KUUDESKOLMATTA LUKU.
Frona havahtui hitaasti, ikäänkuin pitkästä unesta. Hän oli kaatunut Corlissin jalkojen poikki; tämä itse taas loikoi selällään rahtuakaan huolimatta auringosta, joka heloitti häntä suoraan kasvoihin. Frona ryömi hänen luokseen. Hän hengitti tasaisesti, silmät suljettuina, mutta avasi ne ja katsoi häneen. Hän hymyili, ja Frona laskeutui taas maahan. Sitten Corliss kääntyi, ja he katselivat toinen toistaan.
"Vance!"
"Mitä?"
Frona ojensi kätensä, Corliss tarttui siihen, ja heidän silmäluomensa värähtelivät ja painuivat kiinni. Jostakin äärettömän kaukaa kuului joen taukoamaton pauhina, mutta se oli heille kuin unohdetun maailman humua. Suloinen velttous oli vallannut heidät. Aurinko valoi kultaansa heidän ylitseen raikkaan vihreitten lehvien lomitse, ja jokainen elävä olento lämpimän maan pinnalla tuntui laulavan iloaan ilmoille. Ja hiljaisuus oli äärettömän ihana. Viisitoista pitkää minuuttia he lepäilivät puoliunessa ja heräsivät sitten uudestaan.
Frona nousi istumaan. "Minä — minä pelkäsin", sanoi hän.
"Ettepä pelännytkään."
"Pelkäsin, että alkaisin pelätä", oikaisi hän ja alkoi solmia hiuksiaan.
"Antakaa niiden olla! Tämän päivän kunniaksi."
Frona totteli ja ravisti päätään, niin että se peittyi kuin kultapilveen.
"Tommy on poissa", sanoi Corliss mietteissään. Äskeinen kamppailu jäitten kanssa palasi verkalleen hänen mieleensä.
"Niin", vastasi Frona. "Minä iskin häntä rystyille. Se oli kauheata. Mutta meillä on parempi ihminen kuin hän kanootissa, ja velvollisuutemme on heti huolehtia hänestä. Hei, katsokaahan!" Muutaman sylen päässä näkyi puitten lomitse suuren tuvan seinä. "Ei ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Se on varmaan asumaton, tai sitten asukkaat ovat sattumalta muualla. Pitäkää te huolta miehestä, Vance, minä en sentään ole aivan yhtä mahdoton kuin te astumaan ihmisten ilmoille, minä pistäydyn katsomaan."
Hän astui tuvan luo, joka Yokonin maan oloihin katsoen oli suuri, kiersi rannan puolelle ja tuli ovelle. Se oli auki, ja pysähtyessään kolkuttamaan hän näki sisällä omituisen näyn tai oikeammin sarjan omituisia näkyjä. Ensi silmäyksellä hän havaitsi joukon miehiä, jotka kaikki näyttivät kokoontuneen tänne yhteistä, tärkeätä tarkoitusta varten. Fronan kolkuttaessa joukko vaistomaisesti jakautui kahtia, ja näköala avautui, niin että saattoi nähdä ovelta huoneen perälle asti. Siellä istui pitkillä penkeillä kaksi riviä vakavan näköisiä miehiä. Heidän välillään seinän vieressä oli pöytä, johon kaikkien katseet näyttivät keskittyneen. Fronasta, joka tuli häikäisevästä päivänvalosta, huone aluksi tuntui pimeältä ja synkältä, mutta hänen onnistui kuitenkin nähdä parrakas yhdysvaltalainen, joka istui pöydän ääressä ja koputteli siihen raskaalla tilkinnuijalla. Vastapäätä häntä istui St. Vincent. Frona ehti parahiksi kiinnittää huomiota hänen kasvojensa kuluneeseen, kurjaan ilmeeseen, ennenkuin muuan mies, joka näöstä päättäen oli pohjoismaalainen, tulla löntysti pöydän luo.
