen pää oli painunut joen pohjaan päin kolmekymmentä jalkaa alempana, ja toinen pää nousi pystyyn. Koko sen jäljessä tuleva jääpaljous rutistui kuin paperiarkki. Sitten tuo mahtava möhkäle pyörähti kokonaan ylösalaisin, niin että sen liejuinen alapinta tuli päällepäin. Mutta sen taakse oli kasaantunut kokonainen röykkiö uusia möhkäleitä, jotka saattoivat sen niin kovaan puristukseen, että se lensi ilmaan ja putosi räiskähtäen allaan vierivään sohjoon sinkouttaen joitakin lohkareita rannallaseisojain jalkoihin. Joutuessaan nyt syrjittäin kovaan paineeseen äskeinen mahtava jäälautta hajosi pirstaleiksi ja katosi.
"Hyvä Jumala!" Paronin ääni oli vakava ja kunnioittava.
Frona otti toisella kädellä paronia, toisella isäänsä kädestä. Jää kiiti nyt vinhaa vauhtia heidän ohitseen. Jossakin heidän alapuolellaan raskas lohkare ajautui rantaäyrästä vasten, ja maa vapisi heidän jalkainsa alla. Sitä seurasi toinen, joka kulki lähempänä pintaa, ja he ehtivät tuskin peräytyä, ennenkuin se kohosi pystyyn ja jatkoi ylpeästi matkaansa tonnin verran pohjasta irtautunutta mutaa selässään. Sama uudistui vielä kerran, jäälautta kurottautui kuin suunnattoman suuri käsi maalle päin, riuhtaisi kolme pahaa aavistamatonta mäntyä juurineen maasta ja vei ne muassaan.
Päivä oli nyt valjennut, ja Yukon oli rannasta rantaan tulvillaan valkoista, kiitävää jäätä. Ylemmäksi patoutuneen veden paineesta virran vauhti oli kiihtynyt huimaavaksi. Rantaäyräs oli pitkin pituuttaan lohkeillut ja kovertunut, ja saari järkkyi ja vapisi perustuksiaan myöten.
"Oi, tämä on suurta, suurta!" Frona hyppeli ihastuksesta molempien miesten välissä. "Vieläkö te puhutte petkutuksesta, paroni?"
"Oo!" Hän pudisti päätään. "Oo, minä olen väärässä, minä olen kurja olento. Mutta eikö tuo ole suurenmoista! Katsokaa!"
Hän osoitti virran mutkassa olevaa saariryhmää, jonka kohdalla mailin levyinen joki jakautui useihin uomiin. Tämä oli edullista veden, mutta ei sulloutuneen jään kannalta. Saarien terävät, kiilanmuotoiset kärjet pistivät syvälle jäävirtaan ja viskasivat lohkareet korkealle ilmaan. Mutta niitä tuli yhä uusia, ja paine ajoi ne vähitellen rannalle, niin että puitten väliin syntyi uljaita jäävuoria.
"Tuonne voisi hyvin muodostua jääruuhka", sanoi Jakob Welse. "Annahan kiikari tänne, Frona!" Hän katseli sillä kauan ja tarkasti. "Se kasvaa ja laajenee. Tarvittaisiin vain lohkare oikealla hetkellä ja oikeaan paikkaan, niin —"
"Mutta joki laskee."
Jäät olivat laskeutuneet kuusi jalkaa rantaäyrään alapuolelle, ja paroni Courbertin merkitsi niiden tason kepillään.
"Miesraukkamme on tuolla paikoillaan, mutta ei liiku enää."
Oli kirkas päivä, ja aurinko tuli esiin koillisesta. He katselivat kukin vuoroonsa joen yli.
"Katsokaa! Eikö tämä ole ihmeellistä?" Courbertin osoitti merkkiään. Vesi oli taas laskenut jalan verran. "Mutta sehän on harmillista, julman harmillista! Nyt ei ruuhkasta tule mitään!"
Jakob Welse katsoi häneen vakava ilme kasvoillaan.
"Mitä? Tuleeko?" kysyi paroni toivorikkaana.
Frona katsoi kysyvästi isäänsä.
"Ruuhkat eivät aina ole miellyttäviä", vastasi tämä lyhyesti naurahtaen. "Kaikki riippuu paikasta, johon ne muodostuvat, ja siitä, missä itse sattuu olemaan."
"Mutta katsokaa, miten joki laskee! Senhän voi nähdä paljain silmin."
