SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Kun viimeisetkin joukosta olivat poistuneet tuvasta, kääntyi Frona St. Vincentin puoleen. Tämä tarttui hänen käsiinsä suonenvedontapaisesti kuin hukkuva.
"Luota minuun, Frona! Lupaa se minulle!"
Frona punastui. "Sinä olet kiihoittunut", sanoi hän, "muuten et puhuisi tuolla tavoin. Mutta enhän minä syytä sinua siitä", jatkoi hän lempeämmin. "Mitäpä muuta voisit olla kuin järkytetty!"
"Niin olenkin ja tiedän sen varsin hyvin", vastasi St. Vincent katkerasti. "Minä menettelen kuin mieletön enkä voi sille mitään. Jännitys on ollut hirvittävä. Jo Borgin kamala kuolema olisi ollut yllin kyllin, mutta kun sitten vielä saa syyn niskoilleen ja joutuu roskajoukon tuomittavaksi! Suo anteeksi, Frona! Minä olen aivan suunniltani. Tiedänhän, että sinä luotat minuun."
"Kerrohan nyt minulle kaikki, Gregory."
"Ensiksikin tuo nainen, Bella, valehteli. En voi muuta ajatella, kuin että hän oli kadottanut järkensä, muuten hän ei kuolinhetkellään olisi voinut syyttää minua murhasta, minua, joka olin tapellut niin vimmatusti puolustaessani häntä ja Borgia. Muuten ei — —"
"Ala alusta", keskeytti Frona. "Älä unohda, että minä en tiedä mitään."
St. Vincent istuutui mukavammin tuolilleen, pyöritti savukkeen ja ryhtyi selostamaan edellisen yön tapahtumia.
"Kello oli ehkä yhden tienoissa aamulla, kun heräsin ja huomasin, että lamppu paloi. Ajattelin, että Borg oli sen sytyttänyt, ja ihmettelin, mitä hän mahtoi etsiskellä. Olin jo nukahtamaisillani uudestaan, mutta äkkiä avasin vaistomaisesti silmäni ja näin tuvassa kaksi outoa miestä. Molemmilla oli naamarit ja karvalakit niin syvälle vedettyinä, että en nähnyt heidän kasvoistaan muuta kuin silmäaukoista kiiluvat silmät. Ensi hetkenä en tajunnut muuta kuin että vaara uhkasi. Makasin sekunnin ajan hiljaa miettien. Borg oli lainannut pistoolini, niin että olin aivan aseeton. Pyssy riippui ovenpielessä. Päätin koettaa saada sen sieltä siepatuksi. Mutta tuskin olin saanut jalkani lattialle, kun toinen miehistä kääntyi minua kohti ja laukaisi revolverinsa. Se oli ensimmäinen laukaus, ja sitä ei La Flitche kuullut. Myöhemmin tapeltaessa ovi lensi auki, ja siten hän saattoi kuulla kolme viimeistä. — No niin, minä olin niin lähellä miestä ja hyppäsin niin äkkiä vuoteelta, että hän ei osunut. Seuraavassa silmänräpäyksessä me painiskelimme lattialla. Borg heräsi tietysti, ja toinen miehistä otti osalleen hänet ja Bellan. Tämä toinen oli murhaaja, sillä minä pidin kyllä huolen siitä, joka oli minun kimppuuni hyökännyt. Kuulithan todistajan lausunnon ja tiedät siis, mikä hävitys tuvassa vallitsi. Voit silloin myös kuvitella, miten kiivas tappelu oli. Me kieriskelimme pitkin lattiaa ja viskelimme kaiken, mikä tiellemme sattui, sikin sokin, kunnes tuolit, pöytä, kaappi — kaikki — oli säpäleinä. Voi Frona, se oli kauheata! Borg taisteli henkensä edestä, Bella auttoi häntä haavoittuneena ja vaikeroiden, enkä minä päässyt heidän avukseen. Mutta ennen pitkää minä aloin päästä voitolle vastustajastani. Olin saanut hänet selälleen, painanut hänen käsivartensa polvieni väliin ja tarttunut häntä kurkkuun, kun toinen mies oli tehnyt tehtävänsä ja hyökkäsi hänkin minun kimppuuni. Mitä minä saatoin tehdä? Heitä oli kaksi, ja minä olin puolikuollut uupumuksesta. Niin he viskasivat minut nurkkaan ja pakenivat. Mahdoin silloin olla aivan suunniltani, sillä heti, kun saatoin hengittää, juoksin heidän jälkeensä enkä edes ottanut asetta mukaani. Sitten tapasin La Flitchen ja Johnin — ja loput tiedät. Mutta" — hän rypisti mietteissään kulmakarvojaan — "minun on mahdotonta käsittää, miksi Bella syytti minua."
Hän käänsi kuin anoen katseensa Fronan puoleen. Tämä puristi myötätuntoisesti hänen kättään, mutta pysyi vaiti punniten mielessään, mitä oli kuullut.
Sitten hän hitaasti pudisti päätään. "Tämä on paha juttu, ja meidän on nyt saatava heidät vakuutetuiksi —"
"Mutta Jumalan tähden, Frona, minä olen syytön. Minä en koskaan ole ollut pyhimys, mutta vereen en ole käsiäni tahrannut."
"Mutta Gregory", sanoi Frona lempeästi, "muista, että minä en ole sinun tuomarisi. Valitettavasti asia riippuu näistä kaivosmiehistä, ja nyt on pulmallisinta saada heidät vakuutetuiksi sinun viattomuudestasi. Sinun syyttäjäsi voivat vedota kahteen raskauttavaan asianhaaraan — kuolevan Bellan sanoihin ja hihasi veritahroihin."
"Vertahan oli kaikkialla", huusi St. Vincent intohimoisesti ja kavahti pystyyn. "Minä sanon sinulle, että sitä oli kaikkialla. Kuinka minä olisin voinut säilyä tahriutumatta siihen taistellessani henkeni edestä. Etkö voi uskoa —"
"Rauhoitu, Gregory! Istuuduhan! Sinä olet todella aivan suunniltasi. Jos sinun asiasi riippuisi minusta, niin tiedäthän, että sinut heti tunnustettaisiin syyttömäksi. Mutta nämä miehet — tiedäthän, millainen heidän oikeudenkäyttönsä on — miten me saamme heidät taivutetuiksi vapauttamaan sinut? Etkö ymmärrä? Sinulla ei ole todistajia. Kuolevan naisen vakuutukset painavat enemmän vaa'assa kuin elävän miehen. Voitko keksiä syyn, jonka vuoksi hän olisi valehdellut katsoessaan kuolemaa silmästä silmään? Oliko hänellä syytä vihata sinua? Olitko tehnyt hänelle tai hänen isännälleen jotakin pahaa?"
St. Vincent pudisti päätään.
"On siis paljon, mitä emme kykene selittämään. Mutta nuo miehet eivät kaipaakaan meidän selityksiämme. Heidän kannaltaan asia on päivänselvä. Meidän olisi siis todistettava tuo heidän päivänselvä kantansa vääräksi. Mutta voimmeko tehdä sen?"
Kirjeenvaihtaja vaipui masentuneena tuolilleen, ja hänen päänsä painui rintaa vasten. "Minä olen siis mennyt mies!"
"No niin hullusti ei toki ole laita. Ei sinua hirtetä, luota siihen!"
"Mutta mitä sinä voit tehdä?" kysyi St. Vincent epätoivoissaan. "He ovat riistäneet lailta vallan ja anastaneet sen itselleen."
"Ensinnäkin joki nyt on purkanut jäänsä. Se merkitsee äärettömän paljon. Kuvernööri ja alueen tuomareita voi tulla näille seuduille minä hetkenä hyvänsä mukanaan joukko poliisimiehiä. Ja he poikkeavat varmasti tänne. Ja voimme kai me sitäpaitsi itsekin saada jotakin aikaan. Joki on vapaana jäistä, ja jos asia kääntyy hyvin hullulle tolalle, niin saat koettaa paeta. Sitä mahdollisuutta he eivät ota huomioon."
"Ei, ei, se olisi mahdotonta! Mitä sinä ja minä voisimme niin suurta joukkoa vastaan?"
"Mutta älä unohda isääni ja paroni Courbertiniä. Neljä tarmokasta ihmistä voi yhteisvoimin saada ihmeitä aikaan, Gregory rakas. Luota minuun, kaikki päättyy hyvin."
Hän suuteli St. Vincentiä ja hyväili hänen hiuksiaan, mutta tuskan ilme ei kadonnut tämän kasvoilta.
Jakob Welse tuli illansuussa salmen poikki, ja hänen seurassaan olivat Del, paroni ja Corliss. Sill'aikaa kuin Frona vaihtoi pukua eräässä pienemmässä tuvassa, jonka siinä asuvat miehet auliisti jättivät hänen käytettäväkseen, hänen isänsä huolehti sanantuojan hyvinvoinnista. Sanomat olivat vakavaa laatua, niin vakavaa, että Jakob Welse kauan sen jälkeen kuin oli lukenut ne ja lukenut yhä uudelleen, näytti synkältä ja miettivältä. Mutta palatessaan Fronan luo hän karkoitti huolet mielestään. St. Vincent, jota pidettiin vangittuna viereisessä tuvassa, oli saanut luvan käydä heitä tapaamassa.
"Asia tuntuu vakavalta", sanoi Jakob Welse heidän erotessaan illalla. "Mutta luottakaa siihen, St. Vincent, että olkoon miten tahansa, niin kauan kuin minä olen tässä leikissä osallisena, ei teitä vedetä hirteen. Minä olen varma siitä, että te ette ole Borgin murhaaja. Kas tässä käteni!"
"Tämä on ollut pitkä päivä", sanoi Corliss saattaessaan Fronaa hänen tupaansa.
"Ja huominen on oleva vielä pitempi", vastasi Frona väsyneesti. "Ja minä olen niin uupunut."
"Te olette uljas pikku nainen, ja minä olen ylpeä teistä." Kello oli kymmenen, ja hän katsahti hämärän harson läpi joelle, jossa jäät yhä ajelehtivat valkoisina kuin aaveet. "Ja tässä vastoinkäymisessä", hän jatkoi, "toivon teidän joka suhteessa täydellisesti luottavan minuun."
304
"Täydellisesti?" kysyi Frona omituinen sävy äänessään.
"Jos minä nyt olisin näytelmäsankari, niin sanoisin: 'kuolemaan saakka', mutta kun en ole sellainen, niin toistan mitä äsken sanoin."
"Te olette hyvä minulle, Vance. En koskaan voi teille palkita —"
"Seis, seis! Minä en kaupittele palveluksiani. Rakkaus on palvelemista."
Frona katsoi häneen kauan, ja vaikka hänen kasvonsa ilmaisivat vain levollista ihmetystä, kävi hänen sydämensä rauhattomaksi. Hän ei itsekään tiennyt syytä. Kaikki, mitä oli tapahtunut tänä päivänä ja koko aikana, jonka he olivat tunteneet toisensa, syöksyi äkkiä hänen mieleensä.
"Uskotteko te, että on olemassa puhdasta ystävyyttä?" kysyi hän viimein. "Sillä minä toivoisin, että sellainen side alati yhdistäisi meidät. Vilpitön, puhdas ystävyydensuhde, jonkinlainen toveruus?" Mutta samalla hän huomasi, että sanansa eivät ilmaisseet, mitä hän tunsi ja halusi, ja kun Corliss pudisti päätään, värisytti häntä selittämätön ilo.
"Toveruusko?" kysyi Corliss. "Ja kuitenkin te tiedätte, että minä rakastan teitä."
"Tiedän", vastasi Frona hiljaa.
"Silloin minä pelkään, että te hyvin huonosti tunnette miehen luonteen. Uskokaa minua, se side ei ole meitä varten. Toveruus! Minä saisin tulla pakkasesta teidän luoksenne ja istua lietenne ääressä! Hyvä! Minä saisin tulla teidän luoksenne, kun toinen mies teidän kanssanne istuu lietenne luona! Ei! Toveruuteen sisältyisi, että minä iloitsisin teidän iloistanne, mutta voitteko hetkeäkään ajatella, että minä voisin iloita nähdessäni teidät toisen miehen lapsi käsivarsillanne, lapsi, joka olisi saattanut olla minun? Luuletteko, että minä iloitsisin, kun tuo toinen mies katsoisi minuun lapsen silmillä ja hymyilisi minulle sen suulla? Luuletteko todellakin, että minä iloitsisin teidän iloistanne? Ei, ei, rakkaus ei anna kytkeä itseään 'puhtaan' ystävyyden kahleisiin."
Frona laski kätensä hänen käsivarsilleen.
"Luuletteko, että minä olen väärässä?" kysyi Corliss. Fronan kasvojen outo ilme sai hänet hämilleen.
Frona nyyhkytti hiljaa.
"Te olette väsynyt ja rasittunut. Hyvää yötä. Teidän täytyy päästä levolle."
"Ei, älkää menkö, älkää vielä!" Ja hän pidätti hänet. "Ei, ei, minä olen mieletön. Te olette oikeassa, minä olen väsynyt. Mutta kuulkaa, Vance, meillä on paljon tehtävää. Meidän täytyy laatia suunnitelma huomispäivää varten. Tulkaa sisään! Isä ja paroni Courbertin ovat siellä, ja jos käy hullusti, niin meidän neljän pitää saada suuria aikaan."
* * * * *
"Oikea teatteritemppu", sanoi Jakob Welse Fronan kerrottua suunnitelmansa ja määrättyä, miten kunkin tuli ottaa osaa sen toteuttamiseen. "Mutta se on niin odottamaton, että sen juuri siksi luulisi onnistuvan."
"Coup d'etat!" huudahti paroni Courbertin. "Suurenmoista! Jo pelkkä ajatuskin saa minut lämpenemään. Kädet ylös! Niin minä huudan ja hyvin kovaa. Mutta elleivät he nosta ylös käsiään?" Hän kääntyi kysyvästi Jakob Welsen puoleen.
"Silloin te ammutte. Puijaaminen ei lyö leiville sellaisissa tapauksissa."
"Ja te pidätte huolta Bijou'sta, Vance", sanoi Frona. "Isä arvelee, että huomenna tulee olemaan vähän jäitä, ellei yöllä muodostu sulkua. Teidän ei tarvitse muuta kuin pitää kanootti valmiina rantatörmän alla juuri tuvan kohdalla. Te ette tietysti tiedä mitään, ennenkuin St. Vincent tulee juosten. Silloin otatte hänet nopeasti veneeseen ja lähdette matkaan Dawsonia kohti. Ja nyt minä sanon teille sekä hyvää yötä että hyvästi, sillä huomenna ei siihen ole tilaisuutta."
"Pysytelkää vasemmanpuoleisella rannalla, kunnes pääsette mutkasta", neuvoi Jakob Welse, "sitten poikkeatte oikealle, siellä virta on vuolain. Ja nyt saatte kiiruhtaa levolle. Dawsoniin on matkaa seitsemänkymmentä mailia, ettekä te saa pysähtyä, ennenkuin olette perillä."