VIIDESKOLMATTA LUKU.
Bijou' toi kauniisti ilmoille kaiken siroimman ja hienoimman, mitä oli piillyt sen rakentajan sielussa. Se oli kevyt ja hauras kuin munankuori, ja sen vajaan puolen tuuman paksuiset laidat eivät olisi voineet kestää edes miehen pään suuruisen jäämöhkäleen sysäystä. Ja vaikka nyt olikin avovettä, ei kulku silti kuitenkaan ollut esteetön sillä joessa uiskenteli joka suunnalla viljalti rantamuureista irtautuneita jäälohkareita. Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Fronan taitava melankäyttö hankki hänelle Corlissin täyden luottamuksen.
Heillä oli edessään ja ympärillään suurenmoinen näky: joki, jonka tummaa aallokkoa kristallimuurit reunustivat; niiden takana vihreät metsät, jotka kurottautuivat kesätaivaalla leijailevia pilvenhattaroita kohti, ja kaiken yllä tulinen aurinko, Joka levitti lämpöään kuin roihuva valkea. Suurenmoinen näky, mutta jostakin syystä Corliss tuli ajatelleeksi äitiään ja hänen ikuista teetään, pehmeitä mattoja, sievisteleviä palvelijattaria ja avaroissa ikkunoissa viserteleviä kanarialintuja, ja hän tuumi itsekseen, olisiko äiti voinut ymmärtää hänen nykyistä minäänsä. Ja kun hän ajatteli takanaan istuvaa naista, tunsi hänen melansa nousevan ja laskevan, nousevan ja laskevan niin hänen äitinsä naistuttavat taas tulivat hänen mieleensä Ja kulkivat yksitellen, pitkänä jonona, hänen ohitseen, ja he olivat hänen mielestään kuin kalpeita hämäränhaamuja, sen suvun irvikuvia, joka oli täyttänyt ja yhä tulisi täyttämään maan.
Kanootti hipaisi ajelehtivaa jääkappaletta, lensi nuolena kahden muun lohkareen lomitse ja pääsi ohi juuri vähäistä ennen kuin niiden välinen aukko sulkeutui. Tommy voihki surkeasti.
"Hyvin tehty", sanoi Corliss rohkaisevasti.
"Hurjapäinen naisihminen! Eikö hän nyt olisi voinut odottaa", murahti skotlantilainen partaansa.
Frona kuuli hänen sanansa ja naurahti uhkamielisesti. Corliss heitti häneen silmäyksen olkansa takaa, ja hymyilevä katse, jonka hän sai vastaukseksi, oli lumoava. Fronan kevyt päähine oli valahtanut taapäin, ja tuulessa liehuvat kiharat välkkyivät päivänpaisteessa ja ympäröivät kasvot sädekehällä, joka Vancelle muistutti aurinkoista aamua Dyen tiellä.
"Minun tekisi mieli laulaa, ellei se hengästyttäisi liikaa.
Esimerkiksi 'Miekkalaulu' tai 'Ankkurilaulu'."
"Tai 'Laulujen laulu'", vastasi Corliss. "Illansuussa hän luokseni saapui", hän hyräili merkitsevästi.
Frona pisti äkkiä melansa veteen vastakkaiselle puolelle venettä väistääkseen suurta, teräväsärmäistä lohkaretta eikä ollut kuulevinaankaan. "Minä voisin jatkaa tätä matkaa vaikka ikuisesti."
"Niin minäkin", vakuutti Corliss lämpimästi.
Mutta Frona ei ollut mitään ymmärtävinään ja jatkoi: "Tiedättekö,
Vance, minä olen niin iloinen siitä, että me olemme ystäviä."
"Minun syyni ei ole, ettemme ole muuta."
"Te ette pysy tahdissa, hyvä herra", nuhteli Frona ja Corliss ryhtyi vaieten ponnistelemaan eteenpäin.
Kanootti suuntasi kulkunsa virtaa vastaan neljänkymmenenviiden asteen kulmassa ja eteni kohtisuoraan rannasta. Näin he olivat laskeneet pääsevänsä länsirannalle juuri vastapäätä lähtökohtaansa, ja sieltä heillä oli aikomus ponnistella vastavirtaa tyvenemmässä rantavedessä. Mutta mailin verran särmikkäitä kalliorantoja ja sata yardia äkkijyrkkää, virrasta kohoavaa jäätikköäyrästä olisi tällöin vielä erottamassa heitä miehestä, joka odotti heidän apuaan.
"Huoahtakaammepa nyt hetkinen", ehdotti Corliss heidän päästyään kurimukseen, jossa akanvirta kuljetti kanoottia pitkin korkean rantamuurin laitaa.
"Kuka voisi uskoa, että olemme toukokuun puolivälissä?" Frona katsahti hataraa jääseinämää. "Tuntuuko se teistä todelliselta, Vance?" Tämä pudisti päätään.
"Ei minustakaan. Minä tiedän, että minun, Frona Welsen ruumiillinen minäni on tässä kanootissa ja meloo henkensä edestä yhdessä kahden miehen kanssa armon vuonna kahdeksantoistasataayhdeksänkymmentäkahdeksan Alaskassa Yukon-joella; tämä on vettä, tuo jäätä. Käsivarteni ovat uupuneet, sydämeni sykkii hiukan kohtuullista kiivaammin, ja minä hikoilen — mutta kuitenkin kaikki on kuin unta. Kuvitelkaahan! Vuosi sitten minä olin Pariisissa!" Hän hengähti syvään ja katsahti joen yli kaukaiseen rantaan päin, missä Jakob Welsen teltta loisti metsän syvää vihreyttä vastaan kuin lumivalkea nenäliina. "Minä en usko, että sellaista paikkaa on olemassakaan", lisäsi hän. "Ei ole mitään Pariisia!"
"Ja minä olin kaksitoista kuukautta takaperin Lontoossa", sanoi Corliss mietteissään. "Mutta minä olen tullut uudeksi ihmiseksi senjälkeen. Lontoo? Nyt ei ole Lontoota. Se on mahdotonta. Kuinka maailmassa voisi olla niin paljon ihmisiä? Tämä on maailma, ja me tiedämme, että siinä on hyvin vähän ihmisiä, muuten ei voisi olla niin paljon jäätä ja vettä ja taivasta. Minä tiedän, että tämä Tommy mielellään ajattelee erästä paikkaa, jota hän nimittää Torontoksi. Hän erehtyy. Se on olemassa vain hänen mielessään — muistona jostakin varhaisemmasta elämästä. Sitä hän ei tietysti usko, ja se on aivan luonnollista, sillä hän ei ole filosofi eikä rasita —"
"Pysyttekö vaiti siinä?" sähisi Tommy. "Te lörpöttelette meidät kadotukseen."
Elämä on lyhyt pohjan perillä, ja ennustuksesta on usein vain lyhyt matka toteutumiseen. Varoittava suhahdus kävi huokauksen tavoin läpi ilman, ja sateenkaarenhohtoinen muuri heidän edessään horjui. Kaikki kolme airoa painuivat ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta veteen, ja kanootti hypähti kauemmaksi rannasta. Toinen jäälohkare toisensa jälkeen, yhteensä tuhansia tonneja, romahti kimaltaen alas ja murskautui heidän takanaan. Vesi työntyi niiden tieltä ulospäin, kuohui ja kiehui raivoisana aallokkona, ja kanootti, joka hyppelehti hurjasti laineilla, sukelsi jyrkän aallonharjan lävitse ja painui vettä puolillaan takaisin aallonpohjaan.
"Enkö minä sitä sanonut teille, senkin lörpöttelijät!"
"Istukaa hiljaa ja ammentakaa vettä", sanoi Corliss ankaralla äänellä. "Muuten te pian ette saa sanoa meille mitään."
Hän pudisti päätään Fronalle, ja tämä iski silmää vastaukseksi. Sitten he molemmat nauroivat salaa, niinkuin lapset, jotka onnellisesti ovat päässeet pahasta pälkähästä.
Kanootti hiipi varovaisesti äkkijyrkkien, ulkonevien jäätiköitten varjossa ja soljui äänettömästi viimeistä akanvirtaa ylöspäin. Siinä kohosi virrasta muuan jyrkkä kieleke — paljas, vuosisatojen kuluttama ja uurtama kalliohirviö. Se näytti vihaavan virtaa, joka sitä lakkaamatta kalvoi, vihaavan sadetta, joka veisti sen karkeaan pintaan muodottomia vakoja, vihaavan aurinkoa, joka ei tahtonut hedelmöittää sitä, niin että vihreä, versova elämä olisi peittänyt sen rumuuden. Virta pieksi sitä kaikin voimin, teki raivoisia hyökkäysyrityksiä sitä vastaan ja vetäytyi jälleen keskelle uomaansa. Kallion juurella kuohui kiivas aallokko, ja sen halkeamissa ja veden uurtamissa koloissa oli näkymätön taistelu käynnissä.
"Nyt! Soutakaa niin paljon kuin jaksatte!"
Tämä oli viimeinen käsky, jonka Corliss saattoi antaa, sillä kohinassa, johon he nyt olivat joutuneet, miehen ääni hukkui kuin sirkan soitto maanjäristyksen pauhuihin. Kanootti lensi eteenpäin ja hypähti äkkiä tyvenestä akanvirrasta kuohuihin. Airot ponnistelivat tahdissa: ylös, alas, ylös, alas. Vesi loiskui ja kiskoi ja painoi venettä joka suuntaan yht'aikaa, ja hauras alus, joka ei voinut totella kaikkia sen oikkuja, vapisi ja värisi pelosta uskaltaessaan tehdä vastarintaa. Se kääntelehti hermostuneesti oikealle ja vasemmalle, mutta Frona hoiti peräsintä rautakourin. Yardin matkan päässä kallionhalkeama irvisteli heitä vastaan. Kanootti hypähti ja syöksyi eteenpäin, mutta vesi soljui sen alta, eikä se päässyt paikaltaan. Vuoroon he ajautuivat ulos aukosta, vuoroon pääsivät tunkeutumaan sisään, puolen yardia eteenpäin ja taas takaisin, ja kallioportti näytti pilkkaavan heidän ponnistuksiaan.
Viisi minuuttia, joista jokainen oli pitkä kuin ikuisuus, kului, ennenkuin he viimein pääsivät halkeaman ohi. Vielä viisi minuuttia, ja se oli sata jalkaa heidän takanaan. Alas, ylös, alas, ylös, kunnes taivas ja maa ja joki himmenivät olemattomiin ja tietoisuuteen jäi vain kapea juova — vaahtojuova, jota toisaalta rajoitti ilkkuva kallioseinä, toisaalta vihaisesti myllertävä vesi. Tämä kapea juova oli kaikki, mitä oli olemassa. Jossakin alhaalla oli olevaisen alku ja jossakin ylhäällä, pauhun ja kuohujen yläpuolella, kaiken loppu, ja sitä kohti he nyt ponnistelivat.
Frona piti yhä peräsintä raudanlujin kourin. He eivät luopuneet siitä, minkä kerran saavuttivat, vaan taistelivat saadakseen haltuunsa yhä enemmän, tuuman tuumalta, alas, ylös, alas, ylös, ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Tommyn rohkeus olisi horjunut. Jäälautta, jonka pyörre oli painanut veden alle, sukelsi poreillen pinnalle hänen aironsa alta, keikahti teräväsärmäisen kärkensä ympäri ja vaipui uudestaan syvyyteen. Ja Tommy oli näkevinään itsensä tuon jäälohkareen tavoin hukkuvana, liehuvin hiuksin ja haparoiden käsillään painuvan veden alle jalat edellä, alemma ja alemma. Hän tuijotti silmät selällään onnetonta ennusmerkkiä, ja hänen aironsa pysähtyi kesken vetoa. Samassa silmänräpäyksessä halkeama taas irvisteli heille vastaan, ja he liukuivat jälleen hiljalleen vastavirrassa äskeisten kallioitten alapuolella.
Frona makasi pää taapäin heitettynä ja nyyhkytti auringossa, Corliss läähätti keskituhdolla hukkaanmenneestä voimainponnistuksesta, ja skotlantilainen istui keulassa pää polviin painettuna huohottaen ja murtuneena. Kanootti oli hiljaa ajautunut jääseinämän reunalle ja pysähtynyt siihen lepäämään. Sateenkaarimuuri kohosi kuin satujen linna, auringonsäteet heijastuivat sen lukemattomiin kuvastinpintoihin ja verhosivat sen timanttivaippaan. Hopeaiset purot solisivat sen kristalliseiniä pitkin, ja sen läpinäkyvä kirkkaus tuntui paljastavan elämän ja kuoleman ja ihmisen pyrkimyksen salaisuudet, vetävän hunnun toisensa jälkeen syrjään ja tuovan silmäin eteen himmeän sinihohtoisia kaukonäkyjä, unikuvia, jotka tarjosivat syvällä suuressa, vilpoisessa helmassaan ikuista lepoa, ikuista lepoa ja rauhaa.
Muurin sirotekoinen harja, joka kohosi parikymmentä jalkaa heidän päittensä yläpuolelle, huojui hiljaa edestakaisin aivan kuin vehnäpelto vienon kesätuulen tuudittamana. Mutta Corliss katsoi sitä välittämättä vaarasta. Hän ei toivonut muuta kuin saada maata siinä suuren arvoituksen kynnyksellä, vaan maata ja juoda ilmaa täysin siemauksin eikä mitään muuta! Dervishi, joka on lakkaamatta pyörimistään pyörinyt, kunnes kaikki on mustennut hänen silmissään, voi käsittää kaikkeuden sisimmän olemuksen ja todistaa, että jumaluus on jakamaton. Samoin se, joka on taukoamatta melonut ja melonut airollaan, voi pudisteleida vapaaksi rajoituksistaan ja kohottautua ajan ja paikan yläpuolelle. Niin oli nyt Corlissin laita.
Mutta vähitellen hänen verensä lakkasi virtaamasta niin rajusti, ilma ei enää tuntunut yhtä sulotuoksuiselta, ja painostava todellisuus palasi jälleen hänen tietoisuuteensa.
"Meidän täytyy suoriutua tästä", hän sanoi. Hänen äänensä oli kuin miehen, jonka kurkun pitkällinen juopottelu on käheästi kärventänyt. Hän pelästyi sitä itsekin, mutta nosti vapisevin käsin melansa ja työnsi kanootin irti jäämuurista.
"Niin, lähtekäämme kaikin mokomin liikkeelle", sanoi Frona matalalla äänellä, joka tuntui tulevan jostakin hyvin kaukaa.
Tommy kohotti päätään ja katsahti ylös. "Kai meidän nyt on paras jättää koko homma sikseen?"
"Käykää käsiksi airoihin!"
"Aiotteko sitten koettaa uudestaan?"
"Käsiksi airoihin!" toisti Corliss.
"Niin kauan kuin sydän kestää, Tommy", lisäsi Frona.
Taas he kamppailivat saman kamppailun, ja koko maailma katosi, paitsi tuota kuohujuovaa, kohisevaa vettä ja ilkkuvaa aukkoa kallioitten välissä. Mutta he pääsivät tuuma tuumalta sen ohi, ja leveä joenmutka heidän edessään lausui heidät tervetulleiksi. Vain leppymättömän vihainen kalliokärki, jonka juurella vesi yhtä leppymättömästi kohisi, erotti heidät siitä. Mutta juuri sen kohdalla kanootti taas alkoi hypellä ja vavahdella, virta soljui sen alta eivätkä he päässeet paikaltaan. Alas, ylös, alas, ylös liikkuivat airot, kunnes lopulta tuo kapea juovakin himmeni ja häipyi, ja koko kamppailu tuli merkityksettömäksi. Heidän sydämensä sykkivät työn tahdissa, he tulivat ikäänkuin ajan suuriksi heilureiksi. Ja heidän takanaan ja edessään välkkyivät ikuisuudet, ja ikuisuuksien välillä he liikuttelivat airojaan hurjasti, koneellisesti: alas, ylös. He eivät enää olleet ihmisiä, vaan koneita. He pääsivät niin pitkälle, että heidän aironsa koskettivat vihaista kalliota, mutta eivät sitä tietäneet, liukuivat takaisin sattumalta onnistuen väistämään uiskentelevia jäälauttoja, mutta eivät nähneet niitä. Eivät he myöskään tunteneet, kun aallot löivät venettä ja vilpoisa vaahto roiskui heidän kasvoihinsa.
Kanootti kääntyi myötävirtaan, ja heidän auringonpaisteessa välähtelevät aironsa kuljettivat sitä paluusuuntaan joen poikki Tienhaaraa kohti. Kun he vähitellen tulivat tietoisiksi siitä, mitä ympärillä tapahtui, ja Tienhaara häämötti heidän edessään ikäänkuin jonkin uuden maailman ranta, he ryhtyivät soutamaan pitkin, tasaisin, rauhoittavin aironvedoin. "Kolmas yritys olisi ollut turha", sanoi Corliss käheästi kuiskaten.
Ja Frona vastasi: "Niin, meidän sydämemme eivät olisi sitä kestäneet."
Rannan lähetessä elämä viihtyisine leiritulineen ja puolipäivälepoineen ja ennen kaikkea siunattu Toronto paikallaan pysyvine taloineen ja vilisevine katuineen palasivat Tommyn mieleen. Joka kerta, kun hän ojentautui eteenpäin, painoi päänsä alas ja kosketti airollaan vettä, kadut laajenivat ja tulivat ikäänkuin lähemmäksi. Ja joka kerta, kun aironveto päättyi ja hänen päänsä nousi ylös, saari oli hypähtänyt lähemmäksi. Pää painui taas alas, ja kadut olivat luonnollista kokoa, se nousi, ja Jakob Welse ja kaksi muuta miestä seisoivat rannalla kolmen vedon mitan päässä.
"Enkö minä sitä teille sanonut?" huusi Tommy heille voitonriemuisesti.
Mutta sen sijaan, että olisi ohjannut maihin, Frona käänsi kanootin.
Tommyltä jäi veto kesken, ja hänen aironsa kolahti pohjaan.
"Nostakaa aironne!" Corlissin ääni oli terävä ja ankara.
"Enkä nosta!" Tommy katsahti kapinallisesti kiusaajaansa ja kiristeli hampaitaan vihasta ja pettymyksestä.
Virta painoi kanoottia alaspäin, ja Frona jaksoi vain pysyttää sitä paikallaan. Corliss ryömi polvillaan keulaan päin.
"Minä en tahdo tehdä teille pahaa, Tommy", sanoi hän hiljaa ja hillitysti. "Nostakaa siis aironne ja olkaa mies."
"En."
"Silloin minä voin tappaa teidät", jatkoi Corliss yhtä rauhallisesti ja veti metsästyspuukkonsa tupesta.
"Mutta mitäpä, jos minä en sittenkään tahdo?" kysyi skotlantilainen yrmeästi, mutta vetäytyi samalla kauemmaksi.
Corliss painoi hiljaa veistä Tommyn selkään, juuri sydämen kohdalle. Kärki lävisti hitaasti paidan ja kosketti ihoa. Se ei pysähtynyt eikä kiiruhtanut vauhtiaan, vaan jatkoi matkaansa yhtä hitaasti. Tommy kyyristyi väristen kokoon.
"Mies, mies, älkää! Ottakaa se pois!" huusi hän, "Minä lupaan."
Frona oli kalmankalpea, mutta hänen katseessaan oli kova kiilto, ja hän nyökäytti hyväksyvästi päätään.
"Me koetamme päästä virtaa ylöspäin tätä rantaa myöten ja kulkea joen poikki ylempää", huusi hän isälleen. "Kuinka? En kuule. Tommyko? No häntä hiukan peloittaa, mutta se ei ole niin vaarallista." Hän heilutti airoaan hyvästiksi. "Me palaamme pian, isä rakas, hyvin pian."
Stewart-joki oli aivan vapaana jäistä, ja he kulkivat neljännesmailin matkan sitä ylöspäin, sitten suoraan sen suun poikki ja jatkoivat Yukonia pitkin. Mutta kun he olivat pelastettavan miehen kohdalla, tuli uusi vastus heidän tielleen. Mailia ylempänä oli asumaton saari, jonka pitkälle ulottuva hiekkasärkkä jakoi joen kahtia aina äskeisiin ohipääsemättömiin kallioihin asti. Satoja tuhansia tonneja jäätä oli viskautunut särkälle, niin että se muodosti kimaltelevan harjanteen.
"Meidän täytyy kantaa kanootti särkän yli", sanoi Corliss, kun Frona käänsi sen ulommaksi rannasta.
Kanootti lensi nuolena kapean salmekkeen poikki hiekkasärkän puolelle, ja Frona keksi pienen syvennyksen, jonka kohdalta muuri ei ollut aivan yhtä jyrkkä. He nousivat jäälohkareelle, joka ilman tukea veden yläpuolella riippuen ulkoni ainakin kolmekymmentä jalkaa muurista. Miten syvälle sen toinen pää oli haudattuna jääseinän sisään, siitä ei voinut sanoa mitään varmaa. He kiipesivät kimaltelevan harjanteen huipulle kiskoen kanoottia perässään ja katsoivat ympärilleen. Joka taholla suunnaton määrä päällekkäin ajautuneita jäälauttoja, toinen toistaan suurempia, jotka saivat olla viimeksi tulleitten, auringonpaisteessa äärettömien jalokivien lailla loistavien vaikeitten lohkareitten alustoina.
"Onpa tämä mukava kävelypaikka", sanoi Tommy pilkallisesti, "kun seuraava jäätulvakin voi tulla millä hetkellä tahansa." Hän istuutui päättäväisesti. "Ei kiitos, minä en lähde tästä mihinkään."
Frona ja Corliss kulkivat edelleen kantaen kanoottia välillään.
"Persialaiset ruoskivat orjiaan saadakseen heidät taisteluun", sanoi Frona katsoen taakseen. "Minä en koskaan ennen ymmärtänyt sitä. Eikö teidän olisi paras palata häntä noutamaan?"
Corliss teki sen ja pakotti murisevan apulaisensa kulkemaan edellä. Kanootti ei oikeastaan painanut paljoakaan, mutta jyrkissä nousuissa ja äkkikäännöksissä heillä kuitenkin oli siitä täysi työ. Aurinko heloitti täydeltä terältä. Sen kirkkaus rasitti heidän silmiään, hiki tihkui joka huokosesta, ja he olivat aivan hengästyksissään.
"Voi, Vance, tiedättekö — —"
"Mitä?" Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja heilautti kättään.
"Toivoisin, että olisin syönyt enemmän aamiaiseksi."
Corliss murahti myötätuntoisesti. He olivat tulleet harjanteen keskikohdalle ja saattoivat nähdä joen ja sen toisella puolen aivan selvästi miehen ja hänen hätämerkkinsä. Alempana näkyi kodikas, vihannuuden verhoama Tienhaara. He katsahtivat Yukonin leveää mutkaa, joka hymyili veltosti, ikäänkuin se ei minä hetkenä hyvänsä olisi ollut valmis vuodattamaan kidastaan kuolemaa ja hävitystä. Heidän jalkainsa alla jää laskeutui loivasti ja muodostui pienoisrotkon, joka jäi syvään varjoon.
"Astukaahan eteenpäin, Tommy", pyysi Frona. "Me olemme puolitiessä, ja tuolla on vettä."
"Vettäkö te ajattelette viedessänne ihmisraukkaa kuolemaan", sähisi
Tommy.
"Minä pelkään, että te olette tehnyt jonkin hyvin suuren synnin, Tommy", sanoi Frona pudistaen moittivasti päätään, "muuten ette niin pahasti pelkäisi kuolemaa." Hän huoahti ja nosti kanoottia omalta puoleltaan. "No niin, onhan se luonnollistakin. Te ette osaa kuolla —"
"Enkä tahdo kuolla", keskeytti Tommy rajusti.
"Mutta jokaiselle tulee hetki, jolloin hänen täytyy kuolla, hetki, jolloin ei voi muuta kuin kuolla. Ehkäpä tämä on sellainen."
Tommy liukui varovaisesti välkkyvän kielekkeen yli ja hypähti leveälle jäälautalle. "Se oli hyvin sanottu", sanoi hän irvistäen, "mutta ettekö te luule, että minä osaan itse arvostella ne asiat omasta puolestani. Miksi minä en saisi ajatella niinkuin minä tahdon?"
"Siksi, että te ette ajattele niinkuin teidän pitää. Voimakkaat ihmiset ovat kaikkina aikoina hallinneet sellaisia kuin te olette. He ovat opettaneet teidän kaltaisillenne, milloin ja miten heidän tulee kuolla, johtaneet heitä kuolemaan, ruoskineet heitä kuolemaan."
"Te osaatte sanoa sen niin kauniisti", sanoi Tommy "Ja niin taitavasti. Eikä minun taida kannattaa valittaa, kun te kuvailette sitä niin hienosti."
"Te olette todella taitava", nauroi Corliss, kun Tommy oli jatkanut matkaa alas rotkoon ja kadonnut näkyvistä. "Mutta kyllä se itsepäinen lurjus tulee väittelemään vielä matkalla ikuiseen tuomioon."
"Missä te olette oppinut soutamaan?" kysyi Frona.
"Yliopistossa — urheiluna", vastasi Corliss lyhyesti. "Mutta katsokaa! Eikö tämä ole ihanaa?" Vesi oli sulaessaan muodostanut lätäkön rotkon pohjaan. Frona ojentautui pitkäkseen maahan ja painoi kuumat huulensa sen raikkaaseen veteen. Hänen siinä maatessaan hänen mokkasiiniensa pohjat — tai oikeammin jalkapohjansa, sillä mokkasiinit ja sukat olivat repaleina, — tulivat näkyviin. Ne olivat hyvin valkoiset, mutta jää oli monesta kohden leikannut ne verille.
"Niin sievät ja kauniit ja pehmeät", mutisi Tommy. "Ei luulisi, että ne voisivat johtaa vahvaa miestä kadotukseen."
"Kun te noin napisette, niin kuljette sitä kohti aika kyytiä", vastasi Corliss vihaisesti.
"Neljäkymmentä mailia tunnissa", tokaisi Tommy ja jatkoi matkaansa iloisena siitä, että oli saanut sanoa viimeisen sanan.
"Odottakaahan! Teillä on kaksi paitaa. Lainatkaa minulle toinen!"
Skotlantilainen katsoi kysyvästi taakseen, kunnes ymmärsi, mitä
Corliss tarkoitti. Sitten hän pudisti päätään ja jatkoi kulkuaan.
Frona nousi seisoalleen. "Mitä nyt?"
"Ei mitään. Istukaa!"
"Mutta mitä te tarkoitatte?"
Corliss laski kätensä hänen olkapäilleen ja painoi hänet istumaan. "Teidän jalkanne! Te ette voi kulkea eteenpäin tuolla tavoin. Nehän ovat aivan rikki. Katsokaa!" Hän pyyhkäisi Fronan toista kantapäätä kädellään, joka tuli aivan veriseksi. "Miksi ette ole sanonut minulle mitään?"
"Voi, ei niihin koskenut — paljoa."
"Antakaa minulle toinen hameistanne", pyysi Corliss.
"Minulla —" Frona epäröi. "Minulla on vain yksi."
Corliss katsahti ympärilleen. Tommy oli kadonnut näkyvistä jääröykkiöitten taa.
"Meidän täytyy jatkaa matkaa", sanoi Frona yrittäen nousta.
Mutta Corliss ei antanut hänen tehdä sitä. "Te ette astu askeltakaan, ennenkuin minä olen sitonut jalkanne. Kas niin — silmät kiinni nyt!"
Frona totteli, ja kun hän jälleen avasi silmänsä, oli Corliss vyötäisiään myöten paljaana ja sitoi paraikaa kaistaleiksi revittyä paitaansa hänen jalkojensa ympäri.
"Te kuljitte minun jäljessäni, enkä minä tiennyt —"
"Ei teidän tarvitse puolustautua", keskeytti Frona. "Olisinhan minä voinut sanoa."
"En minä puolustaudu, minä nuhtelen teitä. Antakaa minulle nyt toinen jalka."
Fronan läheisyys vei häneltä mielenmaltin, ja hän kosketti huulillaan samaa pientä valkoista varvasta, joka oli tuottanut paroni Courbertinille suudelman.
Tumma puna levisi Fronan kasvoille, mutta hän ei vetänyt jalkaansa pois, ja häntä värisytti niinkuin kerran ennen hänen eläessään. "Te käytätte hyväntekijän asemaanne väärin hyväksenne", sanoi hän moittivasti.
"Tekisipä mieleni käyttää sitä hyväkseni kaksinkerroin."
"Ei, älkää tehkö sitä", pyysi Frona.
"Miksi en. Merimiehillä on tapana avata viinitynnyrit ja nauttia täysin siemauksin laivan upotessa, ja onhan meidän asemamme tavallaan yhtä toivoton."
"Mutta — —"
"Mutta mitä, neiti Tekopyhä?"
"Te tiedätte, että minä en ole ansainnut tätä! Ellei meidän tarvitsisikaan ottaa huomioon ketään muuta, niin —"
Vance oli sitaissut viimeisen solmun ja päästi hänen jalkansa kädestään. "Kirottu St. Vincent! Tulkaa!"
"Niin minäkin sanoisin teidän asemassanne", sanoi Frona nauraen ja tarttui kanoottiin omalta puoleltaan. "Mutta kuinka te olette muuttunut, Vance! Te olette aivan toinen ihminen kuin se, jonka minä tapasin Dyean tiellä. Silloin te ette ollut oppinut kiroilemaan paljosta muusta puhumattakaan."
"Niin, minä en ole sama kuin silloin ja siitä kiitän Jumalaa ja teitä. Mutta minä luulen olevani rehellisempi kuin te. Minä toteutan aina filosofiani elämässäni."
"Ei, tunnustakaahan nyt, että teette minulle vääryyttä. Te pyydätte liian paljon, katsoen olosuhteihin —"
"Saada suudella pientä varvasta."
"Tai olkoon menneeksi, minä oletan, että te pidätte minusta niinkuin kiltti iso veli. Ja siinä tapauksessa, jos todella tahdotte, niin —"
"Älkää jatkako", keskeytti Corliss kiivaasti, "älkääkä antako minun käyttäytyä narrin tavoin."
"— saatte suudella vaikka kaikkia varpaitani", jatkoi Frona.
Corliss mutisi jotakin, mutta ei vastannut. Työ vaati nyt kaiken heidän huomionsa osakseen, ja he kulkivat sanaakaan sanomatta eteenpäin. Vasta heidän laskeutuessaan viimeistä jyrkännettä, jonka juurella Mc Pherson odotti, Frona äkkiä katkaisi hiljaisuuden.
"Del vihaa St. Vincentiä", sanoi hän käyden suoraan asiaan. "Miksi?"
"Niin, siltä näyttää." Corliss katsahti häneen uteliaasti. "Ja kaikkialle, minne hän kulkee, hän laahaa muassaan vanhan venäläisen kirjan, jota hän ei osaa lukea, mutta jota hän jostakin syystä pitää St. Vincentin nemesiksenä. Ja tiedättekö, Frona, hänen uskonsa on niin vahva, että siitä on hiukkasen tarttunut minuunkin. Minä en tiedä, tuletteko te kerran minun luokseni vai tulenko minä teidän luoksenne, mutta —"
Frona päästi kanootin perän käsistään ja purskahti nauruun. Corliss loukkaantui ja lensi hehkuvan punaiseksi.
"Jos olen —", hän alkoi.
"Hupsu", nauroi Frona. "Älkää nyt olko lapsellinen. Ja ennen kaikkea, älkää olko noin arvokkaan näköinen. Se ei juuri pue teitä tällä hetkellä eikä sovi teidän pörrötukkaisen, puolialastoman olemuksenne tyyliin. Olkaa vihainen, raivotkaa, kiroilkaa, tehkää vaikka mitä, mutta minä pyydän, älkää olko noin arvokkaan näköinen. Toivoisin, että minulla olisi valokuvauskone täällä. Vuosien kuluttua voisin silloin sanoa ystävilleni: 'Kas, tässä näette Corlissin, suuren napaseuturetkeilijän, sen näköisenä kuin hän oli maailmankuulun Alaskan-matkansa päättyessä.'"
Corliss osoitti häntä merkitsevästi sormellaan ja sanoi totisena:
"Missä teidän hameenne on?"
Frona katsahti vaistomaisesti pelästyen alaspäin, mutta jäljelläolevat repaleet saivat hänet kuitenkin rauhoittumaan, ja hän sävähti tulipunaiseksi.
"Ettekö häpeä!"
"Pyydän, pyydän, älkää tekeytykö arvokkaaksi", nauroi Corliss. "Se ei todellakaan pue teitä tällä hetkellä. Olisipa minulla nyt valokuvauskone!"
"Pysykää vaiti ja kulkekaa eteenpäin, Tommy odottaa. Minä toivon, että aurinko polttaa kaiken nahan teidän selästänne", sanoi Frona hengästyneenä ja kostonhimoisena heidän antaessaan kanootin liukua viimeisen jäälautan pintaa myöten veteen.
Kymmentä minuuttia myöhemmin he kapusivat vastaisen rannan jäämuuria ylös ja lähestyivät rinnettä, jolla hätämerkki yhä liehui. Sen vieressä maassa makasi mies. Hän oli aivan hiljaa, ja he pelkäsivät jo tulleensa liian myöhään, kun hän äkkiä kohotti hiukan päätään ja valitti. Hänen karkeat vaatteensa olivat repaleina, ja mustat, haavoittuneet jalat näkyivät mokkasiinien repeämistä. Hänen ruumiinsa oli niin laiha ja kuihtunut, että luut näyttivät tunkeutuvan esiin ihon alta. Corlissin koettaessa hänen valtimoaan hän avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi. Fronaa värisytti.
"Tämähän on kamalaa", mutisi Mc Pherson ja tunnusteli miehen kuihtunutta käsivartta.
"Menkää te edellä rantaan, Frona", sanoi Corliss. "Tommy ja minä kannamme miehen sinne."
Mutta Frona puri hammasta ja auttoi heitä. Varovaisuudestaan huolimatta he eivät voineet kyllin vakavasti kantaa kuormaansa rinnettä alas. Tärähdykset herättivät miehen hetkeksi tainnoksista, ja kun he laskivat hänet kanootin pohjalle, hän avasi silmänsä ja kuiskasi käheästi: "Jakob Welse — sanomia — kiireellisiä." Hän haparoi heikoin käsin paitaansa, jonka avoimen rinnuksen alta sähkösanomarepun nahkahihna pilkoitti.
Kanootin kummassakin päässä oli tilaa yllin kyllin, mutta keskikohdalla Corliss sai meloa mies jalkojensa välissä. Kanootti liukui kevyesti rannasta. Viimeinkin he saivat kulkea myötävirtaa, eikä heidän tarvinnut ponnistella.
Vancen käsivarret, hartiat ja selkä hehkuivat tulipunaisina. Frona huomasi sen. "Minun toivomukseni on toteutunut", hän sanoi, ojensi kätensä ja silitti kevyesti käsivartta. "Kunhan pääsemme perille, niin hoitelemme sen terveeksi."
"Älkää ottako kättänne pois", pyysi Corliss. "Tuo tuntuu sanomattoman hyvältä."
Frona pisti kätensä veneen laidan yli ja valeli kuumaa selkää jääkylmällä vedellä. Corliss hengähti raskaasti, ja häntä värisytti. Tommy kääntyi heihin päin.
"Me olemme tänään tehneet hyvän työn", sanoi hän tyytyväisenä.
"Hädässä olevan lähimmäisen auttaminen on Jumalalle otollinen teko."
"Kukahan äsken oli peloissaan?" nauroi Frona.
"Niin, täisinhän minä olla hiukkasen, mutta —"
Hänen lauseensa jäi kesken, ja oli kuin hän olisi äkkiä kivettynyt.
Hänen silmänsä tuijottivat kamalasti Fronan olan yli. Ja sitten hän
hitaasti ja uneksien, juhlallisesti kuin olisi rukoillut, mutisi:
"Laupias, kaikkivaltias Jumala!"
He käänsivät päätään. Valtava jäävuori tuli vyöryen mutkan takaa, ja sen oikea reuna, joka ei suoriutunut käännöksestä, törmäsi rantaan ja viskasi suunnattoman määrän jäitä ylös ilmaan.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Tässä me nyt sittenkin olemme niinkuin rotat loukussa", voivotteli Tommy, ja hänen aironsa jäi veteen roikkumaan.
"Soutakaa!", huusi Corliss hänen korvaansa, ja kanootti hypähti eteenpäin.
Frona ohjasi virran poikki, melkein suoraan Tienhaaraa kohti, mutta kun hiekkasärkälle, jonka yli he äsken olivat kulkeneet, romahtaen viskautui miljoonia tonneja jäätä, katsahti Corliss häneen levottomana. Frona pudisti hymyillen päätään ja hiljensi samalla vauhtia.
"Se ei käy", hän kuiskasi ja katsoi taakseen. Jäät olivat parin sadan jalan päässä heistä. "Ainoa pelastuksemme on pysytellä niiden edellä ja samalla vähitellen pyrkiä lähemmäksi toista rantaa."
Hän ohjasi venettä niin jyrkästi virran poikki kuin suinkin uskalsi antamatta silti sen ja jäitten välimatkan lyhetä.
"Minä en kärsi tätä vauhtia", yritti Tommy kerran napista, mutta Corlissin ja Fronan pahaaennustava vaikeneminen sai hänet jatkamaan soutamistaan.
Jäämuurin etureunasta ulkoni viiden tai kuuden jalan paksuinen ja lähes tuhannen neliöyardin laajuinen jäälaatta. Se kynti vettä niin voimakkaasti, että kummallekin puolelle muodostui syvät, kuohuvat vaot. Tommy huomasi sen ja olisi kadottanut kaiken tarmonsa, ellei Corliss kahden aironvedon välillä olisi survaisut häntä selkään aironsa lappeella.
"Kyllähän me voimme pysytellä edellä", sanoi Frona läähättäen, "mutta meidän pitää samalla ajatella maihinpääsyä."
"Keula edellä rantaan heti kun se näyttää mahdolliselta", neuvoi Corliss. "Ja heti paikalla, kun se törmää rantaan, niin me hyppäämme veneestä ja juoksemme."
"Sanokaa kiipeämme. Miten hyvä, että hameeni on näin lyhyt!"
Jäät olivat törmänneet kallioista vasenta rantaa vastaan, mutta se oli työntänyt ne luotaan, ja ne ajautuivat nyt oikeata rantaa kohti. Etumainen ulkoneva lohkare suuntasi kulkunsa juuri Tienhaaraa kohti.
"Jos te katsotte taaksenne, niin minä muserran teidän päänne airollani", uhkasi Corliss.
"Oi — voi", vaikeroi Tommy.
Mutta Corliss katsoi taakseen ja Frona samoin. Suuri lohkare viskautui rannalle. Kuului kamala ryske, ja saari näytti tärisevän; pehmeätä maata kiskoutui irti viidenkymmenen jalan alalta. Parisenkymmentä mäntyä horjui kiivaasti edestakaisin ja kaatui, ja niiden paikalle kohosi jääkukkula, joka kasvoi, sortui ja kasvoi uudelleen. Alempana, vain muutaman jalan päässä, Del Bishop juoksi rantatörmälle, ja pauhun läpi he epäselvästi kuulivat hänen huutavan: "Joutukaa, joutukaa!" Sitten rannan jäämuuri alkoi luhistua, ja hän sai kiireimmän kaupalla peräytyä. "Iskekää ensimmäiseen mahdolliseen aukkoon", sanoi Corliss läähättäen.
Fronan huulet liikkuivat; hän yritti puhua, mutta ei onnistunut, nyökäytti sitten päätään merkiksi siitä, että oli kuullut. He lensivät vinhaa vauhtia eteenpäin pitkin kristalliseinän viertä ja etsivät paikkaa, josta nopeasti voisivat päästä maihin. Tienhaara jäi heidän taakseen, ja he kuulivat paetessaan jäitten ryskeen sen rantoja vastaan.
Kiitäessään Roubeaun saaren ja Tienhaaran välisen salmen suun poikki he äkkiä huomasivat suoraan edessään jääseinän halkeaman. Kanootti syöksyi siihen täyttä vauhtia ja lensi puolittain ylös vedestä, nousten viettävälle jäälaatalle. Kaikki kolme hyppäsivät yht'aikaa rannalle, mutta sen sijaan että molemmat muut tarttuivat kanoottiin kiskoakseen sen ylös, Tommy, joka oli istunut keulassa, ei ajatellut mitään muuta kuin omaa pelastumistaan. Ja hänen yrityksensä olisikin onnistunut, ellei hän olisi kiivetessään luiskahtanut ja kaatunut puolitiehen. Hän nousi puoleksi, luiskahti ja kaatui uudelleen. Corliss, joka tuli hänen jäljessään laahaten kanoottia perässään, astui hänen ylitseen. Tommy ojensi kätensä ja tarttui veneen laitaan. Vetäjät, joilla oli täysi työ entisestäkin taakastaan, eivät päässeet paikaltaan liikahtamaan. Corliss katsoi taakseen ja kirkaisi Tommylle, että hänen piti päästää heidät menemään, mutta tämä tarrautui yhä lujemmin veneen laitaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät kuolemantuskasta kuin hukkuvan. Heidän takanaan ryskivät jäät. He tunsivat jo lähestyvän hävityksen esimakua ja ponnistelivat epätoivoisesti saadakseen veneen rantaäyrään huipulle. Mutta taakka oli heille nyt ylivoimainen, ja he vaipuivat polvilleen. Sairas mies karkasi istualleen ja nauroi hurjasti.
Ensimmäiset jäät törmäsivät Roubeaun saarta vastaan, se vapisi perustuksiaan myöten, ja jäät horjuivat heidän jalkainsa alla. Frona otti airon ja löi sillä skotlantilaista rystyille, ja samassa silmänräpäyksessä, kun tämä hellitti otteensa, Corliss ryntäsi hurjaa vauhtia ylöspäin kiskoen kanoottia perässään, ja Frona työnsi sitä takaapäin. Kristalliseinä kiertyi kokoon kuin paperiarkki, ja sen poimuihin katosi Tommy kuin mehiläinen komean kämmekän lehtien väliin.
He vaipuivat uupuneina maahan. Mutta suunnaton jäälohkare singahti rannan jääröykkiöstä ja vaappui heidän yläpuolellaan. Frona yritti nousta, mutta vaipui polvilleen, ja Corlissin täytyi tempaista hänet ja kanootti vaaran alta. He kaatuivat uudestaan maahan, mutta tällä kertaa puitten alle, missä aurinko pujotteli säteitään vihreitten männynneulasien läpi, rastaat lauloivat oksilla ja sirkkaparvi soitteli lämpimässä.