"Vielä ei ole liian myöhäistä." Jakob Welse katsahti saariryhmään päin ja näki jäävuorien kasvaneen ja tulleen lähemmäksi toisiaan. "Menkää telttaan, Courbertin, ja vetäkää jalkaanne mokkasiinit, jotka löydätte uunin vierestä. Menkää vain! Teiltä ei jää mitään näkemättä. Ja sinä, Frona, sytytäppäs valkea ja keitä meille kahvia."
Puolen tuntia myöhemmin joki oli laskenut kaksikymmentä jalkaa, mutta siitä huolimatta jäät kasaantumistaan kasaantuivat.
"Nyt leikki vasta alkaa. Katsokaa nyt tarkkaan, te kuumaverinen gallialainen! Vasemmalle! Nyt se alkaa!"
Courbertin näki, miten jäät sulkivat salmen, jota Jakob Welse osoitti, ja valkoinen muuri kohosi saarien väliin. Jäävirran vauhti hidastui hidastumistaan ja pysähtyi. Silmänräpäyksessä joki alkoi nousta niin kiivaasti, ettei mikään muu kuin taivaankansi näyttänyt voivan sen nousua pysähdyttää. Niinkuin heidän herätessään jäälautat taas tunkeutuivat rantaäyrään yli maalle, ja mutaista vettä valui virtanaan niiden edellä.
"Mon Dieu! Tämä ei todellakaan ole miellyttävää!"
"Eikö tämä nyt ole suurenmoista, paroni?" kiusoitteli Frona. "Mutta teidän jalkanne kastuvat."
Paroni peräytyi rannalta viime hetkessä, ja samassa pieni jäävyöry peitti juuri sen paikan, jolla hän oli seisonut. Nouseva vesi oli sullonut jäät muuriksi, joka kohosi rinnan korkeuteen saaren rannasta.
"Kyllä se laskee, kunhan ruuhka murtuu. Kas, nousu hidastuu jo. Se on murtunut."
Frona katsoi jäämuuria, joka yhdisti nuo kaksi saarta toisiinsa.
"Eipä olekaan", hän sanoi.
"Mutta vesi ei enää nouse yhtä mahtavasti kuin äsken."
"Mutta nousee kuitenkin."
Paroni joutui hetkeksi ymmälle, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. "Nyt minä ymmärrän! Jossakin ylempänä on toinen ruuhka. Sehän on aivan erinomaista, eikö olekin?"
Frona tarttui rauhoittavasti hänen käteensä ja sanoi: "Kuulkaahan nyt! Olettakaamme, että ylempi sulku pettää ja alempi kestää!"
Paroni katsoi häntä vakavasti silmiin, kunnes täydelleen käsitti hänen sanainsa merkityksen. Hän punastui, hengähti hätäisesti, ojentautui suoraksi ja heitti päänsä taapäin. "Silloin ei muuta kuin puh! Ja te ja minä ja teltta, veneet, tuvat, puut ja Bijou', kaikki tyynni joudumme suorinta tietä kadotukseen!"
Frona pudisti päätään. "On todella sääli —"
"Sääli? Pardon! Se olisi suurenmoista!"
"Ei, ei, paroni, en minä sitä tarkoittanut. Mutta sääli, että te ette ole anglosaksilakien. Rotu voisi olla teistä ylpeä."
"Ja te, Frona, te olisitte kunniaksi gallialaiselle rodulle."
"Kas niin, siinäkö te taas seisotte ja latelette kohteliaisuuksia toisillenne!" Del Bishop irvisteli heille ja näytti aikovan juosta tiehensä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. "Mutta lähtekäähän siitä liikkeelle! Eräässä tuvassa tuolla alempana on sairaita, ja ne pitää saada sieltä pois. Teitä tarvitaan siellä. Mutta älkää viivytelkö koko päivää", hän huusi olkansa takaa kadotessaan puitten taa.
Joki nousi nousemistaan, vaikkakin hitaasti, ja heti tultuaan alavalle maalle he saivat kahlata nilkkoja myöten vedessä. Luoviessaan sinne tänne puitten lomitse he tulivat veneen luo, joka oli vedetty tänne edellisenä syksynä. Kolme "heikkokinttua", joiden oli onnistunut päästä näin syvälle sisämaahan jäitä myöten, oli asettunut veneeseen telttoineen, rekineen ja koirineen. Mutta heidän turvapaikkansa oli arveluttavan lähellä jääröykkiötä, joka rusahteli ja narskui tuskin kahdentoista jalan päässä.