Mies, jolla oli nuija, kohotti oikean kätensä ja lausui liukkaasti: "Teidän on juhlallisesti vannottava, että se, minkä nyt tulette oikeuden edessä kertomaan —" Hän vaikeni äkkiä ja tuijotti edessään seisovaan mieheen. "Hattu päästä!" hän ärjyi. Mies totteli, ja koko joukosta kuului tirskuntaa.
Sitten nuijamies alkoi uudestaan. "Teidän on juhlallisesti vannottava, että se, minkä nyt tulette oikeuden edessä kertomaan, on totuus, peittelemätön totuus, ei enempää eikä vähempää."
Pohjoismaalainen nyökäytti päätään ja laski kätensä alas.
"Odottakaahan hetkinen, hyvät herrat!" Frona lähestyi pitkin käytävää, joka sulkeutui hänen jälkeensä.
St. Vincent karkasi pystyyn ja ojensi käsivartensa häntä kohti.
"Frona!" huusi hän. "Voi Frona, minä olen syytön!"
Tämä odottamaton huudahdus oli Fronalle kuin isku vasten kasvoja, ja hetken ajan kaikki nuo häntä ympäröivät valkoiset kasvot, joista hehkuvat silmät kiiluivat, pyörivät himmeässä valossa hänen silmissään. Syytön mihin? hän ajatteli, ja katsoessaan St. Vincentiin, joka yhä seisoi käsivarsi ojennettuna, hän tunsi jotain vastenmielisyyden tapaista. Syytön mihin? St. Vincentin olisi pitänyt voida hillitä itsensä. Hänen olisi pitänyt odottaa, kunnes häntä oli syytetty. Eihän Frona tiennyt, että häntä oli syytetty mistään.
"Vangin ystävä, arvelen", sanoi nuijamies arvokkaan näköisenä.
"Tuokaahan, joku sieltä, tuoli tänne peremmälle."
"Odottakaahan —" Frona astui horjuvin askelin pöydän luo ja nojasi kädellään siihen. "Minä en ymmärrä. En tiedä mitään kaikesta tästä." Mutta samalla hän sattui katsahtamaan jalkoihinsa, jotka olivat käärityt likaisiin rääsyihin, ja hän muisti, että hameensa oli lyhyt ja repaleinen, että käsivartensa pilkisti esiin hihan repeämästä ja että hiuksensa olivat hajallaan. Hänen toinen poskensa ja toinen puoli kaulaa tuntuivat jonkin omituisen aineen peittämiltä. Hän hipaisi niitä kädellään, ja kuivunutta savea rapisi lattialle.
"Ei mitään", sanoi mies melkein ystävällisesti. "Istukaa! Me olemme siis samassa asemassa. Me emme myöskään ymmärrä. Mutta luottakaa minuun, kyllä me pääsemme siitä selville. Istukaahan nyt!"
Frona nosti kätensä. "Odottakaa — —"
"Istukaa", jylisi miehen ääni. "Oikeuden istuntoa ei saa häiritä."
Tyytymätöntä sorinaa kuului joukosta, ja mies löi pöytään saadakseen sen hiljenemään. Mutta Frona seisoi päättäväisenä paikallaan.
Kun melu oli tauonnut, hän kääntyi tuomarin paikalla istuvan miehen puoleen ja sanoi: "Herra puheenjohtaja, minä oletan, että tämä on kaivosmiesten kokous." Mies nyökäytti päätään. "Ja koska minullakin on äänivalta tämän yhdyskunnan asioissa, niin pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanottavana. On varsin tärkeätä, että saan sanoa asiani."
"Mutta se olisi vastoin järjestystä, miss — hm —"
"Welse", kuului puolesta tusinasta suusta yht'aikaa.
"Miss Welse", jatkoi hän kunnioittavampi sävy käytöksessään, "valitettavasti minun täytyy sanoa teille, että se olisi vastoin järjestystä. Olkaa hyvä ja istuutukaa."
"Minä en tahdo", vastasi Frona. "Minä pyydän, että suotte minulle oikeuden puhua, ja ellette tee sitä, niin vetoan kokoukseen."
Hän heitti silmäyksen kokoontuneeseen miesjoukkoon, ja kuului huutoja, että hänen pyyntöönsä oli suostuttava. Puheenjohtaja taipui ja antoi hänelle merkin jatkaa.
"Herra puheenjohtaja ja te muut! Minä en tunne asiaa, joka teillä on parast'aikaa käsiteltävänänne, mutta minä tiedän, että minulla on tärkeämpi tehtävä teille annettavana. Täällä tuvan edustalla on mies, joka luultavasti on kuolemaisillaan nälkään. Me olemme tuoneet hänet joen tuolta puolen. Emme olisi tulleet teitä vaivaamaan, ellei meidän olisi ollut mahdotonta päästä maihin omalle saarellemme. Tämä mies, josta puhun, on pikaisen avun tarpeessa."
"Menköön pari miestä sieltä oven luota pitämään miehestä huolta", määräsi puheenjohtaja. "Ja te, Holiday, menkää lääkärinä katsomaan, mitä voitte tehdä."
"Ano lykkäystä", kuiskasi St. Vincent.
Frona nyökäytti päätään. "Ja herra puheenjohtaja! Minä ehdotan, että istunto keskeytetään, kunnes mies on saanut tarpeellisen hoidon."
"Ei lykkäystä, jatkakaa käsittelyä!" huudettiin vastaukseksi, ja ehdotus raukesi.
"Mutta Gregory", kysyi Frona ja tervehti häntä hymyillen, ennenkuin istuutui hänen vieressään olevalle tuolille, "mitä tämä merkitsee?"
St. Vincent puristi kiivaasti hänen kättään. "Älä usko heitä, Frona!
He koettavat" — hän nielaisi nyyhkytyksen — "tappaa minut!"
"Minkä vuoksi? Ole rauhallinen! Kerro minulle!"
"Kas, eilisiltana", alkoi hän kiireesti, mutta keskeytti lauseensa voidakseen kuulla skandinaavilaista, joka äsken oli vannonut ja nyt puhui hitaan arvokkaasti.
"Minä herään heti paikalla", kuului hän kertovan. "Minä tulen ovelle.
Siellä minä kuulen vielä yhden laukauksen."
Hänet keskeytti muuan punanaamainen mies, joka oli puettu virttyneeseen päällystakkiin. "Mitä te silloin ajattelitte?" kysyi hän.
"Häh?" sanoi todistaja ymmärtämättä mitään ja hämillään.
"Mikä oli ensimmäinen ajatuksenne, kun tulitte ovelle?"
"Vaa-i nii-in!" Mies huoahti helpotuksesta, hänen kasvonsa kirkastuivat, ja ääni ilmaisi, että hän oli päässyt asian perille. "Minulla ei ole mokkasiineja. Minulla on riivatun kylmä." Hänen tyytyväinen ilmeensä vaihtui lapselliseen hämmästykseen, kun yleinen nauru seurasi hänen sanojaan, mutta hän jatkoi tyhmän näköisenä: "Vielä yhden laukauksen minä kuulen ja minä juoksen tietä alas."
Samassa Corliss tunkeutui väkijoukon läpi Fronan luo, ja miehen puheen jatko jäi tältä kuulematta.
"Mikä hätänä", kysyi insinööri. "Onko asia vakava? Voinko olla joksikin avuksi?"
"Voitte kylläkin." Frona tarttui kiitollisena hänen käteensä. "Koettakaa jollakin tavoin päästä salmen poikki Tienhaaraan ja pyytäkää isääni tulemaan tänne. Sanokaa hänelle, että Gregory St. Vincent on joutunut pulaan, että häntä syytetään… Mistä sinua syytetään, Gregory?" kysyi hän kääntyen tämän puoleen.
"Murhasta."
"Murhasta?" toisti Corliss hämmästyneenä.
"Niin, niin! Sanokaa, että häntä on syytetty murhasta, että minä olen täällä ja että tarvitsen häntä. Ja pyytäkää häntä tuomaan minulle vähän vaatteita. Ja Vance" — hän puristi hänen kättään ja katsahti ylöspäin — "älkää olko liian uhkarohkea, mutta koettakaa kuitenkin täyttää toivomukseni."
"Kyllä kaikki tulee käymään hyvin." Corliss työnsi päätään taapäin varmana onnistumisesta ja raivasi kyynärpäillään tietä ovea kohti.
"Kuka on sinun avustajasi?" kysyi Frona St. Vincentiltä.
Tämä pudisti päätään. "Ei kukaan. He tahtoivat antaa minulle erään Bill Brownin, jonkinlaisen Yhdysvalloista karanneen lakimiehen, asianajajaksi, mutta minä en suostunut siihen. Nyt hän on antautunut vastapuolen palvelukseen. Täällä vallitsee korpilaki, kuten tiedät, ja he ovat jo tehneet päätöksensä. He eivät tule päästämään minua käsistään."
"Kunpa minulla olisi aikaa kuulla, mitä sinulla on asiasta sanottavana!"
"Mutta Frona, minä olen syytön."
"Ssh!" Hän laski kätensä St. Vincentin käsivarrelle saadakseen hänet vaikenemaan ja alkoi kuunnella todistajan sanoja.
"Niin, se sanomalehtiherra, se panee vastaan kuin hullu, mutta Pierre ja minä, me raastamme hänet tupaan. Hän seisoo siinä ja itkee —"
"Kuka itki?" keskeytti syyttäjä.
"Hän. Tuo herra tuolla." Skandinaavilainen osoitti St. Vincentiä. "Ja minä raapaisen tulta. Lampusta, jonka saan käsiini, kaikki öljy kaatuu maahan, mutta minulla on kynttilä taskussani. On hyvä tapa pitää kynttilää taskussaan", vakuutti hän. "Ja Borg, hän makaa kuolleena lattialla. Ja nainen sanoo, että hän teki sen, ja sitten hänkin kuolee."
"Kenen nainen sanoo tehneen sen?"
Taaskin todistajan sormi osoitti syyttävästi St. Vincentiä. "Hän. Tuo herra tuolla."
"Sanoiko Bella niin?" kuiskasi Frona.
"Sanoi", kuiskasi St. Vincent vastaukseksi. "Mutta minä en voi käsittää, miksi hän teki sen. Hän oli varmaan järjiltään."
Punanaamainen mies virttyneessä päällysnutussa alkoi nyt perin pohjin kuulustella todistajaa. Frona seurasi jännittyneenä, mutta kuulustelu ei tuonut esiin paljoakaan uutta.
"Teillä on oikeus tehdä kysymyksiä todistajalle", sanoi puheenjohtaja
St. Vincentille. "Tahdotteko kysyä jotakin?"
Kirjeenvaihtaja pudisti päätään.
"Kysy nyt toki", yllytti Frona.
"Mitä hyötyä siitä olisi", sanoi St. Vincent toivottomana. "He ovat jo ennakolta tuominneet minut. Päätös oli tehty, ennenkuin kuulustelu alkoikaan."
"Olkaa hyvä ja odottakaa hiukkasen." Fronan käskevä ääni pysähdytti todistajan tämän yrittäessä vetäytyä syrjään. "Te ette itse nähnyt, kuka teki tämän murhan?"
Skandinaavilainen katsoi häneen hölmistynyt ilme tyhmillä kasvoillaan ikäänkuin odottaen, että kysymys tunkeutuisi hänen järkensä läpi.
"Te ette oman näkemänne perusteella tiedä, kuka sen teki", kysyi hän uudelleen.
"Kyllä! Tuo herra tuolla!" Hän osoitti taas St. Vincentiä syyttävästi sormellaan. "Hän sanoo, hän teki sen."
Kaikki nauroivat.
"Mutta te ette nähnyt sitä?"
"Minä kuulen, kun joku ampuu."
"Mutta näittekö, kuka ampui?"
"E-en, mutta hän sanoi —"
"Riittää jo, kiitos vain", sanoi Frona ystävällisesti, ja skandinaavilainen vetäytyi syrjään.
Syyttäjä vilkaisi papereihinsa. Pierre La Flitche huudettiin esiin.
Solakka ja sulavaliikkeinen, tummaihoinen nuori mies astui pöydän edessä olevalle avoimelle paikalle. Hänellä oli kauniit kasvot ja vilkkaat, ilmeikkäät silmät, jotka ujostelematta katsoivat kaikkialle. Ne pysähtyivät hetkeksi Fronaan eivätkä salanneet vilpitöntä ihailua, ja Frona hymyili ja nyökäytti puoleksi päätään, sillä hän piti nuorukaisesta ensi silmäyksestä asti, ja hänestä tuntui siltä, kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Mieskin hymyili, ja hänen ylähuulensa taipui paljastaen rivin kauniita, lumivalkoisia hampaita.
Vastaukseksi tavanmukaisiin valmistaviin kysymyksiin hän totesi, että hänellä oli isänsä nimi ja että isä oli muinaisten metsänkävijäin jälkeläinen. Hänen äitinsä — mies kohautti olkapäitään, ja valkoiset hampaat tulivat taas näkyviin — oli alkuasukas. Hän, Pierre La Flitche, oli syntynyt jossakin aroilla, hän ei tarkalleen tiennyt missä, erään metsästysretken kestäessä. Oui, hän oli tullut maahan jo Jack Mc Questionin aikana Kalliovuorten yli Isolta Orjajärveltä.
Kun häntä pyydettiin kertomaan, mitä tiesi puheenaolevasta asiasta, mietti hän hetkisen ikäänkuin tuumien, miten olisi paras aloittaa.
"Keväällä hyvä nukkua ovi auki", hän alkoi, ja hänen sanansa sointuivat kirkkaina kuin huilun ääni, ja hänen ääntämisessään saattoi tuon tuostakin havaita jätteitä esi-isien muukalaisesta kielenkäytöstä. "Ja niin minä nukuin viime yönä. Mutta minun uneni kuin kissan. Lehti putoo puusta tai tuuli suhahtaa — heti minun korvani kuiskaa sen minulle, kuiskaa, kuiskaa kaiken yötä. Ensimmäinen pamahdus" — hän napsautti sormillaan — "ja minä heti valveilla ja juoksen ovelle."
St. Vincent kumartui Fronan puoleen. "Se ei ollut ensimmäinen laukaus."
Frona nyökäytti päätään kääntämättä katsettaan La Flitchestä, joka odotti kohteliaasti, vieläkö St. Vincentillä olisi jotakin sanottavaa.
"Sitten vielä kaksi pamahdusta", hän jatkoi, "aivan peräkkäin, pom-pom. 'Borgin tuvasta', minä sanon itselleni ja juoksen tietä alas. Minä ajattelen: Borg tappaa Bellan, ja se on paha. Bella on hyvin kaunis tyttö", tunnusti hän miellyttävästi hymyillen. "Minä pidän Bellasta. Ja minä juoksen. Ja John hän juoksee tuvastaan suurella melulla aivan niinkuin lihava lehmä. 'Mitä tämä?' hän sanoo, ja minä sanon: 'en tiedä'. Ja sitten tulee jotain pimeästä — huii — juuri niin ja kaataa Johnin maahan ja kaataa minut maahan. Me tartumme siihen, se on mies. Hän on yöpuvussa. Hän vastustelee. Hän ulvoo, uh-huh-huu, juuri niin. Me pidämme hänestä lujasti kiinni, ja pian hän on hiljaa. Sitten me nousemme maasta ja minä sanon: 'Nyt takaisin tupaan!"
"Kuka tuo mies oli?"
La Flitche kääntyi puolittain, ja hänen katseensa pysähtyi St.
Vincentiin.
"Jatkakaa!"
"Vai niin! Mies ei tahdo, mutta John ja minä sanomme yes, ja hän tulee."
"Sanoiko hän mitään?"
"Minä kysyn häneltä, mitä tämä on, mutta hän itkee, hän — hän nyyhkyttää huh hu-tsh, juuri noin."
"Huomasitteko hänessä mitään erikoista?"
La Flitche rypisti kysyvästi otsaansa.
"Jotain erikoista, tavallisesta poikkeavaa?"
"Oo, oui, hänen kätensä veriset." Hän jatkoi kertomustaan välittämättä huoneessa syntyneestä metelistä, ja hänen eloisat ilmeensä ja liikkeensä lisäsivät esityksen viehättävyyttä. "John sytyttää tulen, Bella ulvoo niinkuin ammuttu hylje, juuri niin. Ja Borg makaa lattialla tuvan nurkassa. Minä katson häntä. Hän ei ollenkaan hengitä. Sitten Bella avaa silmänsä, ja minä katson häntä silmiin ja minä tiedän, että hän tuntee minut, La Flitchen. 'Bella, kuka sen teki?' minä kysyn. Ja hän kääntää päätään lattialla ja kuiskaa hyvin, hyvin hiljaa: 'kuollut?' Minä tiedän hän tarkoittaa Borgia, ja sanon: 'on'. Silloin hän nousee, nojaa kyynärpäähän ja katsoo hyvin kiireesti ympärilleen, hän näkee Vincentin, ja hänen katseensa pysähtyy, ja hän ei enää katso muualle. Sitten hän osoittaa häntä sormellaan, noin." La Flitche ojensi vapisevan sormen vankia kohti. "Ja hän sanoo: 'Hän, hän, hän.' Ja minä sanon: 'Bella, kuka sen teki?' Ja hän sanoo: 'Hän, hän, hän, St. Vincha, hän sen teki.' Ja sitten" — La Flitche antoi päänsä painua rinnalle, mutta nosti sen taas pystyyn ja lisäsi: "Kuollut."
Punakasvoinen mies, Bill Brown, pani toimeen asiaankuuluvan todistajan ristikuulustelun, joka vain varmensi tämän äskeistä lausuntoa ja toi ilmi, että oli täytynyt olla aika ottelun, ennenkuin Borg murhattiin. Tukeva pöytä oli särkynyt, tuoli ja lavitsa menneet säpäleiksi ja rautauuni kaatunut kumoon. "En ole koskaan nähnyt mitään sellaista", päätti La Flitche kuvauksensa, "en koskaan."
Brown kääntyi sitten kumartaen Fronan puoleen, joka herttaisesti hymyili hänelle. Hänestä oli viisasta pysyä hyvissä väleissä lakimiehen kanssa. Hän tahtoi ennen kaikkea viivyttää asian käsittelyä saadakseen puhutella St. Vincentiä kahden kesken ja häneltä kuulla tarkalleen kaiken, mitä oli tapahtunut, sekä ehtiäkseen tavata isänsä. Siksi hän kyseli kyselemistään La Flitcheltä. Vain kahdesti tuli mitään valaisevaa ilmi.
"Te puhuitte ensimmäisestä laukauksesta, mr La Flitche. Mutta tuvan seinäthän ovat aika vahvat. Luuletteko, että olisitte kuullut tuon ensimmäisen laukauksen, jos ovenne olisi ollut suljettuna?"
La Flitche pudisti päätään, mutta hänen tummat silmänsä ilmaisivat, että hän aavisti, mihin Frona tähtäsi.
"Ja jos Borgin tuvan ovi olisi ollut kiinni, olisitteko silloin kuullut?"
Hän pudisti taas päätään.
"Siis, mr La Flitche, kun te puhutte ensimmäisestä laukauksesta, niin te ette tarkoita ensimmäistä laukausta, joka todella ammuttiin, vaan ensimmäistä, jonka te kuulitte?"
Hän nyökäytti, mutta päästyään täten tarkoituksensa perille Frona huomasi, että asia oikeastaan ei merkinnyt mitään.
Sitten hän koetti viekkaasti luovia toiseen, tärkeämpään kohtaan, vaikka hän koko ajan tunsi, että La Flitche älysi hänen tarkoituksensa.
"Te sanotte, että oli hyvin pimeätä, mr La Flitche?"
"Oui, aivan pimeätä."
"Miten pimeätä? Mistä tiesitte, että mies, jonka tapasitte, oli John?"
"John pitää kovaa ääntä kun juoksee. Siitä minä hänet tunnen."
"Saatoitteko nähdä hänet niin selvästi, että olisitte hänet tuntenut?"
"En, en."
"Mutta mr La Flitche", kysyi hän voitonriemuisena, "olkaahan hyvä ja selittäkää minulle, mistä voitte tietää, että mr St. Vincentin kädet olivat veriset?"
La Flitche hymyili loistavaa hymyään ja oli hetkisen vaiti. "Mistäkö? Minä kosken hänen kättään ja tunnen sen. Se on vielä lämmintä. Ja minun nenäni, oo, se kyllä tuntee metsänkävijän valkean savun kaukaa pitkän matkan takaa, kaniinin piilopaikat ja hirven jäljet se tuntee ja kertoo minulle." Hän heitti päänsä taapäin ja oli jännitetyin kasvoin, suljetuin silmin ja värähtelevin, avoimin sieraimin keskittävinään kaikki sielun voimat yhden ainoan aistimen toimintaan. Sitten hänen silmänsä aukenivat puoleksi, ja hän katsoi uneksien Fronaan. "Minä tunnen veren hajun hänen käsillään, lämpimän, kuuman veren hajun."
"Siihen hän totta vie pystyy", huudahti joku joukosta.
Frona oli niin vakuutettu miehen puheen totuudesta, että hän vaistomaisesti vilkaisi St. Vincentin käsiin ja näki ruosteenkarvaisia tahroja hänen paitansa hihansuissa.
Kun La Flitche jätti todistajanpaikan, Bill Brown tuli Fronan luo ja pudisti hänen kättään. "On kai kohtuullista, että minä saan tutustua vastaajan asianajajaan", sanoi hän ystävällisesti ja katsahti sitten papereihinsa kutsuakseen seuraavan todistajan esiin.
"Mutta eikö teistäkin ole väärin minua kohtaan", kysyi Frona teeskentelemättä, "että minulle ei anneta aikaa valmistautua? Minä en tiedä koko asiasta enempää kuin olen saanut urkituksi teidän kahdelta todistajaltanne. Ettekö luule, mr Brown", — hän puhui hiljaa ja suostutellen, — "ettekö luule, että olisi syytä lykätä kuulustelu huomiseen?"
"Hm", sanoi tämä punniten asiaa ja katsoi kelloaan. "Se ei olisi niinkään hullua. Kello on nyt viisi, ja miesten on aika päästä illallistaan valmistamaan."
Frona kiitti häntä sanaakaan sanomatta, niinkuin muutamat naiset osaavat kiittää. Ja kun Brown katsoi häntä silmiin, niin hän tunsi suurempaa ja syvempää tyydytystä, kuin jos Frona olisi sanoin lausunut kiitollisuutensa.
Brown astui entiselle paikalleen ja kääntyi kokouksen puoleen. "Neuvoteltuani vastaajan avustajan kanssa ja katsoen myöhäiseen aikaan ja siihen seikkaan, että on mahdotonta saada kuulustelu kohtuullisessa ajassa loppuun suoritetuksi, minä — hm — minä rohkenen ehdottaa lykkäystä huomisaamuun kello kahdeksaan."
"Enemmistö kannattaa ehdotusta", julisti puheenjohtaja, laskeutui paikaltaan ja ryhtyi sytyttämään valkeata, sillä hän oli tuvan omistajia ja hänen vuoronsa oli tänä iltana keittää ruoka joukolleen.