"Tulkaa pois sieltä, senkin hullut!" huusi Jakob Welse ohikulkiessaan.
Del Bishopkin oli juostessaan heidän ohitseen käskenyt heidän mennä hiiteen sieltä makaamasta, mutta miehet eivät ymmärtäneet. Eräs heistä nosti pelokkaat ja hölmistyneet kasvonsa laidan yli, toinen makasi velttona poikkiteloin veneessä, ja kolmas, jolla oli kauppapalvelijan ulkonäkö, huojutteli ruumistaan edestakaisin ja valitti yksitoikkoisella äänellä: "Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Paroni pysähtyi ja ravisteli häntä. "Hitto vie!" hän huudahti. "Ottakaa jalat avuksenne, mies, älkääkä huutako Jumalaa! Omat jalkanne! Nouskaa pystyyn ja lähtekää liikkeelle! Pois täältä rannalta! Metsään, minne tahansa!"
Koettipa hän kiskoakin miestä veneestä, mutta tämä löi häntä raivoisasti eikä suostunut.
Pian he tulivat aukealle paikalle, missä oli mökki aivan lähellä rantaa. Sen tasaisella turvekatolla makasi kaksi sairasta miestä peittoihin kääriytyneinä, sillä välin kuin Bishop, Corliss ja Jakob Welse kahlasivat tuvassa kokoillen vaatteita ja muuta tavaraa. Ulkona oli vettä parin jalan korkeudelta, mutta tuvassa, joka lämmön vuoksi oli kaivettu puolittain maan sisään, vesi nousi vyötäisiin.
"Älkää päästäkö tupakkaa kastumaan", huusi toinen sairaista heikolla äänellä katolta.
"Hiiteen koko tupakka", kirkui toinen. "Pitäkää huolta jauhoista! Ja sokerista", hän lisäsi ajateltuaan hetkisen.
"Nähkääs neiti, Bill ei itse tupakoi", selitti edellinen mies
Fronalle. "Mutta kai te kuitenkin pidätte siitä huolen", hän rukoili.
"Kas tässä! Ja pitäkää nyt suunne kiinni!" Del ojensi hänelle tupakkarasian, ja mies tarttui siihen niin innokkaasti, kuin se olisi ollut täynnänsä kultakolikolta.
"Enkö minä voisi jotenkuten auttaa?" kysyi Frona ja katsoi katolle.
"Ette! Niillä on keripukki. Niitä ei auta muu kuin kuiva maa ja raa'at perunat." Del Bishop katsahti Fronaan. "Mutta mitä teillä on täällä tekemistä? Juoskaa pian takaisin tuonne ylemmäksi kuivalle maalle."
Mutta samassa rannan jäämuuri valtavasti jyskähdellen horjahti maalle päin. Viidenkymmenen tonnin jäämöhkäle lensi nurinniskoin, roiskautti mutaista vettä heidän päälleen ja paiskautui juuri oven eteen. Toinen, pienempi möhkäle ajautui ulkonevia nurkkahirsiä vastaan, niin että koko rakennus horjahteli. Courbertin ja Jakob Welse olivat sisällä.
"Après vous", kuuli Frona paronin sanovan ja isänsä huvitettuna naurahtavan. Ja kohtelias ranskalainen astui kuin astuikin viimeisenä ulos, pujotteleiden jäälautan ja katon välitse.
"Kuules Bill, jos alempi ruuhka kestää, niin me olemme hukassa", sanoi tupakkamies toverilleen.
"Se on varma se", kuului vastaus. "Kerran Nulatossa minä jouduin näkemään, kuinka virta lakaisi Bixbie-saaren putipuhtaaksi niinkuin äitimuori keittiönlattian."
Miehet kokoontuivat kiireesti Fronan ympärille.
"Tämä ei käy päinsä. Meidän täytyy kantaa heidät teidän asuntoonne, Corliss." Näin sanoen Jakob Welse ketterästi kiipesi tuvan katolle ja katsahti suureen muuriin päin. "Missä Mc Pherson on?" hän kysyi.
"On istunut viimeisen tunnin ajan kuin kivettyneenä hajareisin kattonsa harjalla."
Jakob Welse heilautti käsivarttaan. "Ruuhka murtuu. Kas, nyt se menee menojaan!"
"Ei tullutkaan keittiönlattia lakaistuksi tällä kertaa, Bill", sanoi tupakkamies. "Ei tullut", vastasi järkähtämättömän levollinen Bill. Koko joki näytti lähteneen liikkeelle. Jäävuori murskautui lukemattomista kohdista, ja joka taholta kuului maasta kiskoutuneitten puitten ryskettä ja rytinää.
Corliss ja Bishop ottivat huostaansa Billin ja lähtivät Mc Phersonin asunnolle päin, ja Jakob Welse ja paroni olivat juuri saaneet hänen kumppaninsa katonräystään yli, kun mahtava jäälohkare lensi suoraan vasten rakennusta. Frona näki sen tulevan ja huudahti varoittaen, mutta samassa hirsiseinät hajosivat kuin korttitalo. Courbertin ja sairas mies viskautuivat raunioitten ulkopuolelle, mutta Jakob Welse katosi niiden keskelle. Frona riensi paikalle, mutta isä ei yrittänytkään nousta. Hän kiskoi häntä ylöspäin saadakseen hänen suunsa vedenpinnan yläpuolelle, mutta ei onnistunut. Silloin hän haparoi käsillään vedessä, kunnes huomasi, että isän oikea käsi oli jäänyt puristuksiin hirsien väliin. Hän ei jaksanut saada niitä liikkumaan, mutta työnsi niiden väliin yhden katonseipäistä, jotka olivat olleet saven ja turpeitten alla. Se oli epämukava nostokanki ja sopi huonosti tarkoitukseensa, sillä kun hän heittäytyi sen varaan, taipui se ja uhkasi taittua. Hän yritti varovaisemmin uudestaan, kunnes hirsi viimein liikahti ja Jakob Welsen mudankarvainen pää nousi vedestä.
Hän hengähti syvään kerran toisensa jälkeen ja huudahti: "Tämäpä maistuu hyvältä!" Sitten hän lisäsi katsahtaen ympärilleen: "Frona, Del Bishop on mies, joka ei lörpöttele turhia."
"Miten niin", kysyi Frona ällistyneenä.
"Muistathan, että hän sanoi, että sinä kyllä aina tulet toimeen."
Hän suuteli tytärtään, ja sitten he molemmat nauraen sylkäisivät mudan huuliltaan. Samassa Courbertin tulla pyörähti tuvan raunioitten takaa.
"En ole koskaan nähnyt tämän vertaista", hän huudahti nauraen. "Hän on hullu, aivan raivohullu. Eikä häntä saa mitenkään rauhoittumaan. Hänen pääkallonsa murskautui hänen pudotessaan, ja hän kadotti tupakkansa. Mutta hän ei sure muuta kuin jälkimmäistä."
Pääkallo ei kuitenkaan ollut murskautunut, se oli vain saanut viiden tuuman pituisen haavan.
"Teidän täytyy odottaa, kunnes muut palaavat, minä en voi auttaa kantamaan." Jakob Welse osoitti oikeata käsivarttaan, joka riippui velttona ja voimattomana. "Nyrjähti vain, ei muuta", hän selitti, "ei yksikään luu mennyt poikki."
Samassa paroni näyttelijän elein osoitti Fronan jalkaa. "Katsokaa, vesi on laskenut ja jättänyt jälkeensä jokihelmen, jalokiven!"
Fronan kuluneet mokkasiinit olivat lionneet hajalle, ja pieni, valkoinen varvas pilkisti loasta.
"Silloinhan minä olen hyvin rikas, paroni, sillä minulla on yhteensä kymmenen samanlaista."
"Kukapa sitä kieltäisi, kukapa sitä kieltäisi!" huudahti paroni vilkkaasti.
"Mikä lystikäs, hassu ja herttainen ihminen te olettekaan!"
"Suutelen kättänne!" Hän polvistui ritarillisesti lokaan.
Frona vetäisi kätensä vapaaksi, hautasi sekä sen että toisen hänen tuuheaan tukkaansa ja pudisteli hänen päätänsä. "Mitä minun pitää hänelle tehdä, isä?"
Jakob Welse kohautti nauraen olkapäitään, ja Frona nosti Courbertinin kasvot itseään kohti ja suuteli häntä suulle. Jakob Welse tiesi, ettei kukaan ollut tästä enemmän hyvillään kuin hän itse.
* * * * *
Joki oli nyt laskenut tavalliselle talvitasolleen, ja jäät soljuivat rauhallisesti saaren ohitse. Mutta laskiessaan se oli jättänyt jälkeensä rannalle kahdenkymmenen jalan korkuisen jäämuurin, josta suuria lohkareita sinkosi maalle päin kasvavien ja kaatuneitten puitten ja mutaisten kukkien ja ruohojen joukkoon ikäänkuin jonkin pohjolan hirviön jättiläiskidasta. Aurinko ei pysynyt toimettomana, ja sen sulattama vesi huuhtoi mudan ja loan jääröykkiöitten pinnalta, kunnes ne kimalsivat kuin timanttikukkulat päivänpaisteessa tai hohtivat loistavan sinisinä. Mutta jäälohkareet olivat ajautuneet päällekkäin huiskin haiskin, ja tuon tuostakin sattui, että välkkyvä torni tai sateenkaarenhohtoinen minareetti romahti virtaan. Eräässä niistä lovista, jotka siten syntyivät, loikoi kanootti Bijou', ja sen ympärille olivat kokoontuneet kaikki Tienhaaran kansalaiset metsään vedetyn veneen asukkaita ja sairaita miehiä lukuunottamatta.
"Ei ei, kyllä kahdessa miehessä on ihan tarpeeksi." Tommy Mc
Pherson vilkuili ympärilleen odottaen, että muut yhtyisivät häneen.
"Kolmannesta olisi kanootissa vain kiusaa."
"Siinä pitää kiskoa lujasti, muuten on turha koettaakaan", sanoi Corliss. "Ja te tiedätte kyllä, Tommy, että kolme miestä ei ole liikaa."
"Kyllä kahdessa on tarpeeksi."
"Minä pelkään, että meidän täytyykin suoriutua kahden."
Skotlantilais-kanadalainen ei voinut salata tyytyväisyyttään. "Niin, kolmannesta ei olisi muuta kuin haittaa. Ja kyllä te tulette toimeen."
"Ja teidän tulee olla toinen näistä kahdesta, Tommy", jatkoi Corliss järkähtämättömästi.
"Ee-i. Onhan tässä muitakin kuin minä."
"Eipä olekaan. Courbertin ei tiedä, miten airoa on pidettävä kädessä.
St. Vincent ei voi päästä salmen yli, kuten hyvin ymmärrätte. Mr
Welsen toinen käsi on käyttökelvoton. Ei siis ole muita mahdollisia
kuin te ja minä, Tommy."
"En minä tahdo udella, mutta eikö tuo Anakin poika olisi juuri sopiva mies? Kyllä hän osaa ohjata venettä." Skotlantilainen ei ollut erikoisen ihastunut karskiin kullankaivajaan, mutta hän oli havainnut hänet rohkeaksi mieheksi ja koetti tätä keinoa pelastaakseen nahkansa.
Del Bishop astui pienen piirin keskelle, oli vaiti hetkisen ja katsoi joka miestä suoraan kasvoihin, ennenkuin alkoi puhua.
"Onko täällä joku, joka sanoo, että minä olen pelkuri?" kysyi hän käyden suoraan asiaan. Taas hän katsoi kaikkia silmiin. "Tai onko täällä joku, joka tahtoo syyttää minua siitä, etten aina olisi toiminut, niinkuin kunnon miehen tulee?" Ja taas hän tutki kaikkien kasvoja. "Hyvä on! Minä vihaan vettä, mutta en ikänäni ole sitä pelännyt. Minä en osaa uida, mutta olen pudonnut veneenlaidan yli useampia kertoja kuin ihmisen on helppo muistaa. Minä en osaa soutaa kupsahtamatta selälleni veneen pohjalle. Ja mitä peränpitoon tulee, niin sanovathan ne, jotka sen asian paremmin ymmärtävät, että kompassissa oli kolmekymmentäkaksi viivaa, mutta kun minun pitää ohjata, niin kyllä niitä on ainakin saman verran lisää. Ja niin totta kuin pienet omenat ovat Jumalan luomat, niin minä joudun vallan sekaisin, kun saan melan käteeni. Minä olen kaatanut kumoon melkein jok'ainoan kanootin, johon olen jalallani astunut, ja puhkaissut pohjan kahdesta. Minä olen kellahtanut veteen Canyonissa, ja White Horsen alapuolella minut ongittiin ylös. Osaan soutaa tahdissa vain yhden ainoan miehen kanssa, ja se mies on teidän nöyrin palvelijanne. Mutta minä sanon teille, hyvät herrat, että jos minua tarvitaan, niin minä istuudun Bijou'hun ja soudan sen vaikka hiiteen, ellei se kaadu kumoon tiellä."
Paroni Courbertin syleili häntä huutaen haltioissaan: "Niin totta kuin Jumala on luonut pienet omenat te olette mies!"
Tommyn kasvot olivat aivan valkeat, ja hän alkoi itse puhua päästäkseen hiljaisuudesta, joka seurasi Delin puhetta. "Enhän minä tahdo sanoa, etten osaa hoitaa airoja tai että minulla ei olisi onni matkassa, mutta ennenkuin me pääsemme mihinkään, niin saamme uuden jääsulun niskaamme. Minun mielestäni olisi liian uhkarohkeata lähteä nyt. Odotetaan, kunnes joki on jäistä vapaa, sanon minä."
"Se ei käy päinsä, Tommy", sanoi Jakob Welse. "Älkää ensinkään yrittäkö keksiä verukkeita!"
"Mutta ymmärtäähän sen nyt —"
"Riittää jo", keskeytti Corliss hänet. "Tulettehan mukaan?"
"Enkä tule. Minä —"
"Suu kiinni!" Del oli jo syntyessään saanut vahvat keuhkot ja voimakkaan äänen, ja hänen kirkaisunsa sai skotlantilaisen peloissaan kyyristymään kokoon.
"Katsokaa, katsokaa!" Verrattuna Delin sumutorveen Fronan ääni helähti kuin kirkas hopea hänen juostessaan puiden lomitse rantaan päin. "Katsokaa! Katsokaa! Sinistä vettä, sinistä vettä! Odottakaa hiukkasen, niin minä tulen teidän kanssanne!"
Kolme mailia ylempänä, juuri siinä, missä Yukon tekee kauniin kaarroksen länteenpäin, näkyi pieni tilkkunen sinistä. Se tuntui uskomattomalta pitkän, kovan talven jälkeen. Mutta Mc Pherson, jonka mieli ei ollut ylenmäärin herkkä, koetti luikkia tiehensä.
"Malttakaahan hiukan", puolusteli hän, kun Del Bishop tarttui häntä kaulukseen. "Olen unohtanut piippuni."
"Jos ei muuta syytä ole, niin saatte kauniisti pysyä täällä, Tommy", kiusoitteli Del. "Lainaisin teille mielelläni piippuni, ellei omanne pistäisi esiin tuosta taskusta."
"Minä tarkoitin tupakkaa."
"Kas, tässä on." Hän työnsi tupakkamassinsa Tommyn vapiseviin käsiin. "Kyllä teidän on paras riisua takkinne. No! Minä autan. Ja meidän kesken, Tommy, jos ette nyt osoita olevanne mies, niin minä totta totisesti en tahdo tietää teistä mitään."
Corliss oli heittänyt paksun villapaidan yltään voidakseen liikkua vapaammin, ja kun Frona tuli takaisin, näkyi selvästi, että hänkin oli keventänyt pukuaan. Päällysnuttu ja -hame olivat kadonneet, ja tumma, verkainen alushame ulottui puolisääreen.
"Teillä ei ole hätää, te kyllä tulette toimeen", sanoi Del hyväksyvästi.
Jakob Welse katsoi huolestuneena tytärtään ja meni hänen luokseen. Frona etsi parast'aikaa sopivaa melaa. "Ethän toki aikone —", isä alkoi.
Frona nyökäytti päätään.
"Tehän voittekin pitää perää", huudahti Mc Pherson. "Minulla on vaimo kotona, puhumattakaan kolmesta lapsesta."
"Olemmeko valmiit?" Corliss kohotti Bijou'n keulaa ja katsahti taakseen.
Kuohuva vesi seurasi jäitä kintereillä. Courbertin tarttui kanootin perään ja kantoi sitä äyrästä alas, ja Del piti huolta vastahakoisesta Tommystä. Tasainen jäälautta, joka oli veteen päin kallellaan, sai tehdä laiturin virkaa.
"Astukaahan keulaan, Tommy."
Skotlantilainen mutisi itsekseen, mutta kuuli Bishopin raskaan, uhkaavan hengityksen takaansa ja totteli. Frona sai veneen pysymään tasapainossa hyppäämällä itse perään.
"Minä osaan pitää perää", vakuutti hän Corlissille, joka nyt ensi kerran huomasi hänen aikovan lähteä mukaan.
Hän katsahti kysyvästi Jakob Welseen ja sai tämän suostumuksen.
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kehoitteli Del kärsimättömästi. "Älkää kuluttako kallista aikaa